Hei! Iloiten kun metsätorvi soi
ja otus kavahtaapi piilostaan,
ken, jossa vielä veri nuori kuohuu,
loikoisi niinkuin kanto kaatunut,
hyläten ilot luonnon tarjoomat?
_Ettwald. I näytös, I kohtaus_.
Keveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme,
minkälaisen päivällisen Kalebin omatunto -- tai pakko, joka, niinkuin
välistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla -- oli Wolfs Cragin
asujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa
ei ollut kovin pitkällinen.
Aamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen,
mikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.
"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! -- Metsämiehet ovat liikkeellä,
ensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te
loiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään
muusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän
esi-isienne hautaholvin kivilattia."
"Olisin suonut", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena
päätään, "että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän
liian aikaisen leikinteon. -- Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla
herätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut
nauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä
paljoa kovempi vuodettani, Bucklaw."
"Loruja, loruja!" vastasi hänen vieraansa. "Nouskaa -- nouskaa! --
Koirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä
Kaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan
käynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja
noiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä
täältä. -- Nouskaa, Ravenswood! -- Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä --
nouskaa, sanon minä -- metsämiehet ovat ajossa!" Ja Bucklaw juoksi
ulos.
"Ja minä sanon", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, "ettei mikään
asia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät,
jotka tulevat niin lähelle meitä?"
"Korkeasti kunnioitettavan lordi Bittlebrainin", vastasi Kaleb, joka
oli astunut maltittoman Bucklaw'n herran perässä isäntänsä
makuukamariin. "Enkä tiedä tosiaan, millä syyllä ja oikeudella näin
haukutaan ja paukutetaan metsästysmaillanne, jotka ovat
uhkasakonalaiset ja teidän omaksi tarpeeksenne rajoitetut!"
"Enkä minäkään, Kaleb", vastasi Ravenswood, "jollei se tapahtune sen
syyn nojalla, että he ovat omakseen ostaneet sekä tilukset että
metsästys-oikeudet ja arvelevat saavansa käyttää oikeutta, josta ovat
rahansa maksaneet."
"Olkoon vaikka niin, korkea herra", vastasi Kaleb. "Mutta ei ole
sopivaa aatelismiehelle tulla tänne ja harjoittaa tätä oikeuttansa
semmoisella ajalla, jolloin te, korkeasti-kunnioitettava herra, olette
kotona omassa Wolfs Cragin linnassanne. Lordi Bittlebrainin pitäisi
suvaita muistaa, mitä lajia hänen sukunsa on ollut."
"Ja meidän pitäisi muistaa, mitä me nyt olemme", virkkoi Ravenswood
hilliten katkeruutensa. "Mutta annapas tänne takkini, Kaleb, minä
tahdon huvittaa Bucklaw'ta tämän metsästyksen katselemisella. Olisin
itsekäs, jos uhraisin vieraani huvin itseni tähden."
"Uhraisitteko!" toisti Kaleb äänellä, joka näytti osoittavan, kuinka
perin hulluna hän piti sitä, että hänen herransa kohteliaisuudesta
täytyi myöntyä kenen mielen mukaan hyvänsä. "Uhraisitteko te! -- Mutta
suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra -- minkä takin te
suvaitsette tänä päivänä pukea yllenne?"
"Minkä vain sinä tahdot, Kaleb -- minun vaatekertojani luullakseni ei
ole kovin monta."
"Eikö monta!" toisti hänen apulaisensa. "Onhan tässä harmaa, hopealla
kirjailtu, jonka te, korkea herra, annoitte Hew Hildebrandille,
postinkuljettajallemme -- ja ranskalainen samettinen, jonka
herra-vainaja, teidän isänne, sai kanssaan hautaan -- Jumala olkoon
hänelle armollinen! -- ja herra-vainajan, teidän isänne muut vaatteet,
jotka ovat annetut perheen köyhille ystäville -- ja drap-de-berry
nuttu -- --"
"Jonka annoin sinulle, Kaleb, ja joka tietääkseni lienee ainoa
saatavilla oleva nuttu paitsi sitä, mikä eilen oli ylläni -- ole hyvä
ja anna se minulle äläkä puhu asiasta sen pitemmälti."
"Jos teidän niin tekee mieli, korkeasti kunnioitettava herra", vastasi
Kaleb, "ja onhan sittenkin nuttu tumma väriltään, ja teillä on suruaika
-- mutta en ole koskaan vielä koettanutkaan tuota drap-de-berry nuttua
-- eihän sitä sopisikaan mokoman miehen pitää -- ja kun ei teillä,
korkeasti-kunnioitettava herra, tätä nykyä satu olemaan toista
vaatekertaa käsillä -- ja se on puhtaaksi harjattu, ja kun tuolla on
naisväkeäkin -- --"
"Naisväkeä!" sanoi Ravenswood. "Ja mitä naisväkeä, sanopas?"
"Mitä minä heistä tiedän, armollinen herra? -- Minä vain katselin alas
vartiotornista ja näin heidän vilahtavan sivuitse helisevin suitsin ja
heiluvin sulkatöyhdöin, aivankuin keijukaisten joukon."
