"No, Willie Bewick, nyt ole mies,
ja mitä mä sanon, kuuntele vaan:
Jos olet mies, sehän liet kenties.
Yli ojan tule, niin tapellaan!"
_Vanha laulu_.
Nähtyään mikä vahinko hänen varahevoselleen oli tapahtunut, nousi nuori
Ravenswood saman ratsun selkään, jolla hän oli tullut. Hän ei tahtonut
liiaksi vaivata hevosta ja ratsasti sentähden hiljakseen Ketunpesän
ravintolasta vanhalle Wolfs Cragin tornille päin. Yht'äkkiä hän kuuli
takanansa täyttä neliä lähenevän hevosen kopinaa ja huomasi taaksepäin
katsahdettuaan, että nuori Bucklaw ajoi häntä takaa. Tämä oli pari
minuuttia viivästynyt, sillä hän ei ollut malttanut olla antamatta
Ketunpesän isännälle muutamia neuvoja vioittuneen hevosen parantamisen
suhteen. Täten kuluneen ajan oli hän kuitenkin kovasti nelistäen
voittanut takaisin ja saavutti nyt Ravenswoodin siinä, missä tie kulki
avaran suon poikki. "Seis, herra!" huusi Bucklaw. "_Minä_ en ole
mikään valtiollinen vehkeilijä -- en mikään kapteeni Craigengelt, jonka
henki on siksi kallis, ettei sitä voi panna vaaralle alttiiksi oman
kunnian puolustamisen tähden. Minä olen Frans Hayston, Bucklaw'n
kartanon herra, eikä minua kukaan mies saa häväistä sanalla, teolla,
liikkeellä eikä katseella minun vaatimatta häntä siitä vastuuseen."
"Se on sangen hyvä, herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi
Ravenswood mitä vakavimmalla, huolettomimmalla äänellä. "Mutta minulla
ei ole mitään riitaa teidän kanssanne enkä tahdokaan semmoista. Meidän
tiemme kotiin päin, samoin kuin myös elämäntiemme, käyvät eri suuntiin;
meillä ei ole aihetta olla toistemme tiellä."
"Eikö ole?" tiuskaisi Bucklaw pikaisesti. "Niin totta kuin tuolla on
taivas, onpa sentään, sanon minä! -- Te haukuitte meitä vehkeileviksi
maankiertäjiksi!"
"Muistakaa tarkemmin, herra Bucklaw; sillä nimellä tarkoitin vain
teidän kumppanianne, ja te tiedätte itsekin, ettei hän ole mikään sen
parempi."
"Entäs sitten! Hän oli silloin minun kumppanini, eikä kukaan saa
haukkua minun kumppaniani, ei syystä eikä syyttömästi, niin kauan kuin
hän on minun seurassani."
"Jos niin on, herra Bucklaw", vastasi Ravenswood yhä yhtä vakavasti,
"niin teidän pitäisi olla tarkempi seuralaistenne valitsemisessa, tai
saatte liiaksi tekemistä kaikkia puolustellessanne. Menkää kotiin
nukkumaan, herra, ja olkaa huomenaamulla järkevämpi vihassanne."
"Ei niin, herra Ravenswood, minä en ole sellainen kuin te luulette.
Ylpeät silmänluonnit ja viisaat sananparret eivät tässä lopeta asiata.
Sitä paitsi te haukuitte minua puukkojunkkariksi, ja teidän pitää
peruuttaa se sana ennenkuin me eroamme."
"Sitä tuskin voinen", virkkoi Ravenswood, "jollen saa parempaa syytä
huomata erehdystäni kuin mitä te nyt annatte."
"No sitten, herra Ravenswood", sanoi Bucklaw, "koska te ette tahdo
selittää loukkaustanne tai peruuttaa sitä ettekä myös määrää
kaksintaistelupaikkaa, niin täytyypä -- joskin vastahakoisesti siten
kohtelen teidän laatuistanne miestä -- teidän nyt saada minulta kova
sana ja kova korvapuusti."
"Kumpaakaan ei tarvita", vastasi Ravenswood. "Minä olen jo kylläksi
koettanut välttää kahakkaa teidän kanssanne. Mutta jos se on teidän
tosi tahtonne, niin tämä paikka on yhtä sopiva kuin joku muukin."
"Alas hevosen selästä sitten ja tempaiskaa miekka tupesta", sanoi
Bucklaw, itsekin samoin tehden. "Minä olen aina pitänyt ja sanonut
teitä kelpo mieheksi; mieleni olisi paha, jos minun täytyisi muuttaa
ajatukseni."
"Siihen ette saa syytä, herra", vastasi Ravenswood hypäten alas
hevosensa selästä ja asettuen puolustusasentoon.
