Kuin pauhatessa syksymyrskyjen
karisseet lehdet lentää hajallen,
tai riihen ovest', ilman kantamina,
akanat ajelevat haipuvina --
näin, koska Luojan henki puhaltaa,
myös ihmispäätös haipuu, hajoaa.
_Nimetön_.
Kaleb, kun hänet viimeksi jätimme, oli ylpeimmillään siitä, että hänen
monenlaiset hankkeensa Ravenswoodin suvun kunnian kannattamiseksi
olivat niin hyvin onnistuneet. Tarkastettuaan ja järjestettyänsä kaikki
eri ruokalajit hän huomasi, ettei sen herramaisempaa ateriaa ollut
tarjona ollut Wolfs Cragissa lordi Ravenswood-vainajan hautajaisten
jälkeen. Suuri oli vanhan palvelijan riemu, kun hän koristi vanhan
tammisen pöydän puhtaalla pöytäliinalla ja sitten latoi sille
halstarilla paistettua hirvenlihaa sekä lintupaistinsa, vähänväliä
luoden herraansa ja hänen vieraisiinsa silmäyksen, joka ikäänkuin
moitti heidän taannoista luottamuksensa puutetta. Ja monta tarinaa,
enemmän tai vähemmän todensekaista, sai Lockhard sinä iltana kuulla
Wolfs Cragin muinaisesta komeudesta ja sen paronien silloisesta
vallasta koko ympäristössä.
Tuskinpa silloin talonpoika piti vasikkaansa tai karitsaansa omanaan,
ennenkuin oli kysynyt tekikö lordi Ravenswoodin mieli ottaa sitä. Ja
aina heidän oli herralta pyydettävä lupaa ennenkuin saivat mennä
naimisiin siihen aikaan, ja monta lystiä juttua kerrotaan vielä siitä
oikeudesta ynnä muistakin. "Tosin", jatkoi Kaleb, "nämä nykyiset ajat
eivät ole entisten hyvien aikain kaltaisia, jolloin herralle annettiin
mikä herralle tulee. Mutta totta on sittenkin, niinkuin tekin, herra
Lockhard, johonkin määrään olette tainnut huomata, että me
ravenswoodilaiset yhä vieläkin koetamme harjoittamalla paronivaltaamme
laillisella ja oikealla tavalla pitää vereksessä muistissa tuota
talonpoikien kohtuullista ja sopivaista alamaisuutta herraansa kohtaan,
joka muuten on jo melkein unohtumaisillaan tässä nykyisten aikain
yleisessä vallattomuudessa ja sekasorrossa."
"Hm!" pani Lockhard. "Ja saanko luvan kysyä, herra Balderston,
sanokaapa mulle, olkaa niin hyvä, onko väki tuossa kylässä halukas
tottelemaan teidän sanojanne? Sillä täytyypä minun tunnustaa, että
Ravenswoodin kartanon maalle, joka nyt on minun herrani
valtiosinetinvartian omana, teiltä jääneet alustalaiset eivät juuri
tahdo olla nöyrintä lajia.
"Voi, herra Lockhard", vastasi Kaleb, "pitäisihän teidän ottaa sekin
lukuun, että siellä on ollut omistajan muutos ja että entinen herra
saattoi helposti saada heiltä avukseen kaksikin riuhtaisua, kun uusi
tulokas töin tuskin saa yhden. Ja uppiniskaista, vastaanhangoittelevaa
joukkiota he ovatkin olleet ikänsä, nuo Ravenswoodin alustalaiset, ja
paha on heidän kanssansa tulla toimeen, kun he eivät tunne herraansa.
Ja jos teidän isäntänne kerran herättäisi heidän vimmansa, niin
tuskinpa koko maakuntakaan saisi heitä kukistetuksi."
"Totta maar", arveli Lockhard, "jos niin on laita, niin olisipa sitten
minun mielestäni viisainta, että punoisimme yhteen teidän nuoren lordin
ja meidän nuoren kauniin neidin tuolla ylhäällä. Ja herra Ashton voisi
juuri ommella kiinni teidän vanhan paroninkartanonne tyttärensä hihaan;
kylläpä hän pian taas saisi itselleen toisen samanlaisen keinotelluksi
jonkun muun käsistä, semmoinen terävä pää hänellä on."
Kaleb pudisti päätään. "Hyvä olisi", sanoi hän, "hyvä olisi, jos se
kävisi laatuun, herra Lockhard. Mutta onpa tästä suvusta vanhoja
ennustuksia, joiden toteutumista en tahtoisi nähdä näillä vanhoilla
silmilläni, jotka ovat jo liian paljon pahaa nähneet."
