Vai teiltä jotain odottaisin? -- Ma teiltä
kyll' äsken kerjäsin -- ei, pahempi --
varastin avuntyön -- ja kaikkein pahin --
näin tehden eksyin aivan harhallen.
_Rahaton, mutt'ei neuvoton_.
Lystikäs kuva olisi siitä saatu, jos olisi maalattu tuon pienen pojan
kasvot, ainoan vieraanmiehen, joka näki Kalebin rikoksen, joka loukkasi
sekä omistus- että kohteliaisuuslakia. Hän istui liikkumatta, ikäänkuin
hän olisi silmin nähnyt jonkin niistä kummituksista, joista hän oli
kuullut talvisin iltapuhteilla tarinoita kerrottavan. Näin tehden hän
kokonaan unohti oman tehtävänsä ja oli pyörittämättä varrastaan, josta
seurasi, että tämän illan tapaturmien luku vielä eneni, sillä
lammaspaistin toinen puoli kärventyi aivan sysimustaksi.
Hämmästyksestään hän heräsi vasta silloin, kun sai aika kolahduksen
Lightbodyn muorilta, joka (jos lieneekin muissa suhteissa ollut nimensä
kaltainen) oli ruumiiltansa vakaa ja taitava käyttämään käsiänsä; sitä
oli hänen miesvainajansakin, niin huhu kertoi, saanut omassa nahassaan
kokea.
"Miksi sinä annoit paistin kärventyä, sinä keskenhautomaton epatto?"
"En tiedä", vastasi poika.
"Ja mihin toinen joutava on joutunut?"
"En tiedä", änkytti hämille joutunut poika.
"Ja missä on herra Balderston? -- Ja ennen kaikkea -- missä,
kirkkoneuvoskunnan ja kirkonkokouksen nimessä, niin sanoakseni, missä
on toinen varras, jossa hanhi ja sorsat olivat?"
Samassa Girderin emäntä astui sisään ja yhtyi äitinsä torumisiin
huutaen pojan toiseen korvaan, sillä aikaa kun vanha muori kiljui
toiseen. Siten he saivat onnettoman nulikan niin peräti sekaannuksiin,
ettei hän moneen aikaan voinut kertoakaan kerrottavaansa. Ja vasta kun
vanhempi poika oli tullut takaisin, alkoi aavistus asian todellisesta
laidasta hämärtää naisten mielessä.
"No voi herranen aika!" kummasteli muori Lightbody, "kukapa olisi
uskonut että Kaleb Balderston olisi tehnyt vanhalle tuttavalle
semmoisen koirankurin!"
"Voi sinua sen vietävää!" kirosi mestari Girderin emäntä. "Ja mitä minä
nyt sanon isännälle? -- Hän hakkaa minut pieniksi palasiksi, vaikkei
olisi ainoatakaan muuta naista koko Wolfs-Hopessa."
"Pidä suusi, sinä hupsu", lohdutti äiti. -- "Ei, ei toki -- pitkälle
asia on mennyt, mutta siihenpä ei sentään vielä ole tultu. Sillä jos
hän lyöpi sinua, niin hän saa lyödä minuakin, ja minäpä olen saanut
paremmatkin miehet pysymään matkan päässä -- älä koske, niin --
muutamista torasanoista ei paljon lukua."
Kavioiden kopina nyt ilmaisi, että tynnyrintekijä ja pappi olivat
tulossa. Hevosten selästä maahan astuttuaan he heti pyrkivät
takkavalkean ääreen, sillä ilta-ilma ukkosen jälkeen tuntui kylmältä ja
metsä oli kostea ja kolkko. Nuori emäntä, luottaen pyhäpukunsa ja
valkean myssynsä lumousvoimaan, kävi ensi rynnäkköä vastaanottamaan.
Äiti puolestaan, aivan kuin vanhojen soturien komppania roomalaisessa
legionassa, pysyi taempana valmiina apuun, jos hätä tulisi. Molemmat
koettivat estää, ettei tapahtunut vahinko heti tulisi ilmi, äiti
puuhailemalla mestari Girderin ja valkean välillä ja tytär siten, että
hän tervehti erityisellä hartaudella pappia ja miestänsä, ilmaisten
suruaan ja pelkoaan sen johdosta, että he ehkä olivat vilustuneet.
"Vilustuneetko?" matki isäntä ynseästi -- sillä hän ei ollut noita
herroja ja isäntiä, joiden vaimot sijaishallitsijoiden nimellä ovat
todellisia hallitsijoita -- "kyllä me tarpeeksi vilustumme, arvaan
minä, jollette päästä meitä takkavalkean ääreen."
