synkkänä ja äänettömänä, hätkähti ja katsahti kamaripalvelijaansa
epäluuloisesti.
"Mitä nyt, Fowler?" kysyi hän. "Onko jotakin muuta vinossa? Olen
tulemaisillani sairaaksi tästä! Mitä on tapahtunut?" Fowler loi ryhmän
muihin jäseniin laajasisältöisen katseen. "Walters, sir", sopersi hän.
Darrell säpsähti uudelleen -- tällä kertaa rajusti. Hän kääntyi
Hextallin puoleen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
"Walters!" huudahti hän. "Mitä --"
Hän katkaisi lauseensa äkkiä, yhäti tuijottaen Hextalliin. Ja Hextall
alkoi nopeasti puhua palvelijalle.
"Mikä hätänä, Fowler?" tiedusti hän. "Mitä Waltersista?"
"Luultavasti hän on mennyt sekaisin, sir", vastasi Fowler. "Ainakin
siltä näyttää. Senjälkeen kun te ja herra Tress olitte tänä aamuna
lähteneet, saimme tietää, miten neiti Brockin oli käynyt, sir --
muuan poika tuli myymään sanomalehtiä ja minä ostin yhden. Ja vähän
senjälkeen tapasin Waltersin eteissalissa itkemässä ja valittamassa.
Sitten hän alkoi höpistä kaikenlaista kummallista, hyvin sekavasti. Sen
verran minulle selvisi, että hän oli rakastunut neiti Brockiin ja että
tämän äkillinen kuolema oli pahasti järkyttänyt hänen tasapainoansa.
Hän puhui -- vimmaisen hurjistuneena, sir -- murhasta ja revolvereista
enkä muista mistä kaikesta, ja vihdoin hän jupisi jotakin sellaista,
että hän ilmoittaa poliiseille kaikki, mitä tietää, ja äkkiä, ennenkuin
ennätin häntä estää, hän sieppasi hatun päähänsä ja syöksyi ulos
huoneistosta sanoen, ettei hän enää pidä asioita omina tietoinaan, vaan
menee Scotland Yardiin. Ja siksi arvelin tulla teitä hakemaan, sir --
tiesin, minne olitte menneet."
Hextall viittasi Darrellia nousemaan odottavan ajurin vaunuihin ja
kääntyi puhuttelemaan Smithiä.
"Seuraa heti perässä Tressin huoneistoon Stylerin ja Fowlerin kanssa!"
pyysi hän hiljaa. "Saatatte olla siellä hyödyksi. Minä menen sinne
suoraapäätä Tressin seurassa -- haluan keskustella hänen kanssaan."
Vaunujen lähtiessä liikkeelle Darrel vaipui niiden nurkkaan, ähkäisten
epätoivoisesti.
"Kaikki on hukassa, Hextall!" valitti hän. "Se aasi on varmasti mennyt
etsivään osastoon ja kertonut siellä kaikki Paquitasta ja hänen
unissakävelystään. Ja nyt tullaan vangitsemaan hänet!"
"Ei sen todistuksen nojalla minun luullakseni", rauhoitti Hextall
häntä. "Tarvittanee toki varmemmat perusteet, ennenkuin mennään niin
pitkälle."
