Ei ole voitto vielä aivan meidän;
pakeni kyllä vihollinen, vaan
mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.
_Henrik VI. Toinen osa_.
Erään Itä-Lothianin[1] viljavista alangoista vuoristoon vievän
vuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan
rauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja
sotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin
nimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen
muinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa
Douglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan
voimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein
ollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka
aikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin
linna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen --
tällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin
kaakkoista maakuntaa -- ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä
ulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on
monta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä
tietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa
suorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu
taivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto
himmeni suuresti noin 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen
vallankumouksen[2] aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä
suvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan
torniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S:t Abbin niemen ja
Eyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren
selkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä
ravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän
perintömaistansa.
Lordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan
nöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n
vuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka
hänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt
arvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi
Ravenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.
Tämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt
sukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän
luuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin
hän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt
ostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat
maatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies
oli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin
Ravenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana
oli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli
lakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja
kaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi,
valtakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus
kuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen
osanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut
paljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne
erilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten
rikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.
Sen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies
rajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut
aihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli.
Muutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin
kostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä
esi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä
ostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla
yleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän
takana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus
asiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian -- siihen korkeaan virkaan
herra William Ashton oli kohonnut -- olleen suurissa raha-asioissa
Ravenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti
kartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen
sen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin
vaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia
etuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että
kylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi
piti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta,
jonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.
Senaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. "Niinä
päivinä ei ollut kuningasta Israelissa." Siitä saakka kun Jaakko VI oli
lähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli
Skotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka
sitä mukaa kuin heidän juonensa S:t Jamesin hovissa sattuivat
onnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän
hallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset
pahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon
lampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä
hallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi
ollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien
sorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon
kruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan
taipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat
kuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen
omallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän
menettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus,
yhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan
tasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden
perustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on
kuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut
oikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen
oma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.
Mutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun
aatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja
kilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa.
Semmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista
valta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen
sekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan,
omaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut
ollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle
perheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään
valtaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista
samalla tavalla.
Oikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet.
Tärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut
syytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut
virkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: "Näytä
minulle mies, niin näytän sinulle lain" tuli yhtä todeksi kuin se oli
häpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin,
vieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka
käytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja
kukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli
sukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin,
voinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen
omaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein
oikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle
asialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi
osoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa.
Hopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan
neuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin,
niin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman
että asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.
Aikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että
valtiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja
voitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää
kaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän
onnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin
omatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen
noita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin
suurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä
voimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla
Macbethin puolison uskaliaat toiveet.
Rouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää kuin hänen miehensä, jota etua
hän käyttikin niin paljon kuin suinkin vahvistaakseen ja enentääkseen
puolisonsa valtaa sekä myös, jollei huhu ollut aivan valheellinen, omaa
valtaansa herra Ashtoniin. Rouva Ashton oli ollut kaunis ja oli
vieläkin muhkea, majesteetillinen nainen. Luonnolta oli hän saanut
suuret hengenlahjat sekä myös tulisen, intohimoisen mielen; ja kokemus
oli opettanut häntä käyttämään edellisiä hyödykseen, jälkimmäistä
salaamaan, vaikkei hillitsemään. Jumalisuuden ulkonaisia menoja hän
noudatti tarkasti ja ankarasti; vieraanvaraa suotiin hänen talossaan
loistavalla, miltei kerskailevalla tavalla; hänen puheensa ja
käytöksensä, joka noudatti senaikuista ylintä skotlantilaista muotia,
oli vakava, arvokas ja tyystin kaikkien seuraelämän sääntöjen mukainen.
Hänen tapoihinsa ei panettelun häijy hengähdys ollut koskaan ylettynyt.
Mutta siitä huolimatta, että hänellä oli näin monta kunnioitettavaa
hyvettä, kuultiin Ashtonin rouvaa harvoin mainittavan rakkauden tai
ystävyyden tuntein. Oma etu -- suvun etu, vaikka ei aina
persoonallinenkaan -- oli silminnähtävästi kaikkien hänen tekojensa
vaikuttimena; ja missä niin on laita, ei teeskentely helposti saa
teräväsilmäistä, pahansuopaa yleisöä petetyksi. Nähtiin ja sanottiin,
ettei Ashtonin rouva sulavimpienkaan kursastelujensa ja mielistelynsä
aikana päästänyt pyydystettäväänsä koskaan näköpiiristänsä, yhtä vähän
kuin haukka ilmassa kierrellessänsä kääntää silmäänsä saaliistaan.
