kun tämä hely oli löydetty, riensin Lynchfieldiin ottamaan selkoa,
oliko Tickellillä mitään tämäntapaisia koristuksia kellonperissään.
Mutta hänen kellonperänsä olivat yksinkertaiset, sileät teräsketjut.
Eikä se ole pudonnut Kesteveniltäkään, eikä kukaan kartanon asukkaista
tuntenut sitä -- vein sen sinne ja näytin sitä kaikille."
Mielessään Styler halveksi tällaista tiedustelutapaa, mutta hän piti
suunsa kiinni siihen nähden. Hänen nälkäinen vatsansa alkoi esittää
vaatimuksiaan äänekkäämmin.
"No niin, pitäkää se tarkoin tallella", kehoitti hän, siirtyen ovelle
päin. "Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka tärkeihin seurauksiin
tuollaiset pikku seikat saattavat johtaa. Minäkin pidän silmäni auki,
ja jos kuulen jotakin, tulen puheillenne, kuten toivon teidänkin
kertovan minulle kuulemanne. Kuten mainitsitte, olemme kaikki samassa
juonessa."
Sitten hän meni _Lynnen Vaakunaan_ syömään ja juomaan, kuunnellen
valppain korvin ihmisten täyttämässä majatalossa syntynyttä puhelua.
Hän kuuli suuren joukon hämmästyttävän omituisia otaksumisia ja
varmistui siitä, ettei keskinkertaisesta vetelehtijästä ole mikään
sen mieluisempaa kuin omien mielipiteittensä lausuminen sellaisista
asioista, joita hän ei ymmärrä. Vihdoin hän ajoi verkkaisesti takaisin
Lontooseen ja paneutui aikaisin makuulle. Seuraavana aamuna hän
kohtasi Smithin Gloucester-tien asemalla yllään arvokkain pukunsa
moottoriasunsa sijasta.
"Se oli oikein, Styler", kehui Smith, joka puolestaan oli puettu
perin moitteettomaan vaatteukseen. "Oli hyvä, että ajattelitte sitä.
Meidän on tänään tunkeuduttava vakavien ja siistien ihmisten seuraan
-- ainakin niin arvelen. Ja ennen kaikkea kukkakauppaan. Meidän on
jos suinkin mahdollista, saatava tietää, kuka orvokkikimpun lähetti.
Luonnollisesti", jatkoi hän esimiehen ja käskyläisen astellessa
Gloucester-tiellä, "luonnollisesti olette muodostanut jonkunlaisen
mielipiteen siitä asiasta".
"Enpä juuri", vastasi Styler. "Se ei vielä ole oikein joutunut
toimintakentälleni, jos niin saan sanoa, sir -- mutta otaksuttavasti
niin käy muutamien minuuttien kuluessa. Jos kuulisin, että kukkavihon
lähettäjä on neiti Brock, niin tietäisin, mitä ajattelisin. Samoin
tietäisin sen, jos kuulisin, että sen on lähettänyt rouva Renton, joka
äsken kävi tapaamassa neiti Brockia. Mutta -- me emme saa kuulla, että
sen lähettäjä oli kumpikaan heistä, herra Smith."
"Niinkö luulette, Styler?" kummasteli Smith. "Miten niin? Antakaahan
tulla!"
"He molemmat ovat hiukan liian ovelia", selitti Styler, "ainakin, jos
kykenemme arvostelemaan luonteita".
Smith vatvoi mielessään tätä arvelua, kunnes he saapuivat
kukkamyymälään. Sen kynnyksellä varmistui hänenkin mielessään se
johtopäätös, että hänen sihteerinsä oli otaksuttavasti oikeassa. Rouva
Renton oli varmasti sellainen nainen, joka osasi pitää asiansa omina
tietoinaan; ja yhtä varmasti näytti neiti Brock sellaiselta nuorelta
ihmiseltä, joka ei ainoastaan kyennyt toimimaan salaisesti, vaan
myöskin viekkaasti.
"Taidattepa totisesti olla oikeassa, Styler", huomautti hän. "Nythän
sen näemme."
Muutamissa minuuteissa todettiin Stylerin aavistus paikkansapitäväksi.
