kohti. Hän ei ollut likimainkaan tyytyväinen, vaikka olikin lisännyt
tietovarastoonsa hyvin mielenkiintoisen havainnon. Oli varmasti jotakin
-- kenties hyvinkin paljon -- että hän oli saanut selville rouva
Rentonin kumppaneineen olevan ystävällisissä ja läheisissä suhteissa
entisen rikosvangin, aikoinaan kuuluisan Imperial Splendour Development
and Enterprise Societyn esimiehen ja toimitusjohtajan, kanssa. Äkkiä
Styler hätkähti -- melkein hypähti kengissään, jotka hän oli hyvin
miettivänä vetänyt takaisin jalkaansa.
"Hitto!" huudahti hän hiljaa. "Hitto soikoon! Tietystikään he eivät
tiedä, kuka se vanha veitikka on! He eivät tiedä, että Samuel Pegge
on Septimus Philcox! Luonnollisesti eivät! -- Rouva Renton pitää
sitä vanhaa veijaria vain naapurinaan. Mutta sittenkin olen valmis
vannomaan, ettei tämäniltainen käynti ollut pelkkä ystävällinen
vierailu. Ei sinnepäinkään! Se oli totisesti vakava, asiallinen
haastattelu! Mitä se koski? Tulimmaista! Tuhannen tulimmaista! Mitä se
koski?"
Juuri silloin Styler huomasi olevansa Warrenin portin kohdalla. Hänen
mieleensä juolahti äkkiä loistava ajatus; hän työnsi oven auki, astui
pihalle, käveli päättävästi pääovelle ja soitti kelloa. Hän kuuli sen
kimeän kilinän kaikuvan hiljaisessa talossa. Seuraavalla hetkellä hänen
eteensä ilmestyi siisti sisäkkö, joka katseli häntä silminnähtävästi
ällistyneenä.
"Onko rouva Renton kotosalla?" tiedusti Styler. "Sepä hyvä -- kiitos.
Tahtoisitteko hyväntahtoisesti kysyä häneltä, ottaisiko hän puheilleen
herra Stylerin, herra Smithin sihteerin? Ilmoittakaa hänelle, että olen
tullut Lontoosta tapaamaan häntä."
Palvelijatar painoi vaivoin tämän sanoman mieleensä, kehoitti Styleriä
astumaan sisälle ja katosi eteissalin oikealla puolella olevaan
huoneeseen, jonka ikkunasta Styler oli talolle saapuessaan nähnyt
loistavan valoa. Pian hän palasi, pyytäen vierasta tulemaan sisälle, ja
Styler, joka jo oli valmistautunut esittämään aikomaansa osaa, astui
eteenpäin kohtaamaan rouva Rentonia, joka oli tullut huoneen ovelle
hyvin kummastuneen näköisenä.
"Hyvää iltaa, rouva", alkoi Styler tuiki itsevarmana ja luottavana. "On
ikävää, että vaivaan teitä näin myöhään, mutta mieleemme johtui teidän
lähdettyänne eräs kysymys --"
Rouva Renton viittasi häntä astumaan sisälle ja sulki oven tultuaan
itse jälessä. Hän osoitti vanhahkoa herrasmiestä, joka nyt oli
lopettanut Peggen tarjoaman sikaarin ja valitsi parhaillaan uutta
vanhanaikaisesta kotelosta, mutta keskeytti puuhansa, kiinnitti
monokkelin oikeaan silmäänsä ja tuijotti Styleriin uteliaana.
"Veljeni, majuri Esmondhaugh, josta kuulitte minun puhuvan tänään",
esitteli rouva Renton. "Majuri Esmondhaugh tietää hyvin, mitä herra
Tressin luona tänään tapahtui, herra Styler, joten voitte puhua hänen
kuultensa. Mistä on kysymys -- ja mistä tiesitte minun olevan täällä?"
