Joka tapauksessa hän on ranskalaiseen Guianaan lähetetty rikosvanki,
ja hänellä on täällä Englannissa vanhoja tuttavia, jotka kykenevät
tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Luullakseni Kesteven on
niistä yksi ja Tickell mahdollisesti toinen. Otaksuttavasti siellä,
todennäköisesti Georgetownissa on joku henkilö, joka voi auttaa tämän
miehen karkuun; hän tai he ovat olleet kirjeenvaihdossa täkäläisten
kanssa, ja Polbeck on pelkkä välittäjä. Ja mielessäni pyörii kolme
tärkeää kysymystä. Ensiksi: missä määrin, jos lainkaan, Kestevenin
murha on tämän salajuonen yhteydessä? Toiseksi: onko Samuel Pegge,
toisella nimellä Septimus Philcox, jollakin tavoin sekaantunut siihen?
Kolmanneksi: kuinka paljon enemmän kapteeni Polbeck tietää siitä kuin
hän on teille ja minulle kertonut? Kaksi ensimmäistä kohtaa saamme
jättää silleen tällä hetkellä; niistä saadaan ehdottomasti selko
aikanaan. Kolmas meidän on koetettava jollakin tavoin selvittää heti."
Styler mietti äänettömänä hetkisen.
"Meidän on muistettava muuan seikka, sir", sanoi hän vihdoin. "Polbeck
myönsi meille, ettei hän hyötyisi puuhasta muuta kuin viisisataa
puntaa."
"Juuri niin!" virkkoi Smith. "Ajatukseni juoksevat samaa latua. Ja
huomenna toimimme sen pohjalla."
Tämän päätöksen mukaisesti Smith oli sähkösanomatoimistossa, niin pian
kuin se aukaistiin seuraavana aamuna, ja viisi minuuttia yli kahdeksan
hän oli lähettänyt Darrell Tressille sanoman, jossa hän tiedusti,
valtuuttaisiko tämä hänet, Smithin, kuluttamaan parisataa puntaa
Kestevenin jutussa. Darrellin vastaus, joka tuotiin Smithille hänen
ollessaan aamiaisella Stylerin kanssa, oli kuvaava. Smith sai kuluttaa
pari tuhatta, jos halusi; hän, Darrell, oli kovin hyvillään kuullessaan
hänen työskentelevän asiassa.
"On mainiota, että ihmisen tukena on äveriäs nuori mies", huomautti
Smith kuivakiskoisesti ojentaessaan Darrellin sähkösanoman
sihteerilleen. "Nyt voimme puhutella merimiesystäväämme paremmin
toivein. Mikäli saatoin eilisiltaisen näkemäni perusteella arvostella
kapteeni Polbeckiä, luulisin häntä varmasti sellaiseksi mieheksi;
josta pyy pivossa on parempi kuin kaksi oksalla. Joka tapauksessa
tunnustelemme häntä."
Käymällä eräässä sikäläisessä pankkiliikkeessä ja sähköttämällä omaan
lontoolaiseen pankkiinsa Smith sai paljon ennen keskipäivää näppiinsä
pari uudenuutukaista sadan punnan seteliä. Ja kahdentoista aikaan
saapui kapteeni Polbeck virkkuna ja valmiina suorittamaan osansa
kaupasta. Hän ei näyttänyt vähääkään kummastuvan, kun Smith ja Styler
opastivat hänet hotellinsa tupakkasalongin rauhaiseen sopukkaan ja
osoittivat hänelle vieraanvaraisuuttaan, tarjoten hänelle rommia ja
sikaareja. Mutta hänen ällistyksensä oli syvällinen ja kestävä, kun
Smith asianajajan selvään ja perinpohjaiseen tapaan esitti hänelle
asian oikean laidan, ja hänen kasvonsa venyivät kovin pitkiksi, kun hän
käsitti, että tilaisuus ansaita viisisataa puntaa verrattain helposta
työstä oli luisumassa, niin, oli jo luisunut hänen käsistään. Hänen
romminsa jäähtyi, hänen sikaarinsa sammui, ja hän silmäili näitä kahta
ihan liian ovelaa herrasmiestä milteipä harmistuneen näköisenä.