"Ohoh, eipä huolta ennustuksista!" vastasi Kalebin virkaveli. "Jos vain
nuo nuoret rakastuisivat toisiinsa, niin siitä tulisi korea pariskunta.
Mutta, puhuakseni suuni puhtaaksi, istuupa meidän salinnurkassamme
rouva-pahus, joka tähän niinkuin kaikkiin muihin asioihin pistää
nenänsä. Mutta ei sentään haitanne juoda heidän terveydekseen, ja siis
täytän matami Anna-Maijankin kupin mestari Girderin kanarianviinillä."
Sillä aikaa kun keittiössä pidettiin näin iloista puhetta, oli myös
salissa istuva seura yhtä hauskasti viettänyt aikansa. Kerran
päätettyään suoda valtiosinetinvartialle vieraanvaraisuutta sen verran
kuin talossa sitä oli tarjona Ravenswood piti velvollisuutenaan
kohdella vieraitaan hyvillä mielin olevan isännän herttaisella,
kohteliaalla tavalla. Ja semmoiseksi kuin ihminen teeskenteleikse -- se
on usein huomattu -- semmoiseksi hän monesti todellakin tulee. Tunnin
tai parin kuluttua Ravenswood omaksi kummastuksekseen huomasi olevansa
juuri sillä mielellä kuin isäntä, joka hartaasti koettaa voimiensa
mukaan huvittaa mieluisia, kunnioitettuja vieraita. Kuinka suureksi
osaksi tähän mielenmuutokseen oli ollut syynä neiti Ashtonin ihanuus ja
vilpittömyys sekä myös iloisuus, jolla hän kärsi kaikkea, mikä täällä
oli epämukavaa -- ja kuinka suureksi osaksi valtiosinetinvartian
sujuva, hauska puhetapa (sillä hänellä oli erinomainen kyky puhua
korvaa miellyttäviä sanoja) -- sitä lukija omalla älyllään arvailkoon.
Mutta kumpainenkin vaikutti Ravenswoodin mieleen.
Herra Ashton oli harjaantunut valtiomies, hän tunsi perin pohjin
kuninkaan hovit ja ministerien salakamarit ja tiesi kaikki ne
monenlaiset valtioasioiden mutkat, jotka olivat tapahtuneet
seitsemännentoista vuosisadan viimeisinä merkillisinä vuosina. Hän
taisi siis omasta kokemuksestaan tarinoida miehistä ja tapauksista
tavalla, joka kiinnitti kuulijan huomiota; ja hänellä oli sitä paitsi
se erinomainen taito, että hän osasi välttää jokaista sanaa, joka olisi
voinut olla hänelle vahingoksi, mutta sittenkin saada toiset ihmiset
uskomaan, että hän puhui ilman pienintäkään varovaisuutta tai
umpimielisyyttä. Ravenswoodistakin, vaikka hänen sydämessään kyti
pahoja ennakkoluuloja ja todellisiakin vihan syitä, tuntuivat herra
Ashtonin tarinat sittenkin sekä huvittavilta että opettavilta. Ja
valtiosinetinvartia, jonka sisälliset tunteet alussa olivat olleet niin
suurena haittana, kun hänen piti esittää itsensä, liikkui nyt
puheissaan erinomaisen taitavan, mesikielisen lakimiehen koko
sulavuudella ja sujuvuudella.
Hänen tyttärensä ei puhunut paljoa, mutta hän hymyili, ja kun hän
puhui, niin hän osoitti nöyrää lempeyttä ja halua olla mieliksi, mikä
Ravenswoodin kaltaista ylpeää miestä miellytti enemmän kuin
säihkyvinkään sukkeluus. Ja mikä oli kaikista parasta, nuoriherra ei
voinut olla huomaamatta, että hänen vieraansa, -- lieneekö siihen
kiitollisuus ollut syynä vai jokin muu -- kohtelivat häntä tässä
autiossa, huonosti varustetussa salissa yhtä suurella kunnioituksella
kuin jos hän olisi voinut tarjota mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta
korkean säätynsä mukaan. Mitä kaikkea puuttui, sitä ei huomattukaan;
tai jollei voitu olla jotakin huomaamatta, niin kehuttiin vain niitä
keksintöjä, joilla Kaleb oli osannut täyttää tavallisten tarvekalujen
puutteen. Ja jos joskus ei voitukaan olla hiukan naurahtamatta, niin
nauru kuitenkin oli hyväntahtoista lajia, ja usein siihen liittyi jokin
taitavasti lausuttu mielittelysana, joka osoitti, kuinka suuressa
arvossa vieraat pitivät isäntänsä persoonallisia avuja ja kuinka vähän
huolivat kärsittävänä olevista pienistä epämukavuuksista. Ja ehkäpä
ylpeyden tunne sen johdosta, että Ravenswood näki omia ansioitansa
pidettävän kaikkien kovan onnen tuottamien puutteiden yltäkylläisenä
korvauksena, hiveli hänen sydäntänsä vieläkin enemmän kuin herra
Ashtonin puheet ja Lucyn kauneus.