"Hyvä on, hyvä on, Kaleb", sanoi hänen herransa, "autapa nuttu ylleni
ja anna tänne miekkavyöni. -- Mitä kavioiden kopinaa pihalta kuuluu?"
"Se on vain Bucklaw, joka itse taluttaa hevoset ulos tallista", vastasi
Kaleb katsahdettuansa ikkunasta, "ikäänkuin ei olisi väkeä tarpeeksi
tässä talossa tai kuin en minä osaisi toimittaa kenen virkaa tahansa
kaikkien niiden sijasta, jotka ovat kylässä."
"Voi, Kaleb, eipä meillä olisi paljosta puutetta, jos sinulla olisi
yhtä paljon voimaa kuin tahtoa", virkkoi hänen herransa.
"Eipä teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, toivoakseni olekaan
puutetta paljosta", sanoi Kaleb, "sillä kun kaikkia punnitsemme, niin
kannatetaanhan täällä, minun nähdäkseni, suvun kunniaa niin hyvin kuin
vain asianhaarat suinkin myöntävät -- se vain, että Bucklaw aina on
niin suulas ja nenäkäs. -- Ja tuossapa hän jo on taluttanutkin teidän
ratsunne ulos, armollinen herra, eikä ole satulalle koristeeksi
levittänyt kirjailtua lointa, jonka minä hetkessä olisin harjannut
puhtaaksi."
"Kaikki on hyvin näinkin", virkkoi hänen isäntänsä pujahtaen pakoon ja
astuen ahtaita, jyrkkiä kiertoportaita myöten, jotka johtivat alas
pihalle.
"Kaikki _saattaa_ olla hyvin näinkin", sanoi Kaleb vähän
närkästyksissään. "Mutta jos te, armollinen herra, viipyisitte
hetkisen, niin sanoisin teille, mikä _ei_ ole hyvin."
"Ja mitä se olisi?" kysyi Ravenswood maltittomasti, mutta sittenkin
seisahtuen.
"Niin, se vain, jos te käskisitte jonkun herran tänne kotiin
päivälliselle. Sillä minä en voi pyytää toista vierasta paastoamaan
pyhäpäivänä, niinkuin peijasin Bucklaw'n Margareeta-kuningattarella. --
Ja totta puhuen, jos te, korkeasti-kunnioitettava herra, hankkisitte
tänään itsellenne sijan lordi Bittlebrainin päivällispöydässä, niin
minä lupaan kelpo lailla pitää huolta aamiaisesta. Tai jos te sen
sijaan vaikka vain söisitte päivällisen heidän kanssaan kestikievarissa
ja voisitte keksiä jonkin keinon maksun suhteen. Voisittehan sanoa,
että kukkaro oli teiltä unohtunut -- taikka väittää, että kestikievarin
akka ei vielä ole maksanut teille veroansa, ja luvata vähentää tämän
laskun, kun tili tulee."
"Tai keksiä jonkin muun valheen, mikä ensiksi mieleen johtuu, eikö
niin?" jatkoi hänen herransa. "Hyvästi, Kaleb, suuri kiitos siitä, että
pidät niin hellää huolta sukuni kunniasta." Ja hypättyään hevosen
selkään hän seurasi Bucklaw'ta, joka jo samassa, kun näki Ravenswoodin
jalan jalustimessa, oli täyttä neliä, niskansa silminnähtävästä
vaarasta huolimatta, lähtenyt ajamaan sitä jyrkkää polkua myöten, joka
tornin pihalta laskeutui alaspäin.
Kaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti
harvoja, harmaita hiuksiansa: "Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! --
Mutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta
sanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat."
Mielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori
Bucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut
Ravenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa
oli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä
joutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja
kiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle
saattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka
yhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen
koura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood
tunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin
ominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää
olevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka
tasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta
syntynyt halu joutuisaan liikuntaan.
Vähänväliä metsästystorven törähdykset kajahtelevat -- niillä oli
siihen aikaan aina tapana yllytellä ja ohjata koirien juoksua --
koiralauman kova, vaikka kaukainen haukunta, etäältä kuuluvat
metsämiesten huudot, vilahdukselta näkyvät haamut, jotka milloin
pujahtelivat esille kankaan poikki käyvistä notkoista, milloin
samoilivat itse kangasta myöten, milloin etsivät tietä itselleen, kun
suo sattui eteen -- kaikki se ja lisäksi vielä kaikkein eniten oman
vauhdin ilo kohotti Ravenswoodin nuorenherran mielen, ainakin siksi
hetkeksi, niiden tuskallisten ajatusten yläpuolelle, joissa se
tavallisesti liikkui. Ensimmäinen seikka, joka jälleen johti nuo ikävät
seikat hänen mieleensä, oli se huomio, että hänen hevosensa, vaikka
sillä olikin se suuri etu, että ratsumies tunsi tarkoin seudun, ei
jaksanut pysyä ajon jäljissä. Ravenswood siis hillitsi hevosensa
juoksua katkerasti tuntien, että köyhyys kielsi häneltä hänen
esi-isiensä mieluisimman huvituksen, joka totta puhuen myös oli ollut
heidän ainoana tositoimenaan, paitsi silloin, kun he kävivät
sotaretkillä. Samassa kun hän tämän teki, kääntyi mainiolla hevosella
ratsastava vieras, joka hänen huomaamattansa oli seurannut häntä
läheltä tähän saakka, hänen puoleensa alkaen puhua.