Kohtelias myymälänjohtajatar, jolle Smith ojensi käyntikorttinsa ja
puheli muutamia sanoja kahdenkeskisesti, kertoi tiedustelijoille
kaikki, mitä itse tiesi. Ja kuten Styler oli arvannut, ei sitä ollut
paljon, ja sen merkitys oli mitätön. Johtajatar ei osannut kertoa
heille muuta kuin sen, että toissapäivänä oli myymälään (suureen,
vilkkaaseen, muodikkaaseen liikkeeseen) saapunut palveluspuvussa
oleva poika (jota hän ei ihan varmasti ollut ennen nähnyt eikä
myöskään tuntisi, koska kaikki palveluspukuiset pojat hänen mielestään
olivat jotakuinkin samannäköiset) tuoden kirjeen, jonka hän nyt
näytti vieraille. Kirjeessä oli toinen Lynnen haudankaivajalle
Surreyhin osoitettu kirje, ja se oli suljettu sinetillä. Koneella
kirjoitetussa päällyskirjeessä ei ollut nimeä eikä osoitetta, ja siinä
yksinkertaisesti pyydettiin, että liikkeessä valmistettaisiin yhden
punnan arvoinen (kirje sisälsi kultaisen punnankolikon) orvokkivihko,
ja se lähetettäisiin toiseen kirjeeseen merkityn osoitteen mukaan ja
viimemainittu kirje pantaisiin kukkavihon laatikkoon.
"Se kaikki suoritettiin heti -- laatikko lähetettiin samana iltapäivänä
postipakettina", lisäsi johtajatar, silminnähtävästi ihastuneena
toivoessaan kuulevansa salaperäisestä tapahtumasta. "Mutta lähettäjästä
en, ikävä kyllä, tiedä sen enempää, sir. Jos joskus tuntisin sen pojan
--"
"Kuten jo huomautitte, madam, ovat kaikki palveluspukuiset pojat hyvin
toistensa näköisiä", virkkoi Smith vakavana. "Ja tässä kaupunginosassa
heitä on luullakseni monia satoja."
Hän vei Stylerin myymälästä ja kääntyi piiriasemalle päin.
"Niin se kävi, Styler", totesi hän. "Sieltä ei paljoa herunut.
Yhtä kaikki voitte joskus ottaa selkoa, onko siinä talossa, johon
kotiopettajatar sinä iltana ajoi, palveluspukuista poikaa. Se käy
helposti huomiota herättämättä. Mutta nyt lähdemme takaisin Cityyn.
Onko teillä sen vihkimätodistuksen jäljennös taskussanne?"
"Tässä se on", vastasi Styler. "Pidättekö sitä tärkeänä?"
"Jos kerran Kesteven piti sitä niin tärkeänä, että säilytti sitä
ommeltuna sen ainoan takkinsa salataskuun, joka hänellä oli tullessaan
asumaan Darrell Tressin luokse, ja jos joku toinenkin piti sitä
kyllin tärkeänä varastaakseen sen siitä salataskusta heti Kestevenin
kuoleman jälkeen, niin luonnollisesti myöskin minä pidän sitä hyvin
tärkeänä. Ja tämän nojalla, Styler -- käy ilmi, että se henkilö,
joka niin kiihkeästi halusi saada sen haltuunsa Kestevenin kuoltua,
ei tunne näitä asioita ollenkaan. Hän -- olen varma siitä, että hän
on nainen (vaikka saattaisihan hän kylläkin olla naisen yllytyksestä
toimiva mies) -- todennäköisesti kuvittelee, että jos vihkimätodistus
tuhotaan ja vastaava kirkonkirjan vienti tuhritaan tai hävitetään, on
avioliiton kaikista jäljistä ja muistoista selviydytty. Se on tietenkin
hölynpölyä, koska Somerset Housessa on luettelo kaikista avioliitoista.
Mutta se seikka, hyvä Styler, ei ole kaikkien tiedossa -- tavallinen
yleisö kokonaisuutena on merkillisen tietämätön tällaisiin pikku
asioihin nähden. Kuten sanoin, halusi se henkilö, jonka kanssa olemme
tekemisissä, saada käsiinsä Kestevenin niin huolekkaasti kätkemän
todistuksen otaksuttavasti hävittääksensä sen -- tai ainakin tarkoin
varoakseen, ettei se pääsisi julkisuuteen. Ja nyt uskon entistä
lujemmin, että Kestevenin murha ja se avioliitto, jota tämä todistus
koskee, ovat jollakin tavattomalla tavalla kietoutuneet toisiinsa, ja
nyt olemme matkalla siihen kirkkoon, jossa se avioliitto solmittiin,
katsomaan, mitä sieltä saamme selville. Voitte huutaa tuota ajuria; sen
verrattain turvaisilla rattailla silmällemme vielä kerran teillä olevaa
todistusjäljennöstä."