"Tiedustin hotellistanne, madam, ja kuulin teidän lähteneen
maaseudulle", vastasi häpeilemätön Styler. "Ja kun meidän oli kysyttävä
teiltä paria tärkeätä seikkaa, hyppäsin moottoripyörälleni ja ajoin
tänne. Ensinnä neiti Brockin luona käyntinne, rouva Renton", jatkoi
hän, istuutuen emännän osoittamalle tuolille. "Saattaisitteko, madam,
virkistää muistianne, kylliksi muistaaksenne, sattuikohan mitään -- --
jotakin pikku seikkaa -- mikä herätti tai mietittyänne herättäisi
teissä ajatuksen, että neiti Brock narrasi teidät sinne -- narrasi,
huomatkaa! -- kohtaamaan jotakuta!"
Rouva Renton, joka oli silmäillyt vierastaan hyvin uteliaana, säpsähti.
"Sitä en ole ajatellut", virkkoi hän miettivästi. "Mutta kerroinhan
teille, että hän kävi vähäväliä ikkunan ääressä tähyilemässä kadulle.
Se olisi saattanut merkitä sitä, mihin viittasitte."
"Entä se -- nimitämmekö sitä rauhattomuudeksi, madam? -- näyttikö se
-- asettuvan hänen saatuaan mainitsemanne sähkösanoman?" kysyi Styler.
"Nämä tuntuvat epäilemättä pikku seikoilta, mutta ovat hyvin tärkeitä."
"Saatuaan sähkösanoman", vastasi rouva Renton, "hän yksinkertaisesti
pyysi minua -- kuten kerroin -- menemään tieheni."
"Juuri niin, juuri niin!" äänsi Styler, ravistaen päätään
salaperäisesti. "Se luonnollisestikin selittää sen -- toinen henkilö
ei tullutkaan. Ette kai voi vaivata muistianne siinä määrin, että
muistaisitte hänen kertaakaan vihjanneen -- jonkun kolmannen henkilön
saapumiseen?"
"Vaivaamatta muistiani voin vakuuttaa teille, ettei hän sitä tehnyt!"
vastasi rouva Renton jyrkästi. "Siitä olen ehdottoman varma."
Styler nousi pystyyn ja pudisti päätään vieläkin salaperäisemmin.
"Niinpä niin, niinpä niin, madam!" virkkoi hän. "Niin -- tietenkään
hän ei sitä tehnyt, rouva Renton, ei tehnyt! Aikoi tuottaa teille
yllätyksen, madam -- siinä se. Niin juuri, tietysti!"
"Minkälaisen yllätyksen?" tiedusti rouva Renton.
Mutta Styler kohoili kättään torjuvasti.
"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi hän, hymyillen ovelasti.
"Valtiosalaisuuksia, ymmärrättehän, madam. Tärkeätä kuitenkin on,
että jotkut merkit -- kovaonnisen naisen usein toistunut ikkunasta
tähyäminen -- osoittavat hänen odottaneen jotakuta."
Sitten Styler kumarsi ja poistui, vastaukseksi rouva Rentonin kyselyyn
selitettyään yöpyvänsä _Lynnen Vaakunaan_. Ja siihen majataloon hän
lähtikin suoraapäätä heti Warrenista päästyään. Sinne jouduttuaan hän
istui puoleen yöhön saakka valveilla pakisten isännän kanssa. Maata
pannessaan hänellä oli lohdullinen tieto siitä, että hän oli saanut
selville useita tärkeitä seikkoja, joilla hän voisi ilahduttaa Smithin
korvia viimemainitun palattua omalta retkeltään.
XXVII
ESMONDHAUGHIEN SUKUTAULU
Styler, joka mielellään nautti elämästään, milloin vain ammatilliset
tehtävät saattoivat hänet maaseudulle, virui seuraavana aamuna
vuoteensa lavendelituoksuisten raitien välissä verrattain myöhään.
