miettivästi. "No niin! Entä mitä majuri Esmondhaugh arveli?"
"Ei mitään, paitsi että se kaikki oli hyvin kummallista", sanoi rouva
Renton. "Ja niinhän se olikin. Ja -- mitä on minun tehtävä?"
"No niin", vastasi Smith, katsahtaen toisiin miehiin, "luullakseni
menettelette viisaimmin, jos menette kertomaan New Scotland Yardin
viranomaisille kaiken sen, mitä olette kertonut meille. Ja -- teidän
asemassanne menisin heti. Jos sen teette, säästätte itseltänne
sen harmin, että teitä tullaan etsimään, että teitä tiedustellaan
sanomalehti-ilmoituksissa, että teitä vakoillaan -- ja paljon muuta."
Rouva Renton nyökkäsi, huokaisten helpotuksesta, ja nousi heti pystyyn.
"Te olette varmasti oikeassa", virkkoi hän. "Ja minä lähden juuri nyt.
Ehkä palvelijanne hankkii minulle ajurin, herra Tress? -- Ajan sinne
suoraapäätä."
Smith saattoi rouva Rentonin ajuriin, jonka Fowler heti kutsui. Kun
hän palasi toisten seuraan, kuvastui hänen kasvoistaan jokin salainen
päätös.
"Nyt, Tress," sanoi hän, "haihduttakaamme mielestämme äskeinen pieni
välinäytös ja palatkaamme siihen asiaan jota olimme pohtimassa. Olen
päättänyt noudattaa määrättyä toimintasuunnitelmaa ja käydä siihen
käsiksi tällä minuutilla. Mainitsin jo teille, että minun mielestäni
sisarenne on vaarassa. Valtuutatteko minut käyttämään kolmetuhatta
puntaa, jos se on tarpeellista -- heti?"
"Kolmekymmentätuhatta, jos niin haluatte", vastasi Darrell epäröimättä.
"Kirjoittakaa maksuosoitus heti, jos tahdotte."
"Voitte lähettää kolmentuhannen maksuosoituksen minulle tänä iltana
asuntooni", virkkoi Smith. "Seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa
olen minä matkalla -- samoin Styler. Tapaamme teidät huomenillalla.
Siihen mennessä älkää jättäkö neiti Tressiä yksin. Ja nyt, Styler,
lähdetään!"
Kadulla Smith tarttui sihteerinsä käsivarteen.
"Styler, teidän on heti lähdettävä Lynneen", käski hän, "ja oltava yötä
_Lynnen Vaakunassa_. Ottakaa millä ilveellä hyvänsä selvä siitä, oliko
rouva Rentonilla vieraita Kestevenin murhayönä ja keitä he olivat!
Tulkaa kohtaamaan minua huoneistooni kello seitsemän huomenillalla.
Minä puolestani lähden ensi junassa Weymouthiin -- Polbeckin puheille."
XXV
SOPIVA SÄHKÖSANOMA
Ennen sen illan päättymistä Smith oli taaskin Weymouthissa hauskasti
sijoittuneena samaan hotelliin, jossa hän ja Styler olivat
haastatelleet kapteeni Polbeckia vasta kaksi päivää aikaisemmin. Kello
yhdeksän seuraavana aamuna hän oli syönyt aamiaista; ennen kymmentä
hän oli laivalaitureilla etsimässä Polbeckia ja hänen kuunariaan. Ja
neljännestä yli kymmenen hän oli löytänyt pienen merimiehen ja istui
hänen kanssaan kahden kesken kajuutassa, jossa oli parhaiksi tilaa
kääntyä ympäri.
Polbeck oli ovelan utelias. Heti Smithin pyöreät kasvot nähtyään hän
arvasi tämän näennäisesti yksinkertaisen lontoolaisen herrasmiehen,
jolla oli kultasankaiset silmälasit, tarvitsevan häntä ja koettavan
hankkia lisätietoja. Hänen terävissä silmissään alkoi väikkyä uusia
edullisia sopimuksia. Eikä Smith jättänyt häntä kauaksi aikaa
epäilyksen valtaan, vaan kävi suoraan käsiksi asiaan, niin pian
kun Polbeck oli saattanut hänet kajuuttaan ja sulkenut oven heidän
jälkeensä.