Mutta vaikka hän koettikin saada äänensä mahdollisimman vakuuttavaksi,
ei hän suinkaan ollut rauhallinen tämän äkillisen ja odottamattoman
käänteen johdosta. Hän ei tietenkään ollut lainkaan otaksunut
sellaista mahdolliseksi. Mutta nyt hän oivalsi, kuinka luonnollisesti
kaikki oli käynyt. Walters oli epäilemättä salaisesti rakastanut
kotiopettajatarta; tieto rakastetun traagillisesta kuolemasta oli
järkyttänyt hänet pois suunniltaan, ja hän oli heti alkanut mielessään
hautoa katkeria kuvitteluja salaperäisen tapahtuman johdosta, jolloin
yksi vaikutelma varmasti esiintyi selvänä hänen ajatuksissaan --
nimittäin se, että hän oli todella nähnyt Paquitan revolveri kädessä
Kestevenin murhayönä. Ja se vaikutelma johti uusiin kuvitteluihin
-- otaksuttavasti hän oli huomaavinaan jonkun ovelasti järjestetyn
murhasuunnitelman, jonka yksi uhri oli Kesteven ja toinen neiti Brock;
heti hän oli unohtanut luvanneensa pitää asian salassa ja pysyä vaiti
sekä syöksynyt umpimähkään kertomaan poliiseille kaikki tietonsa.
"Ikävä tilanne", jatkoi Hextall oltuaan vähän aikaa vaiti, "mutta en
usko poliisien vangitsevan sisartanne sen nojalla, mitä Walters voi
ilmaista siitä yöstä. Mutta yhtä kaikki minua peloittaa, että meidän on
oltava valmiit kuulusteluihin."
Darrell murahti harmistuneena. Hän alkoi valitella toisten
väliintulosta: hän oli poistunut Lynne Courtista sen vuoksi, että
Kestevenin juttu oli kiinnittänyt siihen yleisön huomion, ja nyt hän
saisi Lontoossa kestää vielä kiusallisempaa huomiota. Hänen olisi
pitänyt, arveli hän, noudattaa ensimmäistä vaistomaista ajatustaan ja
viedä sisarensa ja veljensä mannermaalle.
"Sitä olisitte tuskin voinut tehdä", sanoi Hextall. "Teitä vaaditaan
todistajaksi vielä monta kertaa, kuten käsitätte. Emmekähän me
aavistaneet asioiden kehittyvän tällaiseen suuntaan emmekä kuvitelleet,
että Walters oli rakastunut opettajattareen. Ehkä hän ei sittenkään ole
mennyt poliisien puheille."
Mutta kun he tuntia myöhemmin olivat pohtimassa asioita Smithin
ja Stylerin seurassa Darrellin huoneessa hänen Queen-Anne-kadun
varrella sijaitsevassa asunnossaan, ilmoitti Fowler kaksi vierasta,
jotka sisälle ohjattuina osoittautuivat New Scotland Yardin
miehiksi. Huoneistosta lähdettyään Walters oli mennyt suoraapäätä
poliisilaitoksen keskusasemalle ja kertonut kaikki. Ja nyt viranomaiset
halusivat tietoja. Noudattaen tavanmukaista virallista varovaisuutta
he kyselivät asioita asteittain. He tiedustivat, oliko Walters
täydessä tolkussaan, olivatko hänen väitteensä oikeat, oliko hänen
ilmaisemastaan tapahtumasta mitään sen enempää kertomista.
"Hän mainitsi jo selostaneensa näkemänsä teille, herra Tress, ja
myöskin teille, tohtori Hextall", virkkoi vanhempi vieraista. "Te niin
ollen tunnette yksityiskohdat yhtä tarkoin kuin mekin. Teidän täytyy
myöntää, että tämä todistus saattaa sekoittaa neiti Tressin Kestevenin
kuoleman yhteyteen. Hän oli liikkeellä niillä seuduin revolveri
kädessään --"
"En ole ikinä kuullut unissakävijän ampuneen täysin valveilla ollutta
henkilöä!" keskeytti Smith ivallisesti. "Tekisi mieleni väittää, ettei
lääketiede tunne ainoatakaan sellaista tapausta! Koko juttu on tuiki
järjetön. Se osoittaisi --"
Etsivä hymyili vieläkin ivallisemmin kuin Smith.