"Minne hänen on ajettava?" tiedusti Styler heidän noustessaan
rattaille. "En tiedä, missä se kirkko on."
"Minä tiedän", vastasi Smith. "Ja se onkin varsin mielenkiintoinen
vanha paikka. Käskekää ajurin pysäyttää Cornhillin puoliväliin --
lopussa kävelemme. Ja nyt", lisäsi hän rattaiden lähdettyä liikkeelle,
"antakaa minulle jäljennös, jotta saan virkistää muistiani!"
Styler otti esille muistikirjansa ja avasi sen sivun, johon hän oli
jäljentänyt todistuksen. Smith tarkasti sitä hitaasti ja miettivästi
heidän ajaessaan Cityyn päin ja kiinnitti vihdoin sihteerinsä huomiota
muutamiin kohtiin.
"Kas niin, Styler! Punnitkaamme tätä kohta kohdalta. Tämä on todistus
avioliitosta, joka solmittiin St. Eanswythen kirkossa, Lontoon Cityssä,
lokakuun kuudentenatoista päivänä 1904 -- siis lähes kymmenen vuotta
sitten. Vihittävät olivat nuorimies Edward Charleston Legette ja
neito Maud Eleanor Rivers. Molemmat olivat täysi-ikäisiä. Sulhasen
osoitteeksi on ilmoitettu Metropole-hotelli, Charing Cross, ja
morsiamen Broom Lodge, Alnwickin lähellä, Northumberlandissa. Sen
mukaan täytyi toisen heistä, sulhasen, hankkia lainmukainen asunto St.
Eanswythen seurakunnassa, minkä hän saattoi helposti tehdä vuokraamalla
huoneen kolmeksi viikoksi ja jättämällä sinne matkalaukun. Meidän on
mahdollisesti selvitettävä, minkätähden nämä ihmiset valitsivat juuri
tämän Cityn seurakunnan vihkimäpaikakseen, Styler; minusta tuntuu,
että heillä oli siihen joku painava syy. Mutta tässä on todistus
siitä, että vihkimisen suoritti asianmukaisesti Gervase Bright,
kirkkoherra, Anthony Dentonin ja Sarah Giddinsin ollessa saapuvilla.
Minun mielestäni Anthony Denton ja Sarah Giddins olivat ja saattavat
vieläkin olla -- sillä siitä ei ole täyttä kymmentä vuotta -- kirkon
vahtimestari tai suntio ja siivoojatar tai penkkiovien avaaja. Sen
nojalla arvelen herra Legetten ja neiti Riversin viettäneen häänsä
hiljaisesti ottamatta ystäviään vihkimisen todistajiksi. Ja ennen
kaikkea toivon pastori Gervase Brightin vieläkin olevan siellä
kirkkoherrana tai ainakin elossa ja hyvissä sielun voimissa, jotta hän
voisi kertoa meille jotakin."
Ajuri seisautti vaununsa keskelle Cornhillin meluisaa hyörinää, ja
Smith opasti heti kumppaninsa sokkeloisille pihoille, kujille ja
kapeille käytäville, pujottelehtien rakennusten välitse, joista jotkut
olivat uusia, toiset taas huomattavan vanhoja. Styler yleensä kerskui
tuntevansa Lontoon erittäin hyvin, mutta nyt hänen oli tunnustettava,
että hän oli joutunut oudolle alueelle ja ettei hän ollut tiennyt
niillä seuduin olevan kirkkoa.
"Cityssä on joitakuita vanhoja kirkkoja, Styler, piilossa
tämäntapaisissa syrjäisissä kolkissa", huomautti Smith. "Ne ovat
somia vanhanaikaisia rakennuksia, ja sunnuntaisin niihin kokoontuu
seurakuntaa alulle toistakymmentä. Ja nyt olemme perillä", jatkoi
hän heidän käännyttyään kahdennestakymmenennestä kulmauksesta ja
saavuttuaan vähäiselle aukiolle, jossa yksinäinen plataani kohosi
aidatulla nurmiläikällä harmaiden muurien ympäröimänä. "Tässä on St.
Eanswythen, marttyyrineidon, kirkko, ja tuolla luultavasti on pappila.