Tästä syystä ne tunteet, joilla hänen vertaisensa ottivat Ashtonin
rouvan kohteliaisuuden vastaan, aina olivat epäilevät. Alhaisemmissa
näihin tunteihin yhtyi pelkoa, joka olikin suureksi avuksi rouvan
hankkeille, sillä se taivutti ihmisiä pikemmin suostumaan hänen
pyyntöihinsä ja sokeasti tottelemaan hänen käskyjään; mutta toiselta
puolen tämä tunne oli hänelle haitallinenkin, kun se ei voinut soveltua
rakkauden eikä kunnioituksen kanssa yhteen.
Sanottiinpa hänen miehensäkin, jonka menestykseen rouvan avut ja taito
olivat vaikuttaneet niin voimallisesti, katselevan häntä pikemmin
kunnioittavan pelon kuin luottavan rakkauden tuntein; ja jos huhussa
oli perää, oli aikoja, jolloin hän arveli liian kalliisti ostaneensa
mahtavuuden, kun oli maksanut sen kotoisella orjuudella. Tätä ei
kuitenkaan, kaikista luuloista huolimatta, voitu varmasti tietää; sillä
rouva Ashton piti miehensä arvoa omanansa ja ymmärsi hyvin, kuinka
halventavaa tälle arvolle yleisön silmissä olisi, jos nähtäisiin herran
olevan vaimonsa vallan alainen. Kaikissa puheissaan Ashtonin rouva siis
toi esiin miehensä sanoja pettämättöminä totuuksina; hän vetosi aina
miehensä aistiin ja oli kuuntelevinaan hänen mielipiteitään
sillä nöyryydellä, joka sopi kuuliaisen vaimon käytökselle niin
korkeasäätyistä ja suuriarvoista puolisoa kohtaan. Mutta kaiken tämän
alla oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui ontolta ja petolliselta. Ja ne,
jotka tarkkasivat tätä pariskuntaa tarkoin, kenties pahansuovinkin
silmin, olivat varmat siitä, että rouva, lujemmasta luonteestansa,
vanhemmasta sukuperästänsä ja suurista, korkealentoisista toiveistansa
ylpeillen, hiukan halveksi miestänsä ja että tämä puolestaan katseli
rouvaa pikemmin epäluulon ja pelon kuin rakkauden ja ihastuksen
tuntein,
Mutta herra William Ashtonin ja hänen rouvansa hartaimmat pääpyrinnöt
olivat kuitenkin aivan samat. He eivät siis koskaan työskennelleet
muuta kuin yksistä puolin, vaikk'ei sydämellisessä sovinnossa, eivätkä
koskaan missään ulkonaisessa seikassa laiminlyöneet osoittaa sitä
kunnioitusta toista kohtaan, jonka he tiesivät tarpeelliseksi
voidakseen vaatia itselleen yleisön kunnioitusta.
Heidän avioliittoansa vahvistivat upeat lapset, joista kolme oli nyt
vielä elossa. Vanhin poika oli matkoilla; seitsentoistavuotias tyttö
sekä noin kolme vuotta nuorempi poika asuivat vanhempiensa
kanssa Edinburghissa niin kauan kuin Skotlannin parlamentin ja
valtioneuvoskunnan istuntoja kesti, mutta muina aikoma vanhassa,
goottilaistyylisessä Ravenswoodin kartanossa, johon valtiosinetinvartia
oli rakennuttanut suuria, seitsemännentoista vuosisadan tyylisiä uusia
rakennuksia.
Lordi Allan Ravenswood, mainitun vanhan kartanon sekä siihen kuuluvien
avaroiden maatilusten entinen omistaja, jatkoi vielä jonkun aikaa
voimatonta sotaansa uutta omistajaa vastaan nostaen riitoja
kaikenlaisista seikoista, jotka koskivat heidän aikaisempia
raha-asioitansa. Mutta ne ratkaistiin toinen toisensa jälkeen rikkaan,
mahtavan riitaveljen eduksi, ja vihdoin viimein kuolema teki lopun koko
käräjöimisestä haastamalla Ravenswoodin korkeamman tuomioistuimen
eteen. Hänen elinsuonensa, joka kauan aikaa oli kulumistaan kulunut,
katkesi rajusta voimattoman raivon puuskasta, joka Ravenswoodin
sydämessä riehahti hänen saadessaan sanoman tappiostaan eräässä
oikeudenkäynnissä; se oli viimeinen asia, jota hän oli ajanut mahtavaa
vihamiestänsä vastaan ja joka nojautui kenties pikemmin kohtuuteen kuin
lailliseen oikeuteen. Ravenswoodin poika oli läsnä isänsä tuskallisessa
kuolinkamppailussa ja kuuli ne kiroukset, joita vanhus syyti
vihamiestänsä vastaan ikäänkuin jättäen koston pojalle perinnöksi.
