määräyksen ohjaajalle. He menivät kaikki -- Esmondhaugh, Pegge, nuori
teikari ja se mies, jota seurasimme -- Milhirst, kuten otaksun hänen
nimensä olevan. Ja sanonpa teille, miten on asia, herra Smith", jatkoi
Styler, äkillisen, synkän päättäväisen purkauksen vallassa. "Minun
luullakseni me olemme hävinneet!"
"Hävinneet?" kummasteli Smith. "Miten? Mitä tarkoitatte?"
"Hävinneet!" toisti Styler entistä synkempänä. "Tulimmaista! Keittomme
on sotkettu. Jalansijamme on rikottu. Olemme käyttäytyneet kuin
sylilapset tai sokeat hevoset! Sitä minä ajattelen."
Smith vilkaisi tuskaisesti odottavaan ajuriin ja sitten sihteeriinsä.
"Jos puhuisitte selvästi, niin ymmärtäisin, mitä tarkoitatte", murahti
hän äreästi. "Mitä ihmettä oikein tarkoitatte, mies?"
"Sitä, mitä sanon -- kielenkäyttöni on vain hiukan -- miten sitä
nimitetään? -- kuvaannollista", vastasi Styler.
"Tarkoitan, että joku -- luultavasti tämä Milhirst -- korjaa
tulokset nenämme editse. Mitä tarkoittaa kaikki tämä -- tämä majuri
Esmondhaughin, vanhan Pegge-Philcoxin ja kolmannen tuntemattoman
miekkosen kohtaus yksityisetsivän toimistossa? Ja he kaikki sitten
etsivän poliisin päämajaan! Niin -- hän on viekas veitikka, tämä majuri
-- hän on tehnyt minulle kepposen! Minusta tuntui, että hän loi minuun
kummallisen katseen, kun eilenillalla tapasin hänet rouva Rentonin
luona -- niin kyllä! Asia on niin, herra Smith, että joku on tehnyt
myyräntyötä, puuhaillut maan alla. En ole vedonlyöjä", lopetti Styler
juhlallisesti, "mutta jos olisin, panisin kaikki säästöni vetoon siitä,
että nämä veitikat ovat saaneet murhat selville ja menneet etsivään
osastoon tekemään niistä selkoa! Ja me olemme -- hävinneet!"
Smith ei vastannut mitään. Hänelle alkoi selvitä, että hänen
sihteerinsä sanoissa oli paljon perää -- nämä liikkeet olivat
todellakin tavattomia. Hän asteli kadunkulmauksessa minuutin tai pari
syvissä mietteissä.
"Kas niin!" huudahti hän äkkiä. "Tunnemme siellä erään miehen, joka
ilmaisee meille, mitä on tekeillä. Tulkaa, Styler, me menemme heidän
jälessään."
Hän työnsi Stylerin vaunuihin, käski ajurin seisauttaa Whitehallissa ja
ähkäisi vaipuessaan istumaan soppeen ja pamauttaessaan oven kiinni.
"On kovin ikävä, jos lopuksi petymme saaliistamme, Styler", valitti
hän. "Mutta mitä nämä ihmiset saattavat tietää?"
"Mitäpä kukaan tietäisi, mitä me tiedämme?" tokaisi Styler. "Me emme
tiedä, mitä poliisit tietävät... Emme tiedä, mitä tämä Milhirst tietää
-- emmekä myöskään sitä, mitä Esmondhaugh ja Pegge tietävät. He ovat
hoitaneet omaa peliään -- me olemme hoitaneet omaamme. Mutta yhdestä
seikasta olen ollut varma aina siitä saakka, kun menin sinne Café
Noriin."
"Mistä niin?" kysyi Smith.
"Siitä, että tuo Milhirst-miekkonen ei ole mikään rikollinen", vastasi
Styler varmasti. "En välitä vähääkään hänen ja Kestevenin suhteista
enkä siitä, kuinka usein hänet nähtiin pienen kotiopettajattaren
seurassa. Niin, sir -- sitä miestä ei vainuta -- hän vainuaa. Ei
yksikään rikollinen olisi poistunut sieltä kahvilasta sillä tavoin kuin
hän poistui eikä astellut hänen toimistoonsa hänen tavallaan. Minussa
on hieman psykoloogin vikaa, vaikka niin ei ehkä luulla, ja minä saan
varsin pian selon muutamista ihmisistä!"
Smithin pohtiessa tätä huomautusta ajuri pysähtyi Whitehallissa,
ja laskeuduttuaan vaunuista kävelivät hän ja Styler reippaasti New
Scotland Yardiin päin. Mutta heidän lähestyessään sen rakennusrykelmän
sisäänkäytävää ajoi sieltä ulos toinen ajuri, ja vaunujen vieriessä
ohitse Stylerin tarkat silmät osuivat valppaina kyydittäviin.
"Siinä oli se Milhirst ja pari etsivää!" huudahti hän. "Tunnen molemmat
viimemainitut ulkonäöltä, mutta en tiedä heidän nimeään. No niin,
jonnekin he ovat joka tapauksessa menossa!"
"Mikäli me tiedämme", huomautti Smith "on se veitikka saatettu juuri
vangita".
"Ei, sir!" väitti Styler varmana. "Ei sinnepäinkään -- he ovat kolmisin
menossa vangitsemaan jotakuta. Ja tuossa ovat majuri ja muut."
Stylerin puhuessa he olivat kääntyneet nurkkauksesta, ja vähän matkan
päässä seisoivat eräällä ovella majuri Esmondhaugh, Samuel Pegge ja
se nuorehko mies, joka oli ollut molempien edellämainittujen mukana
Margaret-kadun toimistossa, ja heidän seurassaan oli kaksi tai kolme
miestä, jotka näyttivät viranomaisilta. Yksityinen auto, joka oli sinä
iltana ollut niin paljon näkyvissä, oli seisautettu kiveyksen reunalle;
sen takana oli kahdet tai kolmet ajurinvaunut. Ja kadunkulmauksessa
kävelevien Smithin ja Stylerin katsoessa sinnepäin, astui se mies, jota
Styler oli nimittänyt teikariksi, yksinään autoon ja ajoi suunnalleen,
kun taas Pegge samoin yksin astui ajurin vaunuihin ja katosi toiseen
suuntaan. Hetkistä myöhemmin majuri Esmondhaugh nyökkäsi ja lausui
sanan jäähyväisiksi ovella seisovalle ryhmälle, kääntyi ja lähti
keppiään heilutellen astelemaan Whitehallia ja valppaasti tarkkailevia
kumppanuksia kohti.
"Puhutelkaa häntä, Styler!" supatti Smith. "Hän muistaa teidät.
Koettakaa saada jotakin selville!"
Styler astui esille varjosta, jossa hän ja Smith olivat tähyilleet, ja
sijoittui lähestyvän Esmondhaughin tielle.
"Suokaa anteeksi, majuri", alkoi hän anteeksipyytäen. "Tuntenette
minut, sir -- eilenillalla, siellä Warrenissa, muistattehan?"
Majuri Esmondhaugh, joka ilmeisesti oli vaipunut joihinkin syviin
mietteisiin, pysähtyi, jäi tuijottamaan puhujaan, kiinnitti monokkelin
oikeaan silmäänsä ja taivutti rotevaa vartaloaan tarkastaakseen
kysyjää. Sitten hän vilkaisi Smithiin -- ja hymyili omituisesti ja
arvoituksellisesti.
"Niin -- hm -- ahaa!" äänsi hän. "Juuri niin. Herra -- hm -- Styler,
muistaakseni? Niin, kyllä muistan teidät varsin hyvin. Ja tämä herra
epäilemättä on tohtori Hextallin ystävä, herra Smith?"
Smith siirtyi likemmäksi; hän oli päättänyt hankkia jonkunlaista
hyvitystä ilkeästä tilanteesta.
"Teidän täytyy suoda meille anteeksi, että häiritsemme teitä, majuri
Esmondhaugh", pyysi hän. "Asia on niin -- varmaankin tiedätte, että me
herra Tressin puolesta koetamme selvittää näitä murhia. Ja --"
Majuri Esmondhaugh keskeytti hänen sanansa, heilauttaen kättään.
"Kyllä, kyllä, niin olen muistaakseni kuullut, herra Smith", sanoi
hän. "Mutta todellakaan minä -- minä en voi kertoa teille mitään.
Minä -- asia on niin, että kaikki on näiden ihmisten huostassa --
poliisiviranomaisten, ymmärrättehän -- näiden täkäläisten. Luullakseni
-- niin, jos kenties siunailette huomisaamuisia sanomalehtiä, niin
näette -- hm."
Häntä näytti haluttavan poistua tiehensä, ja huomattuaan, ettei hän
tahtonut ilmaista mitään, Smith kumarsi ja vetäytyi takaisin. Mutta
Styleristä ei ollut niin helppo selviytyä.
"Ettekö voi kertoa meille mitään, majuri?" kysyi hän vakavasti. "Olemme
nähneet kauheasti vaivaa, seuranneet pitkiä jälkiä tänä iltana ja
tiedämme teidän tietävän enemmän kuin me tiedämme, ja --"
"No niin, todellakin, herra Styler", vastasi majuri Esmondhaugh
varsin suopeasti. "Tosiaankin -- toivoisin voivani, ymmärrättehän,
mutta sitten, nähkääs, minun ei pitäisi, tiedättehän. Hm. Minä --
ammattisalaisuus, käsitättehän, hm. Mutta sanonpa teille", huudahti hän
äkkiä iloisena kuten sellainen mies, jonka äly ei ole juuri säkenöivä
ja joka saa harvinaisen mielijohteen, "sanonpa teille erään seikan,
nähkääs -- ajattelen, että jos -- niin -- jos käytte ystävänne, tohtori
Hextallin luona pian, kuulette jotakin -- niin, jotakin varsin, niin
kyllä, varsin tärkeätä, käsitättehän! Ikävä, etten voi viipyä, herra
Smith -- minulla on kauhean kiireellinen kohtaus, ja nyt olen jo
myöhästynyt."
Nyökättyään hymyillen hän asteli kiireesti edelleen, ja Smith ja Styler
jäivät katselemaan toisiansa. Sitten hekin lähtivät liikkeelle ja
palasivat Whitehalliin. "Hänen käytöksestään päättäen en uskoisi, että
hänellä olisi ollut kovinkaan paljoa ilmaistavaa", huomautti Smith.
"Mitä te arvelette, Styler?"
"Minä arvelen -- noustaan tuon ajurin vaunuihin ja ajetaan tohtorin
asunnolle, sir", ehdotti Styler. "Majuri Esmondhaughia ei mielestäni
juuri voi pitää mielikuvitukseltaan voimakkaana herrasmiehenä ja
jos hän sanoo, että Hextallin luona kuulemme jotakin, niin kuulemme
myöskin."
Heidän saapuessaan Hextallin asunnolle ei siinä ulkoapäin ollut mitään
nähtävää; ei myöskään Queen-Anne-kadulla ollut mitään erikoista heidän
ajaessaan siitä ohitse. Styler oli katsahtanut Tressien huoneiston
valaistuihin ikkunoihin ja kadulle avautuvaan yhteiseen oveen --
kummassakaan ei ollut näkynyt mitään tavatonta. Eikä Hextallin sisäkön
käytös ollut lainkaan tavallisuudesta poikkeava, kun hän päästi heidät
sisälle.
"Tohtori Hextall ei ole palannut, sitten kun hän lähti teidän
seurassanne", ilmoitti hän. "Tahdotteko tulla sisälle odottamaan? En
tiedä, mihin aikaan hän tulee kotiin. Ne ulkomaalaiset nuoret herrat
olivat täällä äsken, mutta he lähtivät jälleen pois."
"No, me odotamme", vastasi Smith. "Tohtori Hextall ei voi viipyä kauan."
Tuntien talon hyvin Smith meni edellä ruokasaliin. Vain vähän toista
tuntia sitten he olivat kaikki lähteneet sieltä Demetriadin saavuttua
uutisineen, ja tuolit, joissa he olivat istuneet, olivat yhäti samoissa
asennoissa, joihin he olivat ne jättäneet. Pieneen sisähuoneeseen
vievän parioven toinen puolisko oli auki, ja siellä sisällä oli
hoitajatar Palliser lamppu kädessä koluamassa hyllyjä ja kirjakaappeja.
Kuultuaan heidän saapuvan hän katsahti isompaan huoneeseen.
"Herra Smith, toivoisin teidän ja herra Stylerin auttavan minua
etsimään erästä esinettä. Tohtori Hextall lähetti herra Tressin
asunnosta minut noutamaan pientä koteloa, jonka hän vakuutti olevan
tuolla kaapissa. Mutta sitä ei siellä ole, ja nyt etsin sitä;
luultavasti hän tarvitsee sitä välttämättä."
"Onko tohtori Hextall siis siellä?" kysyi Smith, astuen huoneeseen.
"Onko hän ollut siellä kauan?"
"Hän on siellä neiti Tressin seurassa", vastasi sairaanhoitajatar.
"Hän saapui neidin ollessa paneutumaisillaan makuulle. Varmastikin hän
tarvitsee tätä koteloa jotakin erityistä tarvetta varten, ja hän sanoi
minun löytävän sen jostakin muualta, jollei se olisi siellä, missä hän
arveli. Herra Styler -- ettekö katsoisi, onko se tuossa komerossa?"
Smith, joka silmäili ympärilleen välinpitämättömästi eikä ollut
erikoisen innostunut etsimään, kuuli äkkiä askelia eteishallista.
Sitten hän erotti Hextallin äänen.
Hän vilkaisi Styleriin, meni ruokasaliin ja sulki parioven jälkeensä.
Ja hänen työntäessään sitä kiinni avautui eteishallista tuova ovi,
ja saliin astui Hextall kalpeana, sekavannäköisenä, mutta ilmeisesti
omituisen tarmon puuskan vallassa. Hänen jälessään seurasi tyynesti
kolme miestä -- Margaret-kadun kookas mies ja ne miehet, joiden
seurassa hän oli lähtenyt ajamaan New Scotland Yardista.
Äkkiä Smithistä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat tarttuneet mattoon,
jolla hän seisoi. Hän töllisteli Hextalliin suu auki. Ja Hextall
sai kahdesti kostuttaa huuliaan kielensä kärjellä, ennenkuin pystyi
puhumaan. Sittenkin hänen äänensä oli kuiva ja käheä.
"Sairaanhoitajatar", kuiskasi hän. "Onko hän täällä?"
Entistä enemmän ihmeissään Smith kohotti kättään ja osoitti sormellaan
perähuoneeseen. Hextall nyökkäsi, katsahti takanaan oleviin miehiin ja
ikäänkuin päätettyään tehdä ankaran ponnistuksen kiskaisi oven äkkiä
auki.
"Hoitajatar!" lausui hän, pakottaen äänensä rauhalliseksi. "Tulkaa
tänne, olkaa hyvä!"
Neiti Palliser tuli huoneesta suoraan mieskolmikon keskelle. Ja sitten
Smith näki ja käsitti kaikki, ja myöskin komeron hyllyjä penkonut
Styler kääntyi katsomaan, näki ja ymmärsi.
Myöskin nainen ymmärsi. Ja nopeasti kuin pelästynyt käärme sujahti
hänen oikea kätensä hoitajatarpuvun sivutaskuun. Mutta poliisinsilmät
olivat kerkeät näkemään ja poliisinkädet vikkelät toimimaan, ja
ennenkuin Smith ennätti hievahtaakaan, kuuli hän kilahduksen, näki
jotakin kirkasta välähtävän ja arvasi lain kouran taaskin tarttuneen --
mihin?
Hetkisen ajan Smith sitten näki vastauksen tähän kysymykseen, kun
naisen julkeat, kostonhimoiset silmät uhkuivat ruumiillistunutta
pirullisuutta ja ilkeyttä. Hoitajatar Palliser oikaisihe ja purskahti
nauramaan; ja ainakin kaksi miestä, jotka kuulivat sen naurun, tunsivat
näkevänsä siitä unta ja hikoilevansa pelosta unissaan -- eivät
ainoastaan kerran, vaan monesti vastaisuudessa.
"Te kirotut!" sähähti hoitajatar Palliser, kiristellen hampaitaan.
"Olkaa kirottuja kaikki tyyni! Mutta vähätpä siitä! Ette kykene
riistämään minulta sitä tyydytystä, jonka heidän surmaamisensa minulle
tuotti."
XXXIII
SELVITYS
Ennenkuin Smith ennätti tointua ällistyksestään, olivat etsivät
kiidättäneet hoitajatar Palliserin huoneesta ja koko talosta, ja vasta
kuultuaan ulko-oven sulkeutuvan hän sai puhelahjansa takaisin.
"Hoitajatar Palliser!" huudahti hän. "Luotetuimpia apulaisiani!
Syytettynä murhasta! Mahdotonta! Siinä täytyy olla suuri erehdys!"
Hän kääntyi Hextallin puoleen kiukkuisena ja harmissaan. Mutta Hextall,
joka oli vieläkin hyvin kalpea ja pyyhki hermostuneesti otsaansa,
pudisti päätään ja osoitti kookasta miestä, joka oli pysytellyt
takalistolla ja silmäili nyt Smithiä miettivästi.
"Kysy -- häneltä!" kehoitti Hextall. "Minä -- minä olen yhtä
hämmästynyt kuin sinäkin. Ja minä olen -- järkytetty. Emmekö -- emmekö
ota ryyppyä?"
Hän astui epävakaisesti tarjoilupöydän luokse, mutta sinne päästyään
hän nojasi sitä vastaan ja kääntyi Stylerin puoleen, hymyillen heikosti.
"Kuulkaahan. Styler! Tulkaa te -- ottamaan meille -- konjakkia!" kutsui
hän. "Hyvä Jumala! Kylläpä sain iskun!"
"Iskun!" huudahti Smith. "Niinpä kai." Hän pyörähti kookkaaseen mieheen
päin. "Te siis tunnette koko jutun, niinkö? No niin, eikö teidän sopisi
kertoa meillekin? Väitättekö tosissanne, että hoitajatar Palliser
surmasi Kestevenin -- ja neiti Brockin? Mahdotonta!"
Mies istuutui lähimpään tuoliin ja katseli Smithiä silmissään hyvin
merkitsevä ilme.
"Neiti Brock" puhkesi hän puhumaan, "oli sisareni. Se nainen tappoi
hänet -- samoin kuin myöskin sen miehen, jota nimitätte Kesteveniksi.
Todistukset ovat varsin selvät -- sitäpaitsi kuulittehan, mitä hän itse
sanoi."
"Jumala sieluani armahtakoon!" jupisi Smith. "Kuuletteko sitä, Styler?
Ettekö te ole hämmästynyt?"
"En milloinkaan hämmästy mistään, sir", vastasi Styler, rauhallisesti
käsitellen pulloja ja karahvia. "Huomautinhan teille jonkun
työskentelevän maan alla. Yhtä kaikki, ollakseni rehellinen en voi
väittää koskaan epäilleeni juuri sitä henkilöä. Mutta", lisäsi hän
työntäessään pikarin Hextallin käteen, "nähtyäni hänen katseensa,
silloin kun hän tunnusti, uskoisin hänen pystyvän surmaamaan vielä
joitakuita ihmisiä lisää. Ja luullakseni arvaan hänen vaikuttimensa
näissä kahdessa tapauksessa. Kostoa, vai mitä, herra Milhirst, eikö
ollutkin?" lopetti hän, katsahtaen kookkaaseen mieheen. "No, ei teidän
tarvitse säpsähtää sitä, että tiedän nimenne -- me osaamme katsella
ympärillemme yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä."
"Tahtoisin tietää kaikki", sanoi Hextall, joka virkistyi
Stylerin hoitamana. "En tiedä mitään; minä -- minä luulin teidän
ja niiden toisten tulleen herra Tressin asuntoon -- kokonaan
toisessa tarkoituksessa. Toivoisin teidän kertovan meille kaikki
totuudenmukaisesti. Ottakaa ryyppy ja kertokaa!"
"Se on pitkä ja sekava tarina, tohtori Hextall", vastasi Milhirst.
"Enkä tällä hetkellä voi muuta kuin esittää teille sen pelkät
hahmopiirteet -- kuulette lisää, kun sitä naista tutkitaan ja
tuomitaan. Sanoitte muuten muistaakseni, herra Smith, että hän oli
apulaisenne?"
"Hän oli palveluksessani", murahti Smith. "Ja luotin häneen."
"Yhtä kaikki en otaksu teidän tietävän hänestä paljoakaan", huomautti
Milhirst. "Enkä voi väittää itsekään tietäväni varsin paljoa --
mutta äskeisten tapahtumien yhteydessä tiedän hänestä kyllin paljon
vakuuttaakseni, että hänet varmasti hirtetään. No niin -- jos aion
lyhyesti esittää teille tietoni, on minun alettava siitä, mikä
tuntuu alulta. Ja minun on mainittava muutamien arvoasemassa olevien
henkilöjen nimet -- niitä ei muuten voidakaan pitää salassa. Ja
ensimmäinen on Oronsayn kreivitär."
Smith nykäisi Styleriä, joka juuri silloin sivuutti hänet viedessään
Milhirstille lasia.
"Lady Oronsay", jatkoi Milhirst, "on sir Godfrey Esmondhaughin nuorempi
tytär ja majuri Esmondhaughin ja rouva Rentonin sisar. Hänellä on
-- noh niin, omaperäinen ja päättävä luonne -- hän on sellainen,
jollaisia nimitetään nykyaikaisiksi naisiksi. Hyvin monta vuotta
sitten -- suhteellisesti puhuen -- hän saapui Lontooseen elääkseen
omaa elämäänsä -- hän piti taiteesta, hän hankki oman atelierin ja
joutui sitten niin sanottuun boheemipiiriin -- se lienee ollut perin
soma joukkue. Teidän on muistettava, että hän oli nuori -- hän käytti
otettua nimeä -- eikä kenties ollut kovin tarkka. Joka tapauksessa
hän teki hyvin ajattelemattoman teon -- hän mieltyi rajusti erääseen
mieheen, jonka hän kohtasi niihin aikoihin, ja meni hänen kanssaan
avioliittoon; heidät vihittiin eräässä Cityn kirkossa, ja hän käytti
otettua nimeään eikä ilmaissut miehelle, kuka hän oikeastaan oli. Mies
käytti vihittäessä nimeä Edward Charleston Legette ja muutamia viikkoja
senjälkeen hylkäsi hänet.
"Teidän on pidettävä tämä mies mielessänne -- hän on tässä yhteydessä
tärkeä tekijä; hänellä oli muitakin nimiä, mutta me pidämme kiinni
Legettestä. Legette ilmestyi näkyviin Ranskassa, jossa hän liittyi
yhtiöön Kestevenin, Tickellin ja minun kanssani. Se oli luvallinen
yhtiö -- sen tarkoituksena oli sovelluttaa erästä viimeistellyn
tarkoin kehitettyä pelaamisjärjestelmää Monte Carlossa, Homburgissa
ja Boulognessa. Parina vuotena ansaitsimme hyvin -- sitten minä otin
osuuteni, palasin Englantiin ja ryhdyin muihin puuhiin -- myöhemmin
antauduin sille alalle, jolla nyt olen. Muita en vähään aikaan juuri
nähnyt paitsi Kesteveniä. Minun kauttani hän oppi tuntemaan sisareni,
jonka te tunnette neiti Brockina, ja minun tietämättäni he solmivat
avioliiton. Ikäväkseni on minun tunnustettava, että Kestevenillä oli
sisareeni hyvin paha vaikutus ja hän käytti sisartani useammin kuin
kerran alttiina välineenä toteuttaessaan suunnitelmiaan.
"Kuusi tai seitsemän vuotta sitten joutui Ranskaan jäänyt
Legette sikäläisten poliisien kynsiin, ja häneen kohdistettiin
hyvin raskas syytös petoksesta ja väärennyksestä -- niin raskas,
että hänet tuomittiin pakkotyöhön elinkaudeksi ja lähetettiin
aikanaan ranskalaiseen Guianaan, Cayennen rangaistussiirtolaan.
Hän oli pysytellyt jollakin tavoin kosketuksissa Kestevenin
kanssa, ja sitten kun hänet oli tuomittu, joutui erinäisiä hänen
papereitaan ja asiakirjojaan Kestevenin haltuun. Niiden joukossa
oli äsken mainitsemani avioliiton vihkimätodistus ja sitä koskevia
muistiinpanoja. Kesteven, joka aina ajatteli tulevaisuutta, pisti nämä
paperit varmaan säilöön tulevan tarpeen varalle.
"Varsin kohta senjälkeen joutui Kesteven itse ikävyyksiin täällä --
samoin Tickell. He katosivat vähäksi aikaa -- Dartmoorin vankilaan.
Ja siellä ollessaan he kumpikin sattumalta tutustuivat vanhaan
herrasmieheen, jonka te tunnette nimellä Samuel Pegge ja joka
oikeastaan on Septimus Philcox.
"Kesteven oli jättänyt koko joukon asiakirjoja vaimonsa
talletettavaksi -- ja viimemainitulla oli luontainen lahja nuuskia
asioita selville. Hän antautui ottamaan mahdollisimman tarkan selon
Legetten ja tuntemattoman naisen avioliitosta. Ja hän sai selville
-- hän piti kaikki omina tietoinaan, muistakaa! -- eräitä omituisia
seikkoja. Hän sai selville, että todistuksessa mainittu neiti Maud
Eleanor Rivers oikeastaan oli neiti Maud Esmondhaugh, joka aikoja
sitten oli katunut boheemielämään tekemäänsä hyppäystä ja palannut
omaan piiriinsä. Vieläpä hän odotettuaan seitsemän vuotta kuulematta
Legettestä mitään oli mennyt uudelleen avioliittoon -- loordi Oronsayn
kanssa, jolle -- voin ilmoittaa teille -- hän tunnusti koko jutun. He
olivat jonkun verran tiedustelleet, ja heillä oli hyvä syy olettaa
Legetten todella kuolleen -- missään nimessä he eivät saaneet tietää,
että hän oli Spencer Ellis, joka oli elinkautisena vankina Cayennessa.
Mutta Kestevenin vaimo sai kaiken tämän selville -- ja lisäksi hän
pääsi kosketuksiin eräiden brittiläisessä Guianassa asuvien henkilöiden
kanssa, jotka olivat runsasta palkkiota vastaan valmiit järjestämään
niin, että Ellis pääsisi vapaaksi.
"Kaikki tämä oli valmista, ennenkuin Kesteven ja Tickell uudelleen
pääsivät Dartmoorista ihmisten ilmoille. Melkein heti Kesteven tutustui
nuoreen herra Darrell Tressiin ja alkoi imeä hänen omaisuuttaan
kuiviin, mutta varovasti. Hän vei vaimonsa Tressien perheeseen neiti
Brockin, kotiopettajattaren, nimellä. Kesteven, hänen vaimonsa ja
Tickell sommittelivat sillä välin jättiläismäistä suunnitelmaa
loordi Oronsayn kiristämiseksi. Ja juuri silloin Kesteven teki
suuren erehdyksen. He tarvitsivat määrätyn summan käteistä rahaa
-- erinäisistä syistä Kesteven ei tahtonut ottaa sitä Tressiltä.
Mutta kuten mainitsin, Kesteven oli tutustunut Septimus Philcoxiin
Dartmoorissa ja tiesi Philcoxin helposti voivan hankkia pääomaa.
Kohdattuaan Philcoxin Lynnessä hän, arvellen Philcoxia yhtä suureksi
roistoksi kuin hän itse oli ja valmiiksi yhtymään hänen rumiin
puuhiinsa, oli kyllin typerä kertoakseen Philcoxille salajuonesta ja
pyytääkseen häntä hankkimaan tarvittavat rahat, luvaten palkkioksi
melkoisen osan tuloista. Se oli hänen erehdyksensä -- Philcox esiintyi
hänelle viekkaasti, urkki häneltä kaikki tiedot -- ja kertoi ne rouva
Rentonille, naapurilleen, jonka hän tiesi lady Oronsayn sisareksi.
"Mutta juuri sitten tapahtumat kehittyivät hyvin nopeasti, ja minun
on puhuttava niistä myöhempien havaintojen valossa. Neiti Tressille
sattui tapaturma, ja hän saapui Lynne Courtiin seurassaan kaksi
hoitajatarta. Toinen näistä hoitajattarista oli Ann Palliser, jolla
oli syytä hautoa kostonhimoisia tunteita Kesteveniä vastaan ja joka
olikin etsinyt häntä vuosikausia. Samana iltana, jona hän saapui
Lynneen, ilmestyi sinne Kestevenkin, ja hän ilmeisesti näki Kestevenin
ja tämän vaimon välisen kohtauksen talossa. Kun Kesteven myöhemmällä
meni ulkosalle näyttämään Tickellille oikopolkua tielle, jota myöten
Tickellin piti lähteä Weymouthiin kohtaamaan erästä asiamiestä
Ellis-Legetten jutun tähden, väijyi Ann Palliser häntä, seurasi häntä
ja ampui hänet. Kukaan ei näyttänyt epäilevänkään häntä -- paitsi
Kestevenin vaimo. Tämä epäili häntä -- ja seuraavana päivänä hän
karkasi Lynnestä Lontooseen tapaamaan minua, veljeään, ja pyytämään
apua minulta. Ja nyt minä --"
"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Smith. "Miten johtui neiti Brock eli
rouva Kesteven epäilemään Palliseria?"