"Hei, emäntä", hän sanoi näin,
jos kukon maksan edes sain,
ja vehnäleipäsirun vain,
ja porsaspaistin päänkin vielä
(Vaikken hänt' elostakaan kiellä),
näin pahall' enpä oiskaan miellä.
_Chaucer_.
Kaleb oli löytöretkellensä lähtiessään salaa itsekin hiukan epäilevällä
mielellä. Hänellä oli näet kolminainen pulma edessään. Hän ei ollut
uskaltanut kertoa herralleen, kuinka hän aamupuolella (juuri talon
kunnian puolustukseksi) oli suututtanut Bucklaw'ta -- hän ei ollut
myöskään uskaltanut tunnustaa liian hätäisesti hylänneensä tarjotun
kukkaron -- ja kolmanneksi hän pelkäsi hiukan itsensäkin puolesta, jos
hänen nyt piti käydä Bucklaw'n puheilla, joka vielä oli vimmoissaan
häneen kohdistetusta häväistyksestä ja jolla sen lisäksi paraikaa
mahtoi olla melkoinen määrä viinaa päässään.
Kaleb -- älkäämme häntä väärin tuomitko -- oli aina peloton kuin
jalopeura, kun Ravenswoodin suvun kunnia oli kysymyksessä; mutta hänen
urhoollisuutensa oli sitä maltillista laatua, joka ei pidä tarpeettomia
vaaroja huvituksenaan. Vaara oli nyt sentään vain sivuseikka hänen
mielestään; pääasia oli se, että talon varojen vähyys saataisiin
salatuksi ja se kerskaus toteutetuksi, että Kaleb ilman Lockhardinkin
apua ja isäntänsä rahoja voisi hankkia ruokavaroja. Tämä omin neuvoin
toimeentuleminen oli hänelle yhtä arka kunnian-asia kuin sille
jalomieliselle norsulle, johon me häntä jo kerran olemme verranneet ja
joka saatuansa liian raskaan kuorman vedettäväkseen kernaammin murskasi
pääkallonsa hurjissa ponnistuksissaan kuin salli toisten auttaa häntä.
Wolfs-Hopesta, jota he nyt lähenivät, oli onneton hovimestari usein
ennenkin tämmöisessä pulassa ollessaan saanut apuvaroja. Mutta nyt
viime aikoina olivat Kalebin ja kyläläisten välit suuresti muuttuneet.
Wolfs-Hope oli pienoinen kylä, ja tämä kylä joka oli rakennettu hujan
hajan pitkin vähäistä poukamaa, joka oli puron laskupaikkana mereen.
Wolfs Cragin torniin, jonka maihin se ennen muinoin oli kuulunut, tämä
kylä ei näkynyt; sillä välillä oli mäenharju, joka pitkänä niemenä
pisti ulos. Wolfs-Hopen vähälukuiset asukkaat saivat siten
elatuksensa (mikä kuitenkin usein petti), että he parilla, kolmella
kalastusveneellä kävivät merellä sillinpyynti-aikana ja että he
talvikuukausien kuluessa salaa kuljettivat viinaa ja sikunaa maahan. He
pitivät Ravenswoodin herrasväkeä vanhoista ajoista perityssä arvossa;
mutta tämän suvun ahdinkojen alkaessa oli muutamain Wolfs-Hopen kylän
asukasten onnistunut hankkia itselleen täysi omistus-oikeus pieniin
maapalstoihinsa, mökkeihinsä, kaalimaihinsa sekä laitumiinsa. Tällä
lailla he siis olivat vapaat keskiaikaisen aatelisvallan kahleista ja
niistä monenlaisista kiskomisista, joilla senaikuiset perin köyhät
kartanonisännät Skotlannissa kaikenlaisten tekosyitten nojalla, useinpa
aivan ilman tekosyytäkin, rasittivat mielivaltaisesti vielä köyhempiä
alustalaisiaan. He olivat nyt, pääasiallisesti ainakin, omassa
vallassaan, mikä seikka suuresti harmitti Kalebia. Sillä hän oli
vanhastaan tottunut harjoittamaan heidän parissaan samaa rajatonta
verotusoikeutta, jota ennen muinoin kuninkaan ruoanhankkijat käyttivät
Englannissa, kun he, karaten goottilaistyylisestä linnan portista ulos
ja hankkien väkivallalla sekä kuninkaallisen oikeuden voimalla
ruokavaroja, rahatta toivat kotiin torilta kokoonhaalittua saalista
sekä kaikenlaista muuta, mitä oli saatu pakenevalta, piilopaikkoihin
kätkeytyvältä kansalta, ja panivat ryöstetyt tavarat tallelle sataan
maanalaiseen kellariin.