"Teidän ratsunne on hengästynyt", virkkoi vieras osoittaen
kohteliaisuutta, jota harvoin näkee metsästysretkillä. "Saisinko
kunnian tarjota käytettäväksenne oman hevoseni?"
"Herra!" vastasi Ravenswood, enemmän kummastuneena kuin ilahtuneena
tästä tarjouksesta. "En todella ymmärrä, millä olisin tuntemattomalta
ansainnut semmoisen ystävyyden."
"Älkää sitä ruvetko turhaan kyselemään, Ravenswood", virkkoi Bucklaw,
joka tähän saakka, joskin vastahakoisesti, oli hillinnyt omaa jaloa
ratsuaan, jottei hänen isäntänsä ja suojelijansa jäisi yksin jälkeen.
"'Ota vastaan Luojan lahjat, jotka sulle suodaan', sanoo mainio Johann
Dryden -- tai maltas -- kuulkaas, ystävä, lainatkaa minulle tuo
hevonen. Minä olen havainnut, että te koko viime puolen tunnin aikana
olette ollut pahassa pulassa saadaksenne sitä hillityksi. Mutta kyllä
minä hänestä pirun kujeet ajan. Kas näin, Ravenswood, käykää minun
ratsuni selkään; se on lentävä teidän allanne niinkuin kotka."
Ja viskaten oman hevosensa Ravenswoodille hän hyppäsi vieraan hevosen
selkään ja ajaa karautti hurjaa vauhtia eteenpäin.
"Onko ikänä nähty hurjempaa miestä!" huudahti Ravenswood. "Ja te, hyvä
mies, kuinka te uskoittekaan hänelle hevosenne?"
"Sen hevosen omistaja", vastasi palvelija, "on mies, jolle te,
armollinen herra, ja kaikki teidän kunnioitettavat ystävänne olette
aina mieluisia vieraita."
"Ja omistajan nimi on --?" kysyi Ravenswood.
"Älkää panko pahaksi, armollinen herra, sen saatte kuulla häneltä
itseltään. -- Jos olette hyvä ja otatte ystävänne ratsun ja jätätte
minulle omanne, niin tavoitan teidät jälleen silloin, kun hirvi on
kaatunut; sillä jopa kuulen torventörähdyksen, joka ilmoittaa, että se
on pysähtymäisillään."
"Taitaapa se, hyvä ystävä, tosiaankin olla paras keino, millä voin
hankkia teille kelpo hevosenne takaisin", vastasi Ravenswood. Ja
hypättyään ystävänsä Bucklaw'n ratsun selkään hän riensi mitä
joutuisimmin sille paikalle, missä torventörähdykset ilmoittivat hirven
juoksun jo pian olevan lopussa.
Torven iloisiin säveliin sekaantuivat myös huudot: "Hei, Talbot! Hei,
Teviot! Joutuin, pojat, joutuin!" sekä muut samanlaiset entisajan
metsämiesten hoilotukset, joihin koirat, ollen nyt aivan saaliin
kantapäillä, vastasivat kiivaasti haukkuen vilkkaana, lakkaamattomana
kuorona. Hajalleen erinneet ratsumiehet alkoivat nyt myös lähetä
lopputapauksen tanteretta keräytyen eri haaroilta yhteiseen
keskuspaikkaan.
Lähdettyänsä ennen muita liikkeelle Bucklaw pysyikin edellä ja joutui
kaikkein ensiksi paikalle, missä hirvi kykenemättömänä enempään
juoksuun oli kääntynyt koiriin päin, taikka metsämiehen tavalla puhuen:
seisoi. Sen komea pää oli alaspäin kumarruksissa, kupeet vaahdosta
valkeat, silmät tuijottivat pelon-sekaisessa vimmassa -- siten vainottu
otus oli nyt vuorostaan peloituksena vainoajillensa. Metsämiehet
saapuivat perille toinen toisensa jälkeen ja väijyivät tilaisuutta
päästä hirven kimppuun, mikä tämmöisessä tilanteessa aina on varovasti
tehtävä. Koirat pysyttelivät jonkun matkan päässä, ilmaisten kovalla
haukkumisella sekä kiivauttaan että myös pelkoaan; ja jokainen
metsämiehistä näytti odottavan, että joku kumppaneista ottaisi tuon
vaarallisen työn tehdäkseen ja kävisi otuksen kimppuun lopettaaksensa
sen. Paikka, kankaan notko, ei ollut juuri sitä laatua, että
huomaamatta olisi voinut päästä likelle hirveä. Suuri oli siis
riemuhuuto, kun Bucklaw senaikuiselle täydelliselle kavaljeerille
ominaisella nopeudella hypähti alas hevosen selästä, äkkiarvaamatta ja
sukkelaan karkasi hirven kimppuun ja kaatoi sen maahan sivaltamalla
metsämiekallaan otuksen takasääreen. Koiralauma riensi nyt kaadetun
vihollisen kimppuun ja lopetti heti sen tuskalliset kouristukset. Ne
viettivät otuksen loppua haukkumisellaan, ja metsämiehetkin torvillaan
ja äänillään soittivat sekä huhusivat surmasäveltä niin että se kajahti
kauas läheisen meren laineita myöten.