"Kova onni!" puhkesi hän äkkiä puhumaan epätoivoisesti. "Sillä
viisisatasella aioin ostaa sen pienen talon, jossa asun! Niinpä
niin! Koko ajan minusta tuntuikin, että siinä jutussa oli jotakin
eittämättömän vaarallista. Se on lopussa, niinkö? Sitten minun lienee
parasta sanoa teille jäähyväiset."
"Älkäähän vielä, kapteeni!" esteli Smith. "Virittäkää uusi sikaari,
täyttäkää lasinne jälleen ja vilkaiskaa näihin lappusiin!"
Hän ojensi kahta seteliään Polbeckin nähtäviksi, ja merikapteeni
säpsähti.
"Ne ovat teidän, jos suostutte ilmaisemaan meille kaikki, mitä haluamme
tietää", lupasi Smith. "Kuulkaahan, teillä ei ole minkäänlaisia
velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan. Kertokaa meille kaikki, mitä
tiedätte -- kaikki yksityiskohdat -- tästä asiasta! Sen tehtyänne
saatte pistää nuo setelit taskuunne. Katsokaahan!"
Hän laski setelit pöydälle ja sijoitti niiden päälle pikarin. Ja
Styler, joka valppaasti tähysti kapteeni Polbeckia, näki hänen
silmäinsä kiiluvan.
"Kas noin, hyvät herrat", äänsi hän mieli ilmeisesti hyvin
keventyneenä. "Se on rehti tarjous, ja minä hyväksyn sen. Mutta älkää
pettykö, jollen tunnu osaavan kertoa teille varsin paljoa! Joka
tapauksessa puhun teille koko totuuden."
"Se riittää", vakuutti Smith. "Muuta emme halua."
"No niin, siis; se kävi näin", jatkoi Polbeck. "Kun viimeksi, noin
neljä kuukautta sitten, olin Georgetownissa, kysyi muuan outo mies,
joka hieroutui tuttavakseni eräässä kapakassa, tahtoisinko ansaita
viisisataa puntaa. Luonnollisesti, vastasin, tahdoin -- jos tehtävä
vain oli rehellinen. Sitten hän ilmaisi, että oli autettava karkaamaan
erästä englantilaista, joka oli väärin tuomittu Ranskassa ja lähetetty
ranskalaisten rangaistussiirtolaan Cayenneen -- elinkaudeksi."
"Elinkaudeksi!" huudahti Smith.
"Elinkaudeksi, sir. Liikerikos -- jonkunlainen petos -- ei suinkaan
murha, ei edes pahoinpitely; muutoin en olisi puuttunut asiaan, vaikka
tuomio olisikin ollut väärä, kuten se saattoi olla ja saattoi olla
olemattakin. Mutta kun asia oli, kuten mies väitti, ja kysymyksessä oli
englantilainen ja Cayenne on toisenniminen helvetti, suostuin siihen.
Sitten puhelimme yksityiskohdista. Mies vakuutti, että Englannissa oli
mahtavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka hankkisivat tarvittavat
rahat, kolmetuhatta puntaa. Minun oli toimittava välittäjänä ja
tuotava ne rahat kullassa Georgetowniin. Hän tiedusti minulta jotakin
täkäläistä paikkaa, jossa voisin kohdata niiden henkilöiden edustajat
saadakseni rahat. Kun asun siinä kylässä, jonka näitte eilen illalla,
ehdotin sopivaksi paikaksi _Tanskan Kuningasta_ ja laskettuani
päivämäärät mainitsin voivani käydä siellä joka ilta tämän toukokuun
kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välillä. Ja joka ilta
olenkin siellä ollut, ja eilenillalla saavuitte te -- ja muuta en
todellakaan tiedä", lopetti kapteeni Polbeck, silmäillen seteleitä. "En
jaksa muistaa sen enempää siitä."
