Janoisin kurkuin ja kuivin suin,
he kutsua heti tottelivat,
ja "kiitos" huusivat riemastuin. --
Mut juomaa hiukkasen maisteltuaan
suut aivan kaikk' oli ammollaan!
_Coleridge: Vanhan merimiehen laulu_.
Hayston, Bucklaw'n herra, oli niitä hulivilejä, jotka eivät koskaan
epäile, kun heillä on kaksi vaihtoehtoa: joko ystävän loukkaaminen
taikka koirankurin jättäminen. Kun tuli tietoon, että metsästysseuran
päähenkilöt olivat menneet Wolfs Cragiin, ehdotti jahtimestari
kohteliaisuudesta, että saaliskin vietäisiin mainittuun kartanoon. Ja
Bucklaw suostui heti mielellään tähän ehdotukseen; hän vain ajatteli
sitä, kuinka Kaleb-ukko parka oli ällistyvä, kun he näin miehissä
ilmaantuisivat; varsin vähän hän sitä vastoin muisti, mihin pulaan hän
sillä oli saattava ystävänsä, Ravenswoodin nuorenherran, jonka varat
niin huonosti kannattivat näin suuren vierasparven vastaanottamista.
Mutta Kaleb-ukossa hän tapasi odottamattoman viekkaan ja valppaan
vastustajan, joka pahimmassakin pulassa oli neuvokas keksimään
kaikenlaisia verukkeita ja koukkupuheita, joilla hänen mielestänsä
talon kunnia saatiin eheänä pysymään.
"No, Jumalan kiitos!" virkkoi Kaleb-ukko itsekseen, "onpa
eilispäiväinen tuuli paiskannut ison portin toisen puoliskon kiinni, ja
tulenhan minä toivottavasti toisen kanssa toimeen, niin että sekin
saadaan eteen."
Mutta viisaana linnanisäntänä hän myös, ennenkuin sulki portin
joukolta, joka oli tulossa, niinkuin sen lähenevä iloinen melu ilmaisi,
tahtoi samassa, jos mahdollista, päästä irti sisällisistä
vihollisistaan -- ja vihollisiapa hänen silmissään olivat melkein
kaikki, jotka tarvitsivat syömistä ja juomista. Kaleb-ukko odotti
malttamattomin mielin, kunnes hänen herransa oli saattanut molemmat
korkeasäätyiset vieraat torniin, ja sitten hän ryhtyi juoniinsa.
"Eiköhän", sanoi hän vieraille palvelijoille, "nyt kun hirven pää
tuodaan tänne kaikella juhlallisuudella, meidän jotka olemme kotiväkeä,
pitäisi mennä portin edustalle sitä vastaanottamaan?"
Mutta tuskin varomattomat palvelijat tätä kavalaa neuvoa totellen
olivat rientäneet ulos, kun Kaleb paiskasi aukiolevan portinpuoliskon
kiinni, niin että kaikki tornin seinät ja muurit kajahtivat -- toisen
puoliskon, niinkuin ylempänä mainittiin, oli jo tuuli lyönyt kiinni.
Tällä lailla sisäänpääsyn suljettuansa Kaleb piti armollisesti
ulkopuolelle jääneiden metsämiesten kanssa pienen keskustelun puhellen
heille pienen, ulkonevan ikkunan tai ampumareiän kautta, josta ennen
muinoin vartiat väijyilivät portin edustalle tulevia. Muutamin harvoin
ytimekkäin sanoin hän ilmoitti heille, ettei tähän kartanoon koskaan
päivällis-aikana millään ehdolla päästetä ketään sisään, että
korkeasti-kunnioitettava Ravenswoodin nuoriherra paraikaa oli käynyt
pöytään istumaan korkea-arvoisten vieraittensa kanssa ja että
kestikievarin emännällä tuolla alhaalla Wolfs-Hopen kylässä oli
erinomaisen hyvää paloviinaa. Viimein hän laski suustaan vielä hämärän
lupauksen, ikäänkuin lasku tulisi maksettavaksi hänen herransa
kukkarosta. Mutta tämän hän lausui sangen kaksimielisellä
oraakkelimaisella tavalla; sillä samoinkuin Ludvig XIV, Ranskan
kuningas, ei Kaleb Balderstonkaan omantuntonsa tähden tahtonut ajaa
juontansa niin pitkälle, että se olisi muuttunut suoranaiseksi
petokseksi; hän tahtoi, jos mahdollista, ryhtymättä ilmi valheisiin
vetää nenästä ulkona seisovia.