Meidän --"
Läheisestä kujasta juoksi sanomalehtipoika, kiljuen täyttä kurkkua.
"Keskipäivän lisälehti! Lynne Courtin murhajuttu! Huomiotaherättävä
käänne! Lisälehti!" Smith sieppasi pojalta liuskan ja viskasi hänelle
muutamia kuparikolikoita.
"Otaksuttavasti se on ainoastaan Tickellin juttu", virkkoi hän
epäillen. "Mitäpä muuta --"
Seuraavalla hetkellä hän sysäsi paperin Stylerin silmien eteen. Ja
Styler unohti kaiken muun tuijottaessaan mustaan otsakkeeseen.
LYNNE COURTIN JUTTU
KADOKSISSA OLLUT OPETTAJATAR NEITI BROCK LÖYDETTY MURHATTUNA HYDE
PARKISSA.
XXII.
SELVITYSTÄ NEITI BROCKISTA
Smith luki hätäisesti ne muutamat rivit, joita tuskin huomasi lehteä
painoon pantaessa saapuneiden viimeisten tietojen sarekkeelta, luovutti
lehden Stylerille, murahti ja kääntyi astelemaan vanhaan kirkkoon päin.
Styler levitti lehden ja luki:
"Tänä aamuna kohta päivän valjettua löydettiin Reformaattorin puun
läheltä Hyde-puistosta, nuoren, ilmeisesti teräaseella surmatun naisen
ruumis, joka todennäköisesti oli virunut paikallaan jo muutamia
tunteja. Nyt on vainaja tunnettu neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi,
joka katosi Lynne Courtista kohta John Kestevenin nimellä tunnetun
miehen murhan jälkeen."
Styler rypisti sanomalehden taskuunsa ja lähti esimiehensä jälkeen,
joka heti osoitti kirkon vieressä olevan kirkkoherranviraston ovea.
"Yksi asia kerrallaan, Styler ", sanoi Smith. "Ensin suoritamme
sen tehtävän, jonka tähden olemme Cityyn tulleet, ennenkuin edes
keskustelemme neiti Brockin kuolemasta. Mutta yksi huomautus kuitenkin:
Jos neiti Brock todella on murhattu, silloin jutussa luullakseni
ilmenee arvaamattomia käänteitä, ja meidän on kenties aloitettava
tutkimuksemme uudelleen alusta alkaen. Ja -- kukapa tietää? -- ehkä
saamme jonkun tärkeän tiedon täältä."
Smithin lähetettyä käyntikorttinsa käskettiin hänet ja Styler
vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jonka seiniä peittivät kirjahyllyt.
Pian saapui sinne heidän luokseen pappi, jonka nähdessään Smith heti
tunsi pettymystä. Sillä St. Eanswythen kirkkoherra oli verrattain nuori
mies ja hänestä huokui eräänlainen uransa alussa olevan sielunpaimenen
tuntu, minkä vuoksi Smithin päähän heti pälkähti, ettei tämä mies ollut
solminnut sitä avioliittoa, josta hän ja Styler olivat hankkimassa
tietoja.
"En tiedä", alkoi Smith, käyden suoraan käsiksi asiaan, "onko minulla
kunnia puhutella pastori Gervase Brightia?"
Kirkkoherra pudisti hymyillen päätänsä.
"Pastori Bright kuoli kaksi vuotta sitten. Minä olen hänen seuraajansa."
"Mieltäni pahoittaa kuulla, että pastori Bright on kuollut", valitti
Smith. "Olisin halunnut tavata erikoisesti juuri häntä erään
virka-asian tähden. Mutta tämän kirkon palveluksessa oli aikaisemmin
kaksi henkilöä, jotka ehkä ovat vielä elossa -- Anthony Denton-niminen
mies ja Sarah Qiddins-niminen nainen?"
"Suntio ja siivoojatar", vastasi kirkkoherra. "Myöskin he ovat
kuolleet. Minä itse hautasin heidät."
Smith ravisti päätään ja otti esille Stylerin todistusjäljennöksen.
"Sepä kova onni", vastasi hän. "Olisin tahtonut puhutella jotakin
niistä henkilöistä, jotka olivat henkilökohtaisesti saapuvilla,
kun tässä, kuten näette, pastori Bright-vainajan kirjoittaman
vihkimätodistuksen jäljennöksessä mainittu avioliitto solmittiin. Te
ette luonnollisestikaan tiedä siitä mitään?"