"Kuulitteko sen miehen nimen, jonka karkaamista suunniteltiin?"
tiedusti Smith.
"En kertaakaan, sir! En saanut tietää muuta kuin sen että hänet
tuotaisiin laivaani Georgetownissa ja että minun piti laskea hänet
maihin Englannissa -- Falmouthissa, Plymouthissa, täällä -- missä
hyvänsä."
"Kuka oli se mies, jonka kanssa asiasta sovitte?" kysyi Styler.
"Sitäkään en osaa sanoa. Hän kävi usein siinä kapakassa, josta puhuin
-- siellä käy paljon merimiehiä, ja luultavasti hän oli etsimässä
sopivaa miestä tehtäväänsä varten."
"Mainitsiko hän ehkä sattumalta, kuinka kauan tämä englantilainen oli
ollut Cayennessa?" kysyi Smith.
"Kas siinä!" riemuitsi Polbeck. "Sen hän ilmoitti! Kuusi vuotta."
Smith ei kysellyt kapteenilta sen enempää. Polbeckin otettua setelit ja
poistuttua hän kääntyi Stylerin puoleen.
"Ja nyt toimeen!" virkkoi hän. "Ensi työksi on tarkastettava
ranskalaisia tuomioselostuksia. Se on aikamoinen puuha, Styler -- mutta
se on mahdollinen ja se on tehtävä. Se on ainoa mahdollisuutemme,
jollei --"
Siihen soppeen, jossa he istuivat, tuli tarjoilija, tuoden asettimella
sähkösanoman.
"Herra Smith -- herra John Smith? Sähkösanoma teille, sir."
Smith repäisi kuoren auki. Ja Styler kumartui likemmäksi, totellen
esimiehensä kehoittavaa nyökkäystä, ja luki sanoman yhtä aikaa hänen
kanssaan.
"Lynchfieldin poliisipäällikkö sähkötti juuri äsken Tickellin
äkkiä kuolleen sairaalassa kello kymmenen tänä aamuna.
TRESS."
XX
KUKKAVIHKO JA TAIKAKORU
Smith käänsi miettivänä kokoon Barreliin sähkösanoman, pani sen
huolellisesti taskuunsa ja otti sitten toisesta taskustaan kartan,
alkaen levittää sitä pöydälle, jonka ääressä hän ja Styler istuivat.
"Styler", alkoi hän, "meidän on heti lähdettävä Lynchfieldiin. Jos
Tickellin kuoleman yhteydessä on jotakin kuulemisen arvoista, täytyy
meidän saada se kuulla. Ja nyt on kysymys -- miten päästä sinne
mahdollisimman pian? Me olemme täällä, Weymouthissa -- tuossa on
Lynchfield -- sadan tai sadankymmenen kilometrin päässä täältä, mikäli
voin kartasta päättää. Ja sikäli kuin minusta näyttää, tekee rautatie
sinne pitkän kierroksen ja kulkee mäkisiä maita, minkä lisäksi on usein
vaihdettava junaa. Mitä arvelette autosta?"
"Teitä varten auto -- minä voin ajaa moottoripyörälläni", vastasi
Styler. "Kello on täsmälleen puoli kaksitoista -- saavumme sinne neljän
tienoissa. Eikä sinne sen pikemmin pääsisi junallakaan. Tämän hotellin
lähellä on autotalli -- menenkö tilaamaan parhaan saatavissa olevan
auton?"
"Tehkää se heti", suostui Smith. "Sillä välin minä suoritan laskumme
ja panetan vähän ruokaa evääksi -- meidän on syötävä puolinen
matkalla. Tämä Tickellin kuolema on tärkeä tapaus -- se johtaa uusiin
käänteisiin. Lähtekää jo!"
