"On siinä ruokaa heille -- puol' kanaa:
ja härskit silakat -- ne lisäks anna.
Tuoretta lientä pane päälle vaan,
ja sekaan lyökki, ettei haisu tunnu."
_Rakkauden toivioretki_.
Samainen ukkosen jyrähdys, josta kaikki muut olivat hämmästyneet, oli
verrattoman muonamestarimme rohkeaan, kekseliääseen mieleen tehnyt vain
herättävän vaikutuksen. Melkein jyrinän vielä kaikuessa, ja ennenkuin
vielä oikein tiedettiin, pysyisikö torni pystyssä vai romahtaisiko se
raunioksi, Kaleb jo huusi: "No, Jumalan kiitos! -- tämähän tuli
sopivaan aikaan, niinkuin pikari maljan ääreen." Ja samassa hän sulki
keittiön oven valtiosinetinvartian kamaripalvelijan nenän edestä, kun
hän näki tämän tulevan portin ulkopuolella seisovan joukon puheilta.
"Kuinka helkkarissa tuo pääsi sisään?" -- mutisi Kaleb. "Mutta hiisi
siitä huolikoon! -- Anna-Maija, mitä sinä siellä uuninnurkassa kykit
vapisten ja vinkuen? Tule tänne -- tai pysy siellä paikallasi ja kilju
-- eihän sinusta muuhunkaan ole apua -- kuuletkos, vanha haaska, kilju
-- kilju -- kovemmin -- kovemmin, sinä naikkonen -- niin että
herrasväki salissa sen kuulee -- olethan ennen vähemmistäkin asioista
kiljunut niin että on kuulunut Bass-lahdelle asti. Ja maltas -- maahan
nuo rojut --"
Ja yhdellä sivalluksella hän viskasi maahan muutamia hyllyllä olevia
tina- ja savi-astioita. Ja näiden kilinään sekaantui Kalebin ääni,
joka huusi ja ulvoi niin kauhealla tavalla, että Anna-Maijan
ukkosen-jyrähdyksestä johtuva pelästys antoi sijaa toiselle pelolle,
että nimittäin hänen vanha palveluskumppaninsa oli tullut hulluksi.
"Hän on viskannut kaikki vähäiset saviastiamme maahan -- ainoat astiat,
mitä meillä oli jäljellä maitotilkan säilyttämistä varten -- ja hän on
nakannut lattialle lihat, jotka oli keitetty herran päivälliseksi.
Herra Jumala armahtakoon! Miesraukan pää on mennyt peräti pyörälle
ukkosen jyrähdyksestä!"
"Pidä suusi, luntus", tiuskaisi Kaleb, jonka riemu tuosta onnistuneesta
keksinnöstä nyt oli ylimmillään, ylpeimmillään. "Kaikesta nyt on neuvo
pidetty -- päivällisestä ja muusta -- ukkonen on sen tehnyt yhdellä
jyrähdyksellään!"
"Voi kuitenkin tuota poloista miestä, hän on aivan järjiltään",
päivitteli Anna-Maija katsellen häntä pelon ja säälin sekaisin tuntein.
"Voi, jospa hän jälleen tulisi järkiinsä!"
"Kuule, sinä vanha hupsu", lausui Kaleb yhä vielä riemastuksissaan
siitä, että oli keksinyt pelastuskeinon voittamattomalta näyttäneestä
pulastaan. "Pidä sinä vain huoli siitä, ettei tuo vieras pääse tänne
keittiöön -- ja vanno, että ukkosen nuoli iski alas uunintorven
kautta ja pilasi parhaan päivällisen, minkä ikinä olit laittanut --
härkäpaistin -- siankinkun -- lammaslihan -- leivokset jäniksenpojat --
metsälinnut -- metsäkauriin, ja kaiken muun. Laske valheita paksulti
vain äläkä säästä kustannuksia. Minä lähden saliin -- paiskaa sinä
kaikki huiskin haiskin niin paljon kuin mahdollista -- mutta katso
kaikin mokomin, ettei vieras palvelija pääse keittiöön."
Annettuansa nämä käskyt liittolaiselleen Kaleb riensi saliin, mutta
seisahtui kuitenkin ensin ovelle tirkistelemään raosta, jota ajan
tuottamaa etua jo useat palvelijapolvet olivat käyttäneet hyväkseen.