Kirkkoherra, joka vilkaisi jäljennökseen, kohotti kulmakarvojaan ja
huudahti vilkkaasti:
"Ohoo, niinköhän!" sanoi hän naurahtaen. "Mutta kummallista kylläkin
käytiin minulta tiedustamassa tätä samaa vihkimistä -- antakaahan
kun katson vielä -- niin, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor
Riversin vihkimistä -- ihan äskettäin -- toissapäivänä, täsmällisesti
sanoen."
"Niinkö todellakin?" huudahti Smith. "Mutta kuulkaahan! Minusta -- ja
sihteeristäni herra Styleristä -- se on hyvin mielenkiintoista. Saanko
kysyä, kuka teiltä sitä tiedusteli? Voin vakuuttaa, etten kysy sitä
pelkästä uteliaisuudesta."
Kirkkoherra, joka oli jo pannut merkille Smithin käyntikortin osoitteen
korkean lakitieteellisen luonteen, vastasi empimättä.
"Tiedustaja oli nuori rouvashenkilö. Luullakseni osaan kuvailla häntä.
Hyvin hoikka, jokseenkin sievä, vaaleatukkainen, harmaasilmäinen --
kenties silmät olivat hiukan siniselle vivahtavat -- rauhallisesti
puettu, käytökseltään ujo ja hillitty. Satutteko ehkä tuntemaan hänet
kuvaukseni nojalla?"
Smith katsahti Styleriin, ja he kumpikin pudistivat päätään. Sitten
Styler veti taskustaan sanomalehden ja ojensi sen Smithille, joka
näytti sitä ällistyneelle kirkkoherralle.
"Kuvauksenne tuntuu meistä hyvin sopivan tässä mainittuun onnettomaan
nuoreen naiseen", virkkoi Smith. "Siitä näette, kuka hän oli. Sattuiko
hän ehkä mainitsemaan teille nimensä?"
Perin tyrmistyneenä kirkkoherra otti sanomalehden Smithin kädestä
ja luki itsekseen lyhyen uutisen Hyde-puistossa tehdystä löydöstä.
Senjälkeen hän ojensi lehden takaisin, pudistaen päätään.
"Ei!" vastasi hän. "Hän ei ilmaissut nimeään. Hän pyrki puheilleni --
niin, se oli toissapäivänä kello neljän vaiheilla iltapäivällä -- ja
näytti vihkimätodistusta --"
"Todistusta?" kertasi Smith, vilkaisten Styleriin. "Alkuperäistä
todistustako eikä tämäntapaista jäljennöstä?"
"Niin, todistusta -- tavallista vihkimätodistusta -- jonka edeltäjäni,
pastori Bright, oli asianmukaisesti kirjoittanut ja allekirjoittanut",
vakuutti kirkkoherra. "Hän halusi verrata sitä avioliittoluettelon
vastaavaan merkintään. Hän teki sen -- minun nähteni. Ja samoin kuin
tekin oli hänkin ilmeisesti pahoillaan siitä, että pastori Bright ja
vihkimisen molemmat todistajat ovat kuolleet."
"Neiti Brock, epäilemättä", jupisi Smith. "Mutta mitähän hän lienee
hakenut -- saammeko tarkastaa sitä luetteloa?" lisäsi hän, äkkiä
katkaisten oman lauseensa. "Tahtoisin mielelläni nähdä vihittyjen
käsialoja."
Kirkkoherra otti luettelon esille kassakaapista, ja pian Smith ja
Styler kumartuivat lukemaan merkintää ja tarkastamaan nimikirjoituksia.
He molemmat olivat huolellisesti tutustuneet muutamiin Kestevenin
kirjoittamiin ja olivat uteliaita näkemään, oliko hänen ja
todistuksessa mainitun miehen käsialoissa yhtäläisiä piirteitä.
Mutta tuntemattoman Edward Charleston Legetten käsiala ei lainkaan
muistuttanut Kestevenin kirjoitusta. Ja Maud Eleanor Riversin
nimikirjoituksesta -- hienoa, italialaista käsialaa -- ei käynyt ilmi
mitään muuta kuin se, että sen oli kirjoittanut hyvän kasvatuksen
saanut nainen.
Pian he poistuivat St. Eanswythen rauhalliselta alueelta luvattuaan
hyvin uteliaalle kirkkoherralle antaa hänelle asiasta lisävalaistusta
sitä mukaa kuin sitä ilmaantuisi ja palasivat yhdessä Cornhillin
tungokseen. Mutta ennenkuin he ehtivät pois hiljaisilta kujilta,
taputti Smith sihteerinsä käsivartta.
