Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain
henkeni velaks viholliseltain!
_Romeo ja Julia_
Herra Ashton astui edelleen aivan äänetönnä. Hänen tyttärensä oli
luonteeltaan ujo ja kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita sen
ajan nuorison mieleen teroitettiin, että nimittäin lapsen piti pelätä
ja sokeasti totella vanhempiansa; hän siis ei uskaltanut häiritä isänsä
mietteitä.
"Miten olet niin kalpea, Lucy?" kysyi isä äkkiä kääntyen häneen ja
rikkoen äänettömyyden.
Sen ajan sopivaisuussääntöjen mukaan -- nuori neito näet ei silloin
saanut lausua ajatustansa mistään tärkeästä asiasta, jollei erittäin
kysytty -- Lucy ei saanut olla ymmärtävinänsä mitään siitä, mitä Liisa
ja hänen isänsä olivat keskenään puhuneet. Hän sanoi siis kalpeutensa,
jonka isä oli huomannut, johtuvan siitä, että hän pelkäsi metsähärkiä,
joilla juuri tällä Ravenswoodin avaran metsästyspuiston kulmalla, missä
kulkijamme par'aikaa astuivat, oli tavallinen syöntipaikkansa.
Näitä elukoita, muinaisajoilla Caledonian saloilla vapaasti
samoilevien metsähärkien jälkeläisiä, pidettiin tavallisesti joitakuita
"herruuden ylläpitämiseksi" jokaisen skotlantilaisen aatelisherran
metsästysmailla. Muutamia nähtiin, niin tämänkin miespolven ihmiset
muistelevat, viimeksi vielä kolmen suuren herraskartanon, nimittäin
Hamiltonin, Drumlanrickin ja Cumbernauldin mailla. Ne olivat sekä
kooltaan että väkevyydeltään paljon huonontuneet vanhasta juurestansa,
mikäli voidaan päättää vanhojen aikakirjojen kertomuksista sekä niistä
mahdottomista luurangoista, joita hyvin usein löydetään soita ja
rämeitä kuivatettaessa. Urospuoli oli kadottanut uhkean, pörhöisen
harjansa ja koko eläinrotu oli nyt pieni, hoikanlainen, karvaltaan
harmaanvalkoinen tai pikemmin vaaleankeltainen, sarvet sekä sorkat
mustat. Johonkin määrin oli näissä härissä säilynyt niiden esi-isien
metsäläisluonto; niitä ei saatu kesytetyiksi, sillä ne eivät voineet
kärsiä ihmisiä; ja ne kävivät usein vaarallisiksi, jos niitä
varomattomasti lähestyi tai vallattomasti ärsytti. Tästä syystä ne on
hävitetty yllämainituista paikoista, joissa ne muuten luultavasti olisi
säilytetty skotlantilaisen salon omituisina asukkaina ja herraspuiston
sopivina koristuksina. Pari sentään, jollen väärin muista, on vieläkin
tallella Chillingham Castlessa Northumberlandissa, Tankervillen kreivin
kartanon maalla.
Niinkuin sanottu, Lucy oli katsonut sopivaksi selittää kasvoillaan
ilmenevät pelon merkit siten, että muka kolme, neljä tuommoista
metsähärkää näkyi läheisyydessä, mutta hänen kalpeutensa todellinen syy
oli aivan toinen. Sillä metsässä kävellessään hän oli hyvin tottunut
näkemään metsähärkälaumoja; eikä siihen aikaan vielä, niinkuin tätä
nykyä, pidetty syyttä ilmestyviä hermovavahduksia välttämättömästi
nuoren herrasneidon tapoihin kuuluvina. Mutta puheenalaisessa
tilaisuudessa Lucy sai pian syytä todelliseen pelkoon.
Juuri kun hän oli vastannut yllämainitulla tavalla ja ennenkuin isä
vielä kerkesi moittia häntä tästä pelkurimaisuudesta, niin muuan härkä
-- lieneekö neiti Ashtonin punainen päällysvaatteen väri suututtanut
sitä vai muuten vain juolahtanut sen päähän joku niistä julmistumisen
juonista, joihin metsähärät ovat niin helposti taipuvaiset, äkkiä erosi
laumastaan, joka oli syömässä heinäisen, tiheään viidakkoon päättyvän
nurmilakeuden yläpäässä. Eläin astui sen laidunmaalle tulleita
kutsumattomia vieraita vastaan, ensin hitaasti, polkien maata
sorkillaan, välistä aina mylvähtäen ja tonkien maata sarvillansa,
ikäänkuin olisi tahtonut kiihoittaa itseänsä raivoon ja surmatyöhön.
