Salissa takka musta, kylmillään,
ei ilomaljaa pöydän päällä näy,
ei vuode viekoittele lämmöllään.
"Huh!" sanoi Linnen herra, "hauskaks ei tää käy."
_Vanha laulu_.
Tämmöiset tunteet, joista tämä kaunis vanha laulu kertoo, liikkuivat
Linnen herran mielessä kun hän tuhlattuaan koko omaisuutensa näki
olevansa ainoa hylätty asukas "autiossa asunnossaan." Ja jokseenkin
samanlaiset mahtoivat myös olla Ravenswoodin nuorenherran tunteet, kun
hän nyt istui autiossa tornissaan. Hänellä oli kuitenkin yksi etu,
josta tuhlaajapoika mainitussa laulussa ei voinut kehua, se nimittäin,
että hänen köyhyytensä, vaikka se olikin yhtä suuri, ei kuitenkaan
ollut hänen oman ajattelemattomuutensa aiheuttama. Hänen köyhyytensä
oli isän perintö, ja jos siihen lisäämme hänen aatelisverensä sekä
vielä aatelisnimen, jonka kohteliaat saattoivat hänelle suoda ja
epäkohteliaat olla suomatta aivan mieltänsä myöten, niin siinä olikin
koko perintö, minkä hän oli esi-isiltänsä saanut.
Tämä surullinen, mutta silti lohduttava ajatus johtui kenties
onnettoman nuoren aatelisherramme mieleen, hiukan lieventäen hänen
raskasta mieltänsä. Aamu, joka on yhtä edullinen tyynelle miettimiselle
kuin runoilemisellekin poistaessaan yön pimeät, rauhoitti samalla
myöskin ne myrskyiset mielenliikutukset, joiden alaisena Ravenswoodin
nuoriherra edellisenä päivänä oli ollut. Hän pääsi nyt selville
erilaisista sydämessään liikkuvista tunteista, ja hän päätti lujasti
taistella niitä vastaan ja voittaa ne kokonaan. Tyynen, kirkkaan aamun
valossa avara rämeikkö, joka mantereen puolella näkyi linnasta, oli
hauskemman näköinen. Ja toisella puolella jalon ihana meri, karehtien
tuhansin hopeavärein, levittelihe peloittavassa, vaikka samalla myös
ihastuttavassa majesteetillisuudessaan taivaan ääreen asti. Tämmöisiä
rauhallisen yleviä näköaloja ei ihmissydän saata olla ihailematta
rauhattomimpinakaan hetkinään, ja niiden majesteetillisen vaikutuksen
alla itää jaloja, kunniakkaita tekoja.
Näin täytettyänsä itsetutkimuksen tärkeän velvollisuuden tavattoman
ankaralla tarkkuudella Ravenswood ensi toimekseen läksi katsomaan,
miten Bucklaw jaksoi lymypaikassaan. "Kuinka voitte nyt, herra
Bucklaw?" kuului hänen aamutervehdyksensä. "Miltä tuntui teidän
mielestänne vuode, jolla maanpakolaisuuteen tuomittu kreivi Angus
aikoinaan makasi täydessä turvassa, vaikka kuninkaan viha häntä
tulisesti vainosi?"
"Hm!" hymähti herännyt nukkuja. "Eipä minun sovi juuri valittaa, koska
olen maannut samassa paikassa, missä niin kuuluisa mies on majaillut
ennen minua. Mutta olihan sentään patja kovinta lajia, seinät
kosteanlaiset, ja rotat pitivät suurempaa hälinää kuin mitä Kalebin
ruoka-aitan tilasta päättäen olisinkaan voinut arvata. Ja jos tuon
rautaristikko-ikkunan edessä olisi ollut luukku tai vuoteen ympärillä
uutimet, niin olisi se, minun luullakseni, ollut mukavuuden lisänä."
"Kovin vähän mukavuutta tässä onkin, se on toden totta", virkkoi
Ravenswood katsahtaen ympärilleen pienessä kammiossa. "Mutta jos
tahdotte nousta ja tulla ulos, niin Kaleb on yrittävä hankkia
aamiaisen, joka tulee paremmaksi kuin teidän eilinen illallisenne."
"Älkää suinkaan laittako parempaa, hyvä herra", sanoi Bucklaw pystyyn
kohoten ja koettaen pukeutua niin hyvin kuin kammion pimeys salli.