Hän näki siitä, minkälaisessa tilassa Ashtonin neiti oli, ja oli
tarpeeksi viisas viivytelläksensä vielä vähän aikaa, jotta
huonovointinen neiti ei vielä pahemmin säikähtyisi ja jotta myös
samalla perästäpäin tarkemmin kuunneltaisiin hänen kertomustaan
ukkosenilman tekemistä vahingoista.
Mutta heti kun hän huomasi vieraan neidin jälleen tointuneeksi ja kuuli
puheen kääntyvän siihen, minkälaista yösijaa ja ravintoa tornissa
saattaisi olla tarjona, arveli hän olevan parhaan ajan hyökätä sisään
siten kuin viime luvun lopussa jo kerrottiin.
"Voi minua poloista! -- Kun piti semmoisen vahingon tulla Ravenswoodin
suvulle, ja kun minun piti elää niin kauan, että silmäni sen saivat
nähdä!"
"Mikä nyt hätänä, Kaleb?" kysyi hänen herransa vuorostaan vähän
säikähtyen, "onko joku osa tornia hajonnut?"
"Torniko hajonnut -- ei, noki vain tulla tuprutti alas, ja ukkosen
nuoli iski suoraan keittiöntakkaan, ja kaikki kilut ja kalut ovat
hajallaan, mikä täällä, mikä tuolla, aivankuin Hotchpotchin herran
tilukset. -- Ja juuri kun meillä oli näin erikoisen suuriarvoisia ja
suurisukuisia vieraita" -- tässä hän kumarsi syvään herra William
Ashtonille sekä hänen tyttärelleen -- "eikä ole enää talossa muruakaan,
mikä kelpaisi päivällispöytään -- tai illalliseksikaan, sen verran kuin
minä näen!"
"Sen hyvin uskon, Kaleb", virkkoi Ravenswood kuivakiskoisesti.
Kaleb kääntyi nyt herraansa päin puoleksi moittivin, puoleksi
rukoilevin katsein ja puhui hänelle näin: "Ei meillä ollut juuri
mitään erikoista varustettuna; me olimme vain lisänneet hiukan
teidän tavalliseen päivälliseenne, armollinen herra -- _petti
kuuver_,[11] niinkuin Louvressa sanottaisiin -- ainoastaan kolme
lajia ja hedelmät neljänneksi."
"Lopeta nuo hullutuksesi, joista ei ole muuta kuin kiusaa, sinä ukko
hupakko!" tiuskaisi Ravenswood närkästyksissään Kalebin turhista
puuhailuista. Mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan väittää ukon puhetta
valheeksi pelosta, että siten saattaisi syntyä vielä naurettavampia
kohtauksia.
Kaleb huomasi tämän etunsa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Mutta
ensiksi hän nähdessänsä valtiosinetinvartian palvelijan astuvan sisään
ja puhuvan salaa herralleen otti vaarin tilaisuudesta ja kuiskasi
muutamia sanoja Ravenswoodin korvaan: "Olkaa vaiti, herra, Jumalan
tähden. Jos minua huvittaa saattaa sieluni vaaraan sillä, että
valehtelen talon kunnian säilyttämiseksi, niin eihän se ole teidän
asianne. -- Ja jos te annatte minun suorittaa työni häiritsemättä, niin
lupaan olla kohtuullinen päivällislaitoksessani. Mutta jos te rupeatte
panemaan vastaan, niin minä keitän kokoon pidot, jotka kelpaisivat
vaikka herttualle."
Ravenswood huomasi parhaaksi antaa puuhaavan hovimestarin seurata omaa
mieltänsä, ja tämä siis rupesi luettelemaan sormillansa: "Eipä siinä
ollut kovin paljon ruokaa -- ainoastaan sen verran, että neljä
herrashenkilöä olisi saanut tarpeeksensa -- ensimmäinen ruokalaji:
salvokukkoja valkean kastikkeen kera ja kilipaistia ja siankinkkua
vihannesten kera -- toinen laji: paistettua jäniksenpoikaa ja
täytettyjä rapuja ja vasikkapiirakkaa -- kolmas laji: ukkoteertä -- se
on vielä mustempi nyt, kun se on noessa -- ja torttuja ja hyytelöä ja
vähän joutavia makeisia ja marjahilloa -- eikä muuta ollutkaan",
lopetti hän huomaten, että hänen herransa maltti jo alkoi loppua. "Eipä
juuri muuta mitään ollut -- paitsi vielä omenia ja päärynöitä."