"Hetkinen!" pyysi hän, kohottaen sormeaan. "Emme me tiedä neiti
Tressin kävelleen unissaan. Siitä ei Walters puhunut mitään. Hän
kertoi ainoastaan tämän: 'Sinä ja sinä yönä, siihen ja siihen aikaan,
näin neiti Tressin tulevan sen kuusikon suunnalta, josta Kestevenin
ruumis myöhemmin löydettiin, ja hänen kädessään oli revolveri!'
Ymmärrättekö? Jos mies löydetään jostakin paikasta kuoliaaksi ammuttuna
ja todistetaan jonkun henkilön olleen sen paikan läheisyydessä muassaan
revolveri suunnilleen kuoleman aikana -- niin mitä sitten? Mikäli
me tunnemme asioita, on neiti Tressillä saattanut olla syytä ampua
Kesteven. Emmekä me tiedä, että hän on unissakävijä."
Hextall oli kuiskaillut Smithin kanssa ja kiinnitti nyt vieraiden
huomiota itseensä.
"Neuvoteltuani herra Smithin ja ystävämme herra Tressin kanssa katson
parhaaksi kertoa teille kaikki, mitä tiedän", virkkoi hän. "Herra Tress
on luonnollisesti hyvin huolissaan sisarensa turvallisuudesta eikä
suinkaan halua, että näyttäisimme koettavan salata mitään. Saattanen
sen vuoksi ilmoittaa teille omasta kokemuksestani tietäväni, että neiti
Tressillä on unissakävijän taipumuksia, ja olevani ehdottoman varma
siitä, että hän liikkui unissaan silloin, kun Walters hänet näki."
Sitten hän kuvasi yksityiskohtaisesti kokemuksensa ja näkemänsä
ollessaan viimeistä yötä Lynne Courtissa; tahtoen esittää koko totuuden
hän kertoi revolverin löydöstä ja siitä, että sen yksi panos oli
ollut tyhjä. Etsivät kuuntelivat äänettöminä, eivätkä heidän kasvonsa
vähääkään värähtäneet, ja kun he eivät vastanneet heti Hextallin
lopetettua, kävi Darrell maltittomaksi.
"Kuulkaahan!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Tahdon tietää, miten asiat
ovat! Olemme kertoneet teille kaikki tietomme -- ainakin tohtori
Hextall kertoi; emmekä osaa kertoa enempää, koska emme tiedä enempää.
Ja nyt tahdon tietää -- aiotteko vangita sisareni."
Vanhempi etsivä hymyili.
"Emme ainakaan tällä hetkellä, herra Tress", vastasi hän. "Ilmoitinhan
teille, että tulimme tiedustelemaan, ja sen olemme tehneet. Nyt
meidän on vain palattava selostamaan työmme tuloksia. Jos tarvitsemme
sisartanne vielä -- lisäkuulusteluja varten, käsitättehän", lisäsi hän,
katsahtaen Smithiin -- "no niin, otaksuttavasti tapaamme hänet milloin
hyvänsä täältä tai Lynne Courtista".
"Hän ei missään nimessä lähde karkuun", murahti Darrell jurosti.
"Mutta jos tahdotte kuulla neuvoani, niin suuntaatte koko huomionne
saadaksenne selville, kuka todella murhasi Kestevenin ja myöskin neiti
Brockin, ettekä haihattele perättömien vihjausten mukaan. En ole
kovinkaan sukkelapäinen, mutta panen vetoa tuhat puntaa kuutta pennyä
vastaan siitä, että Kestevenin murhaaja myöskin surmasi neiti Brockin!
Ja jos se Walters-tomppeli on päämajassanne, voitte ilmoittaa hänelle,
että hänen on parasta pysyä poissa täältä -- en huoli häntä enää
palvelukseeni."
Etsivät poistuivat hymyhuulin, ja heidän ehdittyään pois huoneesta
kehoitti Smith muita sijoittumaan jälleen paikoilleen saman pöydän
ympärille, jonka ääressä he olivat keskustelleet tilanteesta ennen
viranomaisten käyntiä.