Näin sanoen hän raivasi tien kummankin suojelusrivin läpi. Ja kun hän
aina piti kaikkea omaisuuttaan tarkasti silmällä, niin ensi
katsahduskin jo ilmaisi hänelle, että toinen varras hyvänmakuisine
taakkoineen oli poissa. "Mitä perhanaa, vaimo -- --"
"Hyi, häpeä!" huusivat molemmat naiset. "Ja vieläpä herra
Bide-the-Bentin kuullen!"
"Suokaa anteeksi", sanoi tynnyrintekijä, "mutta --"
"Meidän sielujemme pahan vihollisen mainitseminen --", virkkoi herra
Bide-the-Bent.
"Suokaa anteeksi", toisti tynnyrintekijä.
"Saattaa meidät hänen kiusauksilleen alttiiksi", jatkoi arvokas
nuhtelija, "ja se kehoittaa ja tavallansa pakottaa hänet luopumaan
juonitteluistaan muiden sieluparkain kanssa ja lähtemään niiden luokse,
jotka puheessaan tiheään mainitsevat hänen nimeänsä."
"Niinhän se on, niinhän se on, herra Bide-the-Bent, mutta mitä enempää
ihminen voi tehdä kuin pyytää anteeksi?" virkkoi tynnyrintekijä. "Mutta
sallikaa minun vain kysyä näiltä vaimoilta, miksi hanhi ja metsäsorsat
vietiin pöytään ennen meidän tuloamme?"
"Ei niitä ole viety pöytään, Gilbert", selitti emäntä, "vaan --
vahinko -- --"
"Mikä vahinko?" kysäisi Gilbert silmät tulistuneina. "Eiväthän ne vain
liene joutuneet hukkaan, toivon minä? Häh?"
Emäntä, joka kovasti pelkäsi miestänsä, ei uskaltanut mitään vastata;
mutta hänen äitinsä riensi apuun, käsivarret kohotettuina ikäänkuin
tulevan vastauksen varalta.
"Minä ne annoin pois eräälle tuttavalleni, Gilbert Girder -- entäs
sitten?"
Hänen ääretön rohkeutensa hämmästytti hetkeksi Girderin aivan mykäksi.
-- "Vai _te_ annoitte hanhen ja metsäsorsat, parhaat palat meidän
ristiäispidoistamme, eräälle ystävällenne, te vanha raakki! Ja mikä
_hänen_ nimensä sitten on, virkkakaa se, olkaa niin hyvä?"
"Ei kukaan muu kuin kunniallinen herra Kaleb Balderston Wolfs
Cragista", vastasi vanha Mari viipymättä ja taisteluvalmiina.
Nyt mestarin vimma tulvi yli kaikkien rajojen. Jos hänen vihansa
jostakin seikasta saattoi kiihtyä vielä entistään tulisemmaksi, niin
juuri siitä, että tuo tuhlattu lahja oli annettu ystävällemme
Kalebille, jota tynnyrintekijä, lukija jo tietää mistä syistä, vihasi
leppymättömästi. Hän kohotti piiskaansa anoppiansa vastaan; mutta tämä
puolusti paikkaansa lujasti, järkähtämättä, ja heilutteli rohkeasti
rautaista kauhaa, jolla hän vastikään oli kaatanut kastiketta
lammaspaistille. Hänen aseensa epäilemättä oli parempi, eikä hänen
käsivartensa ollut myöskään heikompi kuin vastustajan. Mestari Gilbert
siis katsoi edullisemmaksi heti kääntyä oman vaimonsa puoleen, joka
sillä välin oli hyrähtänyt tuskalliseen itkuun papin suureksi sääliksi,
joka todellakin oli vilpittömimpiä, hyvänsävyisimpiä, mitä maailmassa
on ollut. -- "Ja sinä hupsu luntus, joka istut kättäsi liikuttamatta
ja katselet, kuinka tavaroitani tuhlataan laiskalle, juopolle,
kelvottomalle, koinsyömälle palvelijalle siitä hyvästä vain, että hän
kutkuttelee hullun vanhan ämmän korvia joutavilla loruilla, joissa joka
toinen sana on valhetta. Kyllä minä opetan sinua -- --"
Mutta nyt pappi sekaantui asiaan sekä sanoin että myös teoin ja
Lightbodyn muori puolestaan asettui tyttärensä eteen heilutellen
kauhaansa.
"Enkö minä muka saisi kurittaa omaa vaimoani?" huusi tynnyrintekijä
aivan vimmoissaan.