"Älkää, sanon minä, suinkaan laittako sitä paremmaksi, jos toivotte,
että pysyisin aiotulla parannuksen tiellä. Yksin Kalebin tarjoaman
juoman muisto on paremmin masentanut himoni saada aamuryyppy päivän
alkajaisiksi kuin mitä kaksikymmentä saarnaa olisi voinut. Ja te, herra
Ravenswood, oletteko uljaasti taistellut sydänkäärmettänne vastaan?
Niinkuin näette, minä paraikaa poljen rikki omiani toisen toisensa
perästä."
"Aloittanut olen ainakin tappelun, Bucklaw, ja olen nähnyt kauniin
näyn: enkelin, joka tuli minun avukseni", vastasi Ravenswood.
"Voi minua poloista!" sanoi hänen vieraansa, "minulle ei tule mitään
ilmestyksiä, jollei isotätini, rouva Girnington, korjaa luitansa
hautaan. Ja silloinkin mielestäni olisi hyville päätöksilleni enemmän
vahvistusta siitä lihavasta perinnöstä kuin tädin haamun ilmestyksestä.
Mutta tuosta yllämainitusta aamiaisesta puhuen, herra Ravenswood --
vieläkö piirakkaan pantava metsäkauris samoilee omin sorkin, niinkuin
laulussa lauletaan?"
"Pitää tiedustella asiaa", vastasi isäntä. Ja hän läksi kamarista
Kalebia etsimään ja löysikin hänet viimein pimeästä, vankikomeron
tapaisesta kellarista, joka aikoinaan oli ollut talon ruoka-aittana.
Siellä vanha mies oli vaikeassa työssä; hän näet hieroskeli tinapulloa
kirkkaaksi, jotta se näyttäisi hopeankaltaiselta. "Näin luullakseni se
kelvannee -- nyt varmaan se voi käydä hopeasta, jolleivät he vie sitä
kovin likelle ikkunan valoa!" Tämmöisiä toivomuksia ukko aika-ajoin
mutisi, ikäänkuin rohkaistaksensa itseään työn jatkamiseen. Mutta nyt
herran ääni keskeytti koko työn.
"Ota tämä", sanoi Ravenswoodin nuoriherra, "ja hanki mitä talouteen
tarvitaan." Näin sanoen hän ojensi vanhukselle kukkaron, joka
edellisenä iltana oli jo ollut joutumaisillaan Craigengeltin kynsiin.
Ukko punnitsi kädessään sitä vähäistä aarretta, pudistaen
hopeankarvaisia, harvoja hiuksiansa ja katsoen herraansa mitä
kipeimmällä sydämen tuskalla. "Siinäkö kaikki, mitä on tallella?" kysyi
hän surullisella äänellä.
"Kaikki mikä tätä nykyä on tallella", vastasi Ravenswood tekeytyen
iloisemmaksi kuin mitä hän ehkä toden teolla oli. "Siinä vain on
'vihreä vyötasku ja hiukkanen hopeaa', niinkuin vanhassa laulussa
lauletaan. Mutta kyllä meille joskus taas koittaa paremmat päivät,
Kaleb!"
"Mutta ennenkuin ne päivät koittavat", virkkoi Kaleb, "on, pelkään
minä, tuleva loppu siitä vanhasta laulusta ja vanhasta palvelijastakin
päälliseksi. Mutta ei käy laatuun, että minä puhun näin teille, hyvä
herra, kun te näytätte niin kalpealta. Ottakaa kukkaronne ja pitäkää
sitä taskussanne, niin että joltakin näyttää ihmisten silmissä. Ja jos
te, hyvä herra, tahtoisitte hyvää neuvoa totella, niin te ihmisten
seurassa ollessanne aina välistä ottaisitte sen esille ja pistäisitte
sen taskuun jälleen; siten ei kukaan meiltä kieltäisi lainaa huolimatta
kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."
"Mutta, Kaleb", vastasi Ravenswood, "minun aikomukseni on vielä yhä
sangen pian lähteä ulkomaille, ja minä soisin voivani lähteä rehellisen
miehen maineessa, jättämättä mitään velkaa jälkeeni, ainakaan omaa
ottamaani."
