Vai tuliko kaikki soturit nää
vain loruja kuuntelemaan?
Ja muuan joutava kyynelkö sai
nuo miekat seisahtumaan?
_Henry Mackenzie_.
Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä
pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä
kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa
nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä
Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin
raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.
Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha
vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat,
tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin
viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä
muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja
iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti
sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään,
olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä --
siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin
vieraitten varalta -- ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään.
Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat
toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin,
käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä
kumppanilleen niitä ilmoittamatta.
Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä
perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen
yrityksensä liene mennyt myttyyn. -- Miksikä kielsitkään minua häntä
seuraamasta!"
"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden",
vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut
vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin
pitkälle."
"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa
on moni mies ennenkin luullut sinusta."
"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin
silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja
jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin
mielipuoli, niin minä --"
"Niin _sinä_?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee
sitä?"
Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi
sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on
kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi
hurjapäisen pennun henki."
"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo
kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi
Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo
lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan
putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu
päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit
hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa -- mitä
minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora
skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini,
rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."
"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän
sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin
oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia
pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja
pani suun säkkiä myöten."
"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?"
sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi,
joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien
minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja
kujeilemaan -- elää viikon päivät Saint Germainistä[6] tulleen salaisen
kirjeen nojassa -- toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla -- saada
einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta[7] ja
lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin[8] kiharain
asemesta -- seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on
tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä
valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt
tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin
arvonimi!"
"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja
lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema
tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää
nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä
antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"
"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun
tästä kuitenkin lopuksi tulee. -- Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla
Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä -- hänellä ei ole rahaa enempää
kuin minullakaan -- hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu
ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein
riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen
asioihinsa?"
"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi
Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot
v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä
Versailles'issa että S:t Germainissa -- ja sitä paitsi ole hyvä ja
huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin
sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja
luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra,
jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän
ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen
joutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut
sinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin
mitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen
pesästä ja opettamiseen."
"Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa,
Craigengelt?" vastasi nuorempi mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän
itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat
miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti
kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin
nuorenherran luottamuksen."
"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi
Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä
väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen
sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja
vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse
uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos
he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies
torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä
oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun
tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän
nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että
sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja
kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa
tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne
me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa
_L'espoir_-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii
Eyemouthin kohdalla."
"Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon,
josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme
tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan
nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien
ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin
valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari
noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi
siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."
"Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni,
että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa
ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty,
niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa
alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen
Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä,
toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole
nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä
tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle
saattanee johtua mieleen."
"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen
päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa
tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'."
Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:
"Viisari virka ei, se viittaa vain
kärjellään selvään murhan hetkeä."
"Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen
takaisin.
"Enpä mitään -- ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa
kuullut", vastasi toinen.
"Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä
olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja
hullutteluja."
"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se
olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt
näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa
osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin
sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä
sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt
olisi tuommoinen pelkuri. -- Mutta eipä sentään mielestäni se virka
olisikaan hullumpia. -- Maltas -- annas kun -- niin -- minä astuisin
sisään Aleksanterina --
"Näin nousen haudast' avuks armaallein.
Tupesta miekat! Nuolen' edespäin!
Kun ryntään mä, ken jäädä uskaltaa?
Meit' johtaa lempi, kunnia opastaa!"
Samassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan
kahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi
takaisin säikähtyneen näköisenä.
"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa
kietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla -- hänen
tavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa
ja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois
täältä."
"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' -- tällä kertaa", sanoi
Bucklaw kuivakiskoisesti. "Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa
oman hevosesi!"
"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä
ehdotuksesta", vastasi Craigengelt.
"Entäs sitten", sanoi Bucklaw. "Jos onkin valtiosinetinvartialle
tapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä
Ravenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan,
aseettoman miehen -- mutta _jos_ tuolla onkin tapahtunut jokin
kahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä
neuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen
syytä."
"Totta, totta kyllä", vastasi toinen hämillänsä. "Mutta muista, että
minulla on kirjeitä S:t Germainistä."
"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo
kapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi,
niin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani."