"Tulin Lontoosta myöhään eilenillalla tavatakseni uudelleen teidät,
kapteeni", alkoi Smith. "Olisin heti saavuttuani lähtenyt Portlandiin
teitä etsimään, jollei olisi ollut liian myöhäistä. Sitäpaitsi muistin,
ettette lähde merelle ennenkuin yhdentenäkolmatta päivänä, joten
uskoin varmasti tapaavani teidät täältä tänä aamuna. Tarvitsen teiltä
lisää tietoja, ja te saatte hyvän maksun kaikesta, mitä voitte minulle
ilmaista."
"Mielihyvin kerron teille kaikki, mitä osaan, sir", lupasi Polbeck.
"Mutta", lisäsi hän, pudistaen päätään puolittain surullisesti, "eipä
taida olla paljoa, jos on ensinkään, sellaista, mitä en jo ole teille
kertonut".
"Kenties on minun mieleeni johtunut uusia asioita", virkkoi Smith.
"Teistä saattaa todellakin olla minulle hyötyä. No niin, ettekö tiedä
sen englantilaisen nimeä, jota teidän oli osaltanne avustettava
karkaamaan ranskalaisten rangaistussiirtolasta Guianasta?"
"En tiedä", vastasi Polbeck. "En ole sitä koskaan kuullut."
"Ettekö kuullut häntä mainittavan jollakin liikanimellä?"
"En! Häntä ei kertaakaan nimitetty muutoin kuin englantilaiseksi."
"Ettekö myöskään tiedä sen miehen nimeä, jonka kanssa olitte
neuvotteluissa?"
"En. Mutta", riemastui Polbeck muistin äkkiä välähtäessä, "hänet tunnen
lisänimellä, tunnen kun tunnenkin!"
"Ahaa! Sepä hyvä!" sanoi Smith, huoahtaen helpotuksesta. "Mikä hänen
lisänimensä sitten oli?"
"Kuuba-Sam", vastasi Polbeck empimättä. "Se miekkonen kehuskeli
yhtenään, mitä kaikkea hän oli tehnyt Kuubassa -- joka minun
luullakseni oli käynyt hänelle liian kuumaksi."
"Tunnettiinko hänet yleisesti sillä nimellä?" tiedusti Smith.
"En koskaan kuullut häntä mainittavan millään muulla", vastasi Polbeck.
"Niin, kyllä hänet tunnetaan sillä nimellä hyvin Georgetownissa --
ainakin siinä kapakassa, jossa hänet aina kohtasin."
"Se on oikein hyvä. Mikä sitten on sen kapakan nimi", kysyi Smith,
"olipa se sitten kapakka, ravintola tai vierasmaja?"
"Aykinin ravintola -- niin sitä nimitetään, ja se sijaitsee
Gunfire-telakalla. Se on englantilaisten ja amerikkalaisten
lempikapakka. Ravintolaksihan sitä sanotaan, mutta se on jonkunlainen
hotelli, johon saa majoittua, jos tahtoo", sanoi Polbeck. "Monta kertaa
olen itsekin asunut siellä."
"Sekin on hyvä, kapteeni -- edistymme mainiosti", kehui Smith. "Te
kykenette sittenkin antamaan minulle arvokkaita tietoja. Ja nyt
kaikkein tärkein kysymys: Tunnetteko Georgetownissa ketään ihmistä --
liikemiestä -- johon voitte täydelleen luottaa?"
"Kyllä tunnen, sir", vakuutti Polbeck varmasti. "Se sikäläinen
asiamies, jonka kanssa olen suhteissa, on niin suora mies kuin suinkin
saattaa tavata. Daniel Brine, yleinen välitysliike. Olen tuntenut hänet
lähes kaksikymmentä vuotta."
"Onko hän sellainen mies, että hän suorittaisi teille jonkun salaisen
luottamustehtävän, jos sähköttäisitte hänelle?" tiedusti Smith.
"Kyllä hän sen tekisi, sir", vastasi Polbeck. "Ei kukaan paremmin.
Minun on ollut sähkötettävä Daniel Brinelle aikaisemminkin -- tietysti
pikku asioissa. Mutta jollette ole ennen sähköttänyt sinne, sir,
varoitan teitä, sillä se on kallista hommaa -- viisi shillingiä kuusi
pennyä sana, jollei sanomaa lähetetä hitaana, ja silloinkin on maksu
puolet siitä."
"Kulunkeja tuskin saamme arkailla", huomautti Smith. "Ne on maksettava.