Neiti Ashton oli nyt jo niin tointunut, että hän saattoi huomata, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Hän näki, että se omituinen luja rohkeus,
jolla Kaleb luetteli olemattoman päivällisensä eri ruokalajeja, oli
ristiriidassa Ravenswoodin töin tuskin hillityn suuttumuksen kanssa.
Tämä kaikki näytti hänen silmissään niin hullunkuriselta, että hän,
vaikka hän kaikin voimin koettikin taistella vastaan, purskahti
hillittömään nauruun, johon hänen isänsäkin, hiljemmin sentään, yhtyi,
ja samoin viimein Ravenswood itsekin, vaikka tiesikin pilkan koskevan
hänen omaa asiaansa. Heidän naurunsa -- sillä silminnäkijäin mielestä
voi moni asia, josta me hyvin välinpitämättöminä luemme, näyttää
erinomaisen naurettavalta -- oli semmoinen, että koko vanhan salin
seinät kajahtivat. Nauru lakkasi ja alkoi jälleen, se lakkasi ja alkoi
yhä uudelleen hillittömin purskahduksin. Kaleb seisoi sillaikaa
paikallansa, katse täynnä vakavaa närkästynyttä ja ylpeää arvokkuutta,
joka teki asian vieläkin hullunkurisemmaksi katsojain mielestä ja
kiihdytti yhä heidän nauruansa.
Vihdoin viimeinkin, kun naurajien keuhkot olivat hengästyksissä ja
heidän voimansakin melkein lopussa, Kaleb huusi vähääkään välittämättä
kohteliaisuudesta:
"Lieneepä, perhana soikoon, herrasväki syönyt oikein herrasmaisen
aamupalan, kun saattaa nauraa yhtä iloisesti parhaan päivällisen
turmeltumiselle, mitä kokin hyppysistä ikinä lienee lähtenyt, kuin jos
se olisi hauskin juttu koko George Buchananin kirjassa. Mutta jos
teidän vatsanne olisivat yhtä tyhjät kuin Kaleb Balderstonin, niin
tyytyisittepä silloin vähempäänkin kikattelemiseen näin huolestuttavan
asian johdosta."
Kalebin koristelematon närkästyksen ilmaus nostatti seuran ilon
uudelleen ylimmilleen, mikä uusi naurun hohotus ei ollut Kalebin
mielestä vain loukkaavaa talon kunnialle, vaan sen lisäksi myös
erikoisesti todisti, että hänen koreaa puhettansa, jossa hän oli
luetellut kaikki muka hukkaan menneet herkut, pidettiin naurun
asiana. "Ja kuitenkin", sanoi hän perästäpäin Anna-Maijalle,
"päivälliskertomukseni oli semmoinen, että se olisi herättänyt
ravitunkin ihmisen nälän, mutta siellä he istuivat ja nauraa hohottivat
vain sille."
"Mutta", kysyi neiti Ashton muuttaen kasvonsa mahdollisimman vakaviksi,
"ovatko kaikki nuo hyvät herkut niin peräti pilalla, ettei niistä saa
tähteitäkään kokoon?"
"Tähteitäkö kokoon, armollinen neiti? Mitä luulette saatavan kokoon
noesta ja tuhasta? Menkäähän itse alas katsomaan keittiöön --
kyökkipiika on vapistuksessa ja väänteissä -- hyvät ravintoaineet
ympäri lattiaa -- härkäpaistit -- salvokukot ja valkeat kastikkeet --
piirakat ja hyytelöt -- siankinkut ja vihannekset ja kaikki makeiset ja
namuset. -- Te saatte ne kaikki nähdä, armollinen neiti, -- se on", hän
korjasi puhettansa, "te ette nyt enää saa nähdä niistä mitään, sillä
kyökkipiika on jo lakaissut ne pois, niinkuin hänen velvollisuutensa
olikin. Mutta valkeasta hyytelöstä te sentään saatte nähdä jäljet siinä
paikassa, mihin se roiskahti. Minä pistin sormeni siihen ja maistoin,
ja se maistuukin kuin maistuukin piimältä; jollei se ole ukkosilman
vaikutusta, niin en tiedä mistä muusta se johtuisi. -- Tämä herra tässä
varmaan kuuli myös kaiken astioittemme kilinän ja kolinan, kun
posliinit ja hopeat romahtivat yhteen röykkiöön."