Herra Ashton, joka huomasi näistä liikkeistä, että härkä alkoi tulla
vaaralliseksi, tempasi tyttärensä käsivarren kainaloonsa ja rupesi
kiireesti taluttamaan häntä pitkin metsätietä, toivoen näin pääsevänsä
pois otuksen näkyviltä ja saapuvilta. Mutta tämä oli pahin keino, jonka
hän olisi voinut keksiä; sillä härkä tämän paon rohkaisemana rupesi nyt
ajamaan heitä takaa täyttä vauhtia. Lujempikin miehuus kuin
valtiosinetinvartian olisi voinut masentua. -- Mutta rakkaus lapseen,
"rakkaus, joka on kuolemaa väkevämpi", vahvisti häntä. Hän auttoi ja
talutteli tytärtänsä yhä eteenpäin, kunnes Lucy, joka pelosta oli
käynyt aivan voimattomaksi, vaipui maahan hänen viereensä. Ja nyt, kun
hän ei enää voinut auttaa tyttärensä pakoa, herra Ashton kääntyi ympäri
ja asettui Lucyn ja vimmaisen härän väliin, joka läheni täyttä vauhtia,
takaa-ajon kiihkosta yhä vielä rajummaksi yltyen, ja oli enää vain
muutamien askelien päässä heistä. Valtiosinetinvartialla ei ollut
mitään asetta; hänen vanhuutensa ja korkea arvonsa olivat syynä siihen,
ettei hän edes pitänyt kävelymiekkaa helistimenä vyöllään, niinkuin
siihen aikaan aatelisherroilla oli tapana -- ja vähänpä semmoisesta
olisikin ollut apua.
Näytti ehdottomasti siltä, että isä tai tytär tai molemmatkin
joutuisivat uhkaavan surman uhriksi -- mutta pyssyn laukaus likeisestä
viidakosta keskeytti yht'äkkiä härän juoksun. Luoti sattui niin
tarkkaan selkärangan ja pääkallon liitospaikkaan, että haava, joka
toisessa paikassa tuskin olisi hidastuttanutkaan härän juoksua, heti
paikalla vaikutti kuolettavasti. Kauheasti mylvähdellen härkä horjahti
vielä eteenpäin, pikemmin vauhtinsa kuin jalkojensa liikunnon voimalla,
kunnes se oli kolmen askeleen päässä kummastuneesta herra Ashtonista.
Siihen se sitten kellahti maahan, kaikki jäsenet mustassa
kuolemanhiessä ja vavahdellen henkitoreissaan.
Lucy makasi pyörtyneenä maassa, tietämättä ihmeellisestä
pelastuksestaan. Hänen isänsäkin oli melkein kuin pyörryksissä, niin
joutuisasti ja arvaamattomasti oli uhkaava, välttämättömältä näyttänyt
kuolema vaihtunut täydeksi vaarattomuudeksi. Hän katseli äänettömänä,
hämmästyneesti ihmetellen eläintä, joka kuolleenakin yhä vielä näytti
kauhistavalta. Niin hämärä oli vielä hänen käsityksensä siitä, mitä oli
tapahtunut, että hän olisi luullut ukkosennuolen iskun syypääksi härän
juoksun loppumiseen, jollei hän olisi huomannut miestä, joka seisoi
viidakossa oksien peitossa lyhyt pyssy kädessään.
Tämä näky herätti hänet heti selvään tietoisuuteen tilastansa -- katse,
jonka hän loi tyttäreensä, muistutti hänen mieleensä, että tässä oli
apua tarvis. Hän huusi miestä, jota hän luuli joksikin metsänvartiaksi,
ja käski hänen pitää huolta neiti Ashtonista sillä aikaa kun hän itse
kävisi apua hakemassa. Metsämiehen lähestyessä herra Ashton näki, että
hän oli vieras, mutta hänen mielensä oli niin liikuttunut, ettei hän
voinut enempää häntä tarkastella. Muutamin kiirein sanoin hän käski
metsämiehen, koska tämä oli väkevämpi ja notkeampi häntä itseään,
kantaa nuoren neidon lähellä olevalle lähteelle, jona aikana hän sanoi
itse palaavansa Liisan mökille apua hakemaan.
Mies, jonka parhaaseen aikaan tulleesta avusta heillä oli niin paljon
syytä olla kiitollisia, ei näyttänyt aikovankaan jättää hyvää työtänsä
kesken. Hän nosti Lucyn maasta syliinsä ja läksi kantamaan häntä metsän
lakeita paikkoja myöten, polkuja pitkin, jotka hän näytti hyvin
tuntevan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli vienyt Lucyn perille asti ja
asettanut hänet maahan runsasvetisen, kirkkaan lähteen partaalle. Tämä
lähde oli ennen muinoin ollut goottilaistyylisten rakennusten kattama,
suojelema ja koristama; mutta nyt oli sen katoksena ollut kupu särjetty
ja hajallaan, ja vesisäiliönä ollut goottilaistyylinen allas oli
hävitetty. Vesi kumpuili katotonna maan povesta ja juoksi polvitellen
tietänsä särkyneitten veistokuvien ja sammaltuneitten kivien välitse.