Heidän miekkansa kilahti yhteen, ja Bucklaw alkoi taistelun suurella
kiivaudella. Hän oli sangen tottunut tämmöisiin asioihin ja kuuluisa
taidostaan ja nopeudestaan aseensa käyttämisessä. Tässä tilaisuudessa
ei kuitenkaan hänellä ollut etua taidostansa. Sillä hän oli
närkästyksissään huolettomasta, ylenkatseellisesta tavasta, jolla
Ravenswoodin nuoriherra kauan aikaa oli kieltäytynyt tappelusta ja
viimein siihen suostunut. Suuttumuksestaan yltyneenä Bucklaw siis
ajattelemattoman kiivaasti alkoi hyökkäyksensä. Ravenswood puolestaan,
jonka taito oli yhtä suuri ja mieli paljon tyynempi, tyytyi
pääasiallisesti suojelemaan itseään eikä edes käyttänyt hyväkseen paria
edullista tilaisuutta, jotka vastustajan kiivaus olisi hänelle
tarjonnut. Viimein Bucklaw teki hurjan rynnäkön aikoen lopettaa koko
leikin; mutta siinä yrityksessä hänen jalkansa horjahti, ja hän kaatui
lyhytruohoiselle nurmikolle, jolla he taistelivat. "Pitäkää henkenne,
herra", lausui nuori Ravenswood, "ja parantakaa elämänne, jos voitte."
"Se olisi vain rajasuutarin paikkaustyötä, pelkään minä", virkkoi
Bucklaw hitaasti kohoutuen maasta ja ottaen miekkansa. Hän oli paljon
vähemmin hämmästyksissään vastustajansa voitosta kuin mitä niin
maltittomasta miehestä olisi luullut. "Kiitoksia hengestäni, herra",
jatkoi hän. "Tässä on käteni, en kanna teille vihaa, en kovan onneni
enkä teidän paremman miekkailutaitonne vuoksi."
Ravenswood katsoi hetken aikaa häneen kiinteästi, sitten hän ojensi
hänelle kätensä. "Bucklaw", lausui hän "te olette kelposydäminen poika,
ja minä olen tuominnut teitä väärin. Hartaasti pyydän teiltä anteeksi
sitä sanaa, joka teitä loukkasi. Virkoin sen ajattelemattomasti ja
varomattomasti ja nyt uskon varmaan, että se sattui aivan väärään
paikkaan."
"Uskotteko niin todellakin, herra Ravenswood?" kysyi Bucklaw, ja hänen
kasvonsa saivat samassa jälleen luonnollisen, iloisesti huolettoman ja
rohkean näkönsä. "Sepä on enemmän kuin teiltä toivonkaan. Sillä teidän
laatuisenne miehet, herra, eivät juuri helpolla peruuta ajatuksiansa
eikä sanojaan."
"Sitä en teekään, kun kerran olen ne tarkkaan punninnut", sanoi
Ravenswood.
"Sitten te olette hiukan viisaampi kuin minä, sillä minä käyn aina
ensin kaksintaisteluun ystävieni kanssa ja perästäpäin vasta
selvittelemisiin. Jos toinen meistä kaatuu, niin asia on kuitti;
jollei, niin ihmiset ovat aina sodan jälkeen taipuvaisimmat rauhaan. --
Mutta mitä tuo hoilaava poikanulikka tahtonee?" lisäsi Bucklaw. "Kunpa
Jumala olisi lähettänyt hänet tänne muutamia minuutteja aikaisemmin!
Mutta pitihän sentään leikistä joskus tulla loppu, ja saattaahan tämä
kenties olla yhtä hyvä kuin toinenkin."
Hänen puhuessaan poika läheni ruoskien aasia, jonka selässä istui, niin
että juhta kipaisi parasta vauhtiansa, ja hoilautti, niinkuin joku
Ossianin sankareista, heille äänensä edeltäkäsin: "Herrat! -- Herrat,
paetkaa! Emäntä käski sanoa teille, että hänen talossaan oli miehiä,
jotka ovat ottaneet kapteeni Craigengeltin vangiksi ja etsivät
Bucklaw'ta ja teidän pitää, sanoi hän, ratsastaa minkä jaksatte."
"Totta tosiaan, se on aivan oikein, poikaseni", sanoi Bucklaw, "tässä
on sinulle hopeinen kuudenpennyn raha sanomasta; ja antaisin kaksi sen
vertaa kenelle hyvänsä, joka ilmoittaisi minulle minnepäin minun pitää
ratsastaa."
"Sen saatte tietää minulta, Bucklaw", virkkoi Ravenswood, "tulkaa minun
kotiini Wolfs Cragiin. On siinä vanhassa tornissa paikkoja, missä
voitte olla hyvässä piilossa, vaikka tuhat miestä tulisi teitä
etsimään."
"Mutta siitä koituisi teille itsellenne vastusta, herra Ravenswood. Ja
jollette jo kenties liene takertunut meidän jakobiittirettelöömme, niin
on tarpeetonta, että minä vedän teidät perässäni siihen pulmaan."
"Vielä mitä, ei minulla ole mitään pelkäämistä."
"No sitten seuraan teitä mielelläni; sillä, totta puhuen, en tunne sitä
lymypaikkaa, mihin Craigie-veli aikoi viedä meidät täksi yöksi. Ja olen
varma siitä, että hän, jos hän joutuu kiinni, ilmaisee kaiken toden
minusta ja kaksikymmentä valhetta teistä päälliseksi pelastaaksensa
itsensä pulasta."