Kaleb piti yhä vielä rakkaassa muistossa ja suri tätä mennyttä
valtaansa, joka pienemmässä määrässä jäljitteli keskiajan kuningasten
suuria veronkantoja. Ja hänessä eli yhä vielä turha toivo, että se
peloittava oikeus ja väkivalta, joka Ravenswoodin paroneille vaati
esikoiset ja parhaat osat kaikista luonnontuotteista aina seitsemän
virstan päähän heidän linnastaan, ei ollut iäksi päiväksi kadonnut,
vaan ainoastaan unohtunut. Sentähden hänellä oli tapana joskus aina
pienellä verotuksella herättää kyläläisten muisto hereille. Tähän nämä
ensi alussa olivat aina myöntyneet, milloin enemmän, milloin vähemmän
vastaan hangoiteltuansa. He olivat näet vanhoista ajoista tottuneet
asettamaan paronin ja hänen perheensä tarpeet etusijaan ja omat
tarpeensa vasta toiseen; sentähden he päästyänsä omaan valtaan eivät
heti paikalla älynneet olevansa aivan vapaita. He olivat aivan kuin
kauan aikaa vankina ollut mies, joka vapauteen päästyäänkin yhä vielä
on tuntevinansa kahleitten puristusta käsiranteissaan. Mutta pian
sentään vapauden nauttimista seuraa myös selvä käsitys sen eduista,
samoin kuin irralleen päässyt vankikin vapaasti liikkumalla pian saa
jäsenistään katoamaan sen kömpelyydentunteen, mikä kahleista on niihin
jäänyt.
Wolfs-Hopen kylän asukkaat alkoivat siis ensin nurista, sitten
hangoitella vastaan ja lopuksi peräti tekivät tenän, kun Kaleb
Balderston kävi veronkannollaan. Turhaan muistutti tämä heille, että
yhdestoista lordi Ravenswood -- liikanimeltään laivuri, joka nimi oli
hänelle siitä syystä annettu, että hän harrasti merenkulkuasioita --
oli heidän satamansa parannukseksi rakentanut laiturin (se oli vain
kömpelösti kokoonkyhätty kiviröykkiö), joka suojasi heidän
kalastusveneitään myrskysäältä. Silloin muka oli sovittu, että
paronille tulisi ensimmäinen puolileiviskä voita jokaisesta lehmästä,
joka poiki, sekä ensimmäinen muna, sitä nimitettiin maanantai-munaksi,
minkä jokainen kana muni jokaisen viikon alkupäivänä läpi vuoden.
Talonpojat kuuntelivat ja kynsivät korvantaustaansa, rykäisivät,
tuhauttivat nenäänsä ja virkkoivat, kun heiltä vastausta pinnistettiin,
yhdestä suusta: "Enpä tiedä!" Se on nytkin vielä skotlantilaisen
talonpojan ainainen turva, kun häntä vaaditaan myöntämään jotakin, mitä
hänen omatuntonsa ei voi olla todeksi tunnustamatta, mutta mitä kenties
hänen halunsa tai etunsa yllyttäisi kieltämään.
Kaleb antoi sittenkin Wolfs-Hopen kylänvanhimmille luettelon kaikesta
voista ja kaikista munista, jotka yllämainitusta apuverosta tai
ystävällisestä lahjasta muka olivat rästiksi jääneet. Vielä hän
ilmoitti olevansa halukas vaihtamaan tämän veron muihin tavaroihin tai
rahaan, jollei heidän sopisi sitä maksaa _in natura_ (luonnossa);
ja sitten hän jätti heidät keskustelemaan, niin hän ainakin toivoi,
millä tavalla vero olisi maksettava. Mutta kyläläiset päinvastoin
päättivät lujasti vastustaa koko vaatimusta; siitä vain oltiin kahden
vaiheilla, millä perustuksella vastarinta oli tehtävä. Silloin
tynnyrintekijä, sangen tärkeä ammattimies kaikissa kalamiesten kylissä
ja tämän kylän mahtavimpia Patres Conscripti lausui näin: "Meidän
kanamme ovat jo tarpeeksi monta päivää kaakotelleet Ravenswoodin
lordien hyväksi, ja onpa jo aika, että kanat alkavat kaakotella niiden
hyväksi, jotka hankkivat sekä orret että ohrat." Yhteinen naurunhohotus
ilmaisi koko seuran suostumuksen. "Ja", jatkoi puhetaituri, "jos niin
tahdotte, niin voin panna jalkani liikkeelle ja käydä Dunsessa asti,
David Dingwallia, sihteeriä, hakemassa, sitä, joka pohjoisesta on
muuttanut tänne meidän seudullemme -- kyllä hän tämän väärän oksan saa
oikenemaan, sen takaan."
Suuri käräjäpäivä siis päätettiin pidettäväksi Wolfs-Hopessa Kalebin
vaatimusten johdosta, ja häntä itseäänkin pyydettiin tulemaan kylään
tätä varten.
Hän tuli sinne avokäsin, tyhjin suolin, siinä toivossa, että hän
saisi täyttää edelliset herransa hyväksi, jälkimmäiset omakseen,
wolf-hopelaisten kustannuksella. Mutta sinnepä toivot kaikki hupenivat!