Tätä ilmoitusta muutamat kuuntelivat hämmästyen, toiset nauraen; ja
ulos teljetyt palvelijat vaativat vihaisin sanoin, että ainakin heidän
piti päästä takaisin voidaksensa palvella herraansa ja hänen tytärtään.
Mutta Kaleb ei ollut sillä tuulella, että hän olisi ottanut korviinsa
ja hyväksynyt minkäänlaisia poikkeuksia. Hän piti kiinni alkuperäisistä
sanoistaan jäykän, mutta kohteliaan itsepintaisesti, tavalla, johon
eivät mitkään syyt pysty eivätkä mitkään puheet pääse vaikuttamaan.
Bucklaw, joka oli kulkenut vähän jälempänä joukossa, astui nyt esiin ja
vaati sangen vihaisella äänellä, että heidät päästettäisiin sisään.
Mutta Kalebin päätös oli järkähtämätön.
"Vaikka itse kruunattu kuningas olisi portin edustalla", ilmoitti hän,
"niin minun kymmenen sormeani ei sittenkään aukaisisi porttia, sillä se
on vasten Ravenswoodin tapaa ja tottumusta, ja siis vasten minun,
heidän pääpalvelijansa, velvollisuuttani."
Bucklaw joutui nyt vihan vimmaan, päästi suustaan enemmän kirouksia
sekä vannomisia kuin mitä tässä viitsimme kertoa, ilmoitti tuntevansa
itsensä pahasti häväistyksi ja vaati välttämättömästi saada puhua pari
sanaa itse herralle. Mutta tätäkään ei Kaleb ottanut korviinsa.
"Hän leimahtaa ilmiliekkiin aivan kuin tappuratukku, se Bucklaw-poika!"
virkkoi Kaleb itsekseen. "Mutta saakeli soikoon, jos hän saa nähdä
meidän herran silmät ennenkuin ensin hiukan on nukkunut ja valvonut.
Huomenaamuna hän on jo selvemmällä järjellä. Onko se laitaa, että hän
kuljettaa tänne koko lauman juopuneita metsämiehiä, vaikka tietää,
ettei täällä ole monta tilkkaa hänen omankaan janonsa sammuttamiseksi."
Ja hän läksi pois ikkunasta jättäen heidät, miten parhaiten voivat,
sulattelemaan ulosjäämistään.
Mutta toinenkin mies, jonka läsnäoloa Kaleb kiivaudessaan ei ollut
huomannutkaan, oli kuunnellut keskustelua mitään virkkamatta. Tämä mies
oli vieraan herran kamaripalvelija -- luotettava, suuressa arvossa
pidetty mies -- samainen, joka metsässä oli lainannut hevosensa
Bucklaw'lle. Hän sattui olemaan tallissa silloin, kun Kaleb viekoitteli
muut palvelijat ulos; tällä tavoin oli hän pelastunut heidän
kohtalostaan, josta muuten ei hänen arvonsakaan varmaan olisi häntä
säästänyt.
Tämä mies huomasi Kalebin juonen, käsitti helposti syyn tähän
käytökseen, ja kun hän tiesi isäntänsä ystävälliset aikomukset
Ravenswoodia kohtaan, ei hänen ollut vaikea päättää, miten hänen
itsensä oli meneteltävä. Hän kävi Kalebin huomaamatta samalle
keskustelupaikalle, josta tämä juuri oli lähtenyt, ja ilmoitti
metsämiehille herransa käskeneen, että hänen palvelijoittensa sekä myös
lordi Bittlebrainin väen piti lähteä läheiseen kestikievariin. Siellä
saisivat he ottaa mitä ravintoa sattuisi olemaan tarjona, ja hän oli
pitävä huolen maksusta.