Sen jälkeen hän kulutti aikaansa, kuten hän nimitti aitomaalaisen
liikkiö- ja muna-aamiaisen kimpussa lähes kello yhteentoista. Hän oli
suorittanut kaikki tehtävänsä, ja hänellä oli useita tunteja vapaata
aikaa, ennenkuin hänen sopimuksen mukaisesti oli mentävä tapaamaan
esimiestään tämän toimistossa Pumppu-pihassa. Ja koska maaseutu
häntä viehätti, päätti hän tehdä mutkan palatessaan Lontooseen. Hän
poikkeaisi Dorkingiin ja sieltä Reigateen, ehkäpä aina Sevenoaksiin
saakka, levähtäen silloin tällöin tiepuolessa olevissa majataloissa,
jotka tehosivat hänen luonteessaan piilevään, kehittymättömään
taiteelliseen vaistoon. Päivä oli kaunis, tiet olivat hyviä, ja
hyvällä moottoripyörällä saattaa seitsemässä tunnissa katkaista pitkän
matkan. Ennenkuin kirkonkello löi kaksitoista, maksoi Styler senvuoksi
laskunsa, sanoi jäähyväiset isännälle, jolle hän leikillisesti
huomautti, ettei hänen saapumisestaan pitäisi koskaan kummastua, ja
lähti itään päin. Mutta kiitäessään kylän raitilla hän tuli äkkiä
ajatelleeksi, että tuntuisi säädyttömältä ja epäkohteliaalta, jollei
hän kävisi poliisiasemalla tervehtimässä komisariusta. Niinpä hän pian
seisautti koneensa, minkä jälkeen hänet kohta opastettiin arvoisan
poliisimiehen pyhättöön.
Komisarius, joka käsitteli monenlaisia sinisiä papereita, ojensi
kätensä ja salli tuikeiden piirteittensä laueta virnistykseen.
"Omituista! Ajattelin juuri teitä", virkkoi hän. "Mietin, että minulla
olisi jotakin kertomista teille, kun ensi kerran tapaamme, nähkääs."
"Nyt on se ensi kerta", vastasi Styler. "Aina valmis kuulemaan uutisia."
"Muistattehan sen intialaisen helyn -- taikakalun, muistokorun, tai
mikä se lieneekin", jatkoi komisarius, "kultaisen vehkeen".
"Kyllä muistan", myönsi Styler. "Entä sitten?"
"Olen saanut selville, kenen se on", ilmoitti hänen puhetoverinsa,
virnistäen taaskin. "Lyhyesti sanoen, hän on saanut sen takaisin. Ja
minä -- nimittäin me -- olemme saaneet tuon!"
Hän osoitti kirjoituspöytänsä eristettyä osaa, jossa oli
uudenuutukainen Englannin Pankin seteli kirjepainimen alla.
Rauhallisesti ja kursailematta Styler nosti painimen syrjään ja katsoi,
kuinka suuri seteli oli.
"Viisipuntanen, kas vain", huomautti hän. "Palkkioksi kaiketi? Ohoo!
Entä kelle se hely sitten kuului tai kuuluu?"
"Majuri Esmondhaughille -- rouva Rentonin veljelle", vastasi
komisarius. "Hän on sotilashenkilö -- lienette nähnyt hänet näillä
main. Hän oli täällä Kestevenin murhan tapahtuessa."
"Ahaa, varmasti olen hänet huomannut", virkkoi Styler huolettomasti.
"Kookas mies, harmaat viikset. Niinkö -- se on siis hänen? No niin,
viitonen lienee teille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle hyvänsä, ja
onhan kaikesta aina jollekulle jotakin hyötyä."
"Niin, meitä on kaksi tai kolme jakamassa tuota", sanoi komisarius.
"Majuri Esmondhaughin se hely on. Hän kävi täällä noin tunti sitten.