"Kuulkaahan nyt!" alkoi hän. "Meidän on parasta tarkastella asioita
kylmästi. Minua peloittaa -- hyvin pahasti peloittaa -- että tämä
päättyy neiti Tressin vangitsemiseen. Tunnet nämä miekkoset, Hextall;
kerran saatuaan todennäköiseltä tuntuvan ajatuksen he pitävät siitä
kiinni hellittämättä kuin kuolema. Ja nyt on edessämme se kovin surkea
ja tärkeä seikka, että Tickell on kuollut."
"Miksi se on niin tärkeä -- ja surkea?" tokaisi Darrell.
"Koska poliisit olivat mielessään päättäneet, että Tickell oli
syyllinen", selitti Smith jyrkästi. "Jos Tickell olisi elänyt, olisivat
he hirtättäneet hänet -- se on varma kuin kohtalo! Mutta Tickell pääsi
heidän käsistään -- nyt he kääntyvät siihen suuntaan, jossa vastustus
on vähäisin. Walters johti heidät jäljille -- eikä kannata inttää,
ettei sisartanne vastaan, Tress, olisi silminnäkijän todistusta. Kuten
toinen äskeisistä miehistä huomautti, eivät he tiedä, minkälaisia syitä
neiti Tressillä saattoi olla halutakseen surmata Kestevenin. Eivätkä he
myöskään tiedä, että hän tosiaankin liikkui unissaan Waltersin nähdessä
hänet. He tietävät sinun, Hextall, ja teidän, Tress, löytäneen hänen
huoneestaan revolverin, jonka yksi panos oli äskettäin laukaistu.
Niin, kyllä todennäköisyys on neiti Tressiä vastaan! Mainitsen --
huomautan teille -- kaikesta tästä, koska tosiasiain kierteleminen
ja sivuuttaminen ei hyödytä mitään; meidän on punnittava kylmiä
tosiseikkoja. Ja sallikaa minun nyt luetella teille tosiasiat --
seuratkaa esitystäni tarkoin, te kaikki, ja miettikää, ettekö johdu
saamaan johtopäätökseen, johon minä olen jo tullut! Otan esiin asiat
yhden kerrallaan.
"Ensiksi. Näyttää epäilemättömältä, että sinä yönä, jona te, Tress,
palasitte Lynne Courtiin seurassanne Kesteven ja Tickell, viimemainitut
pitivät neuvottelun, jonka johdosta Tickell lähti Weymouthiin muassaan
suuri rahasumma, aikoen luovuttaa sen kapteeni Polbeckille; rahat oli
käytettävä sellaisen suunnitelman toteuttamiseksi, jonka tarkoituksena
oli auttaa eräs tuntematon mies -- nimittäkäämme häntä X:ksi -- karkuun
ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolasta.
"Toiseksi. En lainkaan epäile, että Kesteven ja neiti Brock tunsivat
St. Eanswythen kirkossa Cityssä vihittyjen, Edward Charleston Legetten
ja Maud Eleanor Riversin nimiä silloin käyttäneiden henkilöjen
avioliiton yhteydessä olevan salaisuuden. Neiti Brock epäilemättä
tiesi vihkimätodistuksen olevan Kestevenin hallussa piilotettuna tähän
huoneistoon jätettyyn pukuun; epäilemättä hän miehen kuoleman jälkeen
lähti Lynne Courtista, aikoen tulla tähän asuntoon anastaakseen sen.
