Lomasta puiden latvain korkeain
hän savun keksi, vienon, ohuen,
ilmoille kohoilevan tupruttain;
todistus suotu, hauska hänellen,
ett' asui, eli täällä ihminen.
_Spenser_.
Lucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa
valtiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa,
ettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita
maatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin
Edinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän
Ravenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen
puutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan
jokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.
"Ja kaikki purot, jotka liritteli,
pensaitten halki juosta polvitteli."
Aikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut
haluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin
tuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon
kauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito
huomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen
käsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin
vanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa,
missä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle,
joka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku
jälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon,
viekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.
"Kaikki tuo, kultaseni", virkkoi valtiosinetinvartia, "ei ole vastausta
kysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät
entisen omistajan perheeseen."
"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on
pysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän
palveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä
tuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta."
"Kiitos kaunis", vastasi valtiosinetinvartia. "Hän ja hänen omaisensa
syövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken
aikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen
palveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei
itselleen eikä muillekaan!"
"Ei, isä", sanoi Lucy, "uskon varmaan, että te käsitätte väärin
Liisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän
ottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään
nääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset,
kun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee
Ravenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän
palveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on
kiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne
kuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä,
katsomaan Liisa-mummoa."
Ja hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa
siihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.
Kun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas
ulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan
likellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas
pieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka
oli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta
mökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja
oli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen
asukkaan pimentyneen elämän mukainen.
Juuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon
ylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella
seisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista
ja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo
oli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja
tuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen
koko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä
puutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan
kasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä
mehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy
oli tuonut tänne isänsä.
Mitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja
kuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata,
ettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella
ollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.
Hän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun
alla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa
palmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen
näköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä
painunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne
olivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa
peräti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös
puetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä,
oikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin
vaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset
puhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja
kohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen.
Ja sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä
vakavuudella, joka osoitti, ettei hän katsonut saavansa muuta kuin mikä
hänelle oli tuleva. Hän oli aikoinansa ollut kaunis, mutta hänen
kauneutensa oli ollut uhkeaa, miesmäistä laatua, joka ei kestä yli
nuoruuden kukoistusajan. Sittenkin hänen kasvoillaan kuvastui vieläkin
voimallista intoa, syvää ajatusta ja maltillista ylpeyttä, joka, samoin
kuin hänen pukunsakin, näytti todistavan, että hän tunsi olevansa
parempi kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut
mahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla,
saattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän
piti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät
voineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät
saattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat
mehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet
unhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet
häntä uneen.
Lucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan
vaimon huomion puoleensa. "Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan."
"Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin", virkkoi eukko
kumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.
"Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori", sanoi
valtiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias
tietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.
"Niin arvelen olevan, korkea herra", vastasi vaimo, "ilma tuntuu nyt
lämpimämmältä kuin viime aikoina."
"Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? -- Kuinka te
niiden kanssa tulette toimeen?"
"Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat",
vastasi Liisa. "Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri -- Pikku,
hoi!"
Hän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa;
sentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua
palvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei
aivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos
Liisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon
sievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.
"Pikku", käski emäntä, "tarjoa leipää ja hunajaa herra
valtiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille -- kyllä he suovat
kömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat
tehtäväsi."
Pikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti
sopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen
jalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas
toiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä
muu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin
saivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran
lehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin.
Valtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella
tyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti
mielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän,
mistä keksisi sopivan aiheen.
"Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?" kysyi hän
hetken vaiti oltuaan.
"On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin
Ravenswoodin kartanon", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli
kohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän
töin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.
"Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta
syntyisin?" kysyi valtiosinetinvartija vielä.
"En, minä olen syntynyt Englannissa."
"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän
syntymäpaikkanne."
"Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun
maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin
kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona --
täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää -- täällä
Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset -- täällä he
kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he
lepäävät kaikki haudassa -- minulla ei ollut muuta kotimaata kuin
heidän niin kauan kuin he elivät -- minulla ei ole muuta kotimaata kuin
heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."
"Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin
rappiolla!"
"Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa
tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky -- se on: jos niin hyväksi
näette."
"Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy", sanoi sokea
vaimo, "en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa."