He nousivat nyt hevosten selkään ja läksivät yhdessä ratsastamaan
poiketen maantieltä ja seuraten harvoin käytyjä, raivaamattomia
kangaspolkuja. Nämä herrat olivat tämmöisiin metsästysretkillään hyvin
tottuneet; muiden olisi ollut sangen vaikea saada niistä selvää. He
ratsastivat jonkin aikaa ääneti, kulkien niin joutuisasti kuin
Ravenswoodin ratsun väsymys sieti, kunnes yö vähitellen oli luonut
pimeänsä heidän ympärilleen. Silloin he hidastuttivat kulkuaan siitä
syystä, että oli vaikea pitää tietä silmällä, ja myös siinä toivossa,
etteivät he enää olleet takaa-ajajien nähtävissä tai saavutettavissa.
"Ja nyt, kun olemme vetäneet suitset tiukemmalle", virkkoi Bucklaw,
"niin mielelläni kysyisin jotakin teiltä, herra Ravenswood."
"Kysykää vain, olkaa hyvä", sanoi Ravenswood, "mutta älkää panko
pahaksi, jollen vastaa kysymykseen siinä tapauksessa etten katso sitä
sopivaksi."
"No niin, kysymykseni, suoraan puhuen, olisi tämmöinen", vastasi
Bucklaw. "Mikä vanhan pirun nimessä on voinut saattaa teidät, joka
pidätte niin pyhänä hyvää mainettanne, edes hetkeksikään antautumaan
semmoisten veijarien ja heittiöiden pariin kuin Craigengelt ja Bucklaw
ovat ihmisten silmissä?"
"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain
yhtä hurjien kumppanien seuraa."
"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte
liittomme?" kysyi Bucklaw vielä.
"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut", sanoi Ravenswood, "ja että
olin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt
kun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne,
virkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen
Craigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän
että sydämen puolesta?"
"Suoraan sanoen", vastasi Bucklaw, "syynä siihen on se, että olen hupsu,
joka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva
Girnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä,
ja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa
jotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki,
minkälaisessa pulassa olin; hän --ainahan piru väijyy oven kynnyksellä
-- syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta
valtakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S:t Germainissä;
hän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa -- ja minä olin niin tuhma
pöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan,
varmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän
sain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain,
kukkojen, koirien ja hevosten kanssa."
"Niin on, Bucklaw", sanoi Ravenswood. "Itse te olette todellakin
ruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät."
"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood", vastasi toinen. "Mutta
älkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta,
kelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä
teidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on
syövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä
hänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa
välillä."
"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse
sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän
mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"
"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa
aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä
siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa
verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita
päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies
kuoliaaksi."
"Se ei ollutkaan mielessäni", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. "Niin
totta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni
käydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista
teoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle
tehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun
hänen rinnassaan."
"Aivan niin", jatkoi Bucklaw, "ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja
huutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun _ulos_
hänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte
säikähdyttänyt ukon kuoliaaksi."
"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli", vastasi Ravenswood,
"Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen
kovuutensa on aiheuttanut -- hän on peräti hävittänyt vanhan
aatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina
skotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia
pahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea
eikä viholliselle vastusta."
"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele
viekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun
minun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa
minulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi
teoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa
suossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin,
herra Ravenswood, olisi voinut tulla murh -- -- ihmistappaja siitä
syystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne."
"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä", virkkoi Ravenswood,
"kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se
hyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat
valepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien,
jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja
joiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on
sulkenut syliinsä."
"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan", sanoi Bucklaw, "ja
niin aionkin tehdä hyvin pian -- se on: kun vanha rouva Girnington on
kuollut."
"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran
sanoi?" kysyi Ravenswood. "Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu
hyvistä päätöksistä -- mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin
tehdään kuin pannaan toimeen."
"Niin on", vastasi Bucklaw. "Mutta minä aionkin tehdä alun tänä
siunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden
korttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista
lajia."
"Vähänpä kiusausta teille tulee Wolfs Cragissa, sanoi Ravenswood. En
tiedä, voinenko luvata teille muuta kuin katoksen suojaksenne. Kaikki
meidän viini- ja ruokavaramme, vieläpä enemmänkin, suli tyhjiin viime
tilaisuudessa.
"Kulukoon pitkä aika ennenkuin taas tarvitaan viini- ja ruokavaroja
samanlaista tilaisuutta varten", toivotti Bucklaw. "Mutta teidän ei
olisi pitänyt juoda viimeistä pulloanne hautajaisissa; se tuottaa
onnettomuutta."
"Onnettomuutta luullakseni tuottaa kaikki, mikä minuun kuuluu", sanoi
Ravenswood. "Mutta tuossa jo onkin Wolfs Crag, ja kaikki, mitä se vielä
sisältää, on teille tarjona."