Jos teillä on jotakin puuhaa aluksessanne, kapteeni, jättäkää
minut kyhäämään sähkösanomaa. Kun olen sommitellut sen mieleiseeni
muotoon, menemme yhdessä lennätintoimistoon. Voitteko antaa minulle
kirjoitusvehkeet?"
Polbeck otti esille vanhanmallisen kirjoitustelineen ja kirjepaperia,
selitti haluavansa huolehtia laivansa lastaamisesta ja poistui
kannelle, jättäen Smithin omaan työhönsä. Se ei ollutkaan niin
helppoa kuin hän oli luullut; hänen kävi vaikeaksi täsmälleen
ilmaista tarkoituksensa yli viidentuhannen kilometrin päässä olevalle
miehelle. Ja asia sellaisenaan oli arkaluontoinen. Smith tiesi varsin
hyvin, ettei hän saanut tehdä mitään auttaakseen, ei edes näyttää
haluavansa auttaa karkuun miestä, joka ystävällisessä valtakunnassa
oli tuomittu vankeusrangaistukseen; jos kävisi ilmi, että sellaista
oli yritetty, johtaisi se ikäviin selkkauksiin Englannin ja Ranskan
ulkoministeriöiden välillä. Hän ei suinkaan halunnut avustaa nykyisin
Cayennessa säilytettyä salaperäistä englantilaista karkaamaan, vaan
saada varman selon siitä, kuka hän oli. Kuuba-Sam saattoi sen tietää,
mutta saattoi olla tietämättäkin. Mutta nykyisissä vakavissa oloissa
hänen varmasti kannatti kuluttaa jonkun verran Darrell Tressin rahoja
saadakseen selville, mitä Kuuba-Sam tiesi.
Vihdoinkin Smith sai kokoon seuraavan sanoman, jonka hän luki lävitse
viiteen tai kuuteen kertaan, ennenkuin kutsui Polbeckin kuulemaan sitä.
"Brine, Georgetown, Demerara. Menkää tapaamaan Kuuba-Samia Aykinin
ravintolassa. Kertokaa hänelle, että englantilaisen asia on nyt
toisissa käsissä, kaikki valmiina, mutta ennen alkua vaaditaan
todistuksia Kuuba-Samin vilpittömyydestä. Hänen on heti sähkötettävä
englantilaisen nimi ja milloin hän lähti Ranskasta osoitteella Smith,
68 c, Pumppu-piha, Lontoo. Hänen tehtyään sen maksakaa hänelle
sata puntaa, jotka olen sähköttänyt teille British Guiana-pankkiin
Georgetowniin, ja käskekää hänen olla valmiina odottaen lisäohjeita.
Polbeck, Weymouth."
"Kuinka varovainen herra Kuuba-Sam lieneekin, tämän pitäisi pystyä
häneen, jos hän vielä on elävien kirjoissa", mietti Smith mennessään
portaille huutamaan Polbeckia. "Siinä ei mikään voi herättää hänen
epäluulojaan, mutta kaikki lietsoo hänen toiveitaan. Tulkaahan, alas,
kapteeni, katsomaan tätä", jatkoi hän ääneen nähdessään Polbeckin
vantteran olemuksen kannella. "Mitä arvelette siitä?" kysyi hän
laskettuaan paperiarkin merimiehen eteen. "Ymmärrättehän, mihin tähtään
-- tahdon tietää, mitä nimeä se englantilainen käyttää. Tepsiikö tuo
Kuuba-Samiin? Onko hän sellainen veitikka, joka halukkaasti tarttuu
sataan puntaan?"
Polbeck luki sähkösanoman hitaasti, luki sen toistamiseen ja alkoi
sitten kynsiä korvallistaan.
"No", virkkoi hän, "hänen ei juuri voisi sanoa olevan kireissä oloissa,
tämän Kuuba-Samin. Hänellä on aina ollut rahaa tarpeisiinsa. Mutta
onhan sata puntaa pelkästä miehen nimen ilmoittamisesta hyvä maksu.
Tiedän kuitenkin", jatkoi hän, naurahtaen viekkaasti, "mikä tehoaa
Kuuba-Samiin vieläkin paremmin. Parantaaksenne tuota sanomaa on teidän
ainoastaan lisättävä siihen kaksi sanaa."
"Mitkä niin?" kysyi Smith.