"Ja oikeus ja kohtuus onkin, että te lähdette rehellisen miehen
maineessa, ja niinpä te saattekin lähteä. Kaleb-ukko ottaa päällensä
kaikki, mitä talon tarpeeksi otetaan, ja siitä juuri taitaa tullakin
yhden miehen kantamus. Ja minä voin yhtä hyvin elää velkakopissa kuin
vapaanakin, ja teidän sukunne hyvä maine on pysyvä terveenä ja
tahrautumatta."
Ravenswood yritti turhaan saada Kalebia ymmärtämään, että hänen
vastahakoisuutensa tehdä velkaa siitä vain enenisi, jos vastuu velkojen
maksamisesta jäisi hänen palvelijallensa. Mutta hänen puheensa ei
tehnyt sen enempää vaikutusta kuin kuninkaan puheet pääministeriin,
joka on niin täydessä puuhassa koettaessaan keksiä keinoja ja neuvoja,
ettei hän kerkiä vaivata päätänsä niiden puolustamisella, jos niiden
oikeutta tai mahdollisuutta epäillään.
"Kylläpä Eva Smalltrash meille olutta lainaa", puhui Kaleb itsekseen.
"Onhan hän kaiken ikänsä ollut meidän herrasväkemme alustalainen --
kukapaties vielä ryypyn viinaakin lisäksi -- viiniä en tohdi sanoa --
hän on leski ja ostaa viininsä, puolikkaan kerrallaan -- mutta
tilkkasen minä sentään lypsän hänestä väkisin, jollei hyvällä.
Kyyhkysiä meillä on kyyhkyslakassa -- ja tottahan lampuodeilta saanee
kanoja, vaikka Chirnsiden mummo jo sanoo maksaneensa ruokaveronsa kaksi
kertaa. Kyllä me keinoja keksimme, jos vain te, herra, sallitte --
kyllä me keinoja keksimme -- olkaa huoleti -- kyllä talon kunnia
säilyy, niin kauan kuin Kaleb saa siitä huolta pitää."
Ruoat, jotka vanhus kaikenlaisilla keinottelemisillaan seuraavina
kolmena neljänä päivänä sai kokoon molempia nuoria herroja varten,
eivät olleet kovin komeita; mutta helppo on myös ymmärtää, etteivät
Kalebin vieraat olleet liian kärkkäitä ruoanhyljeksijöitä. Ja olipa
sitä paitsi nuorilla herroilla huvia Kalebin hädästä, puolustavista
selityksistä, verukkeista ja keinotteluista; ne tekivät heidän
kokoonhaalitut, epäsäännölliset ateriansa tavallaan hauskoiksikin. Ja
pakko heidän olikin tarttua kiinni jokaiseen seikkaan, joka saattoi
tuottaa vaihtelua tai huvitusta, sillä aika olisi muuten kulunut heiltä
sangen ikävästi.
Bucklaw'sta, joka ei päässyt tavallisille metsästysretkillensä ja
iloisiin juominkeihinsa, koska hänen oli pakko pysyä piilossa tämän
linnan muurien sisällä, tuli synkkämielinen, ikävä seurakumppani. Kun
Ravenswoodin nuoriherra jo oli kyllikseen harjoitellut miekkailua tai
pelannut shovel-peliä hänen kanssaan, kun hän itse oli sukinut ratsunsa
sualla, harjalla ja loimella aivan silkoisensileäksi, kun hän oli
nähnyt hevosen syövän appeensa loppuun ja rauhallisesti käyvän
makaamaan tallissa, silloin Bucklaw tuskin saattoi olla kadehtimatta
eläimen tyytyväisyyttä tämmöiseen yksitoikkoiseen elämään. "Tyhmä
luontokappale", sanoi hän, "se ei edes muistele kilpatannerta eikä
metsästysmaata eikä vihreää nurmikkoansa Bucklaw'n kartanossa; se on
aivan tyytyväinen seisoessaan seimen edessä tässä rappeutuneessa
rakennuksessa, ikäänkuin se olisi täällä ollut varsasta pitäen. Mutta
minun, vaikka minulla on sen verta vapautta kuin mitä kunniasanansa
antaneella vangilla on, ja vaikka minulla on lupa kuljeksia kaikkia
tämän tornihökkelin lokeroita myöten, on kovin vaikea saada
viheltämällä tai torkkumisella aikani kulumaan, kunnes päivällishetki
lyö."