Jahtimestari ajoi sitten koirat pois kuristetun hirven kimpusta ja
laskeutui toiselle polvelleen tarjoten puukkoansa ihanalle naiselle,
joka istui valkoisen ratsun selässä ja joka tähän asti pelosta tai
säälistä oli pysynyt etempänä. Hänellä oli musta silkkinen naamio
kasvojensa peittona mikä oli siihen aikaan yleisenä tapana, niin hyvin
siitä syystä, että iholla olisi suojaa päivänpaistetta ja sadetta
vastaan, kuin myös sen vuoksi, että jonkinlainen sopivaisuuden tunne ei
sallinut naisten peittämättömin kasvoin ottaa osaa meluiseen
huvitukseen näin sekalaisessa seurassa. Mutta hänen pukunsa
kalleudesta, hänen ratsunsa kauniista muodosta ja tulisesta luonteesta
sekä jahtimestarin osoittamasta metsämiehen kohteliaisuudesta Bucklaw
sittenkin selvästi huomasi, että tämä nainen oli metsästysjoukon ylin
henkilö. Säälien, jopa ylenkatsoenkin innokas metsämiehemme näki hänen
kieltäytyvän, kun jahtimestari tarjosi puukkoaan, jotta neito saisi
viiltää hirven rintaan ensimmäisen leikkauksen, josta oli nähtävä,
minkälainen liha otuksessa oli. Bucklaw'n olisi hyvinkin tehnyt mieli
lausua neidolle muutamia kohteliaita sanoja. Mutta pahaksi onnekseen ei
hän, viettäessään omanlaistaan elämäänsä, ollut tullut lähempään
tuttavuuteen korkeampain, parempiluokkaisten naisten kanssa. Siitä
syystä Bucklaw, vaikka hän luonteeltaan olikin rohkea, oli peloissaan
ja hämillään, kun hänen piti ryhtyä puhuttelemaan korkeasäätyistä
naista.
Pinnistäen ja ponnistaen rohkeuttansa -- hänen omilla sanoillaan puhuen
-- hän viimein sai kylliksi uskallusta toivottaakseen ihanalle
metsästäjälle hyvää päivää ja kysyäkseen, oliko huvitus hänen
mielestänsä ollut toiveitten mukainen. Neito vastasi sangen
kohteliaasti ja sievästi, kiittäen myös hiukan uljasta herraa, jonka
urhoollinen teko niin taitavasti oli lopettanut leikin, kun sekä koirat
että miehet olivat hiukan kuin pääsemättömässä pulassa.
"Hiisi vieköön puukot tuppineen!" kirosi Bucklaw, joka tämän
kiitospuheen kuultuansa oli taas kuin omassa elementissään, "ei siinä
asiassa ole mitään vastusta eikä ansiota, kun vain poika ei liioin
pelkää saavansa pari sarvea ruokasäkkiinsä. Minä olen ollut tämmöisessä
hirvenajossa sen seitsemänsataa kertaa, jalo neito; enkä ole ikänä
vielä nähnyt sitä seisovaa otusta, en maalla enkä vedessä, jonka
kimppuun en olisi uskaltanut suoraapäätä käydä. Se johtuu vain
tottumuksesta ja tavasta, jalo neito. Mutta on se sentään, sen tahdon
sanoa teille, kunnioitettava neito, tehtävä hyvin huolekkaasti ja
varovaisesti. Ja parasta on, jalo neito, että teillä siinä työssä on
tuiki terävä ja kaksiteräinen puukko, niin että voitte iskeä sekä
edestä että takaapäin, miten sopivammaksi näette. Sillä hirvensarven
pistos on vaarallinen ja myrkyllinen vamma."
"Pelkäänpä pahoin, hyvä herra", vastasi nuori nainen, jonka hymy hieman
näkyi naamionkin alta, "etten saa paljoakaan tilaisuutta käyttääkseni
teidän hyödyllisiä neuvojanne."
"Mutta aivan oikein tämä herra puhuu sentään, armollinen neiti",
virkkoi jahtimestari, joka oli aivan hartaana kuunnellut Bucklaw'n
puhetta. "Ja minä olen kuullut isäni, joka oli metsänvartiana
Cabrachissa, sanovan, että metsäkarjun purema paranee helpommin kuin
hirvensarven pistos; sillä näin sanoo vanha metsämiehen sananlasku:
"Karjun hampahist' ei haittaa, verimato vamman auttaa;
vaan kun pisti hirven sarvi, valmihiksi laita hauta."