"Kolmanneksi. Sanoin jo, että nämä kaksi kohtaa ovat mielestäni
ehdottoman varmat. Nyt siirryn kiistanalaisemmalle alueelle. Esitän
itselleni kaksi kysymystä. Toinen on: Onko ranskalaisessa Guianassa
oleva englantilainen rikosvanki sen vihkimätodistuksen yhteydessä,
jota Kesteven säilytti niin huolellisesti ja jonka neiti Brock hänen
kuoltuaan niin välttämättä tahtoi saada? Toinen on: Saivatko sekä
Kesteven että neiti Brock surmansa henkilön tai henkilöiden kädestä,
jotka tahtoivat vaimentaa heidät, koska he tunsivat nämä asiat? No
niin -- omasta puolestani minun ei ole kovinkaan vaikea vastata näihin
kysymyksiin. Minä vastaan niihin molempiin -- molempiin, huomatkaa! --
myöntävästi. Minun mielestäni voitaisiin näiden murhien koko salaisuus
selvittää, jos saataisiin käsiin se mies, kuka hän sitten lieneekin,
joka nyt on vankina ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolassa! Hän
otaksuttavasti tietää, _tietää!_ -- Ja --"
Varovainen koputus ovelle ilmoitti Fowlerin tulevan huoneeseen; hän
astui äänettömänä sisälle ja sulki oven jälkeensä.
"Rouva Renton pyrkii puheillenne, sir", ilmoitti hän, lähestyen
Darrellia. "Hän käski minun sanoa välttämättä haluavansa tavata teitä,
tohtori Hextallia ja herra Smithiä -- heti."
XXIV
ROUVA RENTONIN KERTOMUS
Ennenkuin Darrell ehti kylliksi selviytyä ällistyksestään vastatakseen
Fowlerille, nykäisi hänen vieressään istuva Smith häntä hiljaa hihasta.
"Sallikaa minulle puheenvuoro, Tress!" pyysi hän. "Missä", jatkoi hän,
kääntyen kamaripalvelijan puoleen, "rouva Renton on?"
"Seurusteluhuoneessa, sir", vastasi Fowler empimättä.
"Pyytäkää häntä odottamaan hetkinen, kunnes herra Tress vapautuu",
käski Smith. Fowlerin poistuttua huoneesta hän kääntyi kumppaniensa
puoleen ja ravisti päätään varoittavasti. "Sana varoitukseksi
teille kaikille. Rouva Renton saapuu tietysti tänne; valitkaa
huolellisesti sananne, joka mies! Oikeastaan -- älkää virkkako
mitään! Antakaa minun kuulla, mitä hän puhuu! Sillä muistakaa, ettei
rouva Renton tietääksemme aavista Stylerin nähneen hänen ajavan
siihen taloon Kensingtonissa, jossa neiti Brock asui. Emme ole
hiiskuneet siitä kenellekään, kuten tiedätte, emme poliiseille emmekä
sanomalehtimiehille. Yhtäkaikki olisin valmis lyömään kuinka paljon
tahansa vetoa siitä, että hän on tullut puheillemme juuri siitä
asiasta. Ja nyt, Tress, kutsukaa hänet sisälle -- ja muistakaa sanani.
Antaa hänen puhua -- me kuuntelemme."
Rouva Renton, jonka Fowler pian opasti sisälle, silmäili tutkivasti
neljää miestä, jotka nousivat seisomaan hänen astuessaan sisälle.
Stylerin nähdessään hän epäröi ja oli vetäytymäisillään takaisin.
"Sihteerini ja apulaiseni, rouva Renton", kiiruhti Smith esittelemään,
heiluttaen kättään Styleriin päin. "Täysin vaitelias ja luotettava
nuori mies, madam -- teidän ei tarvitse lainkaan pelätä puhuessanne
hänen kuultensa."
Rouva Renton kumarsi ja istuutui Hextallin tarjoamaan tuoliin saman
pitkulaisen pöydän päähän, jonka ääressä miehet olivat istuneet. Hän
heilautti syrjään huntunsa, paljastaen jonkun verran kiihtyneet ja
hämmentyneet kasvonsa.
"Tulin tänne", sanoi hän, "koska arvasin tapaavani tohtori Hextallin
ja hera Smithin luotanne, herra Tress, ja -- ja -- lyhyesti, olen
kauhean huolissani -- ja kaipaan neuvoa -- tässä -- tässä kamalassa
neiti Brockin jutussa, tiedättehän. Olette tietenkin lukenut viimeisiä
sanomalehtiä?"