Herra Ashtonin kamaripalvelija, vaikka hän olikin valtiomiehen
palvelija ja siis tottunut kaikissa tilaisuuksissa kasvojensa ilmeitä
hillitsemään, tuli vähän hämilleen tästä vetoamisesta eikä vastannut
muuten kuin kumartaen.
"Minä arvelen, herra hovimestari", virkkoi valtiosinetinvartia, joka
alkoi pelätä, että tämän puheen pitkittyminen voisi olla Ravenswoodille
vastenmielinen, "minä arvelen, että jos te menisitte minun palvelijani
Lockhardin kanssa -- hän on ollut matkoilla ja hyvin tottunut
kaikenlaisiin kommelluksiin sekä vastuksiin, -- niin te toivottavasti
yhdessä keksitte jonkin pelastuskeinon tästä pulasta."
"Meidän herra tietää", sanoi Kaleb, joka, vaikka hän ei itsekään enää
toivonut saavansa toimeen mitä olisi ollut tarpeen, olisi kuitenkin
pikemmin jalomielisen norsun tavoin tahtonut heittää henkensä
yrittäessään, kuin käyttää jonkun virkaveljen apua, "kyllä meidän herra
tietää, etten minä tarvitse neuvonantajaa, kun talon kunniaa on
valvottava."
"Minä en puhuisi totta, jos sen kieltäisin, Kaleb", vastasi hänen
herransa. "Mutta sinun paras taitosi on puolustelevien verukkeiden
keksiminen, jotka eivät ravitse sen paremmin kuin tuo ukkosen pilaaman
päivällisemme ruokalista. Herra Lockhardin taito sitä vastoin kenties
on sitä laatua, että se kykenee hankkimaan jotakin noiden sinun
ruokalajiesi sijalle, joita ei nyt kumminkaan ole olemassa eikä
luultavasti ole ikänä ollutkaan."
"Te suvaitsette laskea leikkiä", virkkoi Kaleb, "mutta sen tiedän
varmaan, että asian pahimmillaankin ollessa minun ei ole tarvis mennä
kauemmas kuin Wolfs-Hopen kylään, niin saan kokoon päivällisen vaikka
neljällekymmenelle hengelle. Ei sen vuoksi sentään, että väki siellä
olisi millään tavalla ansainnut sen kunnian, että heiltä ostettaisiin
meidän armollisen herran tarpeita, sillä he tottelevat huonoja neuvoja
mitä veromunien ja verovoin tuomiseen tulee."
"Menkää ja neuvotelkaa yhdessä", sanoi Ravenswood, "mene kylään ja tee
mitä parasta voit. Me emme saa antaa vierastemme jäädä ravinnotta siitä
pelosta, ettei hävinneen talon kunniaa voida oikein kannattaa. Ja
tässä, Kaleb -- ota kukkaroni; siitä taitaa luullakseni sittenkin olla
sinulle paras apu,"
"Kukkarostako? Kukkarostako vai?" virkkoi Kaleb rientäen suuttuneena
ulos, "mitä minä tekisin armollisen herran kukkarolla hänen omalla
maallaan ja tiluksillaan? Pitäisikö meidän maksaa omasta tavarastamme?"
Molemmat palvelijat olivat nyt lähteneet, ja heti, kun ovi heidän
perässään oli sulkeutunut, rupesi valtiosinetinvartia pyytämään
anteeksi liian kovaa nauruaan. Ja Lucykin sanoi toivovansa, ettei tuo
lempeä, uskollinen ukko siitä suinkaan ollut tuskaantunut tai
suuttunut.
"Kalebin ja minun täytyy kumpaisenkin oppia, jalo neito, kärsimään
iloisin mielin tai ainakin maltillisesti sitä naurunalaisuutta, mikä
joka paikassa aina seuraa köyhyyttä."
"Te teette itsellenne vääryyttä, Ravenswoodin nuoriherra, sen vakuutan
kunniasanallani", vastasi hänen vanhempi vieraansa. "Minä luulen
tuntevani teidän asianne paremmin kuin te itsekään ja toivon voivani
osoittaa teille, että suon teille menestystä niissä ja että -- sanalla
sanoen, että teillä on edessänne parempi onni kuin mitä te
huomaattekaan. Sillä välin voin vakuuttaa teille, etten pidä mitään
niin suuressa arvossa kuin jaloa henkeä, joka kohottautuu kovan onnen
yli ja pitää kunniallisten puutteiden kärsimistä parempana kuin
velkaantumista tai antautumista muiden käskyläiseksi."