"Kurittakaa vain omaa vaimoanne, jos niin tahdotte", vastasi Lightbodyn
muori. "Mutta _minun_ tyttäreeni te että saa sormellannekaan
koskea, sen takaan."
"Hävetkää, mestari Girder!" lausui pappismies. "Minä en olisi uskonut
saavani nähdä, että te tällä lailla päästäisitte syntisen vihanne
valloilleen rakkainta lähimmäistänne kohtaan. Ja vieläpä päälliseksi
tänä iltana, kun teillä on kristityn isän pyhin velvollisuus
täytettävänä. Ja mistä syystä koko tämä melu? -- maallisen ylellisyyden
vuoksi, joka on yhtä arvoton kuin tarpeeton."
"Arvotonko?" huusi tynnyrintekijä. "Hanhi, jonka vertaista ei ole ikänä
nähty millään sänkipellolla haasoittelemassa -- ja kaksi metsäsorsaa,
niin hyvänmakuista kuin parhaat höyhenensä-kastelijat."
"Olkoon vaikka niin, naapuri", keskeytti pappi. "Mutta katsokaapa,
kuinka ylenpalttisia herkkuja vielä on jäljellä teidän valkeanne yllä
pyörimässä. Olen minä niitä päiviä nähnyt, jolloin kymmenen tuommoista
kauraleivän möykkyä, kuin nuo pöydällä tuossa, olisivat olleet makeata
herkkua yhtä monelle miehelle, jotka näkivät nälkää, piillen vuorilla
ja soilla ja luolissa pyhän evankeliumin tähden."
"Ja sepä minua kaikista eniten suututtaakin", lisäsi tynnyrintekijä,
haluten saada edes jonkun ottamaan osaa hänen vihaansa, joka ei
suinkaan syyttä ollut syntynyt. "Enpä siitä olisikaan pitänyt niin
suurta melua, jos tuo naikkonen olisi edes antanut paistin jollekulle
puutteessa olevalle pyhälle miehelle tai kelle muulle ihmiselle tahansa
kuin tuolle ryöstelevälle, valehtelevalle, väkivaltaa tekevälle
tory-lurjukselle. Ratsastihan hänkin siinä kirotussa nostoväen
joukossa, jonka vanha tyranni Allan Ravenswood -- hän ainakin on jo
mennyt oikeaan paikkaansa -- johti Bothwellin sillan päähän
kokoontuneita pyhiä miehiä vastaan. Mutta se luntus kun antoi parhaat
palat meidän pitopöydältämme mokomalle -- --"
"No niin, Gilbert", lausui pappi, "mutta ettekö te juuri siinä huomaa
korkeampaa tuomiota? -- Hurskasten sukua ei nähdä leipäänsä
kerjäilemässä. Huomatkaa, että tuon mahtavan sortajan poika nyt on niin
pahassa pulassa, että hänen pitää elättää henkensä teidän pöytänne
muruilla."
"Ja paitsi sitä", pisti nyt emäntä väliin, "eipä se ollutkaan lordi
Ravenswoodia varten, jos tuo mies vain tahtoisi kuulla, mitä ihminen
puhuu. Sitä apua tarvittiin valtiosinetinvartian ravitsemiseksi --
niinhän sen herran nimi lienee, joka nyt on tuolla Wolfs Cragissa
vieraisilla."
"Herra Wilhelm Ashtonko muka olisi Wolfs Cragissa!" huusi kummastunut
vanteitten ja tynnyripuiden omistaja.
"Ja käsi kädessä lordi Ravenswoodin kanssa", lisäsi Lightbodyn muori.
"Hullu hupakko! -- Tuo vanha juoruttelija ja juonittelija saisi sinut
vaikka uskomaan, että kuu on vihreästä juustosta leikattu kannikka.
Valtiosinetinvartia ja Ravenswood muka! Nehän ovat niinkuin kissa ja
koira, jänis ja jahtihurtta."
"Ja minä sanon, että he ovat kuin mies ja vaimo, vieläpä paljoa
paremmassa sovussa kuin muutamat pariskunnat", vastasi anoppi. "Ja sitä
paitsi Peter Puncheon, joka oli kuninkaan tynnyrintekijänä, on kuollut,
ja hänen paikkansa on avoinna, ja -- --"
"Jumala varjelkoon, voitteko hillitä kiljuvia kurkkujanne?" tiuskaisi
mestari. Yllämainittu selitys, se on huomattava, oli tullut niinkuin
kaksiääninen laulupätkä oopperassa kahdesta suusta. Sillä nuorempi
nainen rohkaistuneena siitä, että taistelu kallistui tähän suuntaan,
toisti vielä kimakammalla äänellä jokaisen sanan niin pian kuin hänen
äitinsä sai sen sanotuksi.
