"Varjelkoon Herra", virkkoi kuningas,
"minua että ampuisit."
_William Bell_.
Hautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut
voinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi,
riensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen
virkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.
Valtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut
entisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin
vaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty
Espanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain
värillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo
laskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä
historioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla -- nämä
kirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston
enimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja
kirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä
pergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin
elämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto
oli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle
virkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja
tuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen
persoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra
Ashton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän
heikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän
itse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi
hän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti
huolellisesti salata sitä muilta.
Hän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua
hautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi
sekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä
suuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä
soimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat
käyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän
kuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen
väärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista
maljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä
seikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka,
jos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina
sen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin
tekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna
siitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä
henkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.
Kun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui
valtiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten
hän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa,
niinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen.
"Nuori Ravenswood", mutisi hän, "on nyt omani -- minun omani -- hän on
itse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen.
En ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä
puolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon
tarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin
häväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota
oikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt -- tämä Edgar --
tämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän
vielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa
tilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden
avulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin
sanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin
ilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen
valtaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna
hänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla
paikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä
sanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta
asiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo -- en tahdo hänen henkeensä
koskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän
saa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? -- Omaisuuteni
takaisinanto -- kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa
vanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja
kokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella.
Siinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän
hallituksemme kumoamista!"
Nämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän
vakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin
kuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona
olevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren
Ravenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä
ääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen
niistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat
tapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien
nimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli
huono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä
ankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, _in terrorem_
(muille peloitukseksi).
Asian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia
sanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin
sanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin,
nuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja
pahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi
päätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar
Ravenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa
kuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä
luomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun
kypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen
kupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus
kuului: "Minä odotan aikaani!" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus
viittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen
aineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.
Vanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen
kolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava
anastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut
jonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana
Ravenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden
mukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa
odottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen
isäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.
Ravenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut
muonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: "Minä odotan
aikaani." Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin
pöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi,
ja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä
tunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti
valtiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi
sen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa,
lukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja
läksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää
ajatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin
ne olivat tulleet välttämättömiksi.
Avaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William
Ashton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat
näkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja
tuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa.
Herra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa
tämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin
ihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen
hopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel,
johon joku oli sovittanut seuraavat sanat:
Ällös ihaile kaunotarta,
rauhas istu ja sotaa karta,
älä maista, kun viini vahtoo,
älä puhu, kun kansa tahtoo,
älä kuule, kun lintu laulaa,
vältä kultaista sormuspaulaa.
Jos jouten käsi ja sydän ois,
niin huoleti elää, kuoliakin vois.
Tähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.
Laulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia.
Sillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan
lapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa,
iloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa
kohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat
alas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet,
himmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa
oli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti
pikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan
sitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen
kenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli
perheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi,
voimakkaampi kuin Lucyn oma.
Mutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän
olisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa
aistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille
romanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita
vanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä
uskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin
useimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli
hänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli
pilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista
rakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä
kammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja
nimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan
palkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten
taistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan[3] seurassa
jalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa
koristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.
Mutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy
mielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat,
joita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei
hän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi
ystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan
löytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa
hänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen
jäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä
eläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan
kuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin,
että tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa
nurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden
haluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat
halunsa.
Näin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen,
maallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella,
jonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen
sydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä
ylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita.
Vaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin
Lucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin
sotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi
veli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia,
kertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista
iloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja
riidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia
seikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja
osaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä
kyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.
Yksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla
muut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen
tyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä
siitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman
sijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi.
Mahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista
olentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain
määrin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa,
rakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan
heikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin
rakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten
aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen
nimen mukaan.
"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa
tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka
ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva
herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että
hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi
lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa
kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen
miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä
meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten
vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken
saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo
tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja
pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset
kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä;
meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin
taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten
paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta,
missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille
kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen
luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken
sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä
kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla
matelevainen."
Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja
heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja
maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat,
maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä
arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden
tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat
ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa
ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet
tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi
sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut
yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei
sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii
kosken niskaa kohti!
"Vai niin, Lucy", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli
vaiennut, "opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana
ennenkuin olet sitä koettanutkaan? -- Se varmaankin on hiukan
ennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret,
jotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan
ritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?"
Lucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää,
minkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois
harppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.
Avara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon
takana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta
ylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu
tämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi
majesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin
läksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa
lehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia
ja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia
metsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita
näköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset
toimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja
suurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan
metsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy
olalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.
"Paistiako hankkimaan meille, Norman?" kysyi herra vastaten metsämiehen
tervehdykseen.
"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä
ehkä katsella pyyntiäni?"
"Ei, ei", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä
ajatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista,
oli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi
sanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut
ainoatakaan vastahakoista sanaa.
Metsämies kohotti olkapäitään. "Aivanpa omakin haluni laimenee",
virkkoi hän, "kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni
katsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten
olisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran
täytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo
poika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta
iltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin
ollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku
sarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli
ammuttu, tarjottiin puukko[4] aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt
koskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin
Edgar Ravenswood -- Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan --
hän kun käypi ampumassa -- no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan
hamasta Tristramin ajoista -- Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus
jo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti
mennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua."
Paljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi
valtiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen
palvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei
hänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean
aatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta
metsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen
mies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä.
Herra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä
oli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti;
sittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle
taalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin
komean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan
joltakulta maalaisherralta -- hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu
ylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. "Ettepä te, armollinen herra,
ole viisas palkanantaja", sanoi hän, "kun maksatte ennenkuin mitään
olette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista
ammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?"
"Luultavasti", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, "et arvaa mitä
tarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa _conditio
indebiti_."
"En suinkaan, niin totta kuin elän -- se mahtaa olla joku
lakitieteellinen solmusana -- mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa,
niin' -- tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. -- Mutta
tahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja
penikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea
paksulti rasvaa rintapalassaan."
Hän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi
ikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin
uljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.
"Uljasko! -- onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille",
vastasi Norman. "Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko
suuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka
rupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän.
Pulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset
ja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se
karkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien
luetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen
taakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän
silloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!"
"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?" kysyi
herra Ashton vielä.
"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta
kahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan
kultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja
ruudilta?"
"Ei suinkaan enempää voisi toivoakaan, se on totta", vahvisti
valtiosinetinvartia. "Mutta me viivytämme sinua metsäretkeltäsi,
Norman. Hyvästi, kunnon Norman."
Ja hyräillen talonpoikaista lauluaan jousimies nyt jatkoi matkaansa.
Hänen laulunsa karkea ääni heikkeni heikkenemistään sitä mukaa kuin hän
joutui kauemmaksi:
Ja munkki ne nousee kun aamukello soi,
kun vielä on vuotehell' apotin paikka;
ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;
jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!
Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,
ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;
mut kuni lumivalkea tevanani tää,
ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis."
"Onko tämä mies", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun
sävel oli kuulumattomiin kadonnut, "ollut ravenswoodilaisten
palveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä
sen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa
jokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia."
"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä
kulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan
pienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin,
mistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja
entisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde."
"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni", virkkoi
isä, "tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?"
"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta
kaikenlaista nuoresta Ravenswoodista."
"Vielä vai, lapseni!" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: "Ja
kuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat
ämmät tällä maailman äärellä."
"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja,
kun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on
hän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien
kuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka,
mutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen
pohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän
silmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu,
vaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi
vaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte
sanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä
äly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla
kreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä.
Tulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen
virstankaan päässä hänen mökistään."