Meren mainingin kohina oli jo kauan ilmaissut, että he lähenivät
rantakallioita, joiden korkeimmalle kukkulalle tornin perustaja oli
rakentanut asuntonsa niinkuin kotka pesänsä. Kalpea kuu, joka siihen
saakka oli taistellut ajelevien pilvien kanssa, paistoi nyt ja näytti
heille yksinäisen, paljaan tornin kukkulamaisella kalliolla, joka
kallistihe Pohjanmereen. Kolmelta taholtaan tämä kallio oli äkkijyrkkä;
neljäs, mantereelle päin oleva, oli ennen muinoin ollut kaivannon ja
laskusillan suojelema. Mutta silta oli nyt hajallaan ja rappiolla ja
kaivanto oli puoleksi ummessa, niin että hevosmies saattoi ratsastaa
sen yli ahtaaseen pihaan. Oikealta ja vasemmalta puolelta rajoittivat
pihaa matalat, puoleksi hajonneet tallit sekä muut ulkohuoneet;
mantereen puolelta sen sulki matala, nastallinen muuri. Ja neliön
neljännellä, perimmäisellä taholla kohosi itse torni, joka törrötti
korkeana ja kaitaisena, rakennettuna harmaasta kivestä, kimallellen
kuutamossa aivan kuin valkeaan kääriliinaansa puettu jättiläiskummitus.
Autiomman, kolkomman näköistä asuinpaikkaa olisi ollut vaikea
mielessään kuvitella. Ja meren synkkä, raskas kohina, kun laine
toisensa perästä syöksyi syvässä syvyydessä kalliorantaa vastaan,
vaikutti korvaan samalla tavalla kuin itse paikka silmään -- se ilmaisi
lakkaamatonta, loppumatonta surua, johon osaksi sekaantui kauhua.
Vaikka ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, niin ei ollut mitään
merkkiä, josta olisi voinut huomata, että tässä rappeutuneessa
asunnossa oli elävä asukas; yhdestä ainoasta ikkunasta -- vaikka siellä
täällä seinissä, eri korkeudella ja eri välimatkojen päässä toisistaan,
näkyi hyvinkin monta pientä ikkunaa ilman mitään järjestystä --
pilkoitti hämärä valo.
"Tuossa", sanoi Ravenswood, "istuu ainoa miespalvelija, joka on jäänyt
Ravenswoodin taloon; ja hyväpä, että edes hän on jäänyt, sillä muuten
meillä ei olisi paljon toivoa saada valoa eikä lämmintä. Mutta
ratsastakaa varovasti jäljestäni; tie on kapea, sille ei mahdu kahta
hevosta rinnakkain."
Tie kulkikin nyt todella jonkinlaista kaitaista taipaletta myöten,
jonka takana torni kohosi niemen päässä. Siitäkin näkyi, miten
Skotlannin paronit määrätessään asuntonsa sekä aseman että
rakennusmuodon aina olivat pitäneet silmällä yksinomaan sitä puolta,
että siitä tulisi vahva turvapaikka, jättäen kaiken mukavuuden
syrjäseikaksi.
Kulkien varovaisesti, niinkuin tämän jylhän asunnon isäntä oli
käskenyt, he pääsivät onnellisesti pihalle. Mutta kesti kauan aikaa,
ennenkuin Ravenswood ponnistuksistaan huolimatta sai vastauksen, vaikka
hän kovasti kolkutteli matalakaariseen porttiin ja yhä uudelleen huusi
Kalebia avaamaan ja päästämään heidät sisään.
"Ukko varmaan on lähtenyt pois", sanoi Ravenswood, "tai lieneekö saanut
halvauksen. Olisihan tämmöisellä pauhinalla pitänyt saada kaikki
seitsemän unikekoakin hereille!"
Viimein heikko, epäröivä ääni kuitenkin vastasi: "Nuoriherra --
Ravenswoodin nuoriherra, tekö se olette?"
"Niin, minä olen täällä, Kaleb, portti auki joutuisaan!"
"Mutta tekö tosiaan olette omassa lihassa ja luussa? Sillä mieluummin
katsoisin viittäkymmentä pirua suoraan silmiin kuin oman herrani haamua
tai kummitusta. -- Sentähden, vaikka olisittekin kymmenin kerroin
herrani, korjautukaa tiehenne, jollette ole tullut elävässä ruumiissa,
luissanne, lihoissanne."
"Minä tässä olen, sinä ukko hupakko", vastasi Ravenswood,
"ruumiillisessa muodossa ja elävänä, paitsi että olen puolikuollut
vilusta."
Valo katosi ylimmästä ikkunasta ja pilkoitti aukosta toisensa perästä,
hitaasti aleten. Siitä näkyi, että sen kantaja varovaisesti astuskeli
alas kiertorappusia myöten eräässä niistä pienistä torneista, jotka
koristivat ison tornin kulmia. Ukon astumisen hitauden vuoksi päästi
Ravenswood suustansa pari närkästynyttä sanaa, ja hänen kumppaninsa,
joka oli vielä maltittomampi, aivan kuin elohopea, kirosi useampaan
kertaan. Kaleb taas pysähtyi, kun salpa oli vedettävä ovelta, ja
uudestaan kysyi, olivatko he tosiaan tämän maailman miehiä, kun näin
yösydämellä pyrkivät sisään?