-- samassa kuin Kaleb saapui pitkän kyläraitin itäpäähän, ratsastaa
hytkytti länsipäästä kylään David Dingwallin peloittava haamu, viekas,
kovasydäminen, kovakourainen, kaikkiin koukkuihin oppinut
nurkkasihteeri, joka oli jo ajanut asioita Ravenswoodeja vastaan ollen
herra Ashtonin pääasiamiehiä. Hänellä oli satulassa edessään
nahkalaukku, täpö täynnä kylän omistuskirjoja. Hän sanoi toivovansa,
ettei herra Balderstonin ollut tarvinnut odottaa häntä kovin kauan,
"sillä minulla on käsky ja täysi valta maksaa tai vastaanottaa
maksettavia, sovittaa ja suorittaa, sanalla sanoen, lainmukaisesti,
niinkuin sopii, selvittää kaikki molemminpuoliset selvittämättömät
oikeudet, mitä lajia hyvänsä, jotka kuuluvat tai joiden väitetään
kuuluvan kunnioitettavalle herra Edgar Ravenswoodille, jota
tavallisesti mainitaan Ravenswoodin nuorenherran nimellä -- --"
"_Korkeasti_-kunnioitettavalle _lordille_ Edgar
Ravenswoodille", lausui Kaleb mahtipontisen juhlallisesti; sillä vaikka
hän tiesi hänellä itsellään olevan sangen vähän voiton toivoa tulevassa
taistelussa, niin oli hän lujasti päättänyt, ettei ainakaan hitustakaan
kunniaa saisi mennä hukkaan.
"Lordi Ravenswoodille, olkoon menneeksi vain", sanoi asianajaja --
"arvonimistä en huoli teidän kanssanne riidellä -- jota tavallisesti
sanotaan lordi Ravenswoodin tai Ravenswoodin nuorenherran nimellä,
Wolfs Cragin paronikunnan ja kartanon perintöomistajalle toiselta
puolen, ja toiselta puolen John Whitefishille sekä muille talollisille
Wolfs-Hopen kylässä, joka on yllämainitun paronikunnan rajojen
sisäpuolella."
Kaleb omasta pahasta kokemuksestansa tiesi, että tämän palkatun
puolustajan kanssa oli ihan toista riidellä kuin yksityisten
kyläläisten kera, joiden vanhoihin muistoihin, mielentaipumuksiin ja
ajatustapaan hän olisi saattanut vaikuttaa tuhansilla syrjäsyillä,
joista ei heidän asianajajansa olisi milläänkään. Taistelun loppupäätös
todistikin, että tässä pelossa oli perää. Turhaan Kaleb pani liikkeelle
parhaan puhetaitonsa ja terävimmän sukkeluutensa, kooten yhteen kaikki
syynsä ja nojautuen niin hyvin vanhaan tapaan ja perittyyn arvoon
kuin myös kaikkeen hyvään, mitä Ravenswoodin lordit menneinä aikoina
olivat tehneet Wolfs-Hopen kyläkunnalle ja mitä heiltä vielä
vastaisina aikoina saattoi toivoa. Nurkkasihteeri piti vain kiinni
perintöostokirjojen sananmukaisesta sisällyksestä -- niissä ei hän
siitä mitään huomannut -- siitä ei ollut mitään sopimusta tehty, ja kun
Kaleb koettaaksensa, eikö ylpeydestä voisi hiukan olla apua, puhui
siitä, mitä pahoja seurauksia kyläläisille saattaisi koitua, jos lordi
Ravenswood heiltä vasta kieltäisi suojansa, ja kun hän vielä lisäksi
puolilla sanoilla uhkasi pahempaakin kostoa, niin lakimies nauroi
hänelle ylenkatseellisesti vasten silmiä.
"Minun päämieheni", sanoi hän, "ovat päättäneet parhaan voimansa mukaan
pitää huolta kylästänsä, ja minun mielestäni lordi Ravenswoodilla --
koska hän on lordi olevinansa, -- pitäisi olla tarpeeksi tekemistä
omasta kartanostansa. Ja mitä siihen tulee, että te uhkaatte
väkivaltaista ryöstöä omankäden oikeudella eli _via facti_,
lakikirjan sanoilla puhuen, niin pyytäisin herra Balderstonia
muistamaan, että muinaiset ajat ovat olleet ja menneet ja että me
asumme eteläpuolella Forth-lahtea, kaukana vuoristosta, ja että minun
päämiehissäni lienee miehiä omaansa suojelemaan. Ja jos he huomaisivat,
etteivät heidän voimansa siihen riittäisi, niin he pyytäisivät
hallitukselta korpraalin sekä neljä punatakkia avukseen, ja tottahan
niissä", irvisteli herra Dingwall, "pitäisi olla täysi turva lordi
Ravenswoodia ja kaikkia hänen tai hänen palvelijoittensa väkivaltaisia
yrityksiä vastaan."