Taru, joka ainakin Skotlannissa on alati valmis koristamaan
ihmeellisillä kertomuksilla jokaisen itsessään merkillisen paikan, oli
ollut keksivinänsä syyn, miksi tätä lähdettä oli pidetty niin suuressa
kunniassa. Eräs Ravenswoodin herra oli muka kerran eräretkellä
sattuessaan tälle paikalle kohdannut nuoren, ihanan neidon ja samoin
kuin muinoin Numa-kuningas ihastunut tähän uuteen Egeriaan. He
kohtasivat toinen toisensa perästäkin monta kertaa, aina auringonlaskun
aikana, ja metsätytön suloisuus vahvisti vielä sitä rakkauden sidettä,
jonka hänen muotonsa kauneus ensiksi oli solminut. Sitäpaitsi hänen
käytöksensä salaperäisyys teki tämän suloisuuden ja kauneuden vieläkin
viehättävämmäksi. Hän ilmestyi ja katosi aina aivan lähteen partaalla,
josta rakastaja päätti hänen käsittämättömällä tavalla kuuluvan
lähteeseen. Niinikään hän oli heidän yhdessäololleen määrännyt muutamia
ehtoja, joihin näytti myös kätkeytyvän joku salaisuus. He kohtasivat
toisensa vain kerran viikossa -- perjantai oli määräpäivä -- ja neiti
sanoi Ravenswoodin herralle, että hänen oli aina pakko lähteä niin pian
kuin iltakello soi kappelissa, joka kuului läheiseen, nyt jo aikoja
sitten raunioksi hajonneeseen erakkoasuntoon. Ilmoittipa Ravenswood
rippituolissa tämän eriskummallisen lemmenasiansa salaisuuden erakolle,
ja Sakarias piti aivan varmana ja ilmeisenä, että herra oli paholaisen
pauloissa ja surman suussa niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta.
Kaikella saarnataidon voimalla hän teroitti tätä vaaraa paronille ja
kuvasi mitä kauhistavimmalla tavalla, minkälainen tuo suloinen
lähteenhaltija muka oikeastaan oli mielenlaatunsa sekä ulkomuotonsa
puolesta, rohkeasti väittäen hänen olevan pimeyden valtakunnan
asujaimia. Rakastaja kuunteli tätä itsepintaisen uskomattomana; mutta
viimein, väsyneenä erakon lakkaamattomiin kehoituksiin, hän lupasi
kuitenkin tutkia mielitiettynsä oikeata luontoa ja olentoa. Hän suostui
Sakariaan ehdotukseen, että kun hän ensi kerralla taas olisi
lähteenhaltijan seurassa, iltakelloa soitettaisiin puolta tuntia
myöhemmin kuin tavallisesti. Erakko näet väitti, mainiten väitteensä
perusteeksi lauseita kirjasta _Matteus Malleficarum_ (noitain
vasara) sekä Sprengeruksen, Remigiuksen ynnä muiden oppineiden
pimeydenvaltojentuntijain teoksista, että muka häijy henki, jos hänet
tällä viekoituksella oli saatu viipymään yli aikansa, oli ilmautuva
todellisessa helvetin asujaimen muodossaan rakastajan kauhistukseksi ja
sitten katoava tulen välähdykseen ja tulikiven katkuun. Raimund
Ravenswood suostui tähän koetukseen uteliaana näkemään miten oli käyvä,
vaikka kuitenkin varmana siitä, että erakon luulo oli osoittautuva
perättömäksi.
Määräaikana rakastajat kohtasivat toinen toisensa ja heidän
yhdessäolonsa kesti yli tavallisen määrän, sillä munkki ei
soittanutkaan iltakelloja tavalliseen aikaan. Haltijan muodossa ei
tapahtunut mitään muutosta; mutta pitenevistä varjoista huomattuansa,
että tavallinen iltakellojen soittoaika oli jo ohitse, hän tempautui
tuskallisesti kiljahtaen irti rakastajansa sylistä, sanoi hänelle
jäähyväiset ikiajoiksi ja katosi lähteeseen sukeltamalla. Vedestä hänen
jäljestänsä nousevat kuplat olivat verestä punaiset, josta onneton
paroni päätti, että hänen ajattelematon uteliaisuutensa oli saattanut
tuon ihastuttavan salaperäisen olennon turmioon. Omantunnonvaivat ja
suloisen neidon kaipaus kiusasivat häntä koko hänen elämänsä ajan, joka
pian saikin loppunsa Floddenin taistelussa muutamia kuukausia
myöhemmin. Mutta sitä ennen hän oli kadonneen haltijaneitonsa muistoksi
koristanut lähteen, jossa tämä näytti asustaneen, ja rakentanut sen
pienen kupukatoksen -- jonka jäännökset yhä vielä näkyivät hajallansa
lähteen reunan ympärillä -- suojaksi, jotta sen vesiä ei päästäisi
sotkemaan ja saastuttamaan. Tästä ajasta saakka Ravenswoodin suku muka
oli alkanut hävitä.
Tämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä
sentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat,
epäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota
mainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden
puuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen -- tällä
nimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat
tämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta
pakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä
mieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin
että lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä
varmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin
vihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen
Bruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S:t Claireille.
Tässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen
henkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen
jälkeen. Kauniina ja kalvakkana -- niinkuin tarussa mainittu
lähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko
erota rakastajasta -- istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen
lohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen
suojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen
tointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka,
ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.
Tuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli
pyörryttänyt hänet -- toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti
ympärilleen -- herra Ashtonia ei näkynyt missään. -- "Isäni -- isäni!",
muuta hän ei saanut suustansa.
"Herra Ashton on täydessä turvassa", vastasi oudon miehen ääni, "hän on
aivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne."
"Onko se oikein totta?" huudahti Lucy. "Härkä oli aivan likellä --
älkää pidättäkö minua -- minun pitää mennä isääni hakemaan!"
Lucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään
muotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli
kaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi
luultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.
Vieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua,
ei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä
ensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta
nuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä
kuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas
paino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt
sydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä,
vaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja
peräytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: "Herra William
Ashton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne
hänen kohtalostaan -- sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut
hänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne
joutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen."
Lucy, joka nyt oli jälleen täydessä tunnossansa, loi vieraaseen tämän
kuultuansa tarkkaavaisen katseen. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään,
joka olisi voinut estää häntä tarjoamasta käsivartensa tukea nuorelle,
hänen apuansa tarvitsevalle aatelisneidolle tai joka olisi pakottanut
aatelisneitoa hylkäämään hänen apunsa. Eikä Lucy tälläkään hetkellä
voinut sittenkään olla huomaamatta, että nuori mies näytti olevan
vastahakoinen apua antamaan. Hänen metsästysnuttunsa mustasta verasta,
vaikka sitä osaksi peittikin väljä, höllästi riippuva, tummanruskea
viitta, saattoi nähdä, että hän oli herrasmies. Metsämiehen lakki ja
siihen kuuluva musta sulka varjostivat hänen otsaansa ja osaksi
peittivät hänen kasvojansa, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat
mustaveriset, säännölliset ja ilmaisivat jaloa, vaikka jotenkin synkkää
mielialaa. Joku salainen suru tai kalvava vihantunne oli masentanut
kevyen, huolettoman hilpeyden, joka tällaisille kasvoille olisi ollut
luonnollinen. Mahdotonta melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman
että salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja
epäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.
Hänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta
sanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli
kohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät
maahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta
puhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä
välttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan
ihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että
vieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin
kuin myös hänet itsensäkin.
Nuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja;
hän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: "Minä jätän teidät, neiti",
-- hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun
ankaraksi, mutta ei tylyksi, -- "minä jätän teidät niiden suojaan,
joiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut."
Lucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin
kiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään
lailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen
pahoitus olisi ollut mahdollinen. "Kiitollisuuteni ilmilausuminen",
sanoi hän, "on minulta huonosti onnistunut -- sen näen selvästi,
vaikken voi muistaa sanojani -- mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni
tulee -- kunnes valtiosinetinvartia tulee -- sallikaa ainakin, että hän
saa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!"
"Minun nimeni ei kuulu asiaan", vastasi vieras. "Teidän isänne -- tai
herra William Ashton, niin sanon mieluummin -- saa sen sittenkin
tarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene
koituva."
"Te erehdytte", vakuutti Lucy hartaasti. "Kyllä hän on oleva
kiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni
tai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen
pelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen
uhriksi."
Tämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti
rientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka
hänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi
inhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin
teoinkin.
"Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun
teille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse
taas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä
metsäkarja oleskeli. -- Mutta jos tahdotte mennä", sillä Lucy, jonka
päähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä
välittämättä kiireesti eteenpäin, "jos te _tahdotte_ mennä, niin
nojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies
teille tukea tarjoamaan."
Tästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. "Jos te
olette mies", rukoili hän, "jos olette aatelismies, niin auttakaa minua
löytämään isäni! Te ette saa jättää minua -- teidän pitää tulla
kanssani -- isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä
puhelemme!"