"Sinunko omasi?" virkkoi Craigengelt.
"Aivan niin, minun omani", toisti Bucklaw. "Sitä ei pidä koskaan
sanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä
kunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa
että myös asiasta selviydyttäessä."
"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri
vahinko siitä sinulle tulisi?"
"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä
kulta-jaakkoa,[9] se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki
hiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa
kalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on
parannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä
sisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja
ripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele
sitten paistinliemellä, hieroen -- --"
"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen
jalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on
paistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä
Ravenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme
yhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä
merenrantaa."
"Saakeli soikoon!" virkkoi Bucklaw. "Parashan sitten olisi, että
lähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. --
Hs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan."
"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!" sanoi Craigengelt. "Minä
pelkään, että häntä ajetaan takaa -- minusta kuuluu kuin tulisi kolme
tai neljä hevosta täyttä neliä -- olen varma siitä, että kuuluu
useamman hevosen kopinaa."
"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee
kaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni,
olisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi
hiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras.
Mutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin
marraskuun yö."
Nuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt
viittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja
samalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään,
heittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.
"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?" kysyivät Craigengelt ja
Bucklaw molemmat yhdellä haavaa.
"En mitään", oli lyhyt, ynseä vastaus.
"Ettekö mitään? Ja olittehan lähtiessänne päättänyt vaatia tuon vanhan
veijarin tilintekoon kaikesta pahasta, mitä hän on tehnyt teille ja
koko maalle. Näittekö hänet?"
"Näin", vastasi Ravenswoodin nuoriherra.
"Vai näitte? Ja tulitte takaisin suorittamatta sitä velkaa, joka olisi
ollut hänelle jo kauan sitten maksettava?" sanoi Bucklaw. "Sitäpä en
olisi luullut Ravenswoodin nuorestaherrasta."
"Siitä vähät, mitä te luulette", vastasi Ravenswood. "En aio teille
tehdä tiliä teoistani."
"Malttia, Bucklaw", virkkoi Craigengelt keskeyttäen kumppaninsa, jonka
närkäs vastaus pyöri jo kielen päässä. "Joku seikka on varmaankin
estänyt herra Ravenswoodin yritystä. Mutta älköön hänkään panko pahaksi
semmoisten ystävien levotonta uteliaisuutta, jotka niin hartaasti kuin
Bucklaw'n herra ja minä pitävät hänen puoltaan."
"Ystävienkö, kapteeni Craigengelt!" vastasi Ravenswood ylpeästi. "Enpä
tiedä meidän välillämme koskaan olleen likempää tuttavuutta, joka
antaisi teille oikeutta ystävän nimeen. Minun luullakseni koko meidän
ystävyytemme perustuu vain siihen sopimukseen, että me yhdessä seurassa
lähtisimme ulkomaille sen jälkeen kun vielä kerran olisin käynyt
katsomassa esi-isieni kartanoa, joka on joutunut vieraille, ja kun
olisin puhutellut sen nykyistä asukasta -- omistajan nimeä en tahdo
suoda hänelle."
"Aivan oikein, herra", vastasi Bucklaw. "Ja kun me luulimme teidän
aikovan tehdä jotakin, mikä voi saattaa teidän kaulanne paulaan, niin
tämä Craigie-veikko ja minä lupasimme sangen kohteliaasti odottaa
teitä, vaikka se olisi voinut olla vähän vaarallista meidän omallekin
kaulallemme. Mitä Craigie-veikkoon tulee, niin hänestä ei ole mitään
sanottavaa, sillä jo syntyessä oli sana 'hirsipuu' kirjoitettuna hänen
otsaansa. Mutta minäpä en juuri viitsisi häväistä sukuani tämmöisellä
lopulla toisen miehen asian vuoksi."
"Hyvät herrat", lausui Ravenswood. "Olen pahoillani siitä, että teillä
on ollut hiukan vaivaa minun tähteni. Mutta pitääpä minun sentään saada
itse päättää, mitä pidän parhaana omassa asiassani, ilman että minun
tarvitsee antaa selityksiä kenellekään. Olen muuttanut päätökseni enkä
aiokaan lähteä maasta tähän vuodenaikaan."