Meluisa metsämiesjoukko läksi siis pois Wolfs Cragin epäkohteliaan
portin edustalta ja rupesi astumaan jyrkkää polkua alas soimaten
talonherran saitaa, halpamielistä luonnetta ja kiroillen sekä linnaa
että sen asukkaita pahoin sanoin, joiden vertaisia metsämiestenkään
suusta harvoin kuullaan. Bucklaw'lla oli monta hyvettä, jotka hänestä,
jos hän olisi elänyt edullisempien olosuhteiden vaikutuksen alla,
olisivat tehneet arvossa pidettävän viisaan miehen; mutta hänen
kasvatuksensa oli niin peräti laiminlyöty, että hänen mietteensä ja
tunteensa aina mukautuivat hänen kumppaniensa mielialaa myöten. Hän
vertasi äsken saamiansa ylenpalttisia ylistyksiä noihin pahoihin
sanoihin, joilla kaikki nyt soimasivat Ravenswoodia; hän muisti, miten
yksitoikkoisia, ikäviä Wolfs Cragin tornissa vietetyt päivät olivat
olleet ja kuinka ne erosivat hänen tavallisen elämänsä iloisesta
kulusta; hän oli vimmaisesti vihastuksissaan siitä, että hänetkin oli
jätetty ulkopuolelle, mitä hän katsoi kipeäksi loukkaukseksi -- kaikki
nämä sekavat tunteet yllyttivät häntä rikkomaan ystävyytensä
Ravenswoodin nuorenherran kanssa.
Saavuttuansa pienen Wolfs-Hopen kylän kestikievariin hän arvaamatta
näki vanhan tuttavan, joka astui alas hevosensa selästä. Se ei ollut
kukaan muu kuin arvoisa kapteeni Craigengelt, joka heti lähestyi ja löi
kättä mitä ystävällisimmällä tavalla, ikäänkuin hän ei enää olisi
muistanutkaan, ettei heidän eronsa ollut aivan sovinnollinen.
Ystävälliseen kädenlyöntiin ei Bucklaw koskaan voinut olla yhtä
sydämellisesti vastaamatta; ja tunnettuansa hänen sormiensa puristuksen
Craigengelt heti tiesi, millä kannalla heidän välinsä oli.
"Pitkää ikää sinulle, veikko Bucklaw!" huusi Craigengelt. "Onpa sentään
vielä elämisen sijaa rehellisille miehille tässä matoisessa
maailmassa!"
Sen ajan jakobiitit -- se pitää tietää, vaikka en osaa sanoa millä
syyllä he sen tekivät, -- käyttivät nimitystä _rehelliset miehet_
nimenomaan omista puoluelaisistaan.
"Näkyypä olevan muillakin", vastasi Bucklaw. "Kuinka muuten sinä, jalo
kapteeni, olisit uskaltanut tulla tänne?"
"Kuka? Minäkö? -- Minä olen vapaa niinkuin kekrin ajan tuuli, joka ei
maksa mitään vuokraa eikä veroa. Kaikki on selvillä -- kaikki on
sovittu noiden vanhojen kuolakuonojen kanssa Vanhassa Savupesässä[10]
-- Hoh, hoh! Eivätpä he uskaltaneet pitää minua viikon päiviäkään
pihdeissään. Eräällä miehellä on heidänkin joukossaan parempia
suosijoita kuin mitä sinä arvaatkaan ja hän voi ystävääkin auttaa,
vaikka pula näyttäisi pahalta."
"Loruja!" vastasi Bucklaw, joka perinpohjin tunsi miehen mielenlaadun
ja suuresti halveksi häntä. "Heitä jo mielittelemisesi ja
kielittelemisesi -- sano suoraan, oletko vapaa ja täydessä turvassa."
"Vapaa ja täydessä turvassa, niinkuin paras whigiläiskruununvouti oman
piirikuntansa maantiellä tai kuin itkusuinen presbyteriläispappi omassa
saarnatuolissaan. -- Ja minä tulin tänne tuomaan sinulle sitä sanomaa,
ettei sinunkaan enää ole tarvis pysyä piilossa."
"Arvattavasti siis sanot nyt olevasi minun ystäväni?" kysyi Bucklaw.