Tämän sangen vähän lohduttavan havainnon tehtyään hän nyt kulkea
laahusteli tornin vallille, josta hän tarkasteli kaikkea, mikä saattoi
ilmestyä kaukaiselle suolle; tai hän nakkeli pienillä kivillä ja
muurista lohjenneilla savipalasilla kalalokkeja sekä meriteeriä, jotka
olivat siksi varomattomia, että kävivät nuoren tyhjäntoimittajan
saavutettaville lepäämään.
Ravenswoodilla puolestaan, jonka mieli oli verrattomasti syvempi ja
nerollisempi kuin Bucklaw'n, oli toisia huolestuttavia ajatuksia, jotka
veivät häneltä kaiken hauskuuden, samoinkuin pelkkä ikävä ja jouten-olo
hänen kumppaniltaan. Syvemmältä kuin ensi silmäys oli Lucy Ashtonin
muisto vaikuttanut hänen sydämeensä. Samalla kuin se katkera, hurja
kostonhimo, joka oli ajanut hänet valtiosinetinvartian puheille, rupesi
vähitellen asettumaan, hänen käytöksensä herra Ashtonin tytärtä kohtaan
alkoi hänen omissa silmissänsä näyttää tylyltä ja sopimattomalta niin
korkeasukuista, kaunista neitoa kohtaan. Lucyn kiitolliset lauseet ja
lempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra
William Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen
hänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut
sen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen
mieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se
tilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären
nähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös
rauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen
puheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus,
ne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli
hylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät
hänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.
Nuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys
saattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla
vielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti
päättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän
vastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä
ajatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja
tunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan
luonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi,
näkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä
kenties todella olikaan.
Jos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin
nuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa
koko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä
isänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti
kieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi
valheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin
täytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli
ollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen
olisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.
Hänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta
-- halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla
sekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan
Ravenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu.
Jälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei
aavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen
todistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista.
Mutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi
päivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan
päätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli
kirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen,
erittäinkin markiisi A:lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja
tavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi
viipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta
herroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin
tärkeän päätöksen.
Markiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään
vastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt
valtaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin
valtioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi
englantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se
uhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin
mahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen
täysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen
sekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai
vielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että
muka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan
muutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä
jyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät
myös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin
tuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti
valtio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken
läheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja,
jotka olivat seudulla liikkeellä.
Bucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin
nuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta
sittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys
hänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti
hänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen
elämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja
mielihaluilleen.
"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood",
hän usein nurisi. "Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä
tässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on,
että tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen
paikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin
Kalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin
hänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi
niinkuin laiskiaisesta kerrotaan -- me olemme jo melkein syöneet
viimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin
pudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme."
"Olkaa huoleti", virkkoi Ravenswood. "On meitäkin kohtalo odottamassa,
ja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka
jo on tehnyt monen sydämen levottomaksi."
"Mikä kohtalo -- mikä vallankumous?" kysäisi kumppani. "Meillä on jo
ollut yksi liika vallankumous minun mielestäni."
Ravenswood keskeytti hänet siksi, että ojensi hänelle kirjeen.
"Ohoo", vastasi Bucklaw, "minun unennäköni uudistuu -- olinhan tänä
aamuna unissani kuulevinani, että Kaleb pakotti jotakuta onnetonta
miestä juomaan kylmää vettä vakuuttaen sen olevan paljoa
terveellisempää vatsalle aamusella kuin olut tai paloviina."
"Markiisi A:n sanantuoja se oli", selitti Ravenswood, "joka kovan
kohtalonsa sallimuksesta oli joutunut Kalebin ylellisiä vieraanvaroja
nauttimaan; lopuksi hän sentään luullakseni sai vähän kaljaa sekä
silakkaa. -- Mutta lukekaa, niin saatte nähdä, mitä sanomia mies on
meille tuonut."
"Kyllä luen niin joutuisaan kuin voin", vastasi Bucklaw. "Mutta en
juuri ole parhaita lukijoita, eikä armollinen markiisi näy olevan
parhaita kynämiehiä."
Ystävämme herra kirjanpainajan selvien kirjasimien avulla on lukijalla
nyt tilaisuus lyhyessä hetkessä lukea kirje, johon Bucklaw'lta meni
runsas puoli tuntia, vaikka Ravenswood autteli häntä. Sisällys oli
seuraava:
"Korkeastikunnioitettava oma serkkumme.