Ja kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy
tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan
mitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen
tuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä
ajatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä
tavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton
saapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä
kaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen
ilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen,
ettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään
Lucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen
nojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.
"Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? -- Voitko hyvin?" olivat
ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään
tytärtänsä.
"Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun
näen teidätkin terveenä. -- Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen
hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta
arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi
selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti
oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.
"Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa,
jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että
valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta
hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä -- tyttäreni hengen
pelastuksesta -- ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät
molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on
salliva, että pyydämme --"
"Älkää pyytäkö mitään _minulta_, herra", lausui vieras tylyllä,
torjuvalla äänellä. "Minä olen Ravenswoodin nuoriherra."
Seurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen
yhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa
tiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia
jäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne
vastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi
heti viidakkoon.
"Ravenswoodin nuoriherra!" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi
hämmästyksestänsä. "Juoskaa jäljessä -- -- seisahduttakaa hänet --
pyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!"
Molemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he
tulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei
herra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä
miehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin
nuoriherra oli sanonut.
"Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin", vastasi mies
varovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla
vastenmielisen sanoman tuojana.
"Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies", sanoi herra Ashton, "ja
minä tahdon tietää, mitä se oli."
"No sitten, korkea herra", virkkoi mies katsellen maahan, "sanoi hän --
mutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi,
vaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut."
"Se ei ole sinun asiasi, mies; minä tahdon kuulla hänen omat sanansa."
"No, olkoon niin", vastasi mies, "hän sanoi tällä lailla: sanokaa herra
William Ashtonille, että kun ensi kerran taas kohtaamme toisemme, niin
hän on kahta vertaa enemmän iloitseva erostamme kuin yhteentulostamme."
"Hyvä on", virkkoi valtiosinetinvartia, "hän tarkoittaa luullakseni
jotakin vetoa, jonka me olemme lyöneet metsästyshaukoistamme -- se ei
merkitse mitään."
Hän palasi tyttärensä luokse, joka nyt oli jo sen verran tointunut,
että jaksoi astua kotiin. Mutta hermojen säikähdystä pysyvämpi oli
vaikutus, jonka tämän kauhistavan tapauksen synnyttämät monenlaiset
muistot tekivät Lucyn erinomaisen herkkään mieleen. Peloittavat näyt
sekä unissa että myös hänen valveilla mietiskellessään saattoivat yhäti
Lucyn mieleen tuon raivoisan eläimen muodon ja sen hirveän mylvinnän,
kun se karkasi päälle täyttä vauhtia. Ja sitten syöksähti näissä
näyissä Ravenswoodin nuorenherran hahmo koko luonnollisessa piirteiden
ja ryhdin jaloudessaan Lucyn ja uhkaavan, väistämättömän kuoleman
väliin. Muulloinkin taitanee olla hiukan vaarallista nuorelle neidolle,
jos hän kovin usein ja kovin suurella mieltymyksellä sallii saman
miehen muiston viivähdellä mielessänsä. Mutta Lucy ei voinut sitä
välttää. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt nuorukaista, jolla olisi ollut
niin romanttinen, viehättävä ulkomuoto ja olemus kuin nuorella
Ravenswoodilla. Mutta vaikka hän olisikin nähnyt satoja, jotka olisivat
tässä suhteessa olleet yhtä etevät tai vielä etevämmät, niin nuo muut
eivät olisi kuitenkaan voineet kiintyä hänen sydämeensä samoin
voimallisin vaaran ja pelastuksen, kiitollisuuden, ihmettelyn sekä
uteliaisuuden sitein. Sanon "uteliaisuuden", sillä tietysti
Ravenswoodin nuorenherran jäykkä, epäkohtelias käytös, joka ei lainkaan
soveltunut hänen luonnolliseen ulkomuotoonsa ja liikkeittensä
sulavuuteen, herätti Lucyssa kummastusta ja myöskin osaltaan vaikutti
suuresti siihen, että muisto kiintyi hänen mieleensä. Lucy tiesi sangen
vähän Ravenswoodista ja niistä riidoista, jotka olivat riehuneet
nuorenherran isän ja hänen oman isänsä välillä; tuskinpa hänen siveä
mielensä olisi voinut käsittääkään noista riidoista syntyneitä vihan ja
katkeruuden tunteita. Mutta sen hän tiesi, että nuori Ravenswood oli
korkeata syntyperää; että hän oli köyhä, vaikka korkean ja rikkaan
suvun perillinen; ja Lucy tunsi mielessään voivansa käsittää sen
ylpeydentunteen, josta johtui, että nuori Ravenswood oli vastahakoinen
vastaanottamaan kiitollisuuden osoituksia perintökartanonsa ja
perintömaittensa uusilta omistajilta. Olisiko hän yhtä jäykästi
hylännyt heidän kiitollisuutensa ja välttänyt heidän tuttavuuttansa,
jos herra Ashtonin pyyntö olisi lausuttu siloisemmin, vähemmin jyrkin
sanoin, tai jos sitä olisi tehty mieluisammaksi sillä sulavuudella,
jota naiset niin taitavasti osaavat panna puheisiinsa, kun he tahtovat
lauhduttaa väkevämmän sukupuolen hurjia mielenpuuskia? Se oli Lucyn
omalle sydämelle vaarallinen kysymys -- vaarallinen niin alkusyynsä
kuin seuraustensakin puolesta.