Tulipa levon aika. Herra Ashton ja hänen tyttärensä menivät kumpikin
makuukamareihinsa, jotka olivat paljoa paremmin koristetut kuin mitä
olisikaan voitu toivoa. Anna-Maijalla olikin ollut apuna tarpeellisia
varustuksia tehdessään eräs kylän muija, joka oikeastaan vain oli
tullut katsomaan, mutta Kalebin kynsiin jouduttuaan pakotettiin siksi
illaksi kotiorjan ammattiin. Hänen ei sallittukaan enää palata kylään
tarinoimaan nuoren aatelisneidon puvusta ja ulkomuodosta, vaan hänen
täytyi ruveta auttamaan wolfs-cragilaisten talouspuuhissa.
Senaikuisen tavan mukaan Ravenswoodin nuoriherra itse saattoi
valtiosinetinvartian makuukamariin, ja Kalebkin kulki jäljestä. Tämä
asetti pöydälle kaksi kömpelösti valettua talikynttilää (semmoisia
siihenkin aikaan nähtiin vain talonpojilla); ne olivat kiinnitetyt
solmuiksi väännettyihin rautalankoihin, kynttiläjalkojen asemasta;
mutta siitä huolimatta Kaleb toimitti tämän tehtävänsä yhtä
juhlallisesti kuin jos hänellä olisi ollut vahakynttilöitä. Hän katosi
nyt, mutta palasi hetken kuluttua jälleen tuoden mukanaan kaksi
saviruukkua (posliinit, sanoi hän, eivät olleet olleet käytännössä
rouvavainajan kuoleman jälkeen); toisessa ruukussa oli kanarianviiniä,
toisessa viinaa. Edellisen juoman hän kehui, huolimatta siitä, että
petos luultavasti heti tulisi huomatuksi, olleen jo kaksikymmentä
vuotta Wolfs Cragin kellarissa; "vaikka tietysti ei minun oikeastaan
sopisi puhua, armolliset herrat, teidän läsnäollessanne. Ja tämä viina
-- se on mainiota juomaa, makeaa kuin mesi ja väkevää kuin Simson. Se
on jo ollut tallella tässä talossa noiden merkillisten juominkien
ajoista asti, jolloin James Jenklebrae löi vanhan Micklestobin
herran kuoliaaksi rappusten yläpäässä. Syynä siihen oli häväistys
korkeasti-kunnioitettavaa rouva Muriendia kohtaan, joka tavallaan oli
meidän herrasväen sukulainen. Mutta kuitenkin -- --"
"Mutta lopettaakseni jutut kerrassaan, Kaleb", virkkoi
valtiosinetinvartia, "olkaa hyvä ja tuokaa minulle tuopillinen vettä."
"Jumala varjelkoon, että te, korkea-arvoinen herra, tässä talossa
joisitte vettä", vastusti Kaleb, "sehän olisi häväistystä näin
kunnialliselle suvulle!"
"Yhtä hyvin, koska herra valtiosinetinvartia niin haluaa", sanoi
Ravenswood hymyillen, "voisit ehkä sentään antaa myöten. Sillä jollen
väärin muista, on tässä talossa vettäkin juotu, ei kovin kauan sitten,
ja vieläpä hyvällä halulla."
"No miksei, jos herra valtiosinetinvartia niin haluaa", myönsi Kaleb;
ja tuotuansa tuopillisen Luojan luomaa puhdasta juomaa hän jatkoi:
"Tuskinpa muualla saisittekaan moista vettä kuin mitä ammennetaan
täällä Wolfs Cragin kaivosta. Mutta sittenkin -- --"
"Sittenkin meidän nyt pitäisi jättää herra valtiosinetinvartia rauhaan
tähän meidän kurjaan makuuhökkeliimme", virkkoi Ravenswood keskeyttäen
puheliaan palvelijansa, joka heti kohta syvään kumartaen vetäytyi oven
suuhun, valmiina avaamaan oven herrallensa, kun tämä lähtisi
salakamarista.