Esimies ja käskyläinen kuluttivat seuraavat kolme tuntia, kiitäen
kahden kreivikunnan liepeen poikki ja yhden kokonaisen kreivikunnan
halki. Juuri kun kauppalan kello alkoi lyödä neljää, pysähtyivät he
Lynchfieldin poliisikamarin edustalle, ja pian heidät opastettiin
poliisipäällikön puheille. Tämä oli ollut mukana Smithin, Hextallin ja
Barreliin käydessä siinä mökissä, johon Tickell oli häntä kohdanneen
tapaturman jälkeen saatettu, ja hän tunsi Smithin heti.
"Ahaa!" äänsi hän. "Olette siis kai kuulleet? Mies on kuollut."
"Herra Tress sähkötti siitä minulle", vastasi Smith. "Käsitättehän?
Pidän silmällä tämän jutun kehitystä hänen puolestaan. Tickell kuoli
otaksuttavasti äkkiä?"
"Hänen tilansa paheni, ja hän kuoli hyvin äkkiä tänä aamuna -- hän
murtui", kertoi poliisipäällikkö lakoonisesti. "Se juttu on siis
päättynyt."
Smith oli huomauttamaisillaan, että tämä todennäköisesti oli vasta
alkua, mutta muisti virkamiesten järjen toimivan ainoastaan määrätyllä
tavoin ja hillitsi kieltänsä.
"Otaksuttavasti teillä ei ole sen enempiä tietoja?" kysyi hän. "Ei
mitään sen enempää ole kai tullut ilmi -- täällä?"
"Ei mitään! Emme ole kuulleet mitään -- emme saaneet selville mitään.
Entä te?" tokaisi poliisipäällikkö, kääntyen haastattelijaansa päin
veitikkamaisen näköisenä. "Te amatöörit -- suokaa anteeksi sanontatapa!
-- olette joskus näppärämpiä, kuten tiedätte."
"Emme mitään Tickellistä", vastasi Smith. "En tiedä hänestä mitään
muuta kuin sen, minkä tiesin ollessani täällä tuonnottain."
"Niinpä niin, se on kummallinen juttu minun mielestäni", huomautti
poliisipäällikkö. "Siitä on ollut sanomalehdissä aika paljon uutisia
-- nuo kirotut reportterit ovat kiusanneet minut melkein hulluksi! --
ja luultavasti ihmiset ovat märehtineet sen yhteydessä olevia seikkoja
Land's Endistä John o'Groatsiin saakka, mutta sittenkään ei ole
ilmestynyt ketään tuntemaan tätä miestä. Se on tavatonta!"
"Ei myöskään ole ilmestynyt ketään, joka olisi tuntenut Kestevenin",
virkkoi Smith.
"Siinäpä se!" huudahti poliisipäällikkö. "Kaksi miestä! Ihan kuin
olisivat pudonneet taivaasta tai kuin olisi meri viskannut heidät
rannalle, sillä kukaan ei tunnu tietävän heistä mitään. Mutta onhan
jonkun täytynyt tuntea Kesteven samoin kuin Tickellkin. Luonnollisesti
he ovat saattaneet viime aikoina käyttää vääriä nimiä, mutta olemmehan
julkaisseet heidän valokuvansa kaikissa lehdissä, jotka sellaisia
painattavat. Eikä sittenkään saavu ketään kertomaan heistä mitään!
Mutta eikö herra Tress kuulustelussa maininnut kohdanneensa Kestevenin
joissakin ratsastuskilpailuissa? Niin, kyllä, Newburyssa. No niin, jos
Kesteven usein kävi ratsastuskilpailuissa, on jonkun täytynyt tuntea
hänet. Mitähän tämä hiljaisuus oikein merkinnee?"
"Ihan samaa koetan minäkin selvittää", vastasi Smith. "Ja koska täältä
ilmeisesti ei ole tietoja saatavissa, matkustan edemmäksi."