"Ja jos minä saisin neuvoa", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa
elementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa,
"niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat
hellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi
jahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen
olutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos
hän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä
pilaantumatta."
Tähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui
aivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että
tarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut.
Tämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.
"Luullakseni, herra", sanoi hän poistuen joukosta, "minun isäni, jonka
huvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet
liikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin
kokeneen miehen käsiin kuin te olette."
Sitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset
ja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät
erikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan
hänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden
näyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän
seisoi pian siinä liivisillään, käärityin paidanhihoin, käsivarret
kyynärpäitä myöten veressä ja rasvassa, silpoen, leikaten ja hakaten
yhtä taitavasti kuin ritari Tristram itse ja väitellen sekä intellen
kaikkien ympärillä seisovien kanssa sisälmyksistä, rintapaloista,
kuverisasista, korpinluista ynnä muista senaikuisista metsämiehen --
taikka teurastajan, jos lukija mieluummin niin tahtoo sanoa --
ammattisanoista, jotka kaikki tätä nykyä ovat jo unohtaneet
käytännöstä.
Kun Ravenswood, seuratessaan vähän jäljempänä ystävänsä perästä, näki
että hirvi oli kaatunut, niin hetkellinen metsästys-into katosi ja
sijaan tuli jälleen hänen tavallinen vastahakoisuutensa astua
köyhtyneenä, kuten hän oli, vertaistensa tai korkeampisukuisten silmien
eteen. Hän seisahdutti hevosensa pienen mäen kukkulalle ja katseli
sieltä vilkasta hälinää ja kuunteli metsämiesten huhuilemia, jotka
iloisesti kajahtelivat kesken koirien haukuntaa sekä hevosten
hirnumista ja kavioiden kopinaa. Mutta nämä riemunäänet tekivät
surullisen vaikutuksen varattoman aatelismiehemme korviin. Metsästystä
kaikkine kiihoittavine tunteineen on aina keskiajasta saakka pidetty
aatelisherrojen miltei yksinomaisena oikeutena, ja se oli muinoin
heidän päätoimensa rauhanaikoina. Hän tunsi, että hänen varansa eivät
sallineet hänen harjoittaa metsästyshuvia, johon hänellä muuten
säätynsä puolesta olisi ollut nimenomainen oikeus; -- hän näki nykyisin
valtaan nousseitten miesten nyt käyttävän tätä oikeutta samoilla
nurmikkokankailla, joita hänen esi-isänsä olivat huolellisesti
säästäneet omaa huvitustansa varten; -- ja hänen itsensä, näiden maiden
oikean perillisen, täytyi pysähtyä syrjemmäksi metsästysjoukosta.
Tällaiset mietteet painoivat raskaasti Ravenswoodin mieltä, joka
luonteeltansa oli syväajatuksinen ja synkkä. Hänen ylpeytensä työnsi
kuitenkin pian syrjään tämän alakuloisen mielialan, ja sen viimeinenkin
jäännös jätti sijan vain suuttumukselle, kun hän huomasi, että hänen
ajattelemattomalla ystävällään ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä
tuoda takaisin lainattua hevostaan. Mutta Ravenswood tahtoi nähdä sen
jälleen oikean omistajan käsissä ennenkuin hän palasi kotiin. Hän aikoi
juuri ratsastaa kokoutuneen metsästäjäjoukon luokse; mutta samassa
ilmestyi hänen viereensä ratsumies, joka niinkuin hänkin oli kauempaa
katsellut hirven kaatumista.
Tämä mies näytti olevan vanhemmanpuoleinen iältään. Hänellä oli
tulipunainen, leukaa myöten kiinninapitettu viitta yllään, ja hänen
hattunsa reunat olivat alaskäännetyt, luultavasti suojaksi
päivänpaistetta vastaan. Hevonen, vahva ja vakava ratsu, oli kuin luotu
ratsumiestä varten, joka vain tahtoi katsella päivän huvitusta, itse
siihen ottamatta osaa. Palvelija seisoi vähän taempana. Kaikki nämä
seikat ilmaisivat, että ratsumies oli vanhanpuoleinen, korkeasäätyinen,
suuriarvoinen aatelisherra. Hän aloitti keskustelun Ravenswoodin kanssa
sangen kohteliaasti, mutta ikäänkuin hiukan hämillään.
"Muodostanne päättäen olette te, herra, uljas nuori mies", virkkoi hän,
"mutta sittenkin näytätte olevan yhtä haluton tähän rivakkaan huviin
kuin jos teillä olisi minun ikäni paino niskoillanne."
"Muulloin kyllä olen ottanut osaa ajoon kiivaammalla halulla", vastasi
Ravenswood. "Mutta tällä kertaa perheessämme äsken sattuneet tapaukset
ovat syynä -- ja sitä paitsi", lisäsi hän, "minulla oli ajon alussa
vain huono hevonen."
"Joku minun palvelijoistani", sanoi vieras "taisi olla niin älykäs, että
lainasi teidän ystävällenne hevosensa."