Jos Kaleb olisi voinut koota silmiinsä aatelisvallan kaikki
ukkosennuolet, niin että tämä arvon ja etuuksien halveksija olisi
siihen paikkaan niiden säihkeestä kuoliaaksi kaatunut, niin hän olisi
lennättänyt ne nurkkasihteerille vasten otsaa seurauksista huolimatta.
Mutta asianlaita oli nyt semmoinen, että hänen täytyi palata kotiin. Ja
siellä hän sitten pysyi koko puolen päivää erillään Anna-Maijankin
seurasta ja näkyviltä, piiloutuneena omaan erityiseen koppiinsa,
kuuraten yhtä ja samaa tinavatia ja vihellellen "Maggy Lauder"-laulua
kuusi tuntia lakkaamatta.
Tämän ryöstöretken onneton loppu oli Kalebilta sulkenut pääsyn kaikkien
niiden aarteitten luo, joita Wolfs-Hopen kylästä ja sen alusmaista oli
saatavana; se oli sulkenut häneltä pääsyn siihen Kultalaan, josta hänen
aina ennen pulassa ollessaan oli onnistunut saada jotakin apua. Kaleb
näet oli vannonut, että piru saisi viedä hänet, jos hänen jalkansa enää
koskaan koskettasi kylän raittia. Hän olikin pitänyt sanansa; ja kumma
kertoa, tämä poissapysyminen tuntui, niinkuin se oli aiottukin,
jossakin määrässä rangaistukselta vastahakoisten talonpoikien
sydämessä. Herra Balderston oli mies, joka heidän mielestänsä oli
yhteydessä korkeampien olentojen kanssa, hänen läsnäolonsa oli ollut
höystönä heidän pikkuisissa juhlapidoissansa, hänen neuvonsa oli
havaittu hyödyllisiksi useissa tilaisuuksissa, ja hänen käyntinsä
ikäänkuin enensivät kylän arvoa. "Wolfs-Hope", niin kyläläiset itse
tunnustivat, "ei näytä enää samalta kuin ennen ja kuin sen olisi
pitänyt näyttää, nyt kun Kaleb herra yhä vain istua kököttää
linnassaan; mutta olivathan sentään, mitä muniin ja voihin tulee, hänen
vaatimuksensa aivan järjettömät, niinkuin herra Dingwall selvästi oli
näyttänyt toteen."
Tämmöisellä kannalla olivat linnalaisten ja kyläläisten välit. Ja nyt
vanhalla hovimestarilla, vaikka se tuntui hänestä yhtä katkeralta kuin
sappi ja maliruoho, oli nämä kaksi välttämätöntä ehtoa valittavanaan:
hänen piti vieraan aatelisherran, vieläpä (se oli vieläkin
viheliäisempää) vieraan aatelisherran palvelijan kuullen tunnustaa,
että Wolfs Crag ei millään muotoa voisi saada päivällistä kokoon -- tai
piti hänen turvautua Wolfs-Hopen talonpoikien armeliaisuuteen. Se oli
kauhistuttavaa itsensäalentamista; mutta pakko käskee mistään
säännöistä huolimatta. Tämmöiset olivat Kalebin tunteet, kun hän astui
kyläraitille.
Haluten päästä irti kumppalistaan mitä pikemmin, sen parempi, hän
neuvoi herra Lockhardin Smalltrash-mummon kestikievariin. Sieltä
Bucklaw'n, Craigengeltin ja heidän joukkonsa pitämä melu kaikui
puoliväliin kyläraittia, ja ikkunoista loistava punainen valo, voittaen
nyt jo sakenevan harmaan hämärän, sai hohtamaan kasan vanhoja
tynnyreitä, puolikoita sekä pyttyjä, jotka törröttivät päällekkäin
ladottuina tynnyrintekijän pihalla, toisella puolen raittia.
"Jospa te, herra Lockhard", sanoi vanha hovimestari kumppanilleen,
"olisitte niin hyvä ja menisitte tuohon kestikievariin, josta tuli
paistaa ja jossa, jos oikein kuulen, he paraikaa laulavat laulua
'Kylmät kaalit on Aberdeeniss'.' Siellä voitte toimittaa herranne
käskyn hirvipaistin suhteen, ja minä tulen sitten antamaan oman käskyni
Bucklaw'n yösijasta, kunhan tässä ensin olen hankkinut muut
tarpeelliset ruoka-aineet. -- Ei sen puolesta, että tuo hirvipaisti
olisi niin ylen tarpeellinen", lisäsi hän pidättäen virkaveljeänsä
napista, "päivällisaterian kokoonsaamiseksi. Mutta se olisi kuitenkin
kohteliaisuudenosoitus metsästäjille -- ja, kuulkaas, herra Lockhard --
jos he siellä tarjoaisivat teille tilkan olutta tai maljallisen viiniä
tai lasillisen viinaa, te tekisitte viisaasti, jos ottaisitte vastaan.
Sillä saattaisipa olla, että meidän oluemme linnassa ovat hapanneet --
se taitaa olla suurestikin pelättävää."