"'Ja rahalähetyksiä'", vastasi Polbeck, iskien ovelasti silmää. "'Ja
rahalähetyksiä'. Antakaa tuon lopun kuulua: 'olla valmiina odottaen
lisäohjeita ja rahalähetyksiä'. Käsitättekö? Silloin hän arvelee asian
sujuvan vieläkin nopeammin kuin hän on luullut. Lisätkää ne, herra,
lisätkää ne sanat!"
"Hyvä huomautus!" kiitti Smith ja kirjoitti sanat paperiin. "Ja
nyt, kapteeni, voitte tulla mukaani pankkiin ja lennätintoimistoon,
joten saamme tämän pikku puuhan suoritetuksi. Katsokaahan! Nyt on
puoliyksitoista Englannin aikaa. Paljonkohan kello on siellä kaukana?"
"Georgetown, sir, on suunnilleen viisikymmentäkahdeksan astetta länteen
päin Greenwichistä", vastasi Polbeck viisaan näköisenä. "Siellä on siis
tällä hetkellä noin kahtakymmentä minuuttia vaille seitsemän aamulla."
"Siten saatamme otaksua asiamiehenne Daniel Brinen saavan tämän
sähkösanoman ryhtyessään töihinsä", sanoi Smith. "Sitten hänen kaiketi
on odotettava Kuuba-Samia."
"Kuuba-Samin tapana oli pistäytyä Aykinin kapakkaan kello yhdentoista
tienoissa aamupäivällä", huomautti Polbeck, "ja koska Brine
tavallisesti tuli sinne vähän myöhemmin, kohtaavat he luultavasti
toisensa, kun kello meillä on noin kolme."
"Siinä tapauksessa, ja jos Kuuba-Sam on Georgetownissa, voin odottaa
sähkösanoman saapuvan Lontooseen kello kuuden vaiheilla tänä iltana",
virkkoi Smith. "Lähdetään järjestämään asia."
Kun Smith oli aikaisemmin ollut asioissa erään Weymouthin pankin
kanssa, ei hänen ollut ensinkään vaikea saada käteistä rahaa eikä
lähettää sata puntaa Daniel Brinen nimelle British Guiana-pankkiin
Georgetowniin. Eikä hän tarvinnut pitkää aikaa lähettääkseen
sähkösanoman lennätinkonttorista ja antaakseen kapteeni Polbeckille
setelin, jonka saamisesta mies näytti olevan perin mielissään.
"Jos voin vielä tehdä jotakin, sir, teen sen hyvin mielelläni",
vakuutti hän. "Mainitkaa vain asia, niin tässä on mies valmiina!"
"Siinä tapauksessa suokaa minulle se nautinto, että syötte puolista
kanssani", vastasi Smith, suunnaten askeleensa hotelliansa kohti.
"Olemme suorittaneet asiamme ja voimme huvitella tunnin. Sen jälkeen on
minun lähdettävä pikajunassa Lontooseen."
Polbeck ja Georgetownin sähkösanoma olivat vieneet Smithiltä koko
aamun, joten hän ei ollut ehtinyt lainkaan ajattelemaan neiti Brockin
juttua. Aamiaista syödessään hän oli silmäillyt aamulehteä ja nähnyt,
ettei uusia käänteitä ollut ilmaantunut; ainakaan ei poliisilaitos
ollut antanut sanomalehdille tuoreita tietoja. Smith ei niin ollen
tiennyt, oliko rouva Renton lupauksensa mukaan käynyt New Scotland
Yardissa ja mitä siitä oli koitunut. Mitään uutta ei myöskään ollut
sanomalehdessä, jonka hän osti junassa lähtiessään Weymouthin asemalta
aikaisin sinä iltapäivänä. Mutta Readingiin saavuttuaan hän sai Lontoon
iltalehtien aikaisemmat painokset, ja huomiotaherättävä otsake osoitti
poliisien olleen toimeliaita -- tai ainakin saaneen osakseen kunnian
toisten toimeliaisuudesta.
Otsakkeessa puhuttiin tärkeistä käänteistä. Mutta ensimmäisen kappaleen
luettuaan Smith nauroi hiljaa ja ivallisesti. Ilmeisesti oli rouva
Renton käynyt etsivässä osastossa ja kertonut viranomaisille täsmälleen
samat asiat kuin oli kertonut Darrell Tressin työhuoneessa olleille
miehille. Ja sanomalehdille annetun, virallisen tiedotuksen nojalla oli
perin selvää, että viranomaiset katsoivat tämän täydelleen selittävän,
miksi rouva Renton oli käynyt neiti Brockin asunnossa.