Lucy Ashton sanalla sanoen kietoutui noihin mielikuvituksen pauloihin,
jotka ovat kaikkein vaarallisimmat herkkäsydämisille nuorille. Aika,
erilläänolo, toisten paikkojen ja kasvojen näkeminen olisivat
luultavasti kyllä haihduttaneet sen ihannekuvan hänen sydämestään,
niinkuin käy monen muunkin suhteen. Mutta Lucy pysyi yksinäisessä
asuntopaikassaan, missä ei ollut mitään, joka olisi voinut häiritä
hänen rakkaita kuvittelujansa. Tähän yksinäisyyteen oli varsinkin
syynä se, että Ashtonin rouva paraikaa oli Edinburghissa jonkin
valtiovehkeilyn menoa valvomassa. Herra Ashton itse oli luonteeltaan
pikemmin harvapuheinen, seuraa karttava, eikä kutsunut luokseen
vieraita muuten kuin valtiollisten hankkeittensa edistämisen tai
arvonsa kannattamisen tähden. Ei sattunut siellä siis käymään
ainoatakaan nuorta herraa, joka olisi voinut yhtä paljon tai vielä
enemmän ihastuttaa kuin se ritarillisen täydellisyyden perikuva, joksi
Ravenswoodin nuoriherra Lucyn mielessä oli muodostunut.
Näitä mielikuvittelujaan uneksiessaan Lucy tuhkatiheään kävi vanhan,
sokean Liisan luona toivoen helposti saavansa eukon puhumaan tästä
aineesta, jolle hän nyt varomattomasti oli suonut niin paljon sijaa
ajatuksissaan. Mutta Liisa ei tässä asiassa tyydyttänytkään Lucyn
toivoja ja haluja. Hän kyllä kernaasti ja innokkaasti puhui
Ravenswoodeista yleisesti; mutta erinomaisen varovasti hän näytti
karttavan kaikkea puhetta tämän suvun nykyisestä päämiehestä. Ja se
vähä, mitä Liisa hänestä sanoi, ei ollut kaikin puolin niin hyvää kuin
mitä Lucy oli toivonut. Eukko hämärin sanoin ilmaisi, että nuoren
Ravenswoodin mielenlaatu oli tyly, leppymätön, että hän oli
taipuvaisempi kostamaan hänelle tehdyn vääryyden kuin antamaan sen
anteeksi. Ja Lucy suureksi pelokseen yhdisti Liisan hämärät sanat
yllämainitusta vaarallisesta luonteesta siihen neuvoon, jonka eukko
niin hartaasti oli lausunut hänen isälleen: "Kavahtakaa Ravenswoodia!"
Mutta olihan samainen Ravenswood, josta syyttä epäiltiin semmoista
pahaa, todistanut nämä luulot perättömiksi heti sen jälkeen kun ne oli
lausuttu ilmi -- olihan hän pelastanut herra Ashtonin sekä Lucyn
hengen. Jos hänen mielessään väijyi semmoisia mustia kostontuumia, kuin
mitä Liisa hämärine varoituksineen näytti luulevan, niin olisi hän
siinä tilaisuudessa saanut vihantunteensa täydellisesti tyydytetyksi
ilman että hänen itsensä olisi tarvinnut tulla syynalaiseksi. Hän olisi
voinut vain hetkisen viivästää tarpeellista ja pelastavaa apuansa, niin
yhtä välttämätön kuin kauhistuttava surma olisi tullut hänen
vihollisensa osaksi hänen tarvitsematta käydä hänen kimppuunsa. Lucy
päätti siis tästä, että jokin salainen ennakkoluulo tai myös vanhojen,
onnettomien ihmisten tavallinen luulevaisuus oli syynä Liisan pahoihin
ajatuksiin nuoren Ravenswoodin mielenlaadusta, koska ne eivät millään
muotoa soveltuneet tämän herran jaloon käytökseen eivätkä hänen
uljaaseen muotoonsa. Tälle selitykselle Lucy perusti toivonsa ja jatkoi
edelleen lumoavan mielikuvittelukankaansa kutomista, joka oli yhtä
ihana ja katoavainen kuin hämähäkinverkko, kun se ollessaan aamukasteen
helmiä täynnä kimaltelee nousevan auringon säteissä.