Mutta herra Ashton esti isännän lähtemästä: "Minulla olisi sananen
puhuttava herra Ravenswoodille, Kaleb, ja luulen, ettei hän pane
pahaksi, vaikka lähtisitte ennen häntä."
Uudestaan ja vielä syvempään kumarrettuaan Kaleb läksi -- ja hänen
herransa jäi liikkumatta seisomaan melkoisesti hämillänsä odotellen,
miten tämä päivä vielä loppuisi, joka oli ollut niin täynnä
arvaamattomia tapauksia.
"Herra Ravenswood", virkkoi herra Ashton, hänkin vähän hämillään, "minä
toivon, että te tunnette hyvin kristinopin säännöt ettekä siis anna
auringon laskea vihanne yli."
Ravenswood vastasi punastuen, ettei tänä iltana nähnyt mitään
tilaisuutta täyttääkseen tätä kristinopin säätämää käskyä.
"Minun mielestäni olisi sentään", vastasi hänen vieraansa, "kun muistan
niitä monenlaisia riitoja sekä oikeudenkäyntejä, joita valitettavasti
tiheämmin kuin mitä olisi ollut suotavaa tai tarpeellista oli
korkeasti-kunnioitettavan lordi Ravenswoodin, teidän isänne, ja minun
välillä."
"Minä olisin suonut, korkeasti-kunnioitettava herra", sanoi Ravenswood,
jonka sydämessä kukistetut tunteet pyrkivät taas valloilleen, "että
näitä seikkoja olisi mainittu missä hyvänsä ennemmin kuin minun isäni
katon alla."
"Jokaisessa muussa tilaisuudessa olisin tämän pyynnön arkaa luonnetta
pitänyt pyhänä", virkkoi herra Ashton, "mutta minun pitää nyt jatkaa
mitä kerran aioin sanoa. -- Minunkin sydämeni on jo liiaksi surrut sitä
arkatuntoisuutta, joka esti minua hartaasti rukoilemasta sitä, mitä
kuitenkin monesti pyytelin, nimittäin että pääsisin teidän isänne
puheille -- sen kautta olisi paljon voinut välttyä sekä surua häneltä
että minulta."
"Se on totta", myönsi Ravenswood hetken arveltuaan, "minä olen kuullut
isäni sanovan, että te, herra valtiosinetinvartia, olitte ehdottanut
suullista keskustelua hänen kanssaan."
"Ehdottanutko, hyvä herra Ravenswood? Minä todella ainoastaan ehdotin
sitä, mutta minun olisi pitänyt anella, rukoilla, kärttää sitä. Minun
olisi pitänyt murtaa maahan väliseinä, jonka omaa etuansa pyytävät
ihmiset olivat rakentaneet meidän välillemme. Sitten hän olisi nähnyt,
minkälainen minä todella olin, kernas uhraamaan melkoisen osan
laillisista oikeuksistani lepyttääkseni hänen vihansa, joka, se täytyy
minun tunnustaa, oli aivan luonnollinen. Sallikaa, nuori ystäväni, --
siksi minä tahtoisin saada nimittää teitä, -- sallikaa minun puhdistaa
itseäni ja sanoa, että jos teidän isänne ja minä olisimme olleet yhtä
kauan toistemme kanssa puheissa kuin minä nyt tänäpäivänä hyvän onneni
suosimana olen saanut viettää teidän seurassanne, niin olisi kenties
maamme vielä saanut iloita miehen elosta, joka vanhan aatelistomme
parissa oli kunnioitettavimpia. Ja sitten olisi minulta välttynyt se
suru, että minun täytyi vihamiehenä erota miehestä, jonka mielenlaatua
ylimalkaan pidin niin suuressa arvossa ja kunniassa."
Hän kohotti nenäliinansa silmilleen. Ravenswood oli myös liikutettu,
mutta odotti kuitenkin sanaakaan sanomatta tämän omituisen tunnustuksen
jatkoa.
"Tarpeellista ja sopivaa on", jatkoi valtiosinetinvartia, "että te
saatte tietää meidän välillämme olleen monta seikkaa, joiden suhteen
tosin halusin saada tuomarin päätöksellä lailliset oikeuteni tarkoin
määrätyiksi, mutta en kuitenkaan koskaan aikonut ajaa vaatimuksiani
kohtuuden rajoja kauemmaksi."