"On aivan ilmeistä", jatkui selostus, "että kovaonninen nuori nainen
oli kovin hermostunut ja huolestunut rouva Rentonin käydessä hänen
luonaan, ja emännän, rouva Hodgsonin lausunto tuntuu osoittavan,
että hän oli yhtä hermostunut ja vaivautunut seuraavana päivänä.
Rouva Hodgsonin sanojen mukaan neiti Brock tuskin maistoi hänelle
tarjottuja ruokia, hänen nähtiin ja kuultiin paljon kävelevän
edestakaisin huoneessaan, ja hän oli silminnähtävästi tuskainen ja
hajamielinen. Hän näytti äärimmäisen hermostuneelta, kun hänelle
tuotiin aikaisemmin mainittu sähkösanoma, ja palvelija, joka näki hänen
astuvan ajurin vaunuihin tuntemattoman miehen seurassa, väittää hänen
puhuneen kumppanilleen hyvin kiihtyneeseen tapaan. Onneksi on ajuri
ilmoittautunut. Myöhään eilenillalla hän saapui New Scotland Yardiin
ja kertoi tarinansa viranomaisille. Hän muisti, että kysymyksessä
olevat henkilöt olivat pysähdyttäneet hänet Laburnum-pengermän
kulmassa, ja miehen käskystä hän oli ajanut Park Lanen kohdalle Upper
Grosvenor-kadulle, jota myöten hän oli jatkanut matkaansa laskettuaan
kyydittävänsä maahan. Poliisit suorittivat tiedusteluja tämän
kertomuksen perusteella."
Smith naurahti taaskin heittäessään sanomalehden syrjään. Sen jälkeen
hän vaipui pohtimaan asioita oman järkeilynsä mukaisesti ja oli yhäti
mietteissään, kun hän kello seitsemän saapui Pumppu-pihaan, aukaisi
toimistonsa oven ja näki vastassaan aina säntillisen Stylerin.
XXVI
STYLERIN HAVAINTOJA
Sillä aikaa kun Smith matkasi Weymouthiin, meni Styler, jonka aika
ei ollut niin täpärällä, verkkaisesti asuntoonsa, pani uskollisen
moottoripyöränsä kuntoon ja lähti aikanansa hupaiselle ilta-ajelulle
pitkin Surrayta. Hänellä ei ollut erikoista syytä saapua Lynneen
ennen pimeän tuloa, ja sen mukaisesti lian eteni etelään päin
kohtuullista vauhtia. Ajan runsaus myöskin viekoitteli Stylerin
matkansa puolivälissä poikkeamaan miellyttävään, tien ohessa olevaan
majataloon Dorkingin läheisyydessä ja tilaamaan tuopin vaahtoavaa,
karvasta olutta; ja kun hän rakasti todellista maalaisluontoa ja
raitista ilmaa, vei hän tuoppinsa kapakan pihalle ja istuutui
rakennuksen vinoruutuisten ikkunoiden ja heiluvan nimikilven alle
sijoitetulle penkille. Ja istuessaan tummenevassa hämärässä,
keskustellen ystävällisesti erään tavarankuljettajan kanssa, joka
juotti hevosiaan altaasta, hän huomasi Lontoosta päin etelää kohti
kiitävän siron auton. Se suhahti majatalon ohitse vinhaa vauhtia ja
oli kadonnut yhdessä sekunnissa. Mutta Stylerillä oli erittäin terävät
silmät, ja hän oli tuntenut komeassa autossa istuvista henkilöistä
toisen rouva Rentoniksi. Mutta hän oli hyvillään nähdessään, ettei
rouva Renton tuntenut häntä aikaisemmin samana päivänä Darrell Tressin
asunnossa kohtaamansa seurueen neljänneksi jäseneksi. Rouva Renton
ei itse asiassa vilkaissutkaan majataloon eikä sen penkillä istuvaan
oluenjuojaan; ohi kiitäessään hän innokkaasti keskusteli kumppaninsa
kanssa. Ja Styler pani merkille, että hänen puhetoverinsa oli pitkä,
vanhahko herra, joka ulkonäöstä päättäen oli tai oli ollut armeijassa.