Sydämellisimmät tervehdyksemme ensin. Me lähetämme tämän
vakuuttaaksemme teille, kuinka hartaasti suomme teille onnea ja
menestystä hankkeissanne tämän onnen enentämiseksi. Jollemme
teoilla ole osoittaneet teille todellista hyvänsuontiamme niin
paljon kuin me rakastavaisena sukulaisena ja veriheimolaisena
mielellämme olisimme tahtoneet, niin pyydän, uskokaa sen
tapahtuneen vain siksi, ettei meillä ole ollut tilaisuutta osoittaa
hyvää tahtoamme, eikä minkään penseyden tähden. Mitä siihen tulee,
että te aiotte lähteä ulkomaille, niin emme tahtoisi siihen tätä
nykyä kehoittaa senvuoksi, että pahansuovat ihmiset, niinkuin
semmoisilla on tapana, saattaisivat keksiä syitä lähtöönne, joista
me kyllä uskomme ja tiedämme teidän olevan yhtä vapaan kuin me
itsekin. Mutta sittenkin heidän sanansa saattaisivat käydä todesta
niissä paikoissa, missä semmoinen luulo voisi olla teille suureksi
vahingoksi, jota nähdessä me tuntisimme mielipahaa ja surua,
voimatta sittenkään auttaa teitä.
Tällä tavoin, niinkuin sukulaisen sopii, annettuamme teille
mitättömän neuvomme ulkomaillelähtönne suhteen tahtoisimme
mielellämme lisätä muutamia tärkeitä syitä, jotka suuresti
saattaisivat olla teille sekä teidän isänne suvulle eduksi, jos te
suostuisitte viipymään Wolfs Cragissa tämän elonleikkuuajan loppuun
asti. Mutta kuinka sananlasku sanoo: Sat sapienti -- viisas saa
puolesta sanasta enemmän viisautta kuin tuhma koko saarnasta. Ja
vaikka olemme nämä mitättömät rivit kirjoittaneet omalla
kädellämme, ja vaikka täydesti luotamme sanansaattajamme
uskollisuuteen, joka meihin on kiinnitetty monin sitein, niin asia
on sittenkin sellainen, että liukkaalla tiellä on kuljettava
varovasti; emme siis uskalla panna paperille asioita, jotka
mielellämme virkkaisimme teille suullisesti. Sentähden olisi
aikomuksemme hartaasti pyytää teitä tulemaan meidän
vuoristo-erämaahan hirviä ampumaan ja keskustelemaan niistä
asioista, joihin meidän nyt täytyy vain monella vaivalla ja
verukkeilla viitata. Mutta asianhaarat eivät tätä nykyä salli tätä
yhdessäoloamme, joka siis on jätettävä semmoiseen aikaan, jolloin
täydellä ilolla saamme puhella noista asioista, joista nyt olemme
vaiti. Sillä välin uskokaa, että me nyt ja vasta olemme teidän hyvä
sukulaisenne ja ystävänne, joka vain odottaa aikoja, joista jo niin
sanoakseni hämärä haamu näkyy, osoittautuaksemme myös todelliseksi
hyväntekijäksi. Ja siinä toivossa me sydämellisesti
allekirjoitamme,
Korkeasti kunnioitettava Herra,
Teitä rakastava serkkunne,
A.
Annettu meidän köyhästä B:n kartanostamme j.n.e.
Otsake: "Korkeasti kunnioitettavalle ja kunnioitetulle sukulaisellemme
Ravenswoodin nuorelleherralle. -- Tällä on kiire, kiire, postikiire.
Ratsasta ja riennä, kunnes se on perille joutunut."
"Mitä te tästä epistolasta arvelette, Bucklaw?" kysyi Ravenswood, kun
hänen kumppaninsa oli saanut kirjeen koko tarkoituksen ja melkein
kaikki sanat selville tavatuksi.
"Totta puhuen, markiisin ajatusta on yhtä vaikea arvata kuin
käsialaakin. Hän todella tarvitsisi avukseen 'Kirjaniekan Tulkin' tai
'Täydellisen opin kirjeitten kirjoittamiseen' ja teidän sijassanne
lähettäisin hänelle yhden kappaleen noita kirjoja sanantuojan mukana.
Hän kehoittaa teitä hyvin ystävällisesti kuluttamaan aikaanne sekä
rahaanne viipymällä tässä kurjassa, tuhmassa, sorretussa maassa eikä
tarjoa teille edes senkään vertaa kuin kartanonsa turvaa ja suojaa.