"Niin, me emme tiedä mitään", sanoi poliisipäällikkö. "Tiedämme
vain sen, että Kestevenin ampujaksi epäilty mies joutui tapaturman
johdosta käsiimme ja kuoli vammoihinsa ilmaisematta meille hitustakaan
itsestään. Siinä kaikki. Ja kuten mainitsin, siihen se päättyy. Mutta
kuulkaahan!" ehätti hän lisäämään, kun Smith alkoi siirtyä ovelle.
"Näin meidän kesken puhuen, herra Smith, luuletteko te, että se mies,
joka viruu tuolla kuolleena, tosiaankin murhasi Kestevenin?"
"En!" vastasi Smith. "Sitä en usko."
"Juuri niin", vahvisti poliisipäällikkö hymyillen. "Onko teillä
aavistustakaan, kuka sen teki? Ehdottomasti kahden kesken,
ymmärrättehän, herra Smith."
"Ehdottomasti suoraan sanoen -- minulla ei ole", tunnusti Smith.
"Minulla ei ole siitä sen parempaa aavistusta kuin tuolla
kirjoituspöydällänne -- kuin sillä saattaisi olla. Mutta sittenkin olen
ihan varma, ettei Tickell sitä tehnyt."
"Niinpä niin, se on kummallinen juttu", toisti poliisipäällikkö. "En
koskaan ole tutustunut kummallisempaan... Oletteko te?"
"Kyllä", kehaisi Smith, avaten oven. "Ainakin puoli tusinaa kertaa."
Poliisipäällikkö naurahti epäilevästi, ja Smith ja Styler poistuivat
hänen luotaan kadulle.
"Entä nyt?" tiedusti Styler. "Täällä ei ole mitään tekemistä."
Smith nousi autoon.
"Lynne Courtiin, Styler", ilmoitti hän. "Käydään katsomassa, miten
asiat siellä sujuvat. Ajakaa edellä, jos tunnette tien -- jollette,
niin minä neuvon ohjaajaa!"
Mutta Styler oli tutkinut matkakarttaa syödessään voileipiä ja
juodessaan olutta tien syrjässä olleessa majatalossa ja lasketti hyvää
vauhtia edellä Lynneä kohti. Ennen kello viittä hän ohjasi auton
kylän tavallisesti niin hiljaiselle raitille. Sinä iltapäivänä ei
raitti kuitenkaan ollut suinkaan hiljainen -- kirkkotarhan ympärille
oli keräytynyt paljon väkeä, ja itse kirkkotarhassa seisoi ihmisiä
ryhmittyneinä erääseen kohtaan. Ja kun Smith pysäytettyään auton
_Lynnen Vaakunan_ edustalle tiedusti tämän hälinän syytä, selitti
majatalon isäntä, joka oli tullut ulos tervehtimään häntä ja Styleriä,
hyvin muistettuja vieraitaan, että Kestevenin ruumis oli haudattu sinä
iltapäivänä ja että kaikki nämä ihmiset olivat saapuneet läheltä ja
kaukaa sulan uteliaisuuden kannustamina.
"Kaikki kävi hyvin hiljaisesti tästä väen paljoudesta huolimatta",
jatkoi hän, heilauttaen kättään ihmisiin päin, joista monet parhaillaan
lähestyivät hänen oveaan. "Murehtijoita ei ollut ketään, sir, ei
ketään muita kuin herra Tress -- niin, herra Tress ja pari hänen
palvelijaansa. Kummallista, sir, ettei ainoatakaan hänen sukulaistaan
eikä ystäväänsä ollut saapunut."
"Perin kummallista", myönsi Smith. Hän laskeutui autostaan ja viittasi
Styleriä seuraamaan itseään. Yhdessä he menivät raitin poikki
kirkkotarhaan ja astelivat Kestevenin haudalle. Haudankaivaja oli
juuri saanut turpeet tasoitetuksi kummulle, ja Smithin lähestyessä hän
sijoitti niiden päälle orvokkikimppua.