Styler tyhjensi oluttuoppinsa vähääkään hätäilemättä, mutta noustuaan
jälleen pyörälleen hän kiihdytti nopeuttaan. Pimeä alkoi olla käsissä,
kun hän ajoi _Lynnen Vaakunan_ tallipihalle, sijoitti koneensa
vaunuvajaan ja meni tarjoiluhuoneeseen tilaamaan yösijaa. Siellä hän
viipyi muutamia minuutteja, tarinoiden isännän kanssa; sitten hän
vihjasi, että hänen oli suoritettava pieni asia kylässä, ja lähti
pimeään ulko-ilmaan. Isäntä luuli Stylerin aikovan poliisiasemalle,
mutta vaikka Styler kääntyikin siihen suuntaan, poikkesi hän pian
toisaalle. Jos joku olisi seurannut hänen jälkiään, olisi hän huomannut
niiden monien mutkien ja koukeroiden jälkeen vievän rouva Rentonin
asunnon, Warrenin, läheisyyteen.
Kuten hyvin monilla muilla ihmisillä, jotka ovat antautuneet tällaisiin
tutkimuksiin, ei Stylerilläkään ollut selvää käsitystä siitä, mitä
hän aikoi tehdä. Mutta hänellä oli hyvä usko sattumaan; hän uskoi
varmasti, että ilmenisi jotakin, mistä olisi hänelle hyötyä ja etua.
Aluksi hän luikerteli käärmeen tavoin rouva Rentonin rauhaiselle
pihalle ja silmäili taloa pensaan suotuisesta piilosta. Sekä ylä- että
alakerrassa oli valaistuja ikkunoita, mutta koska kaikki verhot olivat
tiiviisti suljetut, oivalsi Styler pian, ettei hän saisi kovinkaan
hyvää tilaisuutta tirkistää sisälle. Se oli harmillista, koska hän
oli toivonut näkevänsä rouva Rentonin kumppanin läheltä. Hänen sitten
aprikoidessaan, mitä hänen pitäisi ensinnä tehdä, avautui eteissalin
ovi, ja sisältä tulvivassa valossa Styler näki rouva Rentonin ja hänen
kanssaan autossa istuneen miehen astuvan ulos ja lähtevän ripeästi
kävelemään erästä sivukäytävää myöten. Minuutin kuluttua hän kuuli
puutarhaportin salvan kalahtavan ja sitten askelia kovalta maantieltä.
Vielä toisen minuutin kuluttua hän oli kiskaissut kengät jalastaan,
pujahtanut pois pensaikosta ja seurasi askelten ääniä turvallisen
välimatkan päässä.
Hänen edellään olevat henkilöt nousivat rinnettä ja astelivat raittia
pitkin Lynne Courtin puistoa ja kartanoaluetta ympäröivää metsikköä
kohti. Styler arveli rouva Rentonin kumppaneineen ehkä mielivän sinne;
ja minne tahansa he menisivät, sinne veisi hänenkin matkansa. Mutta
ennenkuin hän ennätti sen enempää pohtia sitä seikkaa, kääntyivät hänen
vainuttavansa syrjään ja lähtivät metsäpolkua pitkin suoraan sitä
syrjäistä majaa kohti, jossa Samuel Pegge asui.
Stylerin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tämä, mietti hän itsekseen, tämä
oli jo jotakin; tämä oli oikein todellinen seikkailu! Vierailulle
Samuel Peggen, toiselta nimeltä Septimus Philcoxin, luokse
myöhänlaiseen illalla ja salakähmäiseen tapaan -- hyvä! Jospa hän
nyt vain voisi muuttua hengeksi, joista kuulee puhuttavan, tunkeutua
kenenkään näkemättä majaan ja olla saapuvilla alkavassa keskustelussa,
kuullen kaikki, mitä puhuttaisiin! Oi, sepä olisi todellakin ihana,
oivallinen temppu! Mutta koska Styler oli olennaisen aineellinen, oli
sellainen mukava menettely kerrassaan mahdoton toteuttaa ja ainoa, mitä
hän voi tehdä, oli tehdä, mitä voi -- niissä oloissa.