Lucyn isäkin ja samoin myös puolestansa Ravenswoodin nuoriherra sillä
aikaa lakkaamattomasti, vaikkakin vakavammalla tavalla, mietiskelivät
tuota merkillistä tapahtumaa. Herra Ashton ensi toimekseen, kun hän oli
palannut kotiin, kutsui lääkärin tutkimaan, oliko hänen tyttärensä
vaarallisessa, peloittavassa tilanteessa millään tavoin vahingoittunut.
Siitä saatuaan rauhoittavat tiedot hän otti jälleen käsille
muistiinpanot, jotka hän oli kirjoittanut miehen selostuksen mukaan,
joka oli käynyt häiritsemässä lordi Ravenswood-vainajan hautajaisia.
Valtiosinetinvartia oli koulussa oppinut selittämään samoja asioita eri
kannoilta ja sittemmin harjaantunut asianajajan kaksimielisiin
juonitteluihin; sentähden hän sangen helposti sai tuon saman metelin
luonteen lievennetyksi, jota hän ensin niin huolellisesti oli koettanut
suurentaa. Hän teroitti valtioneuvoskunnassa virkaveljillensä että
nuoria miehiä kohtaan, joiden veri ja luonto on tulinen ja joilla on
niukalti elämänkokemusta, pitäisi käyttää leppeitä keinoja. Eikä hän
katsonut pahaksi vielä hiukan moittiakin virkamiehen käytöstä, sanoen
sitä muka tarpeettoman ärsyttäväksi.
Semmoinen oli hänen virallisen kertomuksensa sisällys. Vielä suopeammat
olivat hänen yksityiset kirjeensä muutamille ystävilleen, joiden käsiin
tämän asian tutkinta luultavasti oli jäävä. Hän huomautti, että
lempeyden osoittaminen tässä tilaisuudessa olisi yhtä viisasta
valtiolliselta kannalta katsoen kuin myös kansalle mieleistä. Sillä
koska Skotlannissa hautajaismenoja pidettiin erittäin pyhinä, niin
jokainen kova rangaistus, jonka alaiseksi Ravenswoodin nuoriherra
joutuisi sen johdosta, että hän oli suojellut isänsä hautajaisia
häiritsijöitä vastaan, oli herättävä pahaa mieltä kaikilla haaroilla.
Ja lopuksi herra Ashton, muka puhuen ylevämielisen, jalosydämisen
miehen tavoin, pyysi omasta puolestansa, että mainittu asia
jätettäisiin ankarammin rankaisematta. Hän viittasi hienosti itsensä ja
nuoren Ravenswoodin väliseen suhteeseen, kun hän nimittäin oli
menestyksellä saanut lopetetuksi sen pitkän oikeudenkäyntien jakson,
jossa ravenswoodilaisten varat olivat niin vähiksi kuluneet. Hän
ilmoitti, että hänelle olisi erittäin mieleistä, jos hän täten jossakin
määrin voisi avunteollaan korvata sitä pahaa, jota hän oli tehnyt
mainitulle suvulle, vaikka se olikin tapahtunut puolustamalla
kohtuullisia oikeuksia. Sentähden hän hartaasti omasta puolestansa
pyysi, että asia jätettäisiin sikseen, ja sanoi olevansa hyvillään, jos
hän saisi ansiokseen lukea, että asia hänen puolestaan kertomuksen
perusteella ja hänen pyynnöstänsä jää sikseen. Erittäin on huomattava,
että hän, vasten totunnaista tapaansa, ei antanut puolisolleen mitään
tietoa hautajaisissa tapahtuneesta metelistä. Samoin hän tosin
mainitsi, että yksi metsähäristä oli säikähdyttänyt Lucya, mutta ei
kertonut tarkemmin tästä merkillisestä ja kauhistavasta tapauksesta.
Suuri oli herra William Ashtonin valtiollisten ystävien ja virkaveljien
kummastus, kun heille tulleet kirjeet sisällykseltään olivat aivan
toisenlaisia kuin olisi voinut odottaa. Heidän vertaillessaan saamiansa
kirjeitä keskenään joku joukosta hymyili, toinen kohotti kulmakarvojaan,
kolmas nyökäytti päätään merkiksi, että hänkin otti osaa yleiseen
ihmettelyyn; ja neljäs kysyi, oliko varmaa, että tässä olivat _kaikki_
asiaa koskevat kirjeet, jotka valtiosinetinvartialta olivat tulleet.
"Hyvät herrat, olen aivan ymmällä siitä, kun ei mikään noista neuvoista
sisällä itse asian perijuurta."