"Sinun ystäväsikö?" vastasi Craigengelt. "Oma tappelukukko-veikkoni!
Olenhan minä, niinkuin oppineet sanoisivat, sinun oma Achateksesi --
niinkuin kinnas ja käsi -- puu ja kuori -- ystäväsi elämässä ja
kuolemassa!"
"Sitä aion koetella heti paikalla", vastasi Bucklaw. "Onhan sinulla
aina rahaa, mistä sitä saanetkin. Lainaapa nyt minulle pari kolikkoa,
että saisin näiden kelpo poikien kurkuille kostuketta ensiksi ja sitten
-- --"
"Kaksiko kolikkoa? Vaikka kaksikymmentäkin, poikaseni -- ja vielä
kaksikymmentä on varalla."
"Vai niin -- sanotko niin?" virkkoi Bucklaw pysähtyen; sillä
luonnollisella älykkyydellään hän rupesi vainuamaan jonkin oudon syyn
kätkeytyneen näin ylenpalttisen anteliaisuuden vaippaan. "Craigengelt,
joko sinä olet kelpo mies oikein toden teolla, jota tuskin voin saada
päähäni -- tai olet viekkaampi kuin sinusta olisin arvannut, ja vaikea
on minun saada sitäkään päähäni."
"_L'un n'empéche pas l'autre_ (toinen ei toista estä)", virkkoi
Craigengelt, "koske ja koeta -- kyllä tämä kulta on niin puhdasta kuin
paras rahapajassa punnittu."
Hän laski kasan kultakolikoita Bucklaw'n käteen, ja tämä työnsi ne
taskuunsa lukematta, katsomattakaan, sanoen ainoastaan: "Minä olen nyt
semmoisessa pulassa, että täytyy ottaa pesti, tulipa se vaikka itse
pirun kädestä." Ja sitten kääntyen metsämiesten puoleen hän huusi:
"Tulkaa pois, pojat! -- Minä maksan."
"Eläköön Bucklaw!" huusivat metsästäjät.
"Ja hiisi vieköön tuon toisen, joka ottaa osaa metsästykseen, mutta
antaa metsämiesten olla kuivillaan niinkuin rummun kopat", lisäsi
toinen ikäänkuin luonnolliseksi johtopäätökseksi.
"Ravenswoodit olivat aikanansa kelpo ja kunniallinen suku tässä
maassa", sanoi eräs vanha mies. "Mutta sen kunnia on mennyt tänä
päivänä, ja Ravenswoodin nuoriherra on näyttänyt olevansa saita
saivarennylkijä,"
Tämän päätelmän tehtyään, johon kaikki kuulijat yhtyivät, he suurella
melulla töytäsivät kapakkaan ja mässäsivät sitten siellä myöhään yöhön
asti. Bucklaw'n iloisesta mielenlaadusta johtui, että hän harvoin oli
valikoiva kumppaniensa suhteen. Ja tässä tilaisuudessa, kun iloiset
juomingit tuntuivat vieläkin makeammilta tavattoman pitkän
kohtuullisuuden, melkeinpä täydellisen paaston perästä, Bucklaw oli
yhtä onnellinen nähdessään olevansa tämän juomakunnan johtajana kuin
jos hänen viinaveikkonsa kaikki olisivat olleet kuninkaan poikia.
Craigengeltillä oli salaiset tarkoituksensa, joiden vuoksi hän
kernaasti näki, että Bucklaw hullutteli niin hurjasti kuin hänen
mielensä teki. Kapteeni oli luonteeltaan raa'an sukkela ja hävytön, ja
hän osasi laulaa lystillisiä veisuja; sitä paitsi hän tunsi perinpohjin
uudelleen löytämänsä kumppanin mielenlaadun. Tällä tavoin Craigengeltin
helposti onnistui saada hänet oikein ylitsevuotavin maljoin viettämään
tätä yhtymisjuhlaa.
Ihan toisenlainen näky oli samaan aikaan Wolfs Cragin tornissa.
Lähdettyänsä pihalta mieli liian täynnä omia sekavia mietteitänsä,
jotta hän olisi voinut huomata Kalebin vehkeet, Ravenswood saattoi
vieraansa tornin isoon saliin.
