riensi likimpään puhelinkoppiin, selaili hätäisesti luettelon lehtiä
ja soitti Smithin asuntoon Templeen. Hetkisen kuluttua vastasi Styler
hänelle. Smith, ilmoitti Styler, oli juuri lähtenyt ulos, mutta hän,
Styler, oli kyllä kotosalla.
"Laittautukaa sitten heti autoon ja tulkaa tapaamaan minua Charing
Crossin päälinjan lippumyymälässä niin nopeasti kuin suinkin ehditte!"
komensi Hextall. "Älkää vitkastelko sekuntiakaan, älkää edes
vastataksenne -- hyvin tärkeä asia!"
Hän uskoi niin varmasti Stylerin tottelevan heti, että soitti puhelimen