"Jos saisin sinut kynsiini, vanha hupsu", sanoi Bucklaw, "antaisinpa
sinulle tuntuvia todistuksia siitä, että _minä_ olen luuta ja
lihaa."
"Avaa ovi, Kaleb", virkkoi isäntä lempeämmällä äänellä, osaksi siitä
syystä, ettei hän tahtonut loukata vanhaa, uskollista hovimestariansa,
osaksi senvuoksi, ettei hän luullut kovista sanoista olevan paljoakaan
apua niin kauan kuin Kaleb oli lujan, rautalevyllä vahvistetun tammisen
oven takana.
Vihdoin viimein Kaleb vapisevin käsin työnsi syrjään salvat, avasi
raskaan oven ja seisoi nyt heidän edessään. Lekottava lamppu, jota hän
piti toisessa kädessään, toisella varjellen ja varjostaen sen liekkiä,
valaisi hänen harvoja, harmaita hiuksiaan, hänen kaljua päälakeaan ja
kulmikkaita, laihoja kasvojaan. Pelkäävä ja samalla kohtelias silmäys,
jonka hän loi ympärilleen, valon ja varjon vaihtelu hänen harmaan
tukkansa ja valaistujen kasvojen yllä, se kaikki olisi näyttänyt
kauniilta maalauksessa. Mutta matkustajillamme oli siksi kiire päästä
katoksen alle, nousevaa rajuilmaa pakoon, etteivät he malttaneet
ihailla tuota maalauksellista kauneutta.
"Tekö se olette, herra kulta? Tekö se olettekin todella?" huusi vanha
palvelija. "Minun on paha mieli, kun te niin kauan saitte seisoa ja
odottaa oman ovenne edessä. Mutta kuinka voinkaan tietää, että niin
pian näkisin teidät jälleen ja vielä vieraan herran, ja" -- (hän huusi
nyt jollekulle tornin asukkaalle ikäänkuin erikseen, äänellä, jonka
muka ei pitänyt kuulua pihalla-olijoille: 'Anna-Maija, tyttö hoi! Joudu
minkä kerkiät ja lisää puita takkaan. Ota vanha kolmijalkainen tuoli,
tai mitä muuta hyvänsä, josta mitä pikimmin saat hyvän loimun.').
"Pelkäänpä että me olemme sangen huonoissa varoissa, sillä emme
luulleet teidän palaavan useampiin kuukausiin; muuten olisi teidät
kyllä vastaanotettu säätynne mukaan, niinkuin oikeus ja kohtuus on.
Mutta sittenkin --"
"Samantekevää, Kaleb", keskeytti Ravenswood, "meidän pitää saada
hevosemme katoksen alle ja itsemme samaten miten parhaiten voimme.
Toivonpa, ettet ole pahoilla mielin siitä, että tulin takaisin pikemmin
kuin luulit?"
"Pahoilla mielinkö, korkea-arvoinen herra lordi? -- Minä olen varma,
että kaikki kunnon ihmiset suovat teille lordin nimityksen, joka teidän
jaloilla esi-isillänne on ollut kolmensadan vuoden kuluessa, eikä
siihen kysytä kenenkään peruukin lupaa. Minäkö olisin pahoilla mielin
siitä, että lordi Ravenswood käypi katsomassa yhtä omista
kartanoistaan!" -- (Sitten hän taas puhui erikseen näkymättömälle,
kulissientakaiselle kumppanilleen: 'Anna-Maija, tapa muniva kana
arvelematta. Kullakin päivällä on huoli itsestään'). -- "En tahdo
sanoa, että tämä olisi meidän paras kartanomme", lisäsi ukko kääntyen
Bucklaw'n puoleen, "tämä on vain turvapaikka, missä lordi Ravenswood
saattaa piillä -- tai ei juuri _piillä_, vaan olla poissa tieltä
metelisinä aikoina niinkuin tätä nykyä, jolloin hänen ei sovi asua
keskemmällä maassa missään paremmista, uhkeimmista kartanoistaan.
Muuten ihmiset arvelevat Wolfs Cragin ulkomuodon sen muinaisaikuisen
rakennustavan vuoksi ansaitsevankin tarkkaa katselemista."
"Ja sinä olet päättänyt, että meidän pitää nyt saada tilaisuus sitä
oikein tarkkaan katsella", sanoi Ravenswood, jota suuresti huvitti
nähdä, mitä kaikkia koukkuja vanhus keksi saadaksensa heidät viipymään
ulkona kunnes hänen liittolaisensa Anna-Maija oli sisäpuolella
valmistanut varustuksensa.
"No, vähätpä nyt kartanon ulkomuodosta, veli veikkonen!" sanoi Bucklaw.
"Annapas vain meidän nähdä sisusta ja hevosten talli, se on pääasia."