Väsymätön Kaleb, joka tosi innosta tai tottumuksesta puuhaili aina
aamusta yöhön saakka, oli vähitellen saanut tämän aution salin
puhdistetuksi hautajaispidoissa hujan hajan jääneistä tähteistä ja
laittanut sen johonkin määrin siistiksi. Mutta vaikka hän kaikella
taidollaan ja ahkeruudellaan koki asettaa harvat jäljelle jääneet
huonekalut niin, että huone joltakin näytti, ei hän kuitenkaan voinut
saada salin vanhojen, verhottomain seinien synkkää, autiota vaikutusta
poistetuksi. Pienet ikkunat, jotka pilkoittivat syvien seinäkomeroiden
pohjasta, näkyivät pikemmin olevan luodut valon ehkäisemiseksi kuin
päästämiseksi sisään; ja ukkospilven raskas, musta varjo teki huoneen
vieläkin pimeämmäksi.
Ravenswood talutti kohteliaasti, kuten ainakin aatelisherra, mutta
samalla omituisen jäykästi, nuoren neidon salin peräpäähän. Mutta vanha
vieras pysähtyi ovipuolelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hatun
ja päällysviitan yltään. Samassa kuului portin räjähdys, jonka
kuultuaan vieras säpsähti, astui kiireesti ikkunan luo ja katsahti
pelokkaasti Ravenswoodiin nähdessään portin olevan kiinni ja
palvelijansa sen ulkopuolella.
"Ei ole mitään pelkäämistä, herra", lausui Ravenswood vakavasti, "tässä
huoneessa on ainakin suojaa tarjona, vaikkei juuri vieraanvaraa.
Minusta näyttää", lisäsi hän sitten, "muuten jo olevan aika tietää,
ketkä minun rappeutuneelle asunnolleni tämän kunnian suovat."
Nuori neito pysyi ääneti ja liikkumatta, ja hänen isänsä, jota kysymys
suoranaisemmin koski, näytti olevan samassa asemassa kuin näyttelijä,
joka on uskaltanut ottaa suorittaakseen vaikeamman osan kuin mistä
kykenee suoriutumaan ja jolta puhe loppuu kesken, kun hänen juuri olisi
välttämättömintä puhua. Hän yritti peittää nolostunutta mielentilaansa
sivistyneen ihmisen ulkonaisilla kohteliaisuustempuilla. Mutta
sittenkin näkyi selvästi, kuinka hänen kumartaessaan toinen jalka
laahusti eteenpäin ikäänkuin lähestyen ja toinen sitävastoin vetäytyi
taaksepäin ikäänkuin pakoon pyrkien. Samoin myös, hänen aukaistessaan
viittansa kaulusta ja ottaessaan hatun pois päästään, sormet kopeloivat
ikäänkuin jotkut nivelet olisivat olleet ruostuneesta raudasta, jotkut
raskaita kuin lyijy. Ravenswood kävi sitä maltittomammaksi mitä
kauemmin vieras viivytteli; hänenkin rinnassaan näytti riehuvan kova
mielenliikutus, vaikka luultavasti aivan toisesta syystä. Ravenswood
ponnisti koko voimansa saadakseen puhumishalunsa hillityksi; vieras
sitä vastoin silminnähtävästi oli pulassa, kun ei löytänyt sopivia
sanoja ilmaistakseen sanottavansa. Viimein kuitenkin Ravenswoodin
maltittomuus rikkoi suitsensa.
"Minä näen", sanoi hän, "että herra William Ashton ei mielellään tahdo
esittää itseään vieraaksi tässä Wolfs Cragin tornissa."
"Minä toivoin, ettei se olisi tarpeen", vastasi valtiosinetinvartia
äänettömyydestänsä päästettynä, aivankuin haamu, joka on kuullut
loitsijan käskysanan; "ja minä kiitän teitä, Ravenswoodin nuoriherra,
että te astuitte ensiaskeleen, koska asianhaarat -- sallikaa minun
sanoa: valitettavat asianhaarat -- tekivät minulle erittäin vaikeaksi
itse ilmaista nimeni."