"Katsokaahan tuota, Styler!" supatti Smith heidän saapuessaan naudalle.
"Orvokkikimppu! Kukahan muistelee Kesteveniä niin hellästi, että on
lähettänyt tuon?"
Styler kumartui kääntämään kukkakimpun toisin päin.
"Siihen ei ole kiinnitetty korttia, herra Smith", huomautti hän.
Smith katsahti haudankaivajaan, joka kokoili työvälineitään.
"Tiedättekö, kuka laski tämän kukkakimpun haudalle?" kysyi hän.
"Kyllä, sir", vastasi haudankaivaja vitkastelematta. "Minä sen tein."
"Otaksuttavasti oli sen sitten joku lähettänyt teille sitä varten?"
jatkoi Smith. "Kuulkaahan, en kysele pelkästä uteliaisuudesta. Olette
nähnyt minut ennenkin, muistattehan -- kuulustelussa."
"Oh, mielelläni olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän", vakuutti
mies empimättä, sujauttaen taskuunsa pari Smithin ojentamaa kolikkoa.
"Tietääkseni ei siinä ole mitään salaista. Jos tulette tänne, sir, niin
näytän teille."
Hän opasti heidät kirkkotarhan tietä myöten tornin juurella olevaan
synkkään huoneeseen, joka ilmeisesti oli varattu lapioiden, kuokkien,
kankien, mittanuorien, vainajien viimeisten leposijain valmistamiseen
tarvittavien kolkkojen vehkeiden säilytyspaikaksi. Siellä hän osoitti
vanhalle pyökkiselle pöydälle huolimattomasti heitettyä pahvilaatikkoa,
jonka vieressä virui rypistetty konekirjoitusarkki.
"Sain sen orvokkivihon tuossa laatikossa tämän päivän aamupostissa",
ilmoitti hän. "Ja tuo kirje oli kukkakimpun päällä, ja siihen oli
neulalla kiinnitetty viiden shillingin postiosoitus. Voittehan lukea,
mitä kirjeessä on -- se on ihan kuin painettua."
Smith otti arkin pöydältä ja luki sen koneella kirjoitetun sisällyksen:
_"Lynnen haudankaivajaa pyydetään hyväntahtoisesti laskemaan tämä
kukkakimppu John Kestevenin haudalle."_
"Tietenkään", huomautti haudankaivaja, "siinä ei mainita lähettäjän
nimeä, vai mitä?"
Smith otti käteensä laatikon kannen. Siinä ainakin oli vihjaus.
Kannessa oli painettu osoitelappu: Hethertonin kukkakauppa,
Gloucester-tie, S. W. Hän kääntyi toisaalle, vilkaisten Styleriin.
"Herra Tress kai oli hautajaisissa?" kysyi hän heidän poistuessaan
tornista.
"Kyllä, herra Tress ja kaksi hänen palvelijaansa, sir -- hovimestari
ja kamaripalvelija", vastasi haudankaivaja. "Ei ketään muita -- tuota
töllistelijäjoukkoa lukuunottamatta."
"Herra Tress on otaksuttavasti palannut Lynne Courtiin?" sanoi Smith.
"Kuinka kauan siitä on?"
"Ei, sir -- herra Tress lähti Lontooseen", oikaisi haudankaivaja.
"Hän ja hänen palvelijansa -- Fowler -- poistuivat heti hautajaisten
päätyttyä tuosta portista. Tänä aamuna kuulin heidän lähtevän pois --
kartano jätetään tyhjille joksikin aikaa, paria tai kolmea palvelijaa
lukuunottamatta."
"Onko myöskin neiti Tress poistunut?" tiedusti Smith.