Näin hän päästi Lockhardin menemään. Ja sitten hän jaloin, jotka olivat
raskaat kuin lyijy ja sittenkin vielä monta vertaa keveämmät sydäntä,
jatkoi kulkuansa hajalleen rakennetun kylän epätasaista raittia myöten,
miettien kenenkä kimppuun ensiksi kävisi. Piti löytää semmoinen talo,
missä muinaisen, kunnioitetun ylivallan muisto vielä oli voimallisempi
kuin äsken saadun vapauden tunto ja missä hänen käyntinsä katsottaisiin
suureksi, lepyttäväksi ja miellyttäväksi armonosoitukseksi. Mutta eipä
Kalebille johtunut mieleen ainoatakaan taloa, missä asukkaan mieli
olisi ollut senlaatuinen. "Kyllä meidänkin kaalimme mahtanevat pysyä
kylminä!" arveli Kaleb, kun nyt laulun sävelet jälleen sattuivat hänen
korviinsa. Seurakunnan pappi oli tosin saanut virkansa lordi
Ravenswood-vainajan avulla; mutta he olivat sitten riitaantuneet
kymmenyksistä. Oluenpanijan vaimo -- hän oli kauan aikaa uskonut
velaksi, mutta hänen laskunsa olivat aina jääneet toistaiseksi
maksamatta; ja jollei talon kunnia sitä välttämättömästi vaatinut, niin
olipa synti saattaa leski pulaan. Ei ollut ketään, joka niin hyvin
olisi voinut tarjota ystävän apua tässä tilaisuudessa -- vaikka
toiselta puolen tuskin taisi olla toista sen vastahakoisempaa kuin
Gilbert Girder, ylempänä mainittu tynnyrien ja pyttyjen tekijä, joka
oli ollut päämiehenä kapinassa voi- ja munaveroa vastaan.
"Mutta kaikkihan siitä riippuu", lausui Kaleb itsekseen, "osaako
koskettaa ihmistä oikeaan kohtaan, niin ainakin minä luulen. Ja minäpä
satuin kerran vahingossa sanomaan Gilbertiä ventovieraaksi meidän
kylässä, ja se mies on aina siitä ajoin kantanut kaunaa meidän taloa
vastaan. Mutta onpa hänellä sentään aviopuolisonaan korea, nuori vaimo,
Joan Lightbody, sen Lightbodyn tytär, joka oli Loup-the-Dyken talossa.
Ja ukko Lightbodyn omana vaimona oli tuo Mari, joka palveli meidän
rouvan kamarineitsyenä neljäkymmentä vuotta takaperin -- olemmehan me
monta lystiä päivää viettäneet yhdessä tuon Joanin äidin kanssa, ja
hänen sanotaan nyt asuvan tyttärensä luona. Ja sillä miehellä olisi
sekä jaakon- että yrjönkolikoita, kuin vain niiden kimppuun pääsisi. Ja
osoittaisinhan täten, se on varma, hänelle kunniaa, jommoista ei hän
joukkoineen oikeastaan ole ansainnut meiltä, tuo vastahakoinen jörö. Ja
jos hän meidän tähtemme menettäisikin kaikki nuo kolikot, niin
huokealla hän sittenkin pääsisi; hän tulee aivan hyvin ilmankin
toimeen."
Kaleb luopui siis kaikista epäilyksistään ja palasi, pyörähdettyänsä
kerran ympäri kantapäällään, kiireesti tynnyrisepän talolle. Siellä hän
lupaa kysymättä kohotti salpaa ja seisoi nyt samassa hallanin eli
välilaipion takana,[12] jossa, pysyen itse näkymättömissä, saattoi
tarkastella, mitä tuvan peräpuolella tapahtui.