Sattuipa pian toisiakin seikkoja, jotka pojassa vielä kiihoittivat
kostonhimoa, mikä silloin oli skotlantilaisen pahin vika, kuten oli
ollut kauan aikaa.
Oli marraskuun aamu, ja valtameren rannalla törröttävät kalliot olivat
paksun, raskaan sumun peitossa, kun vanhanaikuinen, puoleksi raunioina
oleva torni, jossa lordi Ravenswood oli kuluttanut elämänsä viimeiset,
levottomat vuodet, aukaisi porttinsa, jotta isännän maalliset
jäännökset voitaisiin kuljettaa vieläkin synkempään, autiompaan
asuntoon. Loisto ja kunnianosoitukset, joista vainaja viime vuosinaan
oli vieraantunut, olivat vielä kerran vironneet eloon juuri nyt, kun
hänet oli annettava unhotuksen valtakunnan omaksi.
Lippu lipun perässä, koristeinaan tämän vanhan suvun ja sen
heimolaisten vaakunoita ja mielilauseita, kulki surullisessa saatossa
ulos pihan matalasta kaariportista. Seudun etevimmät aatelismiehet
mustimmissa suruvaatteissaan seurasivat jäljestä pakottaen pitkän
hevosjoukkonsa siihen juhlalliseen astuntaan, mikä tämmöisessä
tilaisuudessa sopi. Torvista, joihin oli sidottu mustaa silkkiharsoa,
soi pitkäveteisiä, surullisia säveliä, ohjaten saattojoukon kulkua.
Ääretön parvi alempia hautajaisvieraita ja palvelijoita lopetti jonon;
se ei ollut vielä päässyt portistakaan ulos, kun jo ensimmäiset olivat
saapuneet kappeliin, mihin ruumis oli haudattava.
Vastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui
Skotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä
messupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia
hautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood
kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli
_kavaljeerit_, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä -- tähän
puolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului -- olivat siihen
mielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus,
joka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli
valtiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta,
hankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun
pappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia
aseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta
kaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan
ainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin
nuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi
kädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää
asiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta.
Oikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta
satamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti
vain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan
vastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen
hautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten,
ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona
uppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani."
Tämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin
kaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman
itsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat
kiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun
ylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään
seisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän
suuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään
olivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka
ilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti
vihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki
lähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin.
Eräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun
hänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun
kaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli
hautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine
sametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma
isä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi
nuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin
äänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään
vuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa.
Kivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja
Edgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.
Saattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka
johtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. "Hyvät herrat ja
ystävät", lausui Edgar, "te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin
kuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan.
Kunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin
kristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty
sukulaisenne ruumiilta -- vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin
halvimmasta suvusta -- jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen
oikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja
kunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt
poliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme -- se suru, jota meidän
poismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä -- on paennut poskiltamme
syystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on,
että tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan
muu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla
niin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön
Jumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle
miehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon
hän on minut ja omaiseni saattanut!"
Suuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä
syyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta
tyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista.
Ravenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi
sopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he
arvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen
ilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän
tapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.
Hautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta
nykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja
vainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten
melulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla
vähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka
hautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen
aikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin
puolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla,
kartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti
kahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden
peijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi
Ravenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille,
vaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa
vierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla
tuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka
ilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa
kunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen
näköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin
reunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka
pikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.
Kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti
luvaten apuansa -- jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat
unohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena
oman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.
Ravenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän
töin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon
lähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi
tyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä
kaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta.
Mutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli
manasi esille -- siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja
hävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja
kummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt.
Ennestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja
nuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.
Näytellessään tämän tornin raunioita -- jotka yhä vielä jyrkän kallion
kukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää
ole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri -- talonpoika vakuuttaa
yhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä
herätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka
pahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä
häijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät
saattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!