"Näin neiti Tressin tänä aamuna menevän kylän lävitse muutamien
hoitajattarien ja pikku pojan seurassa", kertoi haudankaivaja.
"Kartanossa ei nyt ole ainoatakaan perheenjäsentä -- vain herra
Mountain ja palvelijat."
Smith ja Styler astelivat kirkkotarhan portille ja pysähtyivät sen
luona, kääntyen katsomaan toisiinsa.
"Hethertonin kukkakauppa, Gloucester-tie", virkkoi Smith. "Älkää
unohtako sitä, Styler!"
Styler nyökkäsi ikäänkuin huomauttaakseen, että varoitus oli tarpeeton.
"Se talo, johon näin ensin neiti Brockin ja sitten rouva Rentonin
menevän, on hyvin lähellä Gloucester-tietä", sanoi hän.
"Niin onkin", vahvisti Smith. "Ja juuri niillä seuduin meidän on
suoritettava hieman kuulusteluja. Nyt, Styler, palataan kaupunkiin;
täällä on tarpeetonta viipyä, kun kerran Tressit ovat poissa. Käsken
ohjaajan saattaa minut asemalle; te otaksuttavasti menette pyörällänne.
Ensi yön lepäämme. Huomenaamulla tulkaa tapaamaan minua Gloucester-tien
piiriasemalle kello kymmenen!"
Sitten Smith nousi autoon ja ajoi Lynnen asemalle, ajatellen
orvokkikimppua. Joku oli surrut Kesteveniä siksi haikeasti, että oli
lähettänyt kukkia vainajan yksinäiselle haudalle. Mutta kuka se oli?
Eiköhän näiden kukkien avulla voisi saada jotakin tärkeätä vihjausta?
"Ja jos voi", mietti hän ensimmäisen junan viedessä häntä Lontooseen,
"niin kovalle ottaa, jos Styler ja minä emme saa sitä selville. Yksi
seikka on varma -- se orvokkivihko ei ollut lähtöisin keltään Tressin
perheen jäseneltä."
Sillä välin Styler, joka tunsi kaipaavansa virvokkeita ja arveli kelpo
aterian olevan hyvän evästyksen hänen lähtiessään Lontooseen, alkoi
työntää moottoripyöräänsä takaisin majataloon, aikoen syödä ja juoda
siellä. Matkalla hän kohtasi Lynnen poliisikomisariuksen, joka hänet
nähdessään hymyili ovelannäköisenä.
"Yhäti jälkiä nuuhkimassa?" huomautti hän, hyvin tietäen Stylerin
ja tämän esimiehen olevan, kuten hän nimitti, hänen tieteensä
amatöörituhrustelijoita. "Mitäs kuuluu?"
"Eipä muuta kuin sitä, että Tickell on kuollut", vastasi Styler.
"Noo, sen saimme me tietää varhain tänä aamuna", kehui komisarius.
"Niinpä niin, hän pelasti kuin pelastikin kaulansa. Hänet olisi
hirtetty, se on ihan varma."
"Oletteko te kuullut mitään?" tiedusti Styler.
Komisarius mittasi kysyjää katseellaan. Hänen ilmeensä oli aluksi
ankaran virallinen, mutta alkoi sitten lientyä.
"Kas niin!" äänsi hän. "Taidamme olla kaikki samassa juonessa -- mutta
me ajamme asiaa niin sanoakseni tiukan täsmällisesti, kun taas te ja
esimiehenne ette niin tee. Lakimies, eikö niin, esimiehenne? Niin,
kuulin sen kuulustelussa. No niin, tietääkseni emme ole kuulleet sen
enempää kuin tekään. Mutta olemme löytäneet pienen esineen, josta voi
tulla hyötyä -- muuan miehistäni löysi sen sille aukeamalle vievältä
polulta, jossa Kestevenin ruumis virui."
"Mikä se on?" kysyi Styler.
Komisarius kääntyi mitään vastaamatta, mennen edellä poliisiasemalle.