"Styler!" sanoi hän. "Neiti Brock näytti kirkkoherralle epäilemättä
samaa todistusta, jota Kesteven niin huolellisesti säilytti takkinsa
salataskussa. Siispä juuri neiti Brock tunkeutui Darrel Tressin
asuntoon ja otti sen."
"Niin päättelin, sir, heti kun kirkkoherra siitä kertoi", vastasi
Styler. "Nyt olen aprikoinut, mitähän varten hän tahtoi nähdä
luetteloa."
"Sitä en minäkään jaksa tällä hetkellä käsittää", tunnusti Smith.
"Mutta siihen hänellä epäilemättä oli hyvä syy. Ja nyt, Styler,
lähdemme taaskin ajamaan -- Kensingtoniin. Käskekää ajurin viedä
meidät sille talolle -- tai sen lähelle -- johon näitte neiti Brockin
toissa-iltana menevän!"
Heidän laskeuduttuaan ajurin rattailta hiljaisen kadun kulmassa,
Victoria-tien ja Kensington-aukion välillä sijaitsevien yhtä
hiljaisten liikeväylien muodostamassa verkossa, Styler vitkastelematta
ohjasi kumppaninsa eräälle talolle, joka silminnähtävästi oli
täysihoitolarakennuksia. Ja heidän astellessaan sen ja katukäytävän
välillä olevan pienen puutarhan poikki avautui ovi ja siitä ilmestyivät
Darrell Tress ja Hextall ilmeisesti harmistuneen ja huolestuneen, hyvin
suulaasti juttelevan emännän seuraamina. Nähdessään uudet tulijat
näytti viimeksimainittu ärtyneenä peräytyvän takaisin taloon, mutta
Hextallin sanat pysähdyttivät hänet.
"Ei mitään hätää", sanoi tohtori rauhoittavasti. "Nämä herrat hoitavat
tätä juttua herra Tressin puolesta. Ja koska me voimme kertoa heille
kaikki teiltä saamamme tiedot, eivät he vaivaa teitä."
"Ja siitä olen totisesti hyvilläni!" riemuitsi nainen. "En ole
saanut hetkisenkään rauhaa tästä aamusta kello seitsemästä alkaen,
kun poliiseja, etsiviä ja sanomalehtiherroja on juossut kimpussani.
Koska se nuori nais-parka oli tämän herrasmiehen palveluksessa, olin
luonnollisesti mielihyvin valmis kertomaan hänelle kaikki, mutta nyt
tiedätte yhtä paljon kuin minäkin, ja --"
"Juuri niin", keskeytti Hextall, viitaten vastatulleita vetäytymään
takaisin! "Emme tällä kertaa enää kiusaa teitä. Tule, Smith", jatkoi
hän, tarttuen asianajajan kainaloon ja taluttaen häntä poispäin.
"Olemme saaneet kaikki saatavissa olevat tiedot, ja minä voin kertoa ne
sinulle. Tuo nainen on tulemaisillaan hulluksi tämän jutun tähden --
meidän saapuessamme oli siellä kolme miestä."
"Ja jos ne miehet olivat etsiviä, on joku heistä epäilemättä
tarkastanut neiti Brockilta jääneet tavarat", virkkoi Smith.
"Niin on -- ainakin poliisit ovat", myönsi Hextall. "Mutta he eivät
löytäneet mitään. Eikä emäntäkään tiedä juuri mitään. Mutta jotakin hän
sentään kertoi. Nimittäin", jatkoi hän kaikkien neljän poistuttua
puutarhasta ja seisahduttua ryhmäksi portin edustalle, "että neiti Brock
oli saapunut tänne joku päivä sitten iltapäivällä -- samana päivänä,
jona hän katosi Lynne Courtista. Hän oli aikaisemmin, kaksi vuotta
takaperin, asunut täällä kuukauden päivät ja oli niin ollen tuttu talossa.
Hän ilmoitti emännälle tarvitsevansa taaskin asuntoa ja valitsi
seurustelusalin kerroksesta kaksi huonetta. Matkatavaroita hänellä ei
ollut muassaan -- niiden piti muka tulla myöhemmin, mutta niitä ei ole
kuulunut. Hän pysytteli sisällä seuraavaan päivään saakka, mennen
sitten ulos iltapäivän keskivaiheilla. Hän palasi kello kahdeksan
illalla, ja kohta sen jälkeen tuli hänen luokseen rouvasihminen, joka
varmastikin oli rouva Renton. Sen me luonnollisesti tiedämme --
Stylerhän näki rouva Rentonin saapuvan."