"Emme -- ainakin olen varma, ettemme ole lukeneet mitään sellaista,
mitä te tarkoitatte", vastasi Smith, ryhtyen seurueen puhetorveksi.
"Viimeinen näkemämme oli kai keskipäivän lisälehti. Siinä ei ollut
paljoakaan, kuten tiedätte."
"Niin, mutta tässä on paljoa myöhäisempi!" huudahti rouva Renton,
ottaen laukustaan kokoontaitetun sanomalehden. "Ostin sen tunti
takaperin -- sen sisältö juuri ajoikin minut tänne -- olen tosiaankin
huolissani, koska en tahdo, että minut sekoitetaan tähän hirveään
juttuun, enkä totisesti tajua, miksi se pitäisi tehdä."
Hän ojensi sanomalehden Smithille, joka hätäisesti luki hänen
osoittamansa uutisen.
"HYDE-PUISTON MURHA.
"Viimeiset tiedustelut neiti Brockin, Lynne Courtin kotiopettajattaren,
murhan johdosta osoittavat uhrin kaksi päivää sitten vuokranneen
huoneiston Laburnum-pengermän varrella, joka on rauhallinen katu
Kensington-aukion läheisyydessä. Siellä oli häntä käynyt tapaamassa
yksi vieras, jota emäntä, rouva Hodgson, osaa mainiosti kuvailla.
Tärkeämpi tämän salaperäisen arvoituksen yhteydessä ilmennyt seikka
on se, että murhan edellisenä iltana -- siis eilenillalla -- rouva
Hodgsonin palvelija näki neiti Brockin astuvan ajurinvaunuihin
Laburnum-pengermän kulmassa erään kookkaan miehen seurassa, jonka
palvelija muistaa olleen pitkän, vanhahkon ja sotilaallisen näköisen.
Poliisit työskentelevät ankarasti, koettaen päästä naisvieraan, ajurin
ja neiti Brockin seurassa olleen miehen jäljille."
Smith laski sanomalehden kädestään ja katsoi rouva Rentoniin.
"No?" äänsi hän.
"No niin", vastasi rouva Renton, "minä olen siinä uutisessa mainittu
vieras. Juuri minä kävin neiti Brockin asunnossa. Olin siellä,
niin, kenties puoli tuntia. Ja tahtoisin kysyä teiltä -- luuletteko
poliisien vaivaavan minua? Luuletteko heidän saavan asian selville?
Luuletteko, että minun on esiinnyttävä todistajana ja niin edelleen?
Ja arveletteko, että minun olisi parasta, viisainta mennä suoraan
poliisiasemalle ja kertoa kaikki, mitä tiedän?"
"Se", virkkoi Smith, hiljaa potkaisten Styleriä pöydän alla, "se
riippuu kokonaan siitä, mitä tiedätte".
"En tiedä juuri mitään!" vakuutti rouva Renton. "Ja se, mitä tiedän,
saattaa minut perin ymmälle. Kaikki oli niin -- niin kovin kummallista."
"Mikä sitten oli kummallista?" tiedusti Smith.
"Oi, kaikki! Neiti Brock -- hänen käyttäytymisensä -- hänen -- oi, se
oli kummallista kaikki!" huudahti rouva Renton. "En ole ymmärtänyt enkä
ymmärrä sitä ollenkaan. Ehkä minun olisi parasta selittää. Nähkääs,
tulin kaupunkiin muutamiksi päiviksi. Kaupungissa ollessani asun aina
Claridgen hotellissa ja päivää ennen saapumistani lähetän sanomalehtiin
-- _Timesiin, Morning Postiin, Telegraphiin_ -- ilmoituksen siitä,
että aion viipyä Claridgessa niin ja niin kauan. Siten saavat
ystäväni tietää minun olevan kaupungissa, ja se säästää minulta aika
lailla puuhaa. Tuonnottain kaupunkiin lähteissäni lähetin tietysti
tavanmukaisen ilmoituksen. Ja otaksuttavasti näki neiti Brock juuri
siitä, että olen Claridgessa. Joka tapauksessa sain ollessani siellä
ensimmäistä iltapäivää häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan
hänen luokseen samana iltana."