'Kuulkaahan!' alkoi hän. 'Ollessani tuonnottain täällä sisareni luona
kadotin kellonperistäni helyn -- pienen, kultaisen, kaiverretun korun
-- ja lupaan palkkion sen löytäjälle, lupaan viisi puntaa!' sanoi
hän. 'Se oli muisto. En tiedä, mihin sen pudotin', sanoi hän. 'Se on
saattanut tapahtua tuolla raitilla tai Warreniin vievällä kujalla tai
jollakin Lynne Courtin puiston metsäpolulla -- kävelin siellä tunnin
tai pari sinä iltana. Voitteko panna kylään nähtäväksi pari ilmoitusta,
joissa luvataan viiden punnan löytöpalkkio?' sanoi hän. 'Tahtoisin
kovin mielelläni sen takaisin -- se oli muisto', sanoi hän uudelleen.
Sen enempää vitkastelematta minä senvuoksi otin korun esille ja ojensin
sen hänelle. Ja olipa hän totisesti hämmästynyt. 'Mistä sen löysitte?'
sanoi hän. 'Eräältä Lynne Courtin polulta tutkiessamme murhaa', sanoin
minä. 'Ahaa, niinpä niin!' sanoi hän. 'Olin niillä seuduin kävelemässä
juuri sinä iltana', sanoi hän. Ja sitten hän huomautti, että tämä
viitonen oli meidän, ja pisti sen tuohon, kauniisti kylläkin, ja siinä
se on. Kuten näette, ei siinä helyssä siis sittenkään ole mitään
salaperäistä", lopetti komisarius. "Perin selvä juttu. No, entä mitäs
teille kuuluu? Otaksuttavasti olette ollut täällä tutkimusmatkalla?"
"Minulta unohtui eräs esine tänne viimeksi täällä käydessäni",
valehteli Styler. "Eipä minulla erikoisia uutisia ole. Ovatko
lontoolaiset virkaveljenne jo käyneet täällä tiedustelemassa neiti
Brockin jutun tähden?"
"Eivät vielä", vastasi komisarius. "Mutta otaksun heidän sen tekevän.
No -- mitä arvelette? Oliko se saman käden työtä?"
"Jos minun pitäisi selittää teille mitä ajattelen", virkkoi Styler,
"viipyisin täällä koko päivän. Sen kuitenkin sanon, että lopuksi saamme
kaikki suuren yllätyksen. Ja onpa hauska, että voitte hyvin ja hyvää
jatkoa! Minun on mentävä tapaamaan esimiestäni."
Mutta ennen sitä kohtausta Styler oli miettinyt asioita kelpo tavalla
ja oli täysin valmis pohtimaan niistä selostettuaan ne Smithille
Pumppu-pihan rauhallisessa toimistossa. Smith oli kuunnellut
äänettömänä ja tarkkaavana ja oli innokas tekemään kaikesta lyhykäisen
luettelon.
"Ja nyt, Styler", virkkoi hän, vetäen eteensä paperiarkin ja alkaen
kirjoittaa, "pannaanpa suppeasti muistiin, mitä tiedämme kuulustelujen
ja teidän havaintojenne nojalla. Pistän ne paperille -- tuntuu niin
varmalta nähdä asiat kirjoitettuina, vaikka paperi heti senjälkeen
joutuisikin tuleen tai paperikoppaan.
"1:o. Tiedämme majuri Esmondhaughin olleen Lynnessä Kestevenin
murhayönä.
"2:o. Tiedämme hänen sinä yönä tai iltana liikkuneen Lynne Courtin
metsässä ja pudottaneen siellä korun, jonka katoamista hän ei lainkaan
salaa.
"3:o. --"
"Tuossa toisessa kohdassa on eräs pykälä", keskeytti Styler. "Minkä
tähden majuri ei ilmoittanut katoamisesta heti? Miksi hän vitkasteli ja
kertoi siitä poliiseille vasta useita päiviä myöhemmin? Johtuiko hänen
menonsa poliisien puheille jollakin tavoin siitä, että minä kävin eilen
illalla hänen sisarensa luona?"
"Suoraan sanoen, Styler", virkkoi Smith, "teidän pitäisi saada koko
joukko enemmän tietoja majuri Esmondhaughista".