Minun luullakseni hänellä on hankkeissa jokin vehje, jossa hän arvelee
saavansa apua teiltä, jonkatähden hän tahtoo pitää teitä käsillä
käyttääksensä teitä, kun hanke on kypsä, ja samalla hän kuitenkin
tahtoo säilyttää vallan ja lähettää teidät tuuliajolle, jos hänen
valtiovehkeensä keitos ei onnistuisi."
"Hänen valtiovehkeensä? -- Te arvelette siis jonkin valtiollisen
salaliiton olevan hänellä tekeillä?" kysyi Ravenswood.
"Mitä muuta se olisi?" vastasi Bucklaw. "Markiisi on jo kauan ollut sen
epäluulon alaisena, että hänen silmänsä vilkkuvat S:t Germainiin päin."
"Eipä hän kovin helpolla saakaan minua osalliseksi tämmöiseen
hankkeeseen", virkkoi Ravenswood. "Kun muistelen ensimmäisen ja toisen
Kaarlen sekä äskeisen Jaakko-kuninkaan aikoja, niin eipä se todella
paljon kehoita miestä ja isänmaanystävää paljastamaan miekkaansa heidän
perillistensä puolesta."
"Hm!" sanoi Bucklaw. "Te olette siis kyykähtänyt maahan itkeäksenne
niitä paljaskorvaisia koiria, joita kelpo Claverhouse kohteli niinkuin
heitä pitikin kohdella?"
"Ensiksi noille koirille annettiin herjausnimi ja sitten heidät
hirtettiin", vastasi Ravenswood. "Mutta minä toivon näkeväni sen
päivän, jolloin oikeutta suodaan tasan sekä whigille että torylle ja
jolloin noita herjausnimiä ei enää saa kuulla muualla kuin
kahvilavaltioviisastelijoiden kesken, vain yksityisen pilkan ja vihan
sanoina, samoin kuin omenaämmät keskenään käyttävät sanoja luntus ja
luuska."
"Niin ei tapahdu meidän aikanamme, herra Ravenswood -- eripuraisuuden
oka on painunut kovin syvälle meidän ruumiiseemme ja sieluumme."
"Niin on kuitenkin kerran tapahtuva", vastasi Ravenswood. "Ihmiset
eivät iänikuisesti säpsähdä noista herjaussanoista, niinkuin torven
törähdyksen kuultuansa. Kun yhteiskunnallinen elämämme paremmin
järjestyy, niin sen edut tulevat niin rakkaiksi ihmisille, etteivät he
annakaan niitä alttiiksi vain joutavien valtiovehkeilyjen tähden."
"Ne ovat kauniita sanoja", virkkoi Bucklaw. "Mutta minun sydäntäni
hivelee tämä vanha laulu:
"Kun nään hyvät viljat riihessä,
ja whigit kaikki on hirressä,
ja paikass' oikeass' oikeus on,
niin riemuitsen kuni raivoton."
"Laulakaa vain niin huikeasti kuin mielenne tekee, _cantabit
vacuus_ (joutilas laulakoon)", vastasi Ravenswood. "Mutta minun
luullakseni markiisi on kovin viisas mies, ainakin hyvin varovainen
mies ruvetaksensa teille tämän laulun säestäjäksi. Minä luulen hänen
tarkoittavan jotakin vallan muutosta Skotlannin valtioneuvoskunnassa
pikemmin kuin Britannian kuningaskunnassa."
"Voi, hiisi vieköön teidän valtiojuonenne!" huusi Bucklaw, "teidän
kylmäveriset, pitkin päätä aprikoidut vehkeenne, joita vanhat herrat
tikatuissa yömyssyissä ja puuhkareunuksisissa kotinutuissa ajavat aivan
kuin shakkia pelatessaan, sysäten virasta jonkun valtiorahastonvartian
tai valtioneuvoksen aivan kuin syödään jokin torni- tai hevosnappula.
Ei, koppiset olkoot minun leikkini ja sota minun tositoimeni! Maila
olkoon leluni ja miekka ruoanhankkijani! Ja teissäkin, Ravenswood,
vaikka nyt olette olevinanne näin syvämietteinen ja viisas, teissäkin
on ainetta, joka kuohuttaa veret kiireempään juoksuun kuin mitä teidän
nykyinen, valtiollisista totuuksista saarnaileva mielentilanne sallisi.