"Se kirje ei kaiketi ole muassanne, rouva Renton?" kysyi Smith.
Rouva Renton aukaisi heti laukkunsa.
"Mutta tietysti se on!" huudahti hän. "Kas tässä!"
Hän viskasi pöydälle pahasti rypistyneen arkin halpaa kirjoituspaperia;
Smith otti sen ja kiinnitti siihen muiden miesten huomiota. Se oli
päivätty Laburnum-pengermällä, ja merkeistä näkyi, että se oli
hätäisesti kirjoitettu.
"Hyvä rouva Renton.
Sanomalehdestä näin Teidän asuvan Claridgen hotellissa. Olisin
teille suuresti kiitollinen, jos tulisitte tapaamaan minua
otsikossa mainitussa paikassa kello puoli yhdeksän tänä iltana.
Olen kovin pahoillani vaivatessani Teitä, mutta uskon varmasti
Teidän tulevan, kun ilmoitan Teille, että olen hyvin vaikeassa
asemassa.
Kunnioittaen Teidän
_Sophie Brock_."
"Tuo on otaksuttavasti neiti Brockin käsialaa, Tress?" tiedusti Smith.
"Tunnettehan sen?"
"Niin, kyllä se on varmasti hänen käsialaansa", vakuutti Darrell.
"Hieman hutiloitua, mutta hänen se on."
Smith ojensi kirjeen takaisin.
"Menitte siis sinne, rouva Renton?" huomautti hän.
"Koska minulla ei ollut mitään muita sopimuksia sen illan varalle,
menin", myönsi rouva Renton. "Tosinhan se tuntui minusta omituiselta
pyynnöltä, enkä jaksanut käsittää, miksi se oli esitetty juuri minulle
ja miksi neiti Brock ei voinut tulla hotelliini. Mutta luonteessani on
kelpo annos uteliaisuutta, ja kun ajattelin neiti Brockin karanneen
talostanne, herra Tress, Kesteven-jutun tähden, niin minä -- no niin
-- menin. Söin siinä tarkoituksessa päivälliseni aikaisin ja ajoin
sinne heti päivällisen jälkeen. Ja kun sinne saavuttuani kohtasin neiti
Brockin, jouduin entistä pahemmin ymmälle!"
"Kuinka niin?" kysyi Smith, joka kuunteli hänen jokaista sanaansa hyvin
tarkkaavasti. "Mikä teitä erikoisesti hämmästytti?"
"Neiti Brockin käyttäytyminen ja puheet -- tai se, mitä hän ei sanonut
-- ja ja hänen esiintymisensä -- ja kaikki", vastasi rouva Renton;
"Hän ei oikein näyttänyt olevan selvillä siitä, mitä teki. Hän ei
kertonut tai ei voinut kertoa, mikä se vaiva oli, johon hän kirjeessään
viittasi; hän puhui katkonaisesti ja kävi yhtenään ikkunan ääressä
tähyämässä kadulle --"
"Ikäänkuin olisi odottanut jotakuta, niinkö?" pisti Smith väliin.
"En tiedä, odottiko hän jotakuta vai eikö", sanoi rouva Renton. "Tiedän
vain, mitä hän teki ja että hän oli rauhaton ja vaivautunut. Ja kesken
kaiken saapui hänelle sähkösanoma, ja --"
"Ahaa!" huudahti Smith. Hän loi Hextalliin merkitsevän katseen. "Niin",
jatkoi hän sitten, kääntyen jälleen rouva Rentoniin päin. "Sähkösanoma,
vai niin? Entä sitten? Hän luonnollisesti luki sen teidän nähtenne?"