"Suoraan sanoen, sir", vastasi Styler, "meidän on saatava koko joukko
enemmän tietoja sekä majuri Esmondhaughista että rouva Rentonista --
molemmista! Totisesti -- meidän on!"
"Hyvä, hyvä -- myönnän sen", sanoi Smith. "Ja -- me saamme. Sillä --
jatkaaksemme:
"3:o. Nyt tiedämme, että rouva Rentonin, majuri Esmondhaughin ja
Samuel Peggen -- toisella nimellä Septimus Philcoxin -- kesken on joku
salaisuus."
"Onko se salaisuus -- vaiko liikeasia -- vaiko jotakin ihan viatonta?"
tokaisi Styler. "Olen miettinyt sitä joka suuntaan. He saattoivat mennä
tapaamaan sitä vanhaa veitikkaa monesta syystä. Yhdestä seikasta olen
varma, herra Smith -- he eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus
Philcox."
"Kuinka niin?" kysyi Smith.
"Koska olen varma siitä, että majuri Esmondhaugh on herrasmies ja
kunnianmies -- näyttää ainakin siltä", vastasi Styler, "enkä jaksa
käsittää herrasmiestä, joka ottaa vastaan wiskyä ja soodaa ja sikaarin
entiseltä rikosvangilta. Ymmärrättekö?"
Smithin silmät tuikahtivat kultasankaisten silmälasien takaa.
"Septimus Philcox, Styler, poikaseni", sanoi hän, "oli aikansa
joustavimpia ja miellyttävimpiä herrasmiehiä. Vielä nytkin hyvin monet
ihmiset uskovat, että häntä kohdeltiin perin huonosti ja että, jos
laki olisi antanut hänen olla rauhassa, hän olisi hoitanut Imperial
Splendour-yhtymän asiat ja hankkinut osakkaille tavattomat voitot.
Majuri Esmondhaugh -- palveluksesta eronneet sotilashenkilöt ovat
tunnetusti omituisia, minkä seikan salaperäistä syytä kukaan ei ole
koskaan selittänyt -- saattaa olla sellainen osakas, joka edelleenkin
syvästi luottaa Septimukseen. Mutta sanonpa teille erään asian, Styler
-- eräästä pienestä seikasta meidän olisi otettava selkoa -- nimittäin
siitä, mitä väkeä majuri Esmondhaugh ja hänen sisarensa, rouva Renton,
ovat. Heistä emme tiedä mitään! He saattavat olla väärillä teillä
liikkuvia ihmisiä, mikäli me tiedämme. Katsotaanhan! Mitä hakemistoja
meillä on täällä, Styler? Mitä teillä on huoneessanne?"
Styler nousi ja katosi omaan pyhättöönsä, jossa hän alkoi etsiä
tietokirjojen täyttämältä hyllyltä.
"Täällä on vanha pääriluettelo", ilmoitti hän avoimesta ovesta,
"aateliskalenteri -- se on viimevuotinen -- ja tuossa on vanha 'Kuka
kukin on' ja kymmenen tai kaksikymmentä armeijan luetteloa, joita
saatte kerran kuukaudessa, ja useita Whitakerin almanakkoja".
"Armeijan luettelo tietystikin", virkkoi Smith, joka ylpeili siitä,
että hän lakikoulun pataljoonan jäsenenä oli tekemisissä sotilasasiain
kanssa. "Tuokaa se -- majuri on joka tapauksessa siinä mainittu.
Kas tässä", jatkoi hän selailtuaan luetteloa vähän aikaa. "Tässä
hän on: Godfrey Hamilton Esmondhaugh, D.S.O., M.V.O., viimeksi
yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä ulaanieskadroonassa -- se
on tietenkin hän, Styler. Mutta se ei ilmaise meille mitään hänen
perheestään. Annappa kun ajattelen; niin -- muistelen, että on
senniminen pohjanpuolelaissuku. Meidän täytyy tosiaankin hankkia
kunnollisia hakemistoja, Styler! Teidän on tilattava niitä heti --
kaikenlaatuisia. Esmondhaugh! Katsokaahan Whitakerista, onko siellä
sennimistä ritaria tai baronettia -- näinä kansanvallan aikoina on
niitä leivottu uusia niin paljon, että niitä vilisee kuin mustikoita
eikä paraskaan aatelisten tarkkaa ja jaksa pitää niitä mielessään!"