Te olette niitä viisaita miehiä, jotka aivan rauhallisella mielellä
katselevat kaikkia asioita, kunnes veret kiehahtavat, ja sitten --
Jumala varjelkoon häntä, joka muistuttaa heille heidän omia viisaita
opetuksiansa!"
"Kenties", virkkoi Ravensvood, "te todella käsitätte luonteeni
oikeammin kuin minä itsekään. Mutta se, että oikein ajattelen, on
epäilemättä sentään johonkin määrin auttava minua myös tekemään oikein.
Mutta, kuulkaas! Minä kuulen, että Kaleb soittaa päivälliselle."
"Minkä hän aina tekee sitä kaikuvammalla kohteliaisuudella, mitä
laihempi hänen hankkimansa ruoka on", sanoi Bucklaw, "ikäänkuin tuo
helvetin helinä ja kilinä, josta kerran vielä koko kellojalka on
kellähtävä alas kalliolta, voisi muuttaa nälällä näännytetyn kanan
lihavaksi ja lampaanlavan kauriin takapaistiksi."
"Soisinpa, että saisimme edes sen verran kuin teidän pahin luulonne
lupaa, Bucklaw. Sillä Kaleb asettaa tuon yksinäisen, kannella katetun
vadin aika juhlallisin menoin pöydälle."
"Kansi pois, Kaleb! Kansi pois Jumalan tähden!" huusi Bucklaw. "Salli
meidän käydä käsiksi siihen, mitä sinulla on antaa, ilman pitkiä
esipuheita. -- Johan se seisoo tarpeeksi kohdallaan, mies", lisäsi hän
maltittomasti vanhalle hovimestarille, joka mitään vastaamatta asetteli
vatia, kunnes viimein oli saanut sen matemaattisen tarkasti seisomaan
aivan keskikohdalle pöytää.
"Mitä siinä on, Kaleb?" kysyi Ravenswoodkin vuorostansa.
"Hm, herra, kyllä te olisitte sen ennenkin saanut tietää; mutta
armollinen Bucklaw'n herra on niin kovin maltiton", vastasi Kaleb, yhä
vielä pitäen kiinni vatia toisella kädellään, kantta toisella,
nähtävästi vastahakoisena näyttämään sisällystä.
"Mutta mitä siinä on, Jumalan nimeen -- eihän toki pari kirkasta
kannusta, toivon minä, niinkuin ennen muinoin meidän rajaseuduillamme
oli tapana tarjota?"
"Hm, hm!" pani Kaleb. "Te suvaitsette, armollinen herra, tehdä pilkkaa.
-- Mutta sittenkin uskaltaisin sanoa, että se oli hyvä tapa, ja,
niinkuin olen kuullut, kunniallisen, varakkaan suvun tapa. Mutta mitä
tähän tämänpäiväiseen päivälliseen tulee, niin muistin meillä olevan
Pyhän Margareetan aaton, joka pyhä rouva oli arvoisa Skotlannin
kuningatar aikanansa, ja arvelin, että te, korkeasti-kunnioitettavat
herrat, kenties katsoisitte sopivaksi tänä päivänä, jollette
täydellisesti paastota, niin ainakin pitää ruumista voimissa jollakin
keveämmällä ravinnolla, esimerkiksi suolatulla sillillä tai jollakin
sentapaisella." Ja nostaen kannen hän näytti neljää kappaletta noita
maukkaita kaloja, lisäten matalammalla äänellä: "Eivätkä ne olekaan
aivan tavallisia sillejä, vaan suussa sulavaa lajia jokainen, ja
emännöitsijä -- Anna-Maija rukka -- on ne erinomaisella huolella
suolannut nimenomaan meidän armollisen herramme varalle."
"Hiiteen kaikki puolustuspuheesi!" kirosi nuori Ravenswood. "Käykäämme
käsiksi siileihin, koska ei parempaa ole tarjona! -- Mutta alanpa
minäkin jo niinkuin te, Bucklaw, arvella, että me par'aikaa järsimme
vihoviimeistä vihreää lehteä puusta. Ja täytynee meidän tosiaan muuttaa
majaa muonan puutteessa, huolimatta markiisin valtiojuonista ja
odottamatta mitä niistä lopuksi koituu."