"Aivan oikein, herra -- aivan niin, herra -- epäilemättä, herra -- kun
minun herrani ja joku hänen korkea-arvoisista kumppaneistaan" --
"Mutta hevosemme, ukko kulta, meidän hevosemme -- ne saavat iänikuisen
patin, jos niiden näin kovan ajon perästä täytyy seisoa tässä kylmässä,
ja minun ratsuni on liian kallis, että antaisin sen pilattavaksi.
Sentähden sanon vielä kerran: meidän hevosemme", huusi Bucklaw.
"Kyllä -- kyllä -- teidän hevosenne -- kyllä -- minä huudan tallirengit
tänne." Ja miehen äänellä Kaleb huusi, niin että koko vanha torni
kajahti: "Jussi -- Wille -- Santeri! -- Pojat ovat kylässä tai
nukuksissa", sanoi hän vähän aikaa odotettuansa vastausta, jota,
niinkuin hän hyvin tiesi, ei kuitenkaan ollut mahdollista saada.
"Kaikki käy nurin, kun ei isäntä ole kotona. Mutta voinhan minä itsekin
ottaa teidän elukkanne hoitooni."
"Kyllä se paras taitaa olla", virkkoi Ravenswood, "sillä muuten ei
minulla ole juuri paljoa toivoa, että ne tulisivat hoidetuiksi."
"Hs, hyvä herra -- vaiti, Jumalan tähden", kuiskasi Kaleb rukoilevalla
äänellä hiljaa isännälleen. "Vaikka te ette pidä mitään lukua omasta
maineestanne, säästäkää toki minun hyvä nimeni. Ja täysi työ meille
sittenkin tulee kaikista valheistani huolimatta saada tämä yö
säädynmukaisesti vietetyksi."
"Hyvä, hyvä on, älä ole milläsikään", sanoi herra, "mene vain talliin.
Lieneehän siellä heiniä ja kauroja, toivon minä?"
"On, on, runsaasti heiniä ja kauroja!" Näin hän lausui ääneen ja
rohkeasti, mutta lisäsi hiljaa: "Onhan siellä pari kapallista
rantakauroja sekä muutama vihko luhtaheiniä, jotka hautajaisista jäivät
tähteiksi."
"Hyvä on", sanoi Ravenswood ottaen lampun palvelijansa vastahakoisesta
kädestä. "Minä itse näytän vieraalle tulta rappusissa."
"Ei se suinkaan käy laatuun, hyvä herra -- malttakaa mieltänne vain
viisi minuuttia tai kymmenen, taikka, jos oikein kauan viivyn,
neljänneksen tuntia, ja katsokaa kuinka korealta Bass-lahti ja
Pohjois-Berwickin alanko näyttää kuutamolla, kunnes olen korjannut
hevoset. Minä tahtoisin saattaa teitä niinkuin teitä tulee saattaa,
teitä, lordi Ravenswood, ja teidän korkea-arvoista vierastanne. Ja
minulla on kaikki hopeiset kynttiläjalat lukon takana, ja tämä lamppu
ei sovi -- --"
"Kylläpä se sillä välin kelpaa", sanoi Ravenswood, "eikä sinulle tule
mitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on
puoli kattoa poissa."
"Niin on, hyvä herra", vastasi uskollinen palvelija, heti kuitenkin
kerkeällä neuvokkaisuudella lisäten, "ja ne laiskurit katonkattajat
eivät vieläkään ole käyneet sitä korjaamassa, lordi Ravenswood."
"Jos mieleni tekisi tehdä pilaa sukuni häviöstä", sanoi Ravenswood
neuvoen vierasta yläkertaan, "niin saisin runsaasti aineksia ukko Kaleb
rukasta. Hänellä on sydämen asiana puhua kaikista meidän kurjaan
talouteemme kuuluvista asioista ei niinkuin ne todella ovat, vaan
niinkuin niiden hänen mielestänsä pitäisi olla. Ja totta puhuen minua
on usein huvittanut nähdä, mitä kaikkia keinoja se miesparka keksii
hankkiaksensa semmoista, mitä hänen mielestänsä talon kunnia vaatii. Ja
vielä lystillisemmät ovat hänen selityksensä, kun joku kalu puuttuu,
jonka puutteen täyttämiseksi ei hänenkään älynsä ole voinut mitään
keinoa keksiä. Mutta vaikka ei tornini suinkaan ole avarimpia, niin
onpa meidän sentään vaikea ukon avutta löytää se kamari, missä valkea
palaa takassa."
Näin sanoen hän avasi salin oven. "Tässä ainakaan", virkkoi hän, "ei
ole valkeaa eikä vuodetta."
Sali olikin todella häviön perikuva. Tässä avarassa holvikattoisessa
huoneessa, jonka lakihirret, kokoonliitetyt aivankuin Westminsterissä,
olivat päistään kömpelöillä veistoksilla koristetut, oli melkein kaikki
samassa tilassa kuin lordi Allan Ravenswoodin hautajaispitojen lopulla.