Nämä sanat valtiosinetinvartia oli lausuvinaan arasti, epäröivän
herkkätuntoisesti, lieneekö siihen sitten ollut syynä pelko, että
Ravenswoodin mieli pahoittuisi tai hänen ylpeytensä heräisi. Herra
Ashton oli pelkäävinänsä, että kajoaminen tämmöiseen aineeseen, vaikka
vain sivumennenkin ja vaikka Ravenswood itse oli sen ottanut puheeksi,
olisi liikaa rohkeutta. Sanalla sanoen näytti aivan siltä kuin halu
osoittaa ystävällisyyttä olisi yllyttänyt häntä puhumaan, mutta pelko,
että sitä pidettäisiin liiallisena sekaantumisena, olisi pidättänyt
häntä. Eipä kumma siis, että Ravenswoodin nuoriherra, joka ei vielä
ollut kokenut paljon elämää, uskoi tuossa taitavassa hovimiehessä
näkevänsä vakavuutta, jommoista todella ei olisi löytynyt koko
tusinastakaan hänen kaltaisiaan miehiä. Hän vastasi sittenkin
varovaisesti olevansa kiitollinen niille, jotka ajattelivat hänestä
hyvää; ja sitten pyydettyänsä anteeksi vierailtaan hän poistui salista
pitämään huolta heidän tarpeistaan niin paljon kuin asianhaarat
sallivat.
Hänen neuvoteltuansa vanhan Anna-Maijan kanssa saatiin
yösijavarustukset pian valmiiksi, sillä niiden suhteen ei ollut paljon
valitsemisen varaa. Ravenswood antoi oman kamarinsa neiti Ashtonin
käytettäväksi, ja Anna-Maija (aikoinaan sangen arvokas henkilö)
tarjoutui hänen kamarineidokseen puettuna mustaan silkkileninkiin, joka
ennen muinoin oli ollut Ravenswoodin mummon oma ja loistanut kuningatar
Henrietta Marian hovitanssiaisissa. Sitten Ravenswood tiedusteli
Bucklaw'ta ja kuultuansa hänen olevan kestikievarissa metsämiesten sekä
muiden kumppaniensa seurassa hän käski Kalebin käydä siellä ja
ilmoittaa, miten asiat olivat Wolfs Cragissa -- että nimittäin vanhempi
vieras välttämättömästi oli majoitettava salakamariin, ainoaan
makuukamariin, joka voitiin laittaa semmoiselle miehelle sopivaan
kuntoon -- minkä vuoksi olisi parasta, jos Bucklaw voisi hankkia
itselleen yösijan kylästä. Ravenswood puolestaan ei katsonut miksikään
erikoiseksi epämukavuudeksi viettää yönsä salissa takkavalkean ääressä,
matkaviittaansa kääriytyneenä. Ja sen ajan palvelijat Skotlannissa,
vaikka he olisivat olleet kuinka korkeavirkaisia tahansa, useinpa myös
suurisukuiset ja sivistyneet nuoret herratkin, pitivät puhtaita olkia
tai kuivia heiniä paremman puutteessa sangen kelvollisena vuoteena.
Lockhard muuten oli saanut herraltansa käskyn tuoda vähän hirven lihaa
kestikievarista, ja Kalebin piti panna parhaat keinonsa liikkeelle
talon kunnian ylläpitämiseksi. Ravenswood kyllä toistamiseen tarjosi
hänelle kukkaroansa. Mutta kun se tapahtui vieraan palvelijan nähden,
niin Kaleb arveli velvollisuudekseen olla ottamatta vastaan, vaikka
hänen sormiansa kutkutti. "Eikö hän olisi voinut salaa pistää sitä
käteeni?" murisi Kaleb. "Mutta eihän meidän armollinen herra
milloinkaan opi käyttäytymään niinkuin sopii tämmöisissä
tilaisuuksissa."
Anna-Maija sillä välin, noudattaen Skotlannin syrjäisemmillä seuduilla
vallalla olevaa tapaa, tarjosi vieraille hiukan karjansa tuotteita
"kunnes parempi ruoka joutuisi valmiiksi." Ja toisen, ei vieläkään
peräti unohtuneen tavan mukaan Ravenswood puolestaan vei herra Ashtonin
torninsa korkeimmalle huipulle, jotta hän sieltä, kun myrsky oli nyt
siirtynyt kauemmaksi, saisi ihailla avaraa, aukeata näköalaa ja
"parantaa ruokahaluansa."