"Herra valtiosinetinvartia", lausui Ravenswood, "tarpeetonta on, että
te sen enempää puhutte tästä asiasta. Minkä laki teille suo tai on
suonut, se teillä on -- tai sen te saatte. Ei minun isäni enkä minäkään
olisi ottanut vastaan mitään armolahjaa."
"Armolahjaako? -- Ei suinkaan -- te ymmärrätte sanani aivan väärin",
vastasi herra Ashton, "tai paremmin sanoen: te ette ole lainoppinut.
Monikin oikeus, katsokaa, voi lain edessä olla hyvä ja tuomion edessä
tulla hyvin päätetyksi, mutta kunnian mies ei kuitenkaan huoli sitä
joka tilaisuudessa käyttää."
"Sitä pahempi, herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood.
"Ei, ei", vastasi hänen vieraansa, "te puhutte niinkuin nuori
asianajaja; teidän sydämenne vie voiton järjestä. Meidän välillämme on
vielä monta seikkaa ratkaisematta. Voitteko moittia sitä, että vanha,
rauhaa haluava mies ollessaan nyt vieraisilla nuoren aatelisherran
luona, joka on pelastanut kuolemasta hänen tyttärensä ja hänet itsensä,
soisi saavansa mainitut seikat ratkaistuksi mahdollisimman suotuisalla
tavalla?"
Vanha mies piti näin puhuessaan lujasti kiinni Ravenswoodin kädestä,
joka ei vastustanutkaan; ja nuoriherra, mikä hänen ensi päätöksensä
lieneekin ollut, ei saattanut vastata muuten kuin myöntäen.
Toivotettuansa sitten vieraalleen hyvää yötä hän jätti keskustelun
jatkamisen huomispäivään.
Ravenswood riensi saliin, jossa hänen tuli viettää yönsä, ja astui
jonkun aikaa edestakaisin lattialla epätasaisin, kiireisin askelin.
Hänellä oli verivihollisensa kattonsa alla; mutta hänen tunteensa tätä
miestä kohtaan eivät olleet perivihollisen, joskaan ei totisen
kristitynkään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ei voisi antaa herra
Ashtonille anteeksi niinkuin kristityn velvollisuus olisi vaatinut,
mutta ei myöskään voinut pysyä kostotuumissaan, niinkuin perivihollisen
sopi. Hänen käytöksensä, niin hänestä tuntui, oli halpamaista,
häpeällistä kaupan hieromista, jossa toisella puolella oli viha isää
vastaan, toisella rakkaus tyttäreen. Ravenswood kiroili itseään
kävellessään näin edestakaisin kuutamossa ja siinä rusottavassa valossa,
joka lähti sammuvista kekäleistä. Hän tempasi rautaristikkoiset ikkunat
väkisin auki ja paiskasi ne jälleen kiinni, ikäänkuin raittiin ilman
tuulahdus ja sen puute, kumpaisetkin, olisivat yhtä paljon kiusanneet
häntä. Viimein kuitenkin tämä intohimojen kuohuva koski oli kylliksi
raivonnut; Ravenswood heittäytyi tuolille, jonka hän oli valinnut
leposijakseen siksi yöksi.
"Jos todella", tämmöiset olivat tuon intohimojen ensi kohahduksen
jälkeen nousevat ajatukset, "jos hän todella ei vaadi mitään muuta kuin
mitä laki hänelle suopi ja jos hän sovittaa selvät, lailliset
oikeutensakin kohtuuden mukaisiksi, mitä syytä minun isälläni
oikeastaan oli valittaa? -- Mitä syytä on minulla itselläni? -- Ne,
jotka ennen meitä omistivat meidän vanhat perintömaamme, kaatuivat
esi-isieni miekkoihin jättäen talonsa ja elonsa voittajille. Meidät
kaataa lain voima, jota vastaan ei Skotlannin ritariston voima nyt
kestä. Ruvetkaamme siis antautumisneuvotteluun tämän ajan voittajain
kanssa, aivan kuin tekisimme, jos olisimme piiritetyssä linnassamme
eikä olisi mitään avun toivoa. Tämä mies saattaa olla toisenlaatuinen
kuin minä luulin; ja hänen tyttärensä -- mutta häntä olen päättänyt
olla ajattelematta."
Hän kääri viittansa ympärilleen, nukahti ja näki unta Lucy Ashtonista,
kunnes päivän valo tirkisti sisään rautaristikon lävitse.