Siellä hän otti virkahuoneensa kassakaapista pienen pahvirasian,
jossa oli pumpuliin kääritty esine. Kierrettyään kääreen auki hän
ojensi vähäisen kultakappaleen, hindulaisen epäjumalan pään muotoisen
taikahelyn, joka kuluneen renkaan katkettua ilmeisesti oli kirvonnut
jonkun kellonperistä.
XXI
KESKIPÄIVÄN LISÄLEHTI
Styler otti pienen kultahelyn vasempaan käteensä ja pyöritteli sitä
varovasti oikean kätensä etusormella.
"Ulkomaista tavaraa, komisarius", huomautti hän. "Hienoa työtä, eikö
olekin! Intialaista kirjailua luullakseni -- olen ennenkin nähnyt
tällaisia vehkeitä. Ja vanha se on myöskin -- katsokaahan, kuinka
kulunutta on kaiverrus tai miksi sitä nimitettäneen. Ja tämä siihen
jäänyt renkaankappale -- hankautunut ohueksi kuin kultapaperi!"
"Niin, senpä vuoksi se onkin pudonnut kellonperistä tai joistakin
muista ketjuista", sanoi komisarius. "Olemme tarkoin etsineet niiden
ketjujen useampia renkaita, mutta emme ole löytäneet mitään. Mutta
onhan tuokin jonkinlainen tienviitta, vai mitä, herra Styler?"
"Se on epävarmaa", väitti Styler. "Hyvin monet viattomat ihmiset ovat
saattaneet pudottaa tuollaisen pikku helyn. Niissä metsiköissä kai
kävelee koko joukko ihmisiä?"
"Ei suinkaan", pani komisarius vastaan. "Vanha herra Tress, nykyisen
nuoren isännän setä, piti tuiki tarkkaa huolta kartanon puistosta ja
alueesta eikä sallinut kenenkään liikkua siellä, varoen harvinaisia
puitaan ja pensaitaan ja muuta semmoista, ja sama komento on jatkunut
-- siellä ei liiku ketään muita kuin Lynne Courtin asukkaita. Ja tuo
kultapalanen, herra Styler, on pudotettu äskettäin -- se oli yhtä hyvin
säilynyt ja kirkas kuin se nytkin on -- se ei ollut virunut kauan
ulkoilmassa."
"Mistä se oikein löytyi?" kysyi Styler. "Oliko se hyvin lähellä
Kestevenin ruumiin löytöpaikkaa?"
Komisarius penkoi asiakirjakasaa ja veti esille käärön kalkkiopaperia,
levittäen sen sitten pöydälleen ja kiinnittäen sen paperipainoilla.
"Me teetimme tämän kartan", sanoi hän. "Arvelimme siitä joskus olevan
hyötyä -- siihen on merkitty välimatkat ja niin edelleen. Kuten näette,
siinä on Lynne Court -- rakennus, puutarhat, leikkikentät, puisto
ja läheisin ympäristö. Tuossa on talo, tuossa se paikka -- aukeama
kuusistossa -- josta Kesteven löydettiin ammuttuna -- kahden ja puolen
sadan metrin päässä talosta. Tuossa on polku, joka vie aukeamalta
metsän läpi Lynchfieldin tielle aukeavalle portille. No niin, eräs
miehistäni löysi tämän helyn tuon polun vierestä, sitä kohdalta, johon
olen punaisella musteella merkinnyt pienen ristin. Näettekö?"
"Kyllä näen", myönsi Styler. Hän silmäili karttaa perinpohjaisesti ja
pani merkille, että sen paikan, josta koru oli löydetty, erottivat vain
puiston ulkoreunan tiheiköt herra Samuel Peggen huvimajasta toisella
puolen ja rouva Rentonin komeammasta asunnosta toisella puolen. "Kyllä
sen näen. Ette kaiketi huomannut siellä minkäänlaisia taistelun
merkkejä?"