"Baronettien luettelossa on sir Godfrey Dawkes Esmondhaugh", ilmoitti
Styler, silmäiltyään Whitakerin almanakkaa, "eikä hän olekaan nousukas,
sillä hänet aateloitiin 1681".
Smithiltä pääsi kiihkeä huudahdus, ja hän tarttui aateliskalenteriin,
jonka Styler oli tuonut toisesta huoneesta.
"Hyvä -- hyvä!" hoki hän. "Muistinhan kuulleeni sen nimen --
näettekö, mitä merkitsee hyvä muisti? Esmondhaugh, niin -- kas,
tässä se on, Styler -- se on löydetty! Kuunnelkaahan! Täällä on
koko joukko. Hm! Näin se kuuluu, nimittäin sisältö, kun jätetään
pois turhat koristukset. Godfrey Dawkes Esmondhaugh, Esmondhaughin,
Northumberlandissa, yhdeksäs baronetti. Kaupunkiasunto Eaton-aukio
563, S. W. Aliluutnantti. Ollut parlamentin jäsen. Maata 3,167 acrea.
Syntynyt heinäk. 12 p:nä 1837 -- vanha herra, Styler. Leski. Puoliso
oli Joan Cicely, sir David Chillinglinin tytär, Chillinglin Towerista,
Northumberlandista. Jälkeläisiä: Godfrey Hamilton, majuri, syntynyt
1875 -- siinä meidän miehemme; Rosalind, syntynyt 1884, avioliittoon
1906, puoliso Arthur Charles Renton, ylempi Brook-katu 320, W. Maud,
syntynyt 1885, avioliittoon 1913, puoliso John Patrick Angus, kuudes
Oronsayn kreivi. Styler!"
"Sir!" huudahti Styler, hätkähtäen esimiehensä kiihkeätä ääntä.
"Kuulitteko sen, Styler? Rouva Rentonin -- ja majuri Esmondhaughin --
sisar on kreivitär!"
"Kuulin, sir. Kuulin muutakin. Hänen nimensä on Maud."
Smith nosti katseensa aateliskalenterista.
"No?" äänsi hän.
"Siinä vihkimätodistuksessa mainitun naisen nimi oli Maud", selitti
Styler.
"Ahaa! Niin olikin", vahvisti Smith. "Maud Eleanor Rivers, Broom
Lodgesta, Northumberlandista, neito! Hm! No niin, Maud ei ole
harvinainen naisten nimi. Tuokaahan pääriluettelo -- se on muistaakseni
julkaistu vain vuosi tai pari takaperin."
Styler toi paksun nidoksen, ja Smith käänteli sen lehtiä, kunnes löysi
haluamansa kohdan.
"Tässä se on", virkkoi hän. "John Patrick Angus Chisholm-Huntley,
kuudes Oronsayn kreivi ja niin edelleen -- paljon yksityisseikkoja,
jotka eivät liikuta meitä. Syntynyt 1881 -- nainut -- niin, siinä se
on -- Maudin, Esmondhaughin baronetin sir Godfreyn toisen tyttären.
Asunto: Oronsay-linna, N. B., ja Upper Grosvenor-katu 86, W. -- Styler!"
Taaskin tuo terävä huudahdus hätkähdytti Styleriä.
"Eikö ajuri kertonut kyydinneensä neiti Brockin ja tuntemattoman miehen
Laburnum-pengermältä Upper Grosvenor-kadun kulmaan?" kysyi Smith.
"Niin hän kertoi", vastasi Styler.
Smith sulki kirjan ja nousi seisomaan.