"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänen ja teidän
kohteliaisuudestanne", vastasi Ravenswood. "Ystäväni on herra Hayston,
Bucklaw'n kartanon omistaja, jonka te, uskallan sanoa, aina olette
tapaava kiivaimpien metsämiesten joukossa. Hän saa itse antaa takaisin
teidän palvelijanne hevosen ja ottaa minun ratsuni sijaan -- ja
lisätä", lopetti hän kääntäen hevosensa poispäin, "omat hartaat
kiitoksensa niihin, jotka minä tästä lainasta lausun teille."
Näin puhuttuansa Ravenswoodin nuoriherra läksi ratsastamaan kotiin
päin, kuten ainakin mies, joka on ottanut jäähyväiset seuraltaan. Mutta
vieraasta herrasta ei ollutkaan niin helppoa päästä eroon. Hänkin
käänsi hevosensa ja ratsasti samaa tietä kuin nuori Ravenswood, niin
läheltä, ettei tämä helposti voinut päästä hänen seurastaan, jollei
tahtonut ajaa sivuitse; eikä sitä sen ajan kohteliaisuus enempää kuin
vieraalle herralle hänen ikänsä ja äskeisen ystävällisyytensä johdosta
tuleva kunnioitus sallinut.
Vieras ei pysynyt kauan ääneti. "Tämä", virkkoi hän, "siis on
vanha Wolfs Cragin linna, jota niin usein on kiitetty meidän
skotlantilaisissa aikakirjoissamme." Näin puhuen hän katseli vanhaa
tornia, joka takaapäin nousevaa mustaa ukkospilveä vasten näytti
vieläkin synkemmältä. Sillä virstan matkan alalla kierrettyänsä olivat
ajossa olleet metsästäjät joutuneet takaisin melkein samalle paikalle,
missä he silloin olivat, kun Ravenswood ja Bucklaw olivat lähteneet
joukkuetta seuraamaan.
Ravenswood myönsi ynseästi ja jäykästi vieraan sanat todeksi.
"Se on, niin olen kuullut", jatkoi vieras hämmästymättä hänen
vastahakoisuuttaan, "korkeasti-kunnioitettavan Ravenswoodin suvun
vanhimpia kartanoita."
"Sen vanhin omaisuus", vastasi nuoriherra, "ja luultavasti myös
viimeinen."
"Toi -- toi -- toivottavasti ei niin käy, herra", sanoi vieras
rykäisten useaan kertaan, saadakseen äänensä selviämään ja
rohkaistakseen mieltään, joka oli hiukan kahden vaiheilla. "Skotlanti
kyllä muistaa tämän vanhan suvun monet kunniakkaat urotyöt ja muistaa
myös kiitollisuudenvelkansa sitä kohtaan. Epäilemättä, jos sopivalla
tavalla saatettaisiin kuninkaallisen majesteetin tietoon, että näin
vanha ja jalo suku on häviämäisillään -- ahdingossa, aioin sanoa --
niin keksittäisiin keinoja _ad reaedificandum antiquam domum_
(vanhan huoneen uudestirakentamiseksi) -- --"
"Voin säästää teiltä, herra, enemmän keskustelun vaivan tästä asiasta",
keskeytti hänet Ravenswood ylpeällä äänellä. "Minä olen sen onnettoman
suvun perillinen -- minä olen Ravenswoodin nuoriherra. Ja te, herra,
joka näytätte olevan aatelissäätyinen, sivistynyt mies, ymmärrätte
epäilemättä, että köyhyyttä lukuunottamatta ei ole mitään kipeämmin
koskevaa kuin vieraan sääli, jota ei ole pyydetty."
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi vanhempi ratsumies --, "en
tietänyt -- kyllä ymmärrän, ettei olisi sopinut mainita -- ei mikään
voinut olla kauempana mielestäni kuin se luulo -- --"
"Ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, herra", vastasi Ravenswood,
"sillä tässä luullakseni meidän tiemme erkanevat, ja minä vakuutan
teille, että eroamme mitä tyynimmällä mielellä, ainakin mitä minuun
tulee."
Näin sanoen hän ohjasi hevosensa kaitaiselle, kivetylle tielle, Wolfs
Cragin entiselle kujalle, johon täydesti olisivat sopineet nämä Toivon
Laulajan sanat:
Nurmettuneella tiellä tässä harva käy,
ei jälkeä siin' ikänänsä muuta näy
kuin metsämiehen taikka soturin.
Mutta ennenkuin Ravenswood vielä oli päässyt eroon kumppanistaan,
saapui aikaisemmin mainittu nuori aatelisnainen seuraan palvelijansa
saattamana.
"Tyttäreni", virkkoi vieras nuorelle neidolla, jonka kasvot yhä vielä
olivat naamion peitossa, "tämä on Ravenswoodin nuoriherra."
Tietysti olisi Ravenswoodin pitänyt jotakin vastata tähän esitykseen;
mutta neidon suloisessa muodossa ja arassa ujoudessa oli jotakin, mikä
ei vain estänyt häntä tiedustelemasta, kenen kautta ja kenelle hänet
näin esitettiin, vaan ensi hetkeksi teki hänet aivan äänettömäksi.