Mutta eipä ollutkaan tullut yhtään toismielistä salaista kirjettä,
vaikka asia oli sitä laatua, että semmoisen kirjeen tulo olisi ollut
mahdollinen.
"Hyvä on", virkkoi vanha harmaapää valtiomies, jonka oli onnistunut
kääntämällä kokkansa aina tuulen mukaan pysyä kiinni peräsimessä
kaikissa valtiolaivan suunnanmuutoksissa viimeksikuluneina kolmena
vuosikymmenenä. "Olisinpa luullut herra Ashtonin pikemmin suovan, että
olisi toteutunut skotlantilainen sananlasku: 'Yhtä helposti karitsan
nahka joutuu kaupaksi kuin vanhan pässinkin'."
"Meidän pitää olla hänelle mieliksi sillä tavalla kuin hän itse
haluaa", sanoi toinen, "vaikka tapa onkin semmoinen, ettemme olisi sitä
ennen arvanneet."
"Yksipäisen miehen tahtoa pitää noudattaa", vastasi vanha valtioneuvos.
"Mutta kyllä valtiosinetinvartia tätä vielä katuu ennenkuin vuosi on
umpeen vierinyt", arveli kolmas. "Ravenswoodin nuoriherra on niitä
poikia, jotka voivat laittaa hänelle vaikeasti selvitettävän vyyhden."
"No mutta mitäpä te, korkea-arvoisat herrat, tekisitte sille poika
paralle?" kysyi eräs läsnäoleva jalo markiisi. "Onhan jo kaikki hänen
omaisuutensa valtiosinetinvartian käsissä -- eihän hänellä ole
ristinropoakaan jäljellä, jolla voisi silmiänsä ristiä."
Tähänpä vanha lordi Tuuliviiri vastasi:
"Ken ei maksa rahallansa,
se saa maksaa nahallansa --"
semmoinenhan meillä oli tapa ennen vallankumousta. -- _Luitur cum
persona, qui luere non potest cum crumena_. -- Eikö se ole oikeata
laki-latinaa, korkea-arvoisat herrat, vai mitä?"
"Tietääkseni", vastasi markiisi, "ei voi kelläkään teistä, jalot
herrat, olla mitään syytä vaatia, että tätä asiaa ajettaisiin
pitemmälle. Sallikaamme siis valtiosinetinvartian tehdä sen suhteen
miten haluaa."
"Myönnetty, myönnetty -- jätetään asia valtiosinetinvartian
tutkittavaksi, ja määrätään toinen mies avuksi vain näön vuoksi --
esimerkiksi lordi Hirplehooly, joka makaa vuoteen omana -- hän on paras
mies siihen. -- Kirjoittakaa päätös päiväkirjaan, herra sihteeri. -- Ja
nyt, korkea-arvoisat herrat, olisi päätettävä, mitä tuon nuoren
tuhlarin, Bucklaw'n herran, sakolla teemme -- arvattavasti se on
annettava herra rahastonvartialle?"
"Piru vieköön jauhopussini sitten", huudahti lordi Tuuliviiri, "ja
teidän kätenne, joka aina kopeloi sen pohjaa! Olin aikonut ottaa sen
omaksi välipalakseni."
"Käyttääkseni yhtä teidän rakkaista sananlaskuistanne, korkea-arvoinen
herra", lausui markiisi, "te olette niinkuin myllärin koira, joka jo
nuolee huuliansa ennenkuin pussin suu vielä on avattu. -- Eihän sitä
miestä vielä ole sakotettukaan."
"Mutta se voitaisiin tehdä parilla kynänvedolla", virkkoi lordi
Tuuliviiri. "Olenhan minä näinä viimekuluneina kolmenakymmenenä vuotena
aina myöntynyt kaikkiin käskyihin, allekirjoittanut kaikennäköisiä
uskontunnustuksia, luopunut kaikesta, mitä on vaadittu, valallani
vakuuttanut kaikki, mitä on ollut valalla vakuutettava, ja pitänyt
kiinni velvollisuudestani valtakuntaa kohtaan sekä ylistyksen että
moitteenkin aikoina. Tottapa siis näiden korkea-arvoisten herrojen
parissa ei liene ketään, joka tahtoisi kieltää minulta hiukan
kielenkostuketta niin monen kovan työn perästä?"
"Se olisi todellakin sangen kohtuutonta, korkea-arvoinen herra",
vastasi markiisi, "jos olisimme arvelleet, että teidän janonne joskus
kaipaisi tyydyttämistä tai että teidän kurkkuunne voisi tarttua jokin
asia, joka tarvitsee irroittavaa huuhtelua."
Ja tähän lopetamme kuvauksen valtioneuvoskunnan istunnoista sillä
aikakaudella.