Styler tunsi Peggen kotoisen järjestelyn kyllin hyvin tietääkseen
tämän kelpo herrasmiehen asuvan yksin. Hänen taloudestaan huolehti
muuan kylän vaimo, joka saapui kello kymmenen ja poistui kello viisi,
joten Pegge vietti iltansa yksin. Senvuoksi ei hänen, Stylerin, olisi
kovinkaan vaikeata tarkastella majan ympäristöä. Ja kuultuaan, että
rouva Renton kumppaneineen päästettiin sisälle, hän jätti kenkänsä
polun vieressä kasvavan, mukavan rautatammipensaan alle, sujahteli
puulta puulle, pensaalta pensaalle ja vihdoin hiipi kuistille
silmäilläkseen varovasti ikkunasta ainoaan valaistuun huoneeseen.
Sen ikkunan edessä ei ollut muuta kuin huolimattomasti vedetty pitsinen
verho, ja pysytellen tarkoin pylvästön varjossa näki Styler tarkoin ja
esteettömästi huoneen ja sielläolijat. Pegge näytti olleen nauttimassa
illan rauhasta vieraittensa saapuessa häiritsemään häntä. Takassa
roihusi kirkas valkea, pesälaa'an lähelle oli vedetty lepotuoli ja
keskelle lattiata sijoitetulla pöydällä oli karahvi, suihkupullo ja
tupakka-astia. Samalla pöydällä virui myöskin kasa kuvalukemistoja ja
sanomalehtiä sekä keltaselkämyksinen romaani, jonka Pegge ilmeisesti
oli viskannut kädestään alassuin pöydälle, kun ovelle kolkutettiin.
Huoneessa olevat kolme henkilöä olivat jo syventyneet keskusteluun,
kun Stylerin onnistui saada heidät näkyviinsä. Rouva Renton istui
lepotuolissa, josta Pegge oli juuri noussut; hänen kumppaninsa istui
toisessa pöydän toisella puolen. Pegge seisoi ruusupuinen piippu
kädessään uunimatolla heidän välissään. Hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
toisen miehen sanoja, ja Styler kiroili talon rakentajaa liian hyvästä
työstä. Se ei ilmeisestikään ollut hutiloimalla valmistettu rakennus,
sillä ikkuna sopi puitteisiinsa tiiviisti, eikä ainoatakaan ääntä
tunkeutunut raoista hänen korviinsa. Ja vaikka hän tähyili ja odotti
runsaasti puoli tuntia, ei hän kuullut mitään eikä nähnyt mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Sisälläolijat näyttivät pohtivan jotakin
-- jotakin vakavaluontoista, päättäen heidän kasvojensa ilmeistä.
Milloin puhui rouva Renton, milloin hänen kumppaninsa, milloin Pegge.
He näkyivät olevan perin hyvissä väleissä; vanhahko herrasmies hyväksyi
Peggen tarjouksen ja otti lasin wiskyä ja soodaa käteensä ja viritti
sikaarin laatikosta, jonka Pegge otti tulisijan yläpuolella olevalta
hyllyltä. He näyttivät tosiaankin olevan hyvin ystävällisiä toisilleen,
ja uudelleen Styler sadatteli talon rakentajaa.
"Toivottavasti hänen saamansa vuokra ei riitä korvaamaan niitä menoja,
jotka hän kulutti tähän kirottuun paikkaan!" tuumi Styler. "Jos hän
vain olisi käyttänyt tuoretta puuta kyhätessään tämän kirotun ikkunan
puitteita, olisi siinä nyt sellaisia halkeamia, joihin voisi työntää
sormensa, ja silloin kuulisin, mitä nuo kolme puhelevat. Mutta nyt en
erota edes kärpäsen surinan vertaa! Joka tapauksessa he keskustelevat
jostakin vakavasta -- sen erotan heidän kasvoistaan."
Puolen tunnin kuluttua Peggen vieraat nousivat seisomaan ja aikoivat
nähtävästi lähteä, ja senvuoksi Styler pujahti portille, otti kenkänsä
ja piiloutui tien ohessa kasvavaan pensaikkoon. Pian rouva Renton
ja hänen kumppaninsa tulivat majasta ja lähtivät kotiin päin, ja
Styler herkisti korviaan, toivoen heidän lausuvan jonkun valaisevan
huomautuksen mennessään hänen ohitseen. Mutta he astelivat polkua
alaspäin äänettöminä; miehen polttaman sikaarin hieno tuoksu haihtui;
askelten ääni häipyi, ja Styler oli yksin keväisessä yössä.