"Olemme saamaisillamme selville jotakin, mutta en tiedä, mitä se on",
virkkoi hän. "Tämä --"
Ulomman toimistohuoneen puhelinkello alkoi äkkiä kilistä. Styler meni
vastaamaan ja palasi pian kasvoillaan merkitsevä ilme.
"Tohtori Hextall kutsuu meitä -- molempia! -- heti", ilmoitti hän.
XXVIII
KREIKKALAISET TAAS ESILLÄ
Heti Hextallin sanoman kuultuaan Smith sieppasi hattunsa ja
päällystakkinsa. Mutta kiskoessaan takkia yllensä hän pysähtyi kesken
kaiken ja silmäili Styleriä hieman huolestuneen näköisenä.
"Sepä kiusallista", harmitteli hän. "Sähkösanoma saapuu! Toisen meistä
pitäisi olla täällä ottamassa se vastaan. Sanoiko Hextall tarvitsevansa
meitä molempia -- nimenomaan?"
"Hän sanoi: 'Voitteko te molemmat tulla heti luokseni?'" vastasi
Styler. "Mutta hän ei tuntunut erikoisen kiihtyneeltä." Smith harkitsi
hetkisen ja teki pian päätöksensä.
"En halua viivytystä, jos se sähkösanoma tulee", sanoi hän. "Jääkää
te tänne ainakin vähäksi aikaa, ja jos se tulee, tuokaa se Hextallin
asuntoon! Soittakaa minulle sinne, että aiotte tulla! Minä puolestani
ilmoitan puhelimitse teille, jos siellä on jotakin erikoista tekeillä."
Hän kiiruhti Strandille, huusi ensimmäisen näkemänsä vapaan ajurin
ja ajoi suoraapäätä Hextallin asunnolle Wimpole-kadulle. Hextall oli
ilmeisesti odottanut häntä ja vei hänet heti yksityiseen huoneeseensa.
"Totisesti, Smith!" alkoi hän. "Tämä alkaa käydä kirotun vakavaksi.
Emmekö voi tehdä mitään? Jotakin on tehtävä! Jollei -- no niin, minä
pelkään -- oikeastaan olen varma, että jotakin tapahtuu."
Smith oli jo huomannut, että Hextall oli hermostunut, kiihtynyt ja
hämmentynyt, ja senvuoksi hän itse tekeytyi tyyneksi, asialliseksi,
liikemiesmäiseksi. Hän riisui päällystakin ja hatun yltään, valitsi
mukavimman tuolin ja sytytti kylmäverisesti savukkeen.
"Nyt, rakas naapuri", sanoi hän sitten, "sinun olisi parasta kertoa
minulle, mitä on tapahtunut. Mutta luullakseni osaan minä kertoa sen
sinulle. Sinua tapaamassa on käynyt joku etsivän osaston päämajan
miehiä. Sinua on vaivattu neiti Paquitaa koskevilla kysymyksillä. Suu
puhtaaksi!"
Hextall liikahti kärsimättömän levottomasti.
"Yksi heistä oli luonani eilen-illalla", huudahti hän, "toinen tänä
aamuna, kaksi taaskin tunti sitten, ja kaikki he esittivät minulle
kysymyksiä, joita minä pidän tuiki naurettavina! Luulinko tätä
mahdolliseksi? Pidinkö sitä mahdollisena? Olinko pannut merkille
sen? Olinko nähnyt tämän? Sanoin heille kaikille, että he tuntuivat
koettavan saada minua viittailemaan, miten neiti Tress olisi voinut tai
saattanut ampua tai ampunut Kestevenin."
"Niin tietysti, rakas Hextall; mitä muuta varten arvelet mies-parkojen
tulleen?" huomautti Smith nauraen. "Heidän on tehtävä työnsä,
täytettävä juhlalliset velvollisuutensa, ja luonnollisesti he
käyttävät jokaista tilaisuutta saadakseen jonkun auttamaan työssä
ja huojentamaan velvollisuuksia. He olisivat sinulle rajattoman
kiitollisia, jos tekisit jutun yksinkertaisemmaksi ja sanoisit heti
uskovasi varsin mahdolliseksi sen, että neiti Paquita ampui Kestevenin.