"Ettekö muka lähtisi maasta, herra!" huusi Craigengelt. "Ettekö menisi
Ranskaan sen jälkeen kun minä teidän tähtenne olen nähnyt niin paljon
vaivaa ja rahaa kuluttanut -- sen jälkeen kun olen ollut niin suuressa
kiinnijoutumisen vaarassa ja sen jälkeen kun olen maksanut rahdin ja
odotuspäivät!"
"Herra", vastasi Ravenswood, "päättäessäni näin äkkiä lähteä ulkomaille
suostuin teidän kohteliaaseen tarjoukseenne, kun te lupasitte hankkia
minulle tilaisuuden matkustaa. Mutta en muista, että olisin sitoutunut
lähtemään matkaan, jos mieleni sattuisi muuttumaan. Vaivasta, jonka
minun tähteni olette nähnyt, olen pahoillani, ja kiitän teitä. Teidän
kulunkinne", hän lisäsi pistäen kätensä taskuunsa, "sallivat
aineellisemmankin palkitsemisen -- rahti ja odotuspäivät, kapteeni
Craigengelt, ovat asioita, joista minä en ymmärrä mitään; mutta
ottakaahan tämä kukkaro ja suorittakaa kulunkinne omantunnon mukaan."
Näin sanoen hän ojensi kapteeniksi sanotulle kukkaronsa, jossa oli
hiukka kultaa.
Mutta Bucklaw vuorostaan tuli nyt väliin. "Sormiasi, Craigie-veikkonen,
näyttää kutkuttavan halu saada tuo vihreälankainen kudos omaksesi",
virkkoi hän. "Mutta sen vannon Jumalan kautta, että silvon puukollani
hyppysesi poikki, jos ne käyvät siihen kiinni. Koska herra Ravenswood
on muuttanut päätöksensä, niin meidän arvattavasti ei tarvitse viipyä
kauemmin täällä. Mutta ensin kuitenkin pyytäisin saada ilmoittaa tälle
herralle --"
"Ilmoita hänelle mitä ikänä tahdot", sanoi Craigengelt "kunhan minä
olen ensin saanut osoittaa hänelle, kuinka paljon vastusta hänelle on
siitä koituva, jos hän luopuu meidän seurastamme, ja kun olen
huomauttanut hänelle, kuinka vaikea hänen on pysyä täällä ja kuinka
monta estettä hän myös on kohtaava ennenkuin hän sopivalla tavalla
tulee esitetyksi Versailles'n ja S:t Germainin hoveissa, jollei hänellä
ole opastajana miestä, joka on siellä hankkinut itsellensä hyödyllisiä
tuttavia."
"Sitä paitsi", lisäsi Bucklaw, "hän menettää ainakin yhden uljaan
kunnon miehen ystävyyden."
"Hyvät herrat", lausui Ravenswood, "sallikaa minun vielä kerta
vakuuttaa teille, että tämä meidän lyhytaikainen seurustelumme näyttää
teidän silmissänne paljoa tärkeämmältä kuin mitä ikänä olin aikonut.
Jos minä menen ulkomaisiin hoveihin, niin en tarvitse vehkeilevää
maankuljeksijaa esittäjäksi eikä minun myöskään tarvitse huolia
tuittupäisen puukkojunkkarin ystävyydestä." Näin sanoen hän läksi ulos
vastausta odottamatta, nousi jälleen hevosensa selkään, ja pian kuului
kavioiden etenevää kopinaa.
"_Mortbleu_!" kirosi kapteeni Craigengelt, "sinnepä minun
rekryyttini meni!"
"Niin, kapteeni", virkkoi Bucklaw, "sinne livahti lohi koukkuineen,
kaikkineen. Mutta minäpä lähden jäljessä, sillä olen saanut häneltä
enemmän hävyttömiä sanoja kuin sappeni sietää."
Craigengelt tarjoutui kumppaniksi; mutta Bucklaw vastasi: "Ei, ei,
kapteeni, kyki sinä vain uuninnurkassa, kunnes tulen takaisin. Hyvä on
maata eheässä nahassaan.
"Vähän akat arvelevat,
missä ukot uurastavat!"
Ja laulellen hän läksi kamarista.