"Eikö siis minun", kysyi Ravenswood vakavalla äänellä, "tule pitää
tämän käyntinne kunniaa aivan sattumuksen tuottamana?"
"Sallikaa minun vähän selittää", sanoi valtiosinetinvartia
teeskennellen kasvonsa rauhallisiksi, vaikka rauha kenties oli kaukana
hänen sydämestään. "Tämä on kunnia, jota minä jo jonkun aikaa olen
hartaasti halunnut, vaikkei se kenties koskaan olisi tullut osakseni
ilman tänään sattuneen ukkosilman apua. Tyttäreni ja minä olemme
molemmat yhtä iloiset siitä, että olemme nyt saaneet tilaisuuden
kiittää sitä urhoollista miestä, joka pelasti meidän kumpaisenkin
hengen."
Viha, joka riehui Skotlannin suurten aatelissukujen välillä, oli nytkin
vielä yhtä katkera kuin ennen, vaikka se ei enää niinkuin keski-ajalla
puhjennut julkisiin väkivallantekoihin. Ei siis itävä rakkaus Lucy
Ashtoniin eikä myöskään kohteliaisuudentunne vieraita kohtaan voinut
kokonaan, vaikka ne kuinkakin urhoollisesti taistelivat, kukistaa sitä
vihan vimmaa, joka pyrki nousemaan Ravenswoodin sydämessä, kun hän näki
isänsä vihollisen seisovan tässä saman suvun salissa, jonka häviö
suurimmaksi osaksi oli tämän vihollisen jouduttama. Ravenswoodin
katseet siirtyivät vuoroin isään, vuoroin tyttäreen, ja tuon
neuvottomuuden päättymistä ei herra William Ashton katsonut viisaaksi
odottaa. Hän oli nyt saanut ratsastuspukunsa riisutuksi, ja sitten hän
astui tyttärensä luo ja avasi hänen naamionsa nauhat.
"Lucy-kultaseni", sanoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja taluttaen
hänet Ravenswoodin luokse. "Pane pois naamiosi, ja lausukaamme
kiitoksemme herra Ravenswoodille avokasvoin ja suorasti."
"Jos hän suvaitsee ne vastaanottaa", oli kaikki mitä Lucy virkkoi;
mutta hän sanoi sen mitä suloisimmalla äänellä, joka ilmaisi hänen
tuntevan ja samalla kuitenkin antavan anteeksi sen kylmyyden, jolla
heitä kohdeltiin. Nämä sanat niin viattoman ja niin ihanan olennon
suusta koskivat aivan Ravenswoodin sydämen pohjimmaiseen soppeen saakka
moittien ankarasti hänen tylyyttään. Ravenswood mutisi jotakin heidän
tulonsa arvaamattomuudesta ja lämpimin sanoin ilmaistuansa ilonsa sen
johdosta, että hän sai neiti Ashtonille tarjota katoksensa suojaa, hän
tervehti tyttöä sillä tervehdyksellä, jota sen ajan tapa tämmöisissä
tilaisuuksissa vaati. Heidän poskensa olivat koskeneet yhteen ja taas
erinneet -- Ravenswood piti yhä vielä kiinni neidon kädestä, johon hän
oli ystävällisellä kohteliaisuudella tarttunut -- punastus, joka tälle
tervehdykselle antoi tavallista paljoa syvemmän merkityksen, rusotti
yhä Lucy Ashtonin ihanilla poskilla -- samassa salama, joka näytti
kerrassaan nielleen kaiken pimeyden, valaisi äkkiä koko salin. Hetken
aikaa näkyi jokainen esine aivan selvästi. Lucyn hento, häipymäisillään
oleva haamu, Ravenswoodin säännöllisrakenteinen, pulska vartalo, hänen
synkkä muotonsa, hänen silmiensä tulinen, mutta sittenkin epäröivä
loisto, vanhat aseet ja vaakunat, jotka riippuivat pitkin seiniä --
kaikki tuo ilmestyi hetkeksi valtiosinetinvartian silmien eteen
kirkkaan, punaisen loistavan tulen valaisemana. Salaman sammuttua
seurasi melkein samassa hetkessä jyrähdys, sillä ukkosilma kulki aivan
kartanon ylitse. Ja tämä jyrähdys oli niin äkillinen, niin
kauhistuttavan kova, että vanha torni järähti perustuksiansa myöten ja
kaikki sisällä-olijat luulivat sen kaatuvan heidän päällensä. Noki,
joka vuosisatoja oli saanut häiritsemättä karttua, rapisi alas
suunnattoman väljiä savutorvia myöten; muurilaastia ja tomua huiskahti
kaikilta seiniltä ja useat suuret kivetkin -- lieneekö siihen sitten
ollut syynä torniin todella iskenyt ukkosen voima vai ainoastaan ilman
kova paine -- lensivät rappeutuneista valleista irti ja loiskahtivat
alas möyryävään mereen. Näyttipä siltä kuin tornin muinainen perustaja
olisi nostanut tämän ukkosilman tahtoen siten ilmaista suuttumustansa
jälkeläisensä sovintoliitosta suvun vihollisen kanssa.