"Mutta", sanoi Lucy, "teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te
olitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä
hökkelissä!"
"On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska
sydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt
muiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha
ruumiinikaan saa olla sen heikompi."
"Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita", virkkoi valtiosinetinvartia;
"mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta
odottamaan."
"Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään", kuului vastaus.
"Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua
aikojen kuluessa?" arveli valtiomies.
"Tiesin kyllä, niinkuin tiesin, että se kanto, jonka päällä tai
vieressä te istutte ja joka aikanansa oli korkea, uhkea puu, kerran
välttämättömästi oli kaatuva vanhuuttansa tai kirveen iskusta. Mutta
toivoin kuitenkin, että saisin olla näkemättä sen puun kaatumista, joka
asuntoani varjosti."
"Älkää luulko", sanoi valtiosinetinvartia, "mieleni teitä kohtaan
käyvän nurjemmaksi, vaikka te kaipauksella muistelettekin menneitä
aikoja, jolloin tämä kartanoni oli toisen suvun omana. Teillä
epäilemättä oli syytä heitä rakastaa, ja minä kunnioitan teidän
kiitollisuuttanne. Tahdon vähän korjauttaa mökkiänne ja toivon, että
meistä tulee paremmat ystävykset, kun opimme toinen toistamme paremmin
tuntemaan."
"Minun iälläni", vastasi vanha nainen, "ei enää solmita uusia
ystävyydenliittoja. Kiitoksia tarjouksestanne -- se tuli hyvästä
sydämestä, sitä en epäile. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen enkä
voi, korkea herra, ottaa teiltä vastaan enempää."
"Olkoon niin sitten", jatkoi herra Ashton, "mutta sallikaa minun
kumminkin sanoa, että pidän teitä naisena, jolla on älyä ja sivistystä
enemmän kuin mitä teidän ulkonaisesta tilastanne sopisi päättää. Ja
sentähden pyytäisin, että edelleenkin asuisitte tällä alusmaallani
verotonna elämänne loppuun asti."
"Niin toivonkin saavani", vastasi vanha vaimo vakavasti. "Luullakseni
se oli pantu ehdoksi kauppakirjaan, kun Ravenswoodin kartano myytiin
teille, korkea herra, vaikka semmoinen mitätön seikka on tainnut
haihtua teidän muististanne."
"Kyllä nyt johtuu mieleeni -- kyllä nyt muistan", sanoi herra Ashton
vähän hämillänsä. "Minä näen, että olette liian lujasti kiintynyt
entisiin ystäviinne ottaaksenne vastaan apua heidän jälkeläisiltään."
"Ei millään muotoa, korkea herra. Kyllä minä olen kiitollinen teidän
tarjouksistanne, vaikka en niitä ota vastaan, ja soisin, että voisin
palkita teidän tarjouksenne paremmalla kuin sillä, mitä nyt aion
sanoa."
Valtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut
mitään. "Korkea herra", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla,
juhlallisella äänellä, "varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun
äyräällä."
"Todellako?" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen
kääntyivät maan valtiolliseen tilaan. "Onko jotakin tullut teidän
tietoonne? -- Joku salavehkeily tai salaliitto?"
"Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu
neuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on
toista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja.
Uskokaa sanani -- he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla
tekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi."
"Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on
ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää
vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."
"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta
kannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot
auta."
"Mitä te tarkoitatte?" virkkoi herra Ashton. "Eihän nuori Ravenswood
suinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?"
"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä
nuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä --
kunniallista ja rehellistä, sanoin minä -- olisipa pitänyt lisätä:
laajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin
sukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George
Lockhartin kohtaloa."[5]
Valtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo
äskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: "Chiesley,
hänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin
kartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän
julkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten
tapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei
sopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman
rikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä
tuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli,
kun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta,
ja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa:
varokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä.
Chiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin
veripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa,
mihin hän on joutunut -- minä sanon: kavahtakaa häntä!"
Vanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta,
saanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava
apukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein
käyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön
milloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan
mielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän
tiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi
olla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän
oikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata
sydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei
kukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin
tämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti
vaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän
vastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei
niin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi
varoitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä
vääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi
vastausta odottamatta.