"Hän luki sen minun nähteni ja poltti sen minun nähteni", vastasi rouva
Renton. "Hänen vierashuoneensa pöydällä oli makuukamarin kynttilä, ja
hän sytytti sen ja poltti siinä sähkösanoman heti sen luettuaan. Ja
sitten hän lausui -- toistan hänen sanansa niin tarkoin kuin muistan:
'Voi, rouva Renton, en voi puhua enkä kertoa teille mistään tänä
iltana. Suvaitsisitteko poistua ja sallia minun tulla luoksenne päivän
tai parin perästä?' Ja näin hänen olevan hyvin kiihtyneen jostakin,
minkä vuoksi lähdin -- heti paikalla."
"Ja -- siinäkö kaikki?" tiedusti Smith, katsahtaen kertojaan terävästi.
"Siinä kaikki!" vakuutti rouva Renton jyrkästi ja empimättä. "Poistuin
hänen luotaan kuulematta, minkä tähden hän oli minua kutsunut tai mikä
oli hätänä -- kuulematta mitään. Enkä sitten nähnyt häntä enkä kuullut
hänestä, ennenkuin tänään keskipäivällä ostin sanomalehden ja luin,
että hänen ruumiinsa oli löydetty. Ja nyt oikein todella, herra Smith,
mitä neuvoisitte minua tekemään?"
Smith näytti punnitsevan tätä kysymystä; toiset tarkkasivat häntä
äänettöminä ja mitään tekemättä -- paitsi Styleria, joka hiljaa kyhäsi
rivin paperilapulle ja työnsi sen vaatimattomasti pöytää pitkin
esimiehensä nähtäväksi.
"No niin, se kysymys vaatii hieman miettimistä, rouva Renton", virkkoi
Smith vihdoin. "Ja ennenkuin vastaan teille, haluaisin esittää
kysymyksen tai pari. Tunsitteko neiti Brockin yleensä hyvin?"
"Minäkö?" huudahti rouva Renton ilmeisen kummastuneena. "Hyvä Jumala,
enhän toki! Kuinka olisin hänet tuntenut? Näin hänet herra Tressin
talossa -- silloin tällöin. Kerran tahi pari kohtasin hänet maantiellä
Lynne Courtin läheisyydessä tai Lynnen kylässä hänen ollessaan
ulkosalla herra Tressin pienen veljen kanssa. Niin, en tuntenut sitä
nais-parkaa lainkaan -- sen enempää."
"Sikäli kuin te voitte käsittää, ei hänellä niin ollen ollut mitään
syytä vedota teihin?" jatkoi Smith.
"Ei vähääkään! Sehän minua niin ällistyttikin. Ja", lisäsi rouva Renton
miettivästi, "kummastuin sitäkin enemmän, kun hän oli vedonnut minuun
ja minä vastannut hänelle, eikä hänellä tuntunutkaan olevan mitään
minulle kerrottavaa, sitten kun olin mennyt hänen luokseen. Olin
totisesti perinpohjin ymmällä ja hämmästynyt koko jutun tähden."
"Niinpä niin", virkkoi Smith. "Oletteko puhunut kaikesta tästä
kellekään muille kuin meille? Maininnut siitä jollekulle --
kenellekään?"
"Kyllä olen", myönsi rouva Renton. "Mainitsin siitä veljelleni, majuri
Esmondhaughille ollessani seuraavana päivänä hänen kanssaan puolisella.
Te tunnette hänet -- olette ainakin nähnyt hänet seurassani Lynnen
asemalla. Ettekö muista -- saatoin hänet autolla asemalle eräänä
päivänä ja te lähditte Lontooseen samassa junassa, herra Smith?"