Suuri tamminen pöytä oli vielä täynnä alassuin kumotuita pikareita ja
nahkaleilejä, tinaisia tuoppeja sekä pulloja. Lasit, juhla-iloa
vähemmän kestävät astiat, olivat sirpaleina kivisellä lattialla; monta
niistä olivat vieraat tahallaankin uhranneet innostuessaan jostakusta
mieluisesta maljasta. Mutta hopea-astiat, joita tätä tilaisuutta varten
oli lainattu ystäviltä sekä sukulaisilta, oli heti huolellisesti
korjattu, kun yllämainitut, yhtä tarpeettomat kuin sopimattomat
tuhlaavaiset pidot oli pidetty ja lopetettu. Sanalla sanoen: ei näkynyt
enää mitään, mikä olisi ilmaissut rikkautta; kaikki tähteet puhuivat
äskeisestä tuhlauksesta ja nykyisestä häviöstä. Mustat verkaverhot,
jotka äsken olleessa surujuhlassa oli ripustettu koinsyömien,
repalaisten tapettien sijalle, oli osaksi revitty alas, niin että ne
riippuivat seinältä erisuuruisina riekaleina paljastaen seinän karkean
muurauksen, jota ei ollut millään kalkituksella eikä siloituksella
tasoitettu. Kaatuneet tai sikinsokin heitetyt tuolit todistivat,
minkälaiseen vallattomaan melskeeseen surupidot olivat päättyneet.
"Tässä salissa, herra Bucklaw", lausui Ravenswood lamppua kohottaen,
"tässä salissa mellastettiin silloin, kun olisi pitänyt viettää
surujuhlaa; se on oikea kosto, että se nyt on surullinen, vaikka sen
pitäisi olla iloinen."
He poistuivat tästä kolkosta salista ja menivät yläkertaan, missä
Ravenswood turhaan avattuansa pari ovea viimein opasti vieraansa
pieneen, matoilla varustettuun eteishuoneeseen. Siinä he suureksi
iloksensa löysivät jokseenkin kelvollisen takkavalkean, jonka
Anna-Maija oli saanut viritetyksi jollakin semmoisella keinolla kuin
Kaleb taannoin oli neuvonut. Iloiten sydämessään, että tässä kuitenkin
oli parempi olo kuin mitä tähän asti linnassa oli näyttänyt olevan
tarjona, Bucklaw tyytyväisenä hieroi käsiänsä valkean yläpuolella ja
kuunteli nyt paremmalla mielellä Ravenswoodin nuorenherran
anteeksipyyntöjä. "Hyvää oloa", virkkoi tämä, "en teille voi tarjota,
sillä sitä ei minulla itsellänikään ole. Siitä on aikoja, kun nämä
seinät sitä ovat nähneet, jos lienevät ikänänsä nähneet. Katoksen
suojan ja kätköpaikan, ne minä, toivoakseni, kuitenkin voin suoda
teille."
"Ne ovat kelpo asioita, herra Ravenswood", vastasi Bucklaw, "ja jos
siihen lisäksi saisi suun täydeltä ruokaa ja viiniä, niin enpä tosiaan
tänä yönä muuta kaipaisikaan."
"Pelkäänpä", sanoi Ravenswood, "että te saatte vain kurjan illallisen.
Minä kuulen juuri, kuinka Kaleb ja Anna-Maija siitä neuvottelevat.
Kaleb Balderston paralla on muiden avujensa ohella sekin, että hän on
vähän kuuro. Tästä johtuu, että paljon siitä, mitä hän on hiljaa
erikseen puhuvinansa, saa kuulla koko seura ja erittäinkin ne, joilta
hän hartaimmin tahtoisi salata pienet juonensa. -- Kuulkaapas!"
He rupesivat kuuntelemaan ja kuulivat vanhan palvelijan puhelevan
Anna-Maijan kanssa seuraavalla tavalla: "Älä ole milläsikään, älä ole
milläsikään, tyttö. Pitää näyttää iloiselta, vaikka peli olisi kuinka
huono."
"Mutta muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne
tai saappaan pohjanahka!"
"Sano erehtyneesi -- sano erehtyneesi", neuvoi uskollinen hovimestari
lepyttävällä, matalalla äänellä. "Ota koko syy niskoillesi, älä anna
vain talon kunnian joutua pilalle."
"Mutta kana", vastusteli Anna-Maija, "huu, sehän istuu jossakin laen
kohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija
voi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin
näkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta
valoa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa
kädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä
tappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat
meidän ainoan valkeamme ääressä?"
"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija", lohdutti muonamestari. "Maltas
pikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä."
Heti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että
huoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.
"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?"
kysyi Ravenswood.
"_Toivoako_, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!" sanoi
Kaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka
ilmaisi epäilystä. "Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa
kartanossanne, lordi Ravenswood? -- Vai toivoa, että saisitte
iltaruokaa, tosiaan! -- Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan
meillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai
halsterilla paistettaviksi. -- Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!"
huusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.
"Se on aivan tarpeetonta", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden
vaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin
hätää. "Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain
leipäpalanen."