Kaikki olivat säikähdyksissään; ja valtiosinetinvartia sekä Ravenswood
saivat molemmat tehdä voitavansa saadaksensa Lucyn tointumaan
pyörryksistä. Tällä tavoin tuli nuoren Ravenswoodin osaksi toistamiseen
arkaluontoisin ja vaarallisin kaikista toimista, se nimittäin, että
piti tukea ihanaa, turvatonta neitoa, jonka muisto jo ensimmäisen
samanlaisen tilaisuuden jälkeen yhä paloi hänen mielessään, niin
valveilla kuin unissa. Jos naimisliitto nuoren Ravenswoodin ja hänen
ihanan vieraansa välillä todella oli vastenmielinen talon
haltijahengelle, niin keino, jolla tämä oli vihastuksensa ilmaissut,
oli yhtä tyhmästi valittu kuin jos hän olisi ollut vain tavallinen
kuolevainen ihminen. Monet pienet avut, jotka olivat tarpeelliset
nuoren neidon mielen rauhoittamiseksi ja hänen henkensä
toinnuttamiseksi, saattoivat pakostakin Ravenswoodin ja herra Ashtonin
välit semmoisiksi, että perintövihan muuri ei voinut olla kaatumatta,
ainakin siksi hetkeksi. Mahdotonta oli Ravenswoodin epäkohteliaasti tai
kylmäkiskoisestikaan puhutella vanhaa miestä, jonka tytär -- ja
_semmoinen_ tytär -- lepäsi heidän edessään luonnollisesta
säikähdyksestä pyörtyneenä, vieläpä lepäsi Ravenswoodin oman katoksen
suojassa. Ja kun Lucy ojentaen kumpaisellekin kätensä jaksoi kiittää
heidän avustaan, huomasi Ravenswood, että hänen sydämessään viha
valtiosinetinvartiaa vastaan ei enää ollut kaikista voimallisin tunne.
Huono sää, pahoinvointi, palvelijain poissa-olo, kaikki nämä seikat
estivät Lucyn paluuta lordi Bittlebrainin kartanoon, joka oli runsaasti
seitsemän virstan matkan päässä. Tavallisenkin kohteliaisuuden
vaatimuksen mukaan ei Ravenswood siis voinut olla tarjoamatta huoneensa
suojaa tämän päivän lopuksi sekä yöksi. Mutta tylympi ilme, joka hänen
kasvoillaan oli paljon tavallisempi, pääsi jälleen valtaan, kun hänen
täytyi ilmoittaa, miten huonosti hänen talonsa oli ravinnon puolesta
varustettu vieraita varten.
"Älkää puhuko mistään vajanaisuuksista", virkkoi herra Ashton koettaen
keskeyttää hänet ja estää häntä puhumasta tästä huolettavasta aiheesta.
"Te olette hankkeissa lähteä ulkomaille, ja talonne tietysti ei voi nyt
olla varustettuna. Kaiken sen me hyvin ymmärrämme; mutta jos te puhutte
tästä huolestanne, niin te pakotatte meidät kylästä etsimään suojaa."
Ravenswood oli siihen juuri vastaamaisillaan, mutta samassa salin ovi
lensi auki ja Kaleb Balderston hyökkäsi sisään.