Toisenlaista oli viheliäinen taloudenhoito Wolfs Cragin linnassa,
toisenlaista täällä. Rätisevä lieska leimahteli ilmaan tynnyrisepän
savutorvea myöten. Emäntä, pitseissään ja puhvihihoissaan, lisäsi
paraikaa juhlapukuunsa viimeisiä koristeita ihaillen sangen sievän ja
iloisen muotonsa kuvaa rikkinäisessä kuvastimessa, jonka hän
mukavuudeksensa oli asettanut seisomaan lautashyllylle. Hänen äitinsä,
vanhan Loup-the-Dyken tytär, "muhkein muori" mitä olisi voinut löytää
kolmen penikulman alalta ylt'ympäriltä -- sitä kaikki kummitädit ja
juoruakat yhdestä suusta vakuuttelivat -- istui valkean ääressä
pöyhkeillen puolisilkkisessä hameessaan, merenvahahelmissään ja
puhtaassa myssyssään, tupruttaen savua pienestä piipunnysästä ja pitäen
huolta keittiöasioista. Sillä ennenmainitulla leimahtelevalla tulella
kiehua poristeli suuri pata tai paremmin sanoen kattila, täynnä
höyryävää raavaanlihaa ja leipäpalasia. Ja valkean edessä pyörähteli
kaksi paistinvarrasta, joita kääntämässä oli kaksi tynnyrintekijän
oppipojista istuen vastakkain kumpikin takankulmallaan. Toinen varras
painui lampaanneljänneksen painon alla; toisessa oli koristuksena
lihava hanhi ja pari metsäsorsaa. Ja olivatpa nämä esineet alakuloisen
hovimestarin huolestuneelle sydämelle ja naukuville suolille vielä
paljoa haluttavammat kuin tuo iloinen nuorikko tai sievä muori. Tämän
yltäkylläisyyden näkö ja haju oli masentamaisillaan Kalebin vähäisen
rohkeudenkin. Hän käänsi silmänsä toisaalle, hetkisen myös
tarkastellakseen vieraskamaria, ja siellä tarjona oleva näky koski
melkein yhtä syvältä hänen sydämeensä. Siellä näet oli suuri, pyöreä
pöytä katettuna kymmenelle tai kahdelletoista hengelle ja
"koristettuna" (puhuaksemme Kalebin omilla mielisanoilla)
lumivalkoisella pöytäliinalla. Pöydällä nähtiin vielä suuria
tinapikareja, olipa niiden välissä myös pari hopea-astiaa, joiden
sisällyskin luultavasti oli niiden loistavan ulkonäön vertainen; siellä
oli kirkkaita lautasia, lyhytvartisia lusikoita, teräviä,
kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita valmiina työhön -- kaikki
katettuna ikäänkuin juhlallista pitojenviettoa varten.
"Piru tuon parisniekan ja tynnyrien kyhääjän vieköön!" mutisi Kaleb
hämmästyksissään ja kateissaan. "Onpa oikein häpeä nähdä, kuinka
mokomat ihmiset pitävät suunsa makeana. Mutta nimeni ei ole Kaleb
Balderston, jollei osa näistä hyvistä herkuista joudu Wolfs Cragiin
tänä iltana!"
Näin päätettyään hän astui tuvan perälle ja tervehti sekä äitiä että
tytärtä mitä kohteliaimmin kumartaen. Wolfs Crag oli seudun
kuningashovi, Kaleb Wolfs Cragissa pääministerinä; ja on vanha
havainto, että veronalaiset miespuoliset alamaiset joskus kylläkin
napisevat hovilaisia vastaan, jotka määräävät heille veroja, mutta että
nämä samat hovilaiset siitä huolimatta aina ovat mieluisat kauniille
sukupuolelle, sillä he tuovat näille tiedon uusimmista juoruista ja
uusimmasta kuoseista. Molemmat naiset siis yht'aikaa kiiruhtivat
Kalebin luokse, yhteen ääneen häntä tervehtien.
"Voi herranen aika! Vai tekö tulitte, herra Balderston! Oikein teidän
näkemisenne tekisi surullisenkin silmän iloiseksi -- käykää istumaan --
painakaa puuta -- isäntä tulee oikein iloiseksi, kun saa nähdä teidät
-- te ette koskaan ole nähnyt häntä niin lystillä tuulella kuin hän
tänään on. Mutta meille tuleekin pikku nupukkamme ristiäiset, niinkuin
te varmaan olette kuullut. Ja varmaanhan te nyt jäätte tänne ja
katsotte sitä puuhaa. -- Me olemme tappaneet pässin, ja yksi pojista on
pyssyineen käynyt suolla -- ainahan te ennen piditte metsäsorsia hyvänä
herkkuna."
"Ei, ei, emäntä kulta", vastasi Kaleb, "minä pistäysin vain sisään
onnea toivottamaan, ja olisi ollut vähän puhuttavaa isännälle,
mutta --", ja hän kääntyi ikäänkuin lähteäkseen.
"Ei millään tavalla käy laatuun, että te lähdette", intti vanhempi
nainen nauraen ja pitäen häntä kiinni rohkeasti, kuten ainakin vanha
tuttava. "Kukapa ties mitä pahaa siitä voi lapselle tulla, jos te sitä
tällä tavoin ylenkatsotte."
"Mutta minulla on tulinen kiire, emäntä kulta", virkkoi hovimestari,
sittenkin liiaksi vastustelematta sallien, että hänet vedettiin
tuolille. "Ja mitä syömiseen tulee", -- hän näki, että talon emäntä
juuri aikoi tuoda lautasen hänelle -- "ja mitä syömiseen tulee --
Jumal' auttakoon! -- aivanhan me olemme pakahtumaisillamme tuosta
alinomaisesta syömisestä aamusta iltaan. Se on oikein häpeällistä
ylellisyyttä. Ja sen me olemme oppineet noilta Englannin
vanukas-ahmateilta."
"Hohoo -- älkää nyt välittäkö Englannin vanukas-ahmateista", sanoi
Lightbodyn mummo, "vaan maistakaapa meidän vanukastamme -- tuossa olisi
mustaa vanukasta ja tässä valkeaa pöperrystä -- maistakaa kumpiko
teidän mielestänne on parempaa."