Tällä välin se ukkospilvi, joka jo kauan oli uhkaillut Wolfs Cragin
kallioiden takaa, oli lähennyt levittäen peittonsa yhä mustempana ja
paksumpana meren ja maan yli, salaten kaukaisemmat, pimittäen lähemmät
esineet, muuttaen meren lyijynkarvaiseksi ja kankaan tavallista
tummemman ruskeaksi. Juuri nyt se parilla kaukaisella jyrähdyksellä
ilmaisi Herran voimaa, mikä siinä liikkui; ja kahden peräkkäin
välähtävän salaman valossa häämötti kaukaa Wolfs Cragin harmaat tornit
ja lähempänä valtameren vierivät aallot, joiden harjat hetken aikaa
säihkyivät punaisina ja silmiä häikäisevinä.
Ihanan metsästäjän hevonen näytti tästä säikähtyvän ja hurjistuvan.
Ei Ravenswoodin siis sopinut, jos hän piti kiinni mies- ja
aateliskunniastaan, jättää häntä siihen ainoastaan isän ja palkattujen
palvelijoiden suojaan. Kohteliaisuus vaati, niin ainakin hän itse
arveli, että hänen piti tarttua neidon hevosen suitsiin ja olla apuna
tätä levotonta eläintä hillitsemässä. Kun Ravenswood paraikaa oli
kiintyneenä tähän toimeen, huomautti vanha herra, että ukkospilvi
paisui paisumistaan -- sanoi olevansa kaukana lordi Bittlebrainin
kartanosta, missä he paraikaa olivat vieraisilla -- ja pyysi
Ravenswoodia osoittamaan heille tien lähimpään suojapaikkaan. Näin
puhuen hän heitti halukkaana ja nolona silmäyksen Wolfs Cragin torniin,
joten sen omistaja ei voinut olla tarjoamatta huoneessaan hetkiseksi
suojaa tämmöisessä ahdingossa olevalle vanhukselle ja neidolle.
Ihanan metsästäjän mielentila teki tämän kohteliaisuuden aivan
välttämättömäksi; sillä autellessaan häntä ei Ravenswood voinut olla
huomaamatta, kuinka kovasti neito vapisi ja oli levoton nähtävästi
lähenevän ukkosilman pelosta.
En tiedä sanoa, oliko Ravensvoodin nuoriherra yhtä peloissaan; mutta
ainakin oli hänessäkin hiukan samanlaista hermojen vavistusta. Sillä
sanoessaan: "Wolfs Cragin tornissa ei ole muuta tarjottavaa paitsi
katoksen suojaa, jos se kelvannee tämmöisenä hetkenä -- --", hän
pysähtyi kesken, ikäänkuin kutsun loppupuoli olisi takertunut hänen
kurkkuunsa. Mutta vanha herra, hänen väkinäinen seurakumppaninsa, ei
sallinutkaan enää peruuttaa tuota pyyntiä, joka pikemmin vain oli
arvattava Ravenswoodin sanoista kuin selvästi ilmaistu.
"Tämän ukkosilman vuoksi", virkkoi vieras, "pitää antaa anteeksi,
ettemme kursaile -- minun tyttäreni terveys on huononlainen -- hän on
vielä heikkona äskettäin sattuneesta säikähdyksestä -- meidän
häikäilemätön tunkeutumisemme Ravenswoodin herran taloon ei toivoakseni
liene peräti lepyttämätön loukkaus näihin asianhaaroihin nähden --
lapseni terveys on tietysti minulle kalliimpi kuin ulkonaisten
sopivaisuussääntöjen noudattaminen."
Ei ollut peräytymisen mahdollisuutta. Ravenswood ratsasti siis edellä,
yhä vielä taluttaen neidon hevosta suitsista, jottei se hurjistuisi
äkillisestä jyrähdyksestä. Vaikka Ravenswood oli aivan pyörryksissä
omista riehuvista ajatuksistaan, niin hän huomasi sittenkin, että
kalmankalpeus, joka oli näkynyt neidon kaulassa sekä kulmilla ja
myöskin poskipäillä, sen verran kuin näitä ratsastusnaamarin alta
näkyi, nyt muuttui ruusuiseksi punaksi; ja hämillänsä hän tunsi
samanlaisen punastuksen, salaisen henkisen yhteyden vaikutuksesta,
kohoavan omillekin poskillensa. Heidän ratsastaessaan mäkeä ylös Wolfs
Cragin tornille tarkasteli vanha vieras kaiken aikaa Ravenswoodin
kasvoilla ilmeneviä tunteita, peitellen tätä väijyilemistään muka
tyttärensä turvallisuuden huolenpidolla. Ravenswoodin tunteet, kun he
pysähtyivät hänen vanhan torninsa edustalle, olivatkin sangen sekavat.
Ja kun hän johti vieraansa kartanon rappeutuneelle pihalle ja huusi
Kalebia avuksi, oli hänen äänessään jotakin tylyä, melkein tuimaa, joka
oli kaukana siitä kohteliaisuudesta, millä kunnioitettavia vieraita
tavallisesti vastaanotetaan.