"Kello kahdeksan ja kaksikymmentäviisi, täsmällisesti", huomautti
Styler. "Neiti Brock meni sisälle kello kahdeksan ja viisitoista."
"Rouva Renton viipyi neiti Brockin luona jonkun aikaa", jatkoi Hextall.
"Siitä ei emäntä tietenkään osaa kertoa mitään, koska vierailussa
ei ollut mitään epäilyttävää. Mutta hän itse päästi rouva Rentonin
sisälle ja näki hänet taaskin hänen poistuessaan, joten ei ole lainkaan
vaikea todeta, että kävijä oli rouva Renton, mitä asiaa hänellä sitten
lieneekään ollut."
"Hän ei intäkään, ettei hän ollut täällä", tokaisi Smith. "Jatkahan!"
"Koko eilispäivän oli neiti Brock kotosalla", pitkitti Hextall.
"Seitsemän seuduissa illalla hän sai sähkösanoman. Tuntia myöhemmin
hän lähti ulos. Emännän palvelija, joka oli ulkosalla asioilla, näki
neiti Brockin heti hänen tultuaan talosta. Hänen seurassaan oli mies
-- kookas, vanhahkon näköinen mies, mikäli palvelija muisti. Palvelija
näki heidät puhelemassa tuolla kadunkulmassa. Katua myöten lähestyi
ajuri, mies huusi sitä, he nousivat molemmat rattaille ja ajoivat pois.
Ja senjälkeen ei neiti Brock palannut eikä emäntä kuullut hänestä
mitään, ennenkuin tänä aamuna saapui poliisi kertomaan, että hänen
ruumiinsa oli löydetty Hyde-puistosta."
"Mistä saattoi hänen löytäjänsä arvata, kuka hän oli?" kummasteli Smith.
"Sähkösanoma löytyi hänen käsilaukustaan", selitti Hextall. "Minä
näin sen -- Tress ja minä menimme poliisilaitokselle, heti kun
kuulimme tapahtumasta. Sähkösanomasta ei paljoa viisastu. Sen sisältö
oli yksinkertaisesti: 'Asuntosi kohdalla tänä iltana kahdeksan.'
Allekirjoitusta ei ollut."
"Panitko merkille, mistä se oli lähetetty?" kysyi Smith.
"Kyllä. Regent-kadulta -- neljännestä vaille kahdeksan."
"Sähkösanoma on luonnollisesti poliisien hallussa", sanoi Smith.
"Niin tietysti -- kaikki on heidän hallussaan. Ja muuten", lisäsi
Hextall, "he löysivät hänen laukustaan jotakin, mitä sinä varmasti
pidät tärkeänä -- summan ranskalaisia seteleitä."
"Ahaa!" äänsi Smith. "Se on merkittävä tosiaankin!"
"Hänellä oli mukanaan hyvä joukko rahaa. Mutta sähkösanomaa
lukuunottamatta ei minkäänlaisia papereita", jatkoi Hextall. "Mikä
murhan vaikutin lieneekin ollut, ainakaan se ei ollut ryöstö. Hänen
rahansa ja arvoesineensä olivat kaikki koskemattomina. Mutta poliisit
väittivät kuitenkin, että merkeistä päättäen hänen taskujaan ja
vaatteitaan oli tarkastettu."
"Ahaa! Vai niin!" huudahti Smith, katsahtaen Styleriin. "Niinpä
tietenkin. No niin, tässä seisominen ei hyödytä mitään. Muita tietoja
ette kai emännältä saanut?"
"Emme", vastasi Hextall. "Mutta mitä aiot tehdä?"
Ennenkuin Smith ennätti vastata, pyörähti kadunkulmasta heihin päin
ajuri ja vaunujen ikkunasta näkyivät Fowlerin kasvot. Nähtyään
isäntänsä hän pysäytti ajurin, hypähti maahan ja riensi Darrellin
luokse perin huolestuneen näköisenä.
"Voitteko te ja tohtori Hextall tulla kotiin, sir?" virkkoi hän. "Teitä
tarvitaan siellä."
XXIII
SMITHIN SELOSTUS ASEMASTA