Nämä herrat eivät niin kovin paljoa välitä vaikuttimista, jolleivät ne
ole kouraantuntuvia ja heille avuksi; he pitävät selvistä, suorista
todistuksista. Mutta saitko sinä puolestasi mitään irti heiltä?
Ilmoittivatko he sinulle, aikovatko he toimia Waltersin ilmiannon
nojalla? Aikovatko he vangita neiti Tressin?"
"Oh, en tiedä!" vastasi Hextall ähkäisten. "Ne kaksi, jotka olivat
täällä tunti sitten, puhuivat hyvin varovasti jotakin sentapaista,
etteivät he ryhdy äärimmäisiin toimenpiteisiin, jolleivät todistukset
ole hyvin raskauttavat, mutta --"
"Täsmälleen; ja he ovat vaivanneet sinua, toivoen sinun lujittavan
heidän todistusketjuaan", virkkoi Smith. "Toivottavasti olet kiinteästi
pysynyt varmalla kannalla koko ajan puhellessasi heidän kanssaan. Miten
esiinnyit?"
"Kerroin heille suoraan, että neiti Tressillä on unissakävijän
taipumuksia ja ettei hän mitenkään ollut voinut ampua Kesteveniä
liikkuessaan unissaan", vastasi Hextall. "Joku heistä tahtoi
todenteolla tietää, pidinkö mahdollisena, että hän oli lähtenyt
ulkosalle ja ampunut Kestevenin normaalisessa tilassaan ja vaipunut
unissakävijän tilaan teon tehtyään palatessaan taloon! Aasi!"
"Sano mieluummin tieteellinen mietiskelijä, jonka ajatukset eivät
vielä ole saavuttaneet kypsyysastetta", huomautti Smith. "No niin,
mainitsinhan sinulle ja Tressille, että aina siitä alkaen, kun
Walters kävi kertomassa tietonsa poliiseille, on ollut olemassa
se vaara, että neiti Paquita vangitaan -- kaikki on sen varassa,
kuinka tärkeänä johtavat viranomaiset pitävät palvelijan lausuntoa
ja minkälaisia lisätodistuksia he saavat haalituksi kokoon. Epäluulo
on luonnollisestikin olemassa -- sitä vastaan ei kannata väittää.
Ja tärkein tehtävä, Hextall, päästääksemme sinut ja kaikki muutkin
kaikesta levottomuudesta, on sen miehen tai naisen löytäminen, joka
murhasi sekä Kestevenin että neiti Brockin -- sillä on yhtä varmaa kuin
kohtalo, että ne murhat olivat saman käden työtä!"
"Miehen tai naisen?" kertasi Hextall. "Luuletko todellakin, että se on
saattanut olla naisen puuhaa?"
"Miksi ei? Kuka nainen hyvänsä osaa käyttää revolveria", vastasi Smith.
"Muutamat seikat -- minun ei tarvinne vielä syventyä niihin -- panevat
minut ajattelemaan, että murhaaja mahdollisesti oli nainen. Sinun on
muistettava, että nainen on liukkaampi kuin mies -- useammassa mielessä
kuin yhdessä ja useammalla tavoin -- ja että hänellä on enemmän
oveluutta, suurempi pettämiskyky ja paremmat piiloutumistilaisuudet.
Niin, Hextall, se käsi, joka riisti hengen niiltä molemmilta, saattoi
olla naisen."
Hextall, joka oli rauhattomasti kävellyt edestakaisin huoneessa,
seisahtui uuninmatolle ja loi Smithiin tutkivan katseen.
"Kunniasanalla, Smith!" huudahti hän. "Uskotko todella saavasi selville
murhaajan -- kummassakin tapauksessa? Tahtoisin sen tietää."