"Hyvät ne ovat kumpikin -- erinomaiset kumpikin -- ei voi olla
parempaa, mutta minulle, joka juuri olen syönyt päivälliseni" -- mies
parka ei ollut vielä päivän koitosta maistanut einettäkään -- "riittää
yksin hajukin. Mutta en tahdo kuitenkaan hyljeksiä teidän laitoksianne,
emäntä kulta. Jos te sallitte, pistäisin siis nuo vanukkaat
taskuliinaani ja söisin ne sitten iltapalakseni, sillä Anna-Maijan
piirakkoihin ja muihin joutavuuksiin minä alan jo kyllästyä --
tiedättehän te, Mari kulta, että aina olen pitänyt maalaisruokia
parhaina -- ja maalaistyttöjä samaten" -- hän vilkaisi tynnyrintekijän
vaimoon. "Näyttääpä tuo, totta maar, nyt vielä kauniimmalta kuin
Gilbertin taloon tullessaan ja olipa hän sentään silloinkin jo näppärin
neitonen meidän pitäjässämme ja lähipitäjissäkin lisäksi. Mutta: muhkea
lehmä, muhkea vasikka."
Naiset hymyilivät kumpikin itsekseen tästä mielistelypuheesta ja
hymyilivät taas, toinen toiseensa katsahtaen, kun Kaleb kääri vanukkaat
käsiliinaan, joka hänellä oli muassaan, aivan kuin saduissa
lohikäärmeellä on matkasäkkinsä, johon se pistää kaikki, mitä eteen
sattuu.
"Ja mitä sitten torniin kuuluu?" kysyi emäntä.
"Vai mitä kuuluu? -- Kuuluuhan parhaat sanomat, mitä vielä olette ikinä
kuulleet -- herra valtiosinetinvartia on siellä kauniin tyttärensä
kanssa ja taitaapa hän viskata tytön meidän herran jalkojen eteen,
jollei tämä tahdo ottaa häntä hänen käsistään. Ja sen takaan, että hän
silloin neuloo meidän vanhan Ravenswoodin kartanon kiinni tytön
hameenhelmaan."
"No voi herranen aika! -- No voi kuitenkin! -- Ja onko nuoriherra
mieltynyt tyttöön? -- Ja onko tyttö kaunis? -- Ja minkäväriset hiukset
hänellä on! -- Ja tuliko hän sinne pitkässä leningissä vai
metsästyspuvussa?" Kysymykset tupruilivat tuiskuna hovimestarin
korviin.
"Malttakaa -- malttakaa! Koko päivähän kuluisi, jos pitäisi vastata
kaikkiin kysymyksiinne, ja minulla on tuskin minuutinkaan aikaa. Missä
isäntä on?"
"Pappia noutamassa", sanoi Girderin emäntä, "arvoisaa herra Peter
Bide-the-Bentiä Mossheadistä. Sitä kelpo herraa vaivaa luuvalo siitä
saakka, kun hän vainon aikoina piili vuorilla."
"Vai niin! -- Whigi ja vuorilla-piileksijä -- vai semmoinen?" sanoi
Kaleb, joka ei saattanut hillitä närkästystään. "Olenpa ne päivät
nähnyt, emäntä, jolloin korkea-arvoinen kirkkoherra Cuffcushion ja
hänen messukirjansa olisi teille kelvannut ja" -- kääntyen vanhemman
naisen puoleen -- "kelle hyvänsä kunnon vaimolle tämmöisessä
tilaisuudessa."
"Kyllähän se on totta sekin", myönsi Lightbodyn muori, "mutta mitäs
tehdä? -- Joanin täytyy sekä veisata virsiänsä että palmikoida
hiuksiansa sillä tavalla kuin hänen miehensä käskee, eikä millään
muulla tavalla. Sillä Gilbert on herra ja hallitsija talossaan, sen
saan sanoa teille, herra Balderston."
"Niin, niin, ja itse hän myös taitaa hallita rahojaan?" kysyi Kaleb,
jonka toivolle isäntävalta ei juuri ennustanut hyvää.
"Joka ainoaa pennyä. -- Mutta vaatettaa hän sentään emäntänsä koreaksi
kuin satakaunon, niinkuin näette. Ei Joanilla ole juuri valittamisen
syytä -- jos onkin joku paremmassa tilassa, niin onpa kymmenen
pahemmassa."
"No niin", virkkoi Kaleb, joka, vaikka hänen rohkeutensa oli rauennut,
ei kuitenkaan vielä hellittänyt, "sillä lailla ette te juuri antanut
oman miehenne hallita. Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois. Ja
nyt minun pitää lähteä. -- Minä vain aioin kuiskata isännän korvaan
kuulleeni tuolla kerrottavan, että Peter Puncheon, joka oli
tynnyrintekijänä kuninkaan viinikellarissa Leithissä, on kuollut --
niin minä arvelin, että sananen, jonka minun herrani voisi virkkaa
herra valtiosinetinvartialle, saattaisi olla Gilbertille eduksi. Mutta
koska hän ei ole kotona -- --"
"Voi, mutta sopiihan teidän odottaa kunnes hän tulee kotiin", sanoi
emäntä; "minä olen aina väitellyt isännälle, että te suotte hyvää
meille; mutta hän se aina heti tulistuu pienimmästäkin satunnaisesta
sanasta."