Kaleb tuli; ja ihanan vieraan kalpeus ukkosen ensi kertaa jyrähtäessä,
tai kenenkä muun ihmisen kalpeus missä pulassa hyvänsä, ei ollut mitään
sen kalmankalpeuden rinnalla, joka levisi tuskastuneen hovimestarin
laihoille poskipäille, kun hän näki näiden lisävieraitten saapuvan
taloon ja muisti päivällishetken olevan aivan lähellä. "Onko hän
hullu?" mutisi Kaleb itseksensä, "onko hän peräti hullu, kun kuljettaa
tänne herroja ja naisia, vaikka kello on lyönyt jo kaksitoista?" Sitten
hän herraansa läheten pyysi anteeksi, että oli sallinut muun
palvelusväen mennä ulos hirvenajoa katsomaan, lisäten, että "he eivät
suinkaan luulleet armollisen herran palaavan kotiin ennenkuin pimeän
aikaan yöllä, ja sinne he nyt, pelkäänpä pahoin, jäävät
nahjustelemaan."
"Vaiti, Balderston!" lausui Ravenswood ankarasti, "nyt ei ole aikaa
hulluttelemisiin. -- Korkeasti-kunnioitettava herra ja jalo neito",
virkkoi hän sitten kääntyen vieraansa puoleen, "tämä vanha mies ja
vielä vanhempi ja typerämpi piika ovat ainoat palvelijani. Ja
virvoitusaineemme ovat vielä huonommat kuin palvelusväen vähyydestä tai
talon rappiotilastakaan voisitte päättää. Mutta ne ovat kaikki teidän
käytettävänänne, millaiset lienevätkin."
Vanhempi vieras, hämmästyneenä tornin rappeutuneesta, jopa jylhästäkin
ulkomuodosta, jolle paksu, musta pilvi antoi vieläkin synkemmän näön,
ja kenties myös hiukan säikähtyneenä talonisännän ankarasta, jyrkästä
äänestä, katsahti pelokkaasti ympärillensä, ikäänkuin hän jo alkaisi
katua, että oli niin kärkkäästi vastaanottanut tarjotun suojan. Mutta
nyt ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä eroon siitä tilanteesta,
johon hän itse oli saattanut itsensä.
Kaleb puolestaan oli niin ällistyksissään siitä, että hänen herransa
näin julkeasti ja koristelematta oli ilmoittanut talonsa tyhjyyden,
ettei hän pariin minuuttiin tehnyt muuta kuin mutisi viikonpäiväiseen
partaansa, joka ei kuuteen päivään ollut partaveistä kokenut: "Hän on
hullu -- peräti hullu -- aivan hurja ja mieletön! Mutta saakeli Kaleb
Balderstonin korjatkoon", lopetti hän ponnistaen kekseliäisyyttänsä ja
neuvokkuuttansa, "jos talolle sittenkään tulee häpeää, vaikka
nuoriherra olisikin yhtä hullu kuin kaikki seitsemän viisasta
yhteensä!" Ja nyt hän rohkeasti astui esiin ja kysyi totisella äänellä,
huolimatta herransa julmistuvista kulmakarvoista ja vihaisista
silmäyksistä: "Eiköhän pitäisi tuoda jotakin keveätä ravintoa nuorelle
neidille, ja lasillinen tokai- tahi sekt-viiniä, tai -- --"
"Lopeta jo tämä sopimaton hulluttelemisesi!" tiuskaisi Ravenswood
ankarasti. "Vie hevoset talliin äläkä häiritse meitä enää tyhjillä
loruillasi."
"Teidän käskyänne, armollinen herra, minun tulee totella ennen kaikkea
muuta", virkkoi Kaleb. "Mutta sittenkin, mitä siihen tokai- ja
sekt-viiniin tulee, jota nämä jalosukuiset vieraat eivät huoli -- --"
Mutta samassa ääni, joka kavioiden kopinan ja torvien toitotustenkin
seasta kuului, ilmaisi, että Bucklaw paraikaa kapusi tornille
jalkapolkua myöten, tuoden iloisen metsästäjäseurueen pääjoukon
mukanaan.
"Perhana vieköön!" sanoi Kaleb rohkeasti, tästä uudesta
filistealaistulvasta pelästymättä, "eivätpä he sittenkään vielä saa
voittoa minusta! Tuota helkkarin vietävää -- tuossapa hän kuljettaa
tänne kokonaisen lauman, joka luulee saavansa täällä särpiä viinaa
niinkuin vettä ojasta, ja kuitenkin hän niin täydellisesti tietää,
missä pulassa me olemme! Mutta annas, jos vain saisin pois nuo
ammosuiset palvelijapedot, jotka ovat päässeet pihalle herrojensa
jäljestä -- niinhän moni mies saa virkansakin -- niin saisinpa
sittenkin vielä kaikki kohdalleen."
Millä keinoin hän tämän aikomuksensa pani toimeen, sen saa lukija
seuraavassa luvussa nähdä.