"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!" huusi Kaleb, paljon huokeammin
hengähtäen. "Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on,
lienee tarpeeksi kylmää -- vaikka enin osa kylmästä paistista ja
piirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus
ja kohtuus vaatikin -- --"
"Kuules, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Jo on aika kerrassaan tehdä loppu
tästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja
sentähden, ymmärräthän -- --"
"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen
takaan", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että
hän ymmärsi. "Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa,
mutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi
moittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä
pahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan
pahoissa pihdeissä", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka
ensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, "vaikka epäilemättä
emme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai
mitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee -- mitä apua valheista?
-- onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme
kertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi
liha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja -- onhan meillä kannikka
lammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja -- ja -- niin, siinä
onkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa."
Ja aivan iloisella mielellä hän nyt kantoi esille vähäiset
vieraanvaransa ja asetti ne hyvin juhlallisesti pienelle pyöreälle
pöydälle, joka oli herrojen välissä. Nämä kävivätkin kimppuun hyvällä
ruokahalulla pelästymättä aterian halpaa laatua tai niukkuutta. Ja
Kaleb palveli heitä juhlallisen kohteliaasti, ikäänkuin olisi toivonut
voivansa kunnioittavalla toimeliaisuudellaan täyttää sen puutteen,
ettei ollut useampia palvelijoita.
Mutta ah! Paljonko tämmöisissä tilaisuuksissa ulkonaiset seikat, vaikka
niitä noudatettaisiin kuinka tarkasti ja huolellisesti, voivat
haihduttaa mielestä itse ruoka-aineitten vaillinaisuutta? Bucklaw
rupesi hartaalla halulla syötyänsä aika palan lampaan lapaluusta, joka
jo kolme kertaa oli ollut veitsen alla, pyytämään nyt olutta.
"Enpä juuri taida uskaltaa kehua oluttamme hyväksi", sanoi Kaleb.
"Maltaat olivat huonot, ja hirveä ukonilma kävi viime viikolla. Mutta
sellaista vettä kuin tässä talossa on, te harvoin olette tainnut nähdä,
Bucklaw'n herra, siitä tahtoisin lyödä vetoa."
"Mutta jos teidän oluenne on huonoa, niin voittehan antaa meille tilkan
viiniä", sanoi Bucklaw irvistellen kuullessaan mainittavan sitä
puhdasta juomaa, jota Kaleb niin hartaasti kehui.
"Viiniäkö?" vastasi Kaleb hämmästymättä. "On meillä viiniäkin
yltäkyllin. Vasta siitä on kaksi päivää -- voi, että sen piti tapahtua
semmoisesta syystä -- kun tässä talossa juotiin niin paljon viiniä,
että iso vene siinä olisi voinut uida. Viinistä ei ole koskaan ollut
puutetta Wolfs Cragissa."
"Tuo sitten meille vähäsen viiniä", käski isäntä, "sen sijaan että
lörpöttelet siitä." Ja Kaleb läksi rohkeasti tähän toimeensa.
Jokaisen tyhjennetyn tynnyrin koko vanhassa kellarissa Kaleb kaatoi
alassuin ja pudisti siinä hurjassa toivossa, että claret-viinin
pohjasakoilla voisi edes saada täytetyksi sen suuren tinatuopin, joka
hänellä oli kädessä. Mutta onnettomuudeksi ne olivat jok'ainoa kovin
tarkkaan tyhjennetyt. Kaikilla puristamisilla sekä muilla tempuilla,
joita hän vanhana juomanlaskijana osasi käyttää, ei tullut kuitenkaan
kokoon enempää kuin puoli korttelia, joka näytti olevan juomakelpoista.
Mutta Kaleb oli liian hyvä kenraali jättääkseen tantereen peittämättä
tappiotaan edes jollakulla sotajuonella. Rohkeasti hän paiskasi tyhjän
pullon maahan, ikäänkuin hän sisäänastuessaan olisi kompastunut.
Kutsuen Anna-Maijaa pyyhkimään viiniä, jota ei ollutkaan kaatunut, hän
kantoi sitten toisen astian pöytään ja sanoi toivovansa, että vielä
olisi sen verran jäljellä kuin herrat tarvitsivat. Ja olipa siinä
todellakin tarpeeksi; sillä Bucklawkaan, vaikka hän oli viinirypäleen
mehun uskollisia ystäviä, ei uskaltanut uudistaa ensimmäistä
rynnäkköänsä Wolfs Cragin viinivarain kimppuun, vaan tyytyi, joskin
vastahakoisesti tosin, selvään veteen. Leposijoista huolehdittiin nyt;
ja koska salakamari määrättiin Bucklaw'lle, sai Kaleb siitä erinomaisen
soveliaan syyn, joka selitti kaikki vaillinaisuudet huonekalujen,
makuuvaatteitten ynnä muitten suhteen.
"Sillä kuka", sanoi hän, "olisi arvannutkaan, että tulisi tarve käyttää
salakamaria? Sitä ei ole käytetty Gowrien salaliiton jälkeen, enkä minä
ole koskaan uskaltanut antaa vaimoihmisen saada siitä tietoa, sillä
senhän te ymmärtänette, hyvä herra, ettei se sitten enää kauan pysyisi
salaisena kamarina."