"No niin, kyllä minä odotan niin kauan kuin suinkin voin."
"Ja onko", jatkoi mestari Girderin sievä, nuori emäntä, "onko teidän
mielestänne tuo neiti Ashton kaunis? -- Totta maar, sitäpä hänen
pitääkin olla, jos tahtoo seisoa meidän lordin rinnalla, jolla on
silmät ja käsi ja ryhti hevosen selässä istuessaan, ettei kuninkaan
pojalla parempaa. Tiedättekö sen, herra Balderston, että hän vilkaisee
ikkunaani joka kerta kun kylän kautta ratsastaa, niin että kyllä
minulla, paremmin kuin monella muulla, on oikeus sanoa minkänäköinen
hän on."
"Sen hyvin tiedän", vastasi Kaleb; "sillä olenhan minä kuullut meidän
nuoren lordin sanovan, että tynnyrintekijän emännällä on kirkkaimmat
mustat silmät koko meidän kartanon maalla. Ja siihen minä vastasin:
'Saattaa hyvin niin olla, armollinen herra, sillä samanlaiset oli hänen
äidillänsäkin ennen aikaan, niinkuin pahaksi onneksi itse olen nähnyt.'
-- Mitä, Mari? Ha, ha, haa! -- Ne olivat hauskoja päiviä ne!"
"Suus kiinni, ukkeli", virkkoi vanha nainen, "älä laskettele mokomia
joutavuuksia nuorten naisten korviin. -- Mutta kuules, Joan -- hyi
sinua, äitiä, kun et kuule, että lapsesi itkee! Varmaan on taas tuo
paha vilustaja hänessä."
Sekä äiti että äidinäiti kavahtivat pystyyn ja kipaisivat tyrkkien
toisiansa touhuisasti johonkin syrjäiseen loukeroon, mihin illan nuori
sankari oli saatu talteen. Kun näin purjehdusväylä oli saatu selväksi,
pisti Kaleb sieramiinsa virvoittavan nuuskahyppysellisen päätöksensä
rohkaisuksi ja vahvistukseksi.
"Käyköön onneni aivan nurin", ajatteli hän itsekseen, "jos tuo
hanhenpaisti tänä iltana saa luikahtaa herra Bide-the-Bentin tai
mestari Girderin vatsaan." Ja sitten kääntyen vanhemman
vartaankääntäjän, noin yksitoistavuotiaan pojan puoleen ja pistäen
hänelle rahan käteen hän sanoi:
"Tässä olisi kaksitoista pennyä, poikaseni, vie ne Smalltrashin
emännälle ja pyydä, että hän taas täyttäisi rasiani aivastuspulverilla.
Kyllä minä sill'aikaa kääntelen varrasta sinun puolestasi -- ja sinä
saat siellä sirusen mesileipää vaivastasi."
Niin pian kuin vanhempi poika oli lähtenyt tälle asialle, katsoi Kaleb
toista jäljelle jäänyttä paistinkääntäjää vakavasti ja lujasti silmiin,
nosti pois tulelta sen vartaan lintupaistineen, jota hän oli luvannut
hoitaa, paiskasi hatun päähänsä ja patikoi matkaansa paisti kädessä.
Hän seisahtui kestikievarin ovelle vain sen verran, että kerkesi
lyhyesti ilmoittaa, "ettei siksi yöksi linnassa ollut vuodetta herra
Bucklaw'lle."
Liian lyhyesti oli Kaleb tämän sanomansa ilmoittanut, ja se muuttui
jyrkän epäkohteliaaksi, kun se kestikievarin emännän suun kautta saapui
perille. Bucklaw siis, niinkuin luultavasti tyynempi, vakavampikin
mies, suuttui kovasti. Kapteeni Craigengelt teki sen ehdotuksen, johon
kaikki läsnäolijat hurraten suostuivat, että lähdettäisiin tuota vanhaa
kettua (hän tarkoitti Kalebia) ajamaan takaa ennenkuin hän pääsisi
luolaansa ja että häntä sitten vaipalla lennätettäisiin. Mutta Lockhard
ilmoitti käskevällä äänellä oman herransa sekä lordi Bittlebrainin
palvelijoille, että valtiosinetinvartia panisi suuresti pahakseen
pienimmänkin loukkauksen Ravenswoodin nuorenherran palvelijaa
kohtaan. Lausuttuaan nämä sanat tarpeeksi painavalla tavalla, jotta
takaa-ajotuumista tulisi loppu, hän poistui kestikievarista, vieden
mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat kaikkia ruokavaroja, mitä
oli saatu kokoon. Tällä tavoin kulkien hän saavutti Kalebin juuri kun
tämä oli jättänyt kylän taakseen.