"Emäntä ei puhu mitään muuta kuin täyttä totta, mestari", virkkoi
Girderin pääsälli, joka toran aikana oli tullut sisään. "Minä näin
valtiosinetinvartian palvelijain juovan ja mässäävän Smalltrash-muorin
luona, tuolla vastapäätä meitä."
"Ja onko heidän herransa Wolfs Cragissa?" kysyi Girder.
"On maar", vastasi luotettava mies.
"Ja hyvässä sovussa Ravenswoodin kanssa?"
"Totta siltä näyttää", vastasi sälli, "koska se sinne meni
vieraisille."
"Ja Peter Puncheon on kuollut?"
"On niinkin -- Puncheon-ukon tynnyri on viimein vuotanut kuivaksi",
vakuutti sälli. "Monta viinan tilkkaa hän onkin viilettänyt kurkkuunsa
eläessään. -- Mutta mitä vartaaseen ja paisteihin tulee, mestari, niin
satula ei vielä ole riisuttu teidän tammanne selästä, ja minä voisin
lähteä ajamaan takaa ja tuoda ne takaisin, sillä herra Balderston ei
mahda olla kaukana kylästä."
"Tee niin, Wille, -- ja kuules -- minä virkan sinulle, mitä sinun pitää
tehdä, kun hänet saavutat."
Hän vapautti naiset läsnäolostaan ja antoi Willelle salaiset käskynsä.
"Se juuri oli viisas tuuma", murisi anoppi tynnyrintekijän jälleen
sisään astuessa, "kun hän lähettää viattoman poikaparan ajamaan
asestettua miestä takaa. Sillä tiedättehän sen, että herra
Balderstonilla on aina miekka kupeillaan ja puukko vyöllään vielä sen
lisäksi."
"Tottahan te, toivon minä", lausui pappi, "olette hyvin ajatellut tätä
tekoanne, niin ettette synnytä sillä toraa. Sillä ken toran nostaa,
vaikkei hän itse löisikään, -- minun velvollisuuteni vaatii sitä
muistuttamaan -- ei suinkaan ole syytön."
"Älkää siitä olko millännekään, herra Bide-the-Bent", vastasi Girder.
-- "Eihän näiden akkojen ja alttarimiesten välillä tahdo saada
suunvuoroakaan. -- Kyllähän minä itse parhaiten tiedän, mille puolelle
oman kakkuni käännän. -- Joan, tuo ruokaa pöytään, ja siihen se asia
saa loppua."
Eikä hän sanallakaan enää sinä iltana kajonnut kadonneeseen ateriaan.
Sillä välin sälli, ratsastaen isännän oman hevosen selässä ja
noudattaen isännän omia käskyjä, ajaa karautti aika vauhtia
näpistelijän jäljissä. Helppo on ymmärtää, ettei Kalebkaan liioin
viivytellyt matkallansa. Jättipä hän rakkaan loruamisensakin, jotta
kulku paremmin joutuisi. Sen hän vain oli sanonut herra Lockhardille,
että hän muka oli antanut ruokakauppiaan emännän kiireesti paistaa
linnut, sillä hän pelkäsi, ettei Anna-Maijalla, joka oli tuosta
ukkosen-jyrähdyksestä säikähtynyt aivan sekaannuksiin, olisi
keittiötakkansa täydessä loistossaan. Ja ottaen sen syyksi, että piti
niin aikaisin kuin mahdollista joutua Wolfs Cragiin, hän kipaisi
sellaista vauhtia, että hänen kumppalinsa tuskin jaksoivat pysyä
rinnalla. Jouduttuaan Wolfs Cragin ja kylän välillä kohoavan harjun
kukkulalle hän luulikin jo päässeensä pois takaa-ajon piiristä. Mutta
samassa alkoi kaukaa kuulua hevoskavioiden kopinaa ja huhuilevaa ääntä.
"Herra Kaleb -- herra Balderston -- herra Kaleb Balderston -- hoi! --
odottakaa vähäsen!"
Kaleb, niinkuin on helppo ymmärtää, ei kovin kiireesti totellut
tätä kehoitusta. Ensiksi hän ei ollut kuulevinansa sitä ja tahtoi
uskotella kumppaneilleen, että se vain oli tuulen suhinaa. Sitten hän
väitti, ettei maksanut vaivaa sen tähden seisahtua. Ja vasta sitten,
kun ratsumiehen haamu iltahämärästä alkoi tulla näkyviin, hän
vasta-hakoisesti seisahtui. Ponnistaen kaikki voimansa taisteluun
saaliinsa puolesta hän asetti vartalonsa majesteetilliseen asentoon,
ojensi eteenpäin vartaansa paisteineen, joka hänen kourassaan näytti
yht'aikaa sekä keihäältä että kilveltä, ja oli tehnyt lujan päätöksen
ennemmin antaa tappaa itsensä kuin riistää käsistään mitä oli
anastanut.
Mutta suurestipa hän kummastui, kun tynnyrintekijän sälli lähelle
tultuaan alkoi puhutella häntä kunnioittavasti ja sanoi: "Isäntäni on
oikein pahoilla mielin sen johdosta, että hän sattui olemaan poissa
silloin, kun te kävitte hänen talossaan, ja vielä enemmän surullinen
sen vuoksi, ettette joutunut jäämään ristiäispitoihin. Ja hän oli siksi
rohkea, että hän lähetti tämän pienen lekkerillisen ranskanviiniä ja
ankkurillisen viinaa, koska tornissa on vieraita eikä liioin
vieraanvaraa varustettuna."
Olen kuullut kerrottavan tarinaa vanhanpuoleisesta herrasta, joka
juoksi kahleistaan irti päässyttä karhua pakoon, kunnes hänen voimansa
peräti uupuivat. Toivottomuuden hurjuudessa herra kääntyi silloin
Nallea vastaan ja uhkasi häntä kävelykepillään. Se näky herätti pedossa
henkiin muiston saamastaan kasvatuksesta, niin ettei Nalle repinytkään
herraa palasiksi, vaan sen sijaan kohosi takakäpälilleen ja alkoi
tanssia köntystellä polskaa. Suuri tietysti oli vanhan herran ilo, joka
jo oli luullut joutuneensa surman suuhun ja niin arvaamattomasti oli
pelastunut. Ja yhtä suuri oli nyt myös kunnon ystävämme Kalebin ilo,
kun hän huomasi, ettei vainooja millään muotoa aikonutkaan ryöstää
hänen saalistaan, vaan aivan päinvastoin vielä toi hänelle lisää. Hän
kohensihe kuitenkin heti ylpeään asentoonsa, kun sälli, kumartuen alas
satulastaan, jossa hän istui kahden tynnyrin välissä, kuiskasi Kalebin
korvaan: "Ja jos Peter Puncheonin paikka jollakin lailla voitaisiin
saada kallistumaan heidän puolelleen, niin Gilbert Girder on siitä
osoittava kiitollisuuttansa sekä tavalla että toisella. Hän tahtoisi
mielellään puhua siitä asiasta herra Balderstonille, ja te saatte
nähdä, että hän taipuu helposti kuin pajun virpi kaikkeen, mitä te ehkä
häneltä pyydätte."
Kaleb kuunteli tätä kaikkea vastaamatta mitään muuta kuin ne sanat,
joita kaikki mahtavat herrat Ludvig XIV:stä alkaen ovat käyttäneet:
"Kyllä mietin asiaa." Ja sitten hän lisäsi ääneensä, niin että herra
Lockhardkin sen kuulisi: "Se oli sangen kohteliaasti tehty, että
mestarisi lähetti nämä juomat, kyllä minä muistan sopivalla tavalla
puhua siitä herralleni, lordi Ravenswoodille. Ja kuules, poikaseni",
lopetti hän, "voisithan sinä ratsastaa aina tornille saakka, ja jollei
kukaan palvelijoista vielä olisi kotona -- mikä kylläkin on pelättävää,
sillä he lystäilevät yöt päivät, kun kerran näkyvistä pois pääsevät --
niin voisit kantaa nämä tynnyrit porttivahdin tupaan. Se on ison portin
oikealla puolella, ja porttivahti on pyytänyt luvan saada käydä jonkun
tuttavansa luona, niin ettei kukaan sinua ole estävä."
Saatuansa nämä käskyt sälli ratsasti edelleen; ja laskettuaan tynnyrit
autioon porttivahdintupaan hän palasi kenenkään kysymättä, mikä hänen
asiansa oli. Näin toimitettuaan isäntänsä asian ja tervehdittyään
Kalebia ja hänen kumppaleitaan lakkiaan kohottamalla, kun hän
kotimatkalla ajoi heidän sivuitsensa, poika kerkesi vielä isäntänsä
taloon, niin että sai osansa ristiäispidoista.