molempia ajurinvaunuihin päin, joitten ohjaajalle hän oli vinhasti
viittoillut. "Mutta menkää -- heti! Tehkää mitä voitte! Minun täytyy
seurata sihteeriäni. Älä hukkaa minuuttiakaan, Hextall", varoitti hän
toisten noustessa vaunuihin. "Jos tyttö on yksin, kuten saattaa olla,
pelästyy hän kuoliaaksi. Ja kuulehan -- jos kävisi pahimmin, taivuta
heidät sallimaan sairaanhoitajatar Palliserin seurata häntä! Hän on
vielä siellä, eikö olekin? Ja sinä -- vakuuta heille, ettei hän ole
kyllin hyvissä voimissa mennäkseen yksin! Käsitäthän?"
Hextall nyökkäsi synkkänä, ja Smith ilmoitti ajurille Tressin asunnon
osoitteen ja viittasi häntä lähtemään liikkeelle. Ajurin poistuttua hän
kääntyi rientämään Stylerin jälessä ja kohtasi molemmat kreikkalaiset.
Demetriadi osoitti sormellaan.
"He menivät tuonne", sanoi hän, iskien silmää ovelannäköisesti. "Se
mies ja teidän palvelijanne. Hyvä! Me seuraamme heitä -- eikö niin?"
"Älkää!" kielsi Smith. "Jos te kaksi tahdotte auttaa meitä, niin älkää
tehkö sitä. Jos meitä on liian paljon, turmelemme kaikki. Sihteerini
pystyy suorittamaan kaiken tarvittavan tarkkailun. Jos todella tahdotte
auttaa, menkää takaisin sinne kahvilaan -- ottakaa vielä ryyppy,
polttakaa sikaari ja pistäytykää Hextallin luokse myöhemmällä tänä
iltana."
Demetriadi näytti hetkisen pettyneeltä, mutta äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän veti kumppaniaan taaksepäin.
"Hyvä niinkin!" virkkoi hän. "Teemme niinkuin te luulette parhaaksi
-- selvä on, tulemme tapaamaan teitä tohtorin luona -- vai mitä? --
joskus. Onni mukananne!"
Smith kiiruhti kadunkulman ympäri Upper Regent-kadulle. Keväinen
ilta oli pimennyt, ja silläkin kirkkaasti valaistulla liikeväylällä
oli varjoisia läikkiä. Yhdestä sellaisesta edessä päin olevasta hän
näki Stylerin ilmestyvän ja kävelevän hitaasti edelleen. Ja Stylerin
jälkeen lähti hänkin, verkalleen, varovasti. Hän tunsi Stylerin kyllin
hyvin tietääkseen, ettei mikään vähempi kuin vedenpaisumus saisi häntä
menettämään näkyvistään seuraamaansa miestä.
Mies asteli leveätä käytävää pitkin, katsellen välinpitämättömästi
ympärilleen, kunnes saapui Margaret-kadulle. Sitten hän kääntyi,
meni kadun poikki ja samosi edelleen yhtä hitaasti, kunnes saapui
eräälle Kaikkien Pyhien kirkon läheisyydessä olevalle talolle. Sinne
hän astui sisälle. Styler, joka piti häntä tarkoin silmällä kadun
vastaiselta puolelta, näki hänen menevän himmeästi valaistun eteisen
läpi ja nousevan sen takaosassa olevia portaita ylös. Minuutin kuluttua
kierrettiin valo palamaan eräässä toisen kerroksen huoneessa, ja sen
ikkunaan vedettiin verhot. Sitten kulki kookkaan miehen varjo verhon
poikki.
Styler kiersi kadun päitse, ennenkuin lähestyi avonaista ovea. Ketään
ei ollut näkyvissä, kun hän pujahti siitä sisälle; kadulla oli silloin
verrattain vähän liikettä. Mutta vähän matkan päässä hän erotti Smithin
juurevan hahmon, ja käväistyään hämärässä eteisessä -- mikä temppu kävi
kymmenessä sekunnissa -- hän meni esimiehensä luokse ja veti hänet
ulkonevan ovipylvästön varjoon.
"Hän on tuolla", kuiskasi Styler, osoittaen toisen kerroksen valaistua
ikkunaa. "Tuo talo on nyt ilmeisesti vuokrattu toimistoiksi. Kävin
vilkaisemassa eteisen asukasluetteloon. Toisen kerroksen kadun puolella
on Francis Milhirst, yksityinen tiedustelutoimisto."
Smith säpsähti ja jäi tuijottamaan sihteeriinsä.
"Yksityinen tiedustelutoimisto, vai niin?" mutisi hän. "Hm -- toisilla
ja selvemmillä sanoilla lausuttuna: yksityisetsivä. Jos hän on se mies,
Styler --"
"Hän on joka tapauksessa se mies, jota kreikkalainen osoitti",
vahtasi Styler. "Näin hänen menevän yläkertaan, näin hänen kiertävän
kaasulamppunsa palamaan, näin hänen varjonsa ikkunaverholla. Eikä
toisessa kerroksessa kadun puolella ole muita -- siis luulen, että hän
on Francis Milhirst -- mikä mies hän sitten lieneekin."
"Jos hän on yksityisetsivä", virkkoi Smith epäilevänä, "tuntuu --"
Äkkiä Styler veti isäntäänsä vielä syvemmälle sen oven varjoon, jossa
he seisoivat.
"Pysytelkää taempana!" supatti hän. "Kääntykää oveen päin!"
Koneellisesti Smith totteli näitä jyrkkiä määräyksiä, ja samassa kiiti
auto heidän ohitseen, hidasti vauhtiaan ja pysähtyi lähelle sen talon
ovea, josta Styler oli juuri äsken tullut. Pian heltisi ote, jonka
Styler oli kouraissut hänen käsivarrestaan, ja hän tunsi sihteerin
kääntävän häntä ympäri.
"Katsokaahan!" mutisi Styler. "Näettekö?"
Varovasti Smith pilkisti ovenpielen takaa. Hän näki kolmen miehen
laskeutuvan autosta ja menevän käytävän poikki samaan taloon, johon
Stylerin vainuama kookas mies oli mennyt. Mutta hänen näkönsä ei ollut
kovinkaan hyvä hämärässä, ja hän ravisti päätään.
"Näin kolme hahmoa, mutta sen enempää en erottanut", valitti hän.
"Näittekö te -- jonkun, jonka tunsitte?"
Styler ei vastannut mitään vähään aikaan. Hän tarkasti autoa.
Liveripukuinen ohjaaja oli laskeutunut avaamaan ovea miehille, jotka
olivat äsken menneet taloon -- nyt hän pamautti sen jälleen kiinni,
nousi omalle istuimelleen ja ajoi Wells-kadun kulmaan. Styler veti
esimiehensä takaisin katukäytävälle.
"Näin ainakin kaksi, jotka tunsin!" huudahti hän. "Tämä alkaa käydä
hieman hämäräksi, sir! Niin, kaksi -- Esmondhaughin ensiksikin. Ja
toiseksi Peggen! Peggen -- Philcoxin! Mitä ihmettä se merkitsee? Ne
kaksi -- tuonne -- yhdessä?"
"Mutta olihan vielä kolmas", huomautti Smith.
"Nuorehko, keikarinnäköinen mies", vastasi Styler. "En tunne häntä.
Kyllä näin heidät kaikki. He olivat näkyvissäni vain hetkisen -- tuo
kaasulamppu valaisi heidät selvästi. Esmondhaugh ja Pegge -- sen miehen
luokse! Hyvä Jumala! Kaiken tämän takana ja pohjalla piilee jotakin,
mitä me emme ole ottaneet huomioon laskuissamme. Yksityisetsivä,
niinkö?" jatkoi hän, ikäänkuin ääneen ajatellen. "Nähty neiti
Brockin seurassa -- nyt neuvottelemassa majuri Esmondhaughin -- ja
Pegge-vanhuksen kanssa -- hm!"
"Emmehän me tiedä, että he ovat menneet sen miehen puheille", huomautti
Smith. "Tuossa rakennuksessa on tietysti muitakin liikkeitä."
"Pohjakerroksessa myymälä -- yksi; vakuutustoimisto -- kaksi; Milhirst
-- kolme; muotiliike, madame se ja se. He eivät ole menneet sisälle
ostamaan muotitarpeita tai jotakin muuta eivätkä vakuutusasioissa
tähän aikaan illasta", vastasi Styler. "Sitäpaitsi -- katsokaahan!" He
olivat puhellessaan siirtyneet kadun poikki, ja nyt Styler heilautti
peukaloaan valaistua ikkunaa kohti. Ikkunaverholle kuvastui selvästi
kookas hahmo, jonka päässä oli homburgilainen hattu.
"Tuo on majuri Esmondhaugh", vakuutti sihteeri. "Tunnen hänet
hatustaan. He neuvottelevat jostakin, tietysti. Antaisin puolet
kaikesta, mitä ikänä saan omakseni, jos tietäisin, mistä he
keskustelevat -- kuvaannollisesti puhuen! Kaikki tämä on seuraus
Esmondhaughin, rouva Rentonin ja Pegge-vanhuksen eilisiltaisesta
keskustelusta Peggen asunnossa. Mutta miten sekaantuu tämä
yksityisetsivä leikkiin? Mitä hän on puuhaillut? Onko hän ollut heidän
palveluksessaan?"
"Otaksuttavasti osuitte nyt naulan kantaan, hyvä ystävä", virkkoi
Smith, naurahtaen kuivasti. "Sen arvelun luulisin pitävän paikkansa. Ja
siinä tapauksessa --"
"Joka tapauksessa meidän on pidettävä heitä silmällä", sekaantui Styler
puheeseen. Hän katsahti huolestuneena kahden puolen pitkin katua.
"Missä ovat tohtori Hextall ja etsivänosaston mies, sir?"
Smith selitti lyhyesti, miten asiat olivat, eikä Styler lausunut
minkäänlaisia huomautuksia eikä osoittanut erikoista mielenkiintoa;
silminnähtävästi hän oli keskittänyt kaikki ajatuksensa ja kaiken
tarmonsa valaistuun ikkunaan.
"Yhtäkaikki", sanoi hän äkkiä, "jos neiti Tressiä uhkaa välitön vaara,
on meillä sitäkin enemmän syytä olla päästämättä tätä joukkiota
näkyvistämme".
"Ei minunkaan tarkoitukseni ole kadottaa heitä näkyvistämme", vastasi
Smith, "etenkin kun majuri Esmondhaugh ja Septimus Philcox selvästikin
ovat jollakin tavoin liittoutuneet. Ilmeisesti he eivät aio viipyä
kauan -- onhan auto odottamassa."
Styler katsahti autoon päin; hänen katsoessaan ohjaaja käänsi sen
ympäri ja ajoi katua myöten takaisin sen talon kohdalle, jossa valo
paloi. Siihen hän seisautti vaunun, ja Styler viittasi Smithille ja
lähti astelemaan poispäin.
"Meidän ei tarvitse näyttää itseämme tuolle ohjaajalle", virkkoi
hän. "Meidän olisi parasta erota. Pitäkää te silmällä tämän kadun
Regent-kadun puolista päätä! Minä pujahdan vähän ajan kuluttua takaisin
vahtimaan tätä autoa -- varmasti he tulevat siihen ennemmin tai
myöhemmin."
"On parempikin suunnitelma", pani Smith vastaan. "Minä menen kadun
päähän, etsin vuokra-auton ja pidän sen valmiina. Sillä he lähtevät
tuossa autossa, ja meidän on seurattava heitä."
"Entä -- se mies!" intti Styler. "Se mies, jota vainusin -- Milhirst,
jos se on hänen nimensä. Häntähän me olemme ajamassa takaa."
"Minun luullakseni", selitti Smith, "saatte nähdä hänen lähtevän
toisten mukaan. Jollei hän sitä tee -- sitten voimme päättää, miten
menetellä. Mutta minä uskon hänen lähtevän -- ja luulenpa arvaavani,
minne he ajavat! Pitäkää te siis silmällä, mitä täällä tapahtuu,
Styler, sillä aikaa kun minä noudan auton valmiiksi. Jos he lähtevät,
niin juoskaa tuonne kadun yläpäähän! Kulmassa tapaatte minut."
Sihteeri nyökkäsi, pyörähti ympäri ja lähti astelemaan takaisin päin
Margaret-katua pitkin huolettoman vetelehtijän tapaan. Näennäisesti hän
ei katsellut mitään eikä nähnyt mitään, mutta koko ajan hän tähyili
valaistua ikkunaa ja ovella odottavaa autoa. Silloin tällöin lipui
varjo ikkunan kaihtimen ohitse; useammin kuin kerran Styler tunsi
sen muodon. Siinä huoneessa oli epäilemättä tuo omituisesti yhtynyt
kolmikko, joka oli tullut tapaamaan salaperäistä neljättä. Ja alhaalla
katukivityksellä luki autonohjaaja sanomalehteä autonlyhtyjen valossa,
odotellen huolettomana.
Äkkiä sammui valo toisessa kerroksessa. Kadun vastaisella puolella
peräytyi Styler lähimpään pimentoon tähyämään. Pian hän näki miesten
laskeutuvan portaita himmeästi valaistuun eteiseen; sitten kaksoisovi
sysättiin auki, ja he tulivat näkyviin. Styler oli pelkkänä silmänä
ja laski. Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä! Kaikki siis -- ja kaikki
nousivat autoon.
Juuri silloin oli kadulla hyvin hiljaista; auton oven läjähdys kuulosti
räjähdykseltä. Ja Styler, jonka korva oli yhtä tarkka kuin silmäkin,
erotti selvästi kimakan, käskevän äänen ohjaajalle lausuman määräyksen.
"Wilson -- ajakaa suoraan New Scotland Yardiin!"
XXXI
KOPUTUS OVELLE
Kun Hextall lähti ajamaan etsivän seurassa, tuntui hänestä, ikäänkuin
kaikki olisi ollut hukassa. Hän oli jo oppinut käsittämään, kuinka
painavia todistuksia Paquitaa vastaan voitiin esittää; hän tiesi kuinka
voittamattoman tylsiä valamiehet -- ja parasaikeisetkin tuomarit
-- saattavat olla; hän aavisti, että joka tapauksessa olisi heillä
kaikilla odotettavissa ikävyyksiä, herjauksia, katkeria kärsimyksiä.
Paquita vangittuna -- Paquita raahattuna viranomaisten kuulusteltavaksi
-- Paquita heitettynä johonkin kammottavaan pidätyskoppiin -- Paquita
tutkittavana ja tuomittavana muodikkaiden naispuolisten pilkkaajien ja
vampyyrien nähden -- uh! se oli liian kamalaa ajateltavaksi. Vastoin
tahtoaankin hän ähkyi ääneen. Seuraavalla hetkellä hän pyörähti
jyrkästi ja harmistuneesti seuralaisensa puoleen, sillä etsivä oli
nauranut -- nauranut hiljaa, mutta eittämättä nauranut.
"Ei mitään pahaa, tohtori Hextall!" ehätti toinen tyynnyttämään.
"Suonette minulle anteeksi -- omat ajatukseni. Ja nyt, sir, kun olemme
päässeet eroon ylen hoppuisesta ystävästänne, seisauttanette ajurin,
jotta voimme laskeutua maahan ja haastella hiukan rauhallisesti. Herra
Smith on hiukan -- hätäinen."
Kovin ällistyneenä tästä uudesta käänteestä, pysäytti Hextall ajurin
Harley-kadun kulmassa, painoi kuskin käteen rahakolikon laskeutuessaan
maahan ja kääntyi maltittomana etsivän puoleen. "Mitä tarkoitatte?"
huudahti hän. "Millä tavoin -- hätäinen?"
"Tarkoitan", vastasi etsivä tyynesti, "että tällainen hoppu on ihan
tarpeeton. Herra Smith ei ymmärrä näitä asioita yhtä hyvin kuin minä,
ja hän joudutti meidät ajurinvaunuihin ja matkaan sallimatta minun
puhua. Jos meikäläiset päättävät pidättää neiti Tressin tänä iltana, ei
se missään nimessä tapahdu tuntiin tai pariin -- nähkääs. Asianlaita on
niin, että -- määräys on minun taskussani."
"Teidän taskussanne?" jupisi Hextall. "Teillä on -- ase?"
"Se on ollut minulla aamusta saakka", vastasi etsivä. "Ja -- siinäpä
se! Ja ennenkuin teen sillä mitään, menen käymään päämajassa kertomassa
tänä iltana saamani tiedot. Jotakin siitä sukeutuu, tohtori --
varmasti! Näittehän minun puhuttelevan muuatta miestä, kun olimme Café
Noirin edustalla? No niin, hän oli yksi miehiäni ja pitää nyt silmällä
sitä miekkosta, josta kreikkalainen nuori herra meille kertoi -- herra
Smith sihteereineen saattavat hoitaa asian oikein hyvin, mutta minä
tahtoisin olla varma. Se tuntematon on siis kaksinkertaisen tarkkailun
alainen, ja mihin hän tänä iltana menneekin, seurataan häntä varmasti.
Ja kuten sanoin, ennenkuin teen mitään, käyn osastolla. Ja niin ollen
--"
Hän pysähtyi ja katsoi Hextalliin kasvoillaan hymy, joka oli hyvin
läheisesti silmäniskun luontoinen. Ja Hextall tuijotti häneen
ihmeissään.
"Nähkääs", jatkoi etsivä pian, "minä en mieskohtaisesti usko neiti
Tressiä syylliseksi -- en uskokaan! Se on kaikki pötyä -- siitä
huolimatta, mitä renki ja kamaripalvelija ovat kertoneet. Mutta
minähän olen vain välikappale. Sittenkin, kuten jo mainitsin, on
vangitsemismääräys uskottu minulle käytettäväksi harkintani mukaan --
se mies, joka äsken minua puhutteli, ei tietänyt sitä eikä kaikkia
muita puuhiani -- enkä aio panna sitä toimeen, ennenkuin olen
päämajassa kertonut tästä uudesta käänteestä. Ja niin ollen --"
Taaskin hän katsoi Hextalliin ovelannäköisesti, ja äkkiä Hextall
punehtui viriävästä toivosta.
"Tarkoitatteko -- tuota --" hän sopersi hätäisesti. "Tarkoitatteko --"
"Tarkoitan", vastasi etsivä, "että jos olisin teidän kengissänne ja
tietäisin, mitä te nyt tiedätte, toimittaisin neiti Tressin johonkin
sivulle kuudeksineljättä tai vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi
-- senjälkeen ja ehkä paljoa ennenkin on määräykseni pelkkää tuhlattua
paperia. Ja kuulkaahan, tohtori -- olen kohdellut teitä herrasmiehen
tavoin -- kohdelkaa te minua samoin. Onko teillä jossakin joku ystävä,
jonka luokse voisitte viedä neiti Tressin, niin että jos tulisimme
tapaamaan häntä tänä iltana tai huomenna, emme löytäisi häntä eivätkä
palvelijatkaan luonnollisesti tietäisi, mihin hän on mennyt?"
"Kyllä!" vakuutti Hextall. "Kyllä minulla on."
"Entä annatteko minulle kunniasananne siitä, että tuotte hänet esille,
jos minun pitäisi pyytää sitä?" kysyi etsivä. "Antaudun teidän
valtaanne, nähkääs."
"Kyllä annan!" vastasi Hextall. Hän ojensi kiihkeästi kätensä, ja hänen
kumppaninsa nauroi hiljaa puristaessaan sitä.
"Sepä hyvä, tohtori", virkkoi hän. "Ja nyt sitten -- noudattakaa
neuvoani! Älkää hiiskuko mitään todellisesta asianlaidasta neiti
Tressille älkääkä hänen veljelleen, mutta menetelkää niinkuin parhaaksi
katsotte saadaksenne hänet pois heidän asunnostaan -- heti. Sen te
kyllä osaatte järjestää. Esittäkää mitä syitä hyvänsä -- mutta viekää
hänet pois. Ja sitten -- niin, toivomme, että hän voi palata vaaratta.
Nyt lähden asioilleni -- te menkää hoitamaan omat tehtävänne."
Hän poistui nyökättyään rauhoittavasti. Huojentuneena välittömän
vaaran aiheuttamasta huolesta ja suuresti ihmetellen tätä ammatillisen
valtiotaidon näytettä riensi Hextall Queen-Anne-kadulle. Hän oli jo
etsivän puheita kuunnellessaan osittain päättänyt mitä tekisi. Hänellä
oli sisar, joka asui Hampsteadissa ja johon hän saattoi luottaa;
hänen huostaansa hän uskoisi Paquitan ainakin kuudeksineljättä
tai neljäksikolmatta tunniksi, joiden kuluessa voitiin toivoa
suuria tuloksia. Hänen tarvitsi vain toimittaa Paquita pois -- jos
kävisi välttämättömäksi, olisi hänen kerrottava Darrellille asia
peittelemättä; Paquitan itsensä hän taas varmasti uskoi tekevän kaikki,
mitä hän pyytäisi.
Mutta lähdön pitäisi käydä varmasti ja salaisesti; astellessaan
Tressien asunnolle hän alkoi pohtia ja suunnitella. Onneksi oli
Tressien palveluskunta Waltersin ja Fowlerin luopumisen jälkeen
vajanainen -- huoneistossa ei nyt ollut ainoatakaan miespalvelijaa.
Mutta palvelijattaria siellä oli kaksi tai kolme, ja saattaisi olla
vaikea viedä Paquita pois heidän tietämättään. Lisäsi siellä oli
hoitajatar Palliser, joka edelleen oli huolehtimassa Paquitasta, vaikka
tämä olikin jo toipuva. Toinen hoitajatar oli vapautettu toimestaan
Tressien palattua Lynne Courtista; myöskin hoitajatar Palliser olisi
voitu vapauttaa, mutta Hextall oli pitänyt häntä edelleen Smithin
nimenomaisesta pyynnöstä. Nyt hän olisi vastuksena. Mutta Hextall oli
neuvokas, ja keksimiskykyinen ja koputtaessaan huoneiston pääovelle hän
tiesi, miten pääsisi eroon hoitajatar Palliserista.
"Onko herra Tress kotosalla?" tiedusti hän ovea avanneelta sisäköltä.
"Tapaanko hänet työhuoneestaan?"
"Herra Tress on ulkosalla, sir", vastasi tyttö. "Hän lähti noin tunti
sitten. Kuulin hänen mainitsevan menevänsä kerhoon, sir."
Hextall kääntyi työhuoneen ovelta seurustelusalin ovelle.
"Neiti Tress on tietysti kotona?" sanoi hän. "Täälläkö?"
Sisäkkö empi.
"Luullakseni neiti Tress on paneutunut makuulle, sir", vastasi hän
sitten. "Hän meni jo huoneeseensa, sen tiedän. Hoitajatar on hänen
luonaan."
"Niinkö?" virkkoi Hextall. "No, pyytäkää neiti Palliseria tulemaan
puheilleni työhuoneeseen, teettehän sen."
Tyttö katosi käytävään, ja Hextall meni työhuoneeseen ja kiersi
keskipöydällä olevan lampun palamaan. Hetkisen väikkyi hänen silmissään
kuva Paquitasta, joka olisi kutsuttu outojen miesten tutkivien
katseiden eteen kuulemaan, että häntä syytettiin --.
"Se on jollakin tavoin estettävä!" jupisi hän vavahtaen. "Niin ei saa
käydä!"
Ovelta kuului keveitä askelia, ja sisälle astui hoitajatar Palliser
kylmänä ja hillittynä. Hän katsoi Hextalliin ilmeisen ällistyneenä.
"Neiti Tress oli juuri vuoteeseen menossa, tohtori Hextall", ilmoitti
hän. "On teidän määräämänne aika -- kello kymmenen."
"Kyllä -- kyllä", vastasi Hextall, vilkaisten uuninreunustalla
naksuttavaan kelloon. "Mutta haluaisin erikoisesti puhutella häntä.
Pyytäkää häntä tulemaan luokseni hetkiseksi. Ja oletteko hyvä ja
tulette itsekin hänen kanssaan, neiti? Pyytäisin teitä tekemään minulle
palveluksen."
Hoitajatar Palliserin poistuttua huoneesta Hextall katsahti
peilikuvaansa. Hän oli hermostunut ja huonossa vireessä, ja suureksi
harmikseen hän huomasi näyttävänsä kalpealta ja huolestuneelta.
"Reipastaudu, sinä aasi!" mutisi hän. "Nyt on aika --"
Hän kääntyi äkkiä; huoneeseen saapui Paquita, ja hänen takanaan oli
kookas neiti Palliser. Ja suureksi mielihyväkseen Hextall näki Paquitan
vielä olevan täydessä asussa eikä yöpuvussa, kuten hän oli pelännyt. Se
oli hyvä -- nyt kävisi kaikki helposti -- hän kietoisi tytön vaippaan,
kiidättäisi kadulle, lähimmän kulman ympäri ja pois. Mutta ensin --
hoitajatar Palliser.
"Hetkinen", sanoi hän, nyökäten herttaisesti Paquitalle tytön
astuessa sisään. "Haluaisin puhua teille, neiti Palliser." Ja hän
meni Paquitan ohitse ja viittasi hoitajatarta takaisin eteissaliin.
"Kuulkaahan, neiti", alkoi hän, puhuen niin huolettomasti kuin
kykeni; "pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen. Tiedättehän,
missä asun -- Wimpole-kadun kulman takana. Menisittekö sinne ja
pyytäisitte sisäkköni opastamaan teidät pieneen kamariin, johon
päästään pukeutumishuoneestani? Takan viereisessä, vasemmanpuolisessa
sopessa näette pienen, seinään upotetun kassakaapin. Tässä on sen
avain. Kaapissa, oikeanpuolisessa lippaassa on pieni kotelo, jonka
pronssilevyssä on nimeni alkukirjaimet. Tuokaa se minulle. Jollei se
olisi siinä, niin etsikää sitä kaapista!"
Hoitajatar Palliser otti avaimen hiiskumatta mitään ja kääntyi heti
eteissalin ovelle.
"Mikä olikaan numeronne, tohtori Hextall?" kysyi hän.
"Kuusikymmentäkolme A", vastasi Hextall, yhäti tekeytyen huolettomaksi.
"Ovella on nimikilpi. Sallikaa minun avata!"
Hän aukaisi hoitajattarelle huoneiston oven, siirtyi syrjään
päästääkseen hänet ulos ja sulki oven jälleen. Sitten hän veti syvälle
henkeään ja asteli suoraan takaisin työhuoneeseen. Tähän asti oli
kaikki sujunut hyvin -- pieni kotelo, jota noutamaan hän oli hoitajatar
Palliserin lähettänyt, oli juuri sillä hetkellä hänen päällystakkinsa
taskussa. Neiti Palliser viipyisi poissa ainakin neljännestunnin ja
sillä aikaa --
Paquita tuijotti häneen kummastuneen kysyvänä, kun hän palasi
huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
"Jotakin on viassa!" virkkoi tyttö. "Näen sen -- näin sen, heti kun
tulin luoksenne. Mitä --"
Hextall meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Nyt ei ole aika puhella -- meidän on
toimittava. Jotakin on tapahtunut -- joskus toiste kerron, mitä se on.
Mutta nyt haluaisin teidän tekevän täsmälleen, kuten pyydän. Teettekö?"
Hän piti yhäti Paquitan käsiä omissaan, ja kiihkeässä innossaan hän
huomaamattaan veti tyttöä puoleensa; lähemmäksi tullessaan Paquita
alkoi vapista ja vetäytyä takaisin.
"Kyllä!" kuiskasi hän. "Tietysti. Mutta -- mitä?"
"Tahtoisin teidän -- heti, huomatkaa! -- ottavan yllenne vaipan --
lämpimän -- ja lähtevän ulkosalle kanssani", vastasi Hextall. "Älkää
välittäkö, mitä käteenne sattuu -- kunhan se vain kelpaa verhoksenne.
Pääasia on -- nopeus! Juoskaa nyt noutamaan jotakin!"
Hän hellitti tytön kädet ja melkein työnsi hänet ovelle. Mutta ovella
Paquita kääntyi äkillisen, levottoman ajatuksen valtaamana.
"Darrell?" huudahti hän. "Ei kai Darrellille ole sattunut mitään pahaa?"
"Ei mitään!" vakuutti Hextall, maltittomana melkein polkien jalkaa.
"Siellä päin ei ole mitään heikkoa. Täyttäkää vain pyyntöni -- ja
joutukaa!"
Hän kuuli Paquitan juoksevan eteissalin poikki ja käytävää myöten
huoneeseensa ja hänen huoneensa oven sulkeutuvan hänen jälkeensä.
Sitten alkoivat välttämättömät minuutit tuntua hänestä tunneilta.
Hän meni ikkunan ääreen, siirsi kaihtimen syrjään ja katsoi kadulle.
Kadunkulmassa oli pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat lähellä lamppua
ja ilmeisesti keskustelivat vakavasti. Hetkisen hänen sydämensä
sykähteli rajusti pelosta, mutta sitten hän muisti ystävällisen etsivän
viimeiset sanat.
"Hän sanoi: 'ei tuntiin tai pariin!'" jupisi Hextall. "Tuntiin tai
pariin! Ja hän tarkoitti totta -- olen valmis vannomaan, että hän
tarkoitti totta!"
Eteissalista kuului hiljaisia askelia, ja hän juoksi hätäisesti lattian
poikki. Vaippa yllään seisoi Paquita odottamassa -- hymyillen.
"Tulkaa!" kuiskasi Hextall ja astui ovea kohti.
Mutta kun hän laski kätensä rivalle ja painoi sitä, kuului
ulkopuolisesta laudoituksesta kolkutus, jyrkkä, vaativa. Hän raotti
nopeasti ovea pari sentimetriä, tirkisti raosta ja horjahti taaksepäin,
tukahduttaen epätoivon ähkäisyn. Portaissa seisoi miehiä, joiden pelkkä
ulkonäkö jo ilmaisi heidän ammattinsa.
XXXII
SISEMPI HUONE
Kun auto omituisesti kokoonpantuine seurueineen oli pyyhältänyt
Stylerin ohitse ja kääntynyt Margaret-kadulta eteläänpäin, asteli
Styler verkalleen katukäytävää myöten Smithiä vastaan. Tämä oli
jo nähnyt auton ja miltei tanssi maltittomuudesta. Hän viittoi
tarmokkaasti Stylerille toisella kädellään, osoittaen toisella ajuria,
joka seisoi odottamassa käytävän reunalla Regent-kadulla.
"Joutukaa! Joutukaa!" hoputti hän Stylerin lähestyessä. "He ovat
livahtamaisillaan käsistämme!"
"Ei tarvitse kiirehtiä, sir", vastasi Styler järkkymättömän tyynesti.
"Minä tiedän, minne he lähtivät."
"Minne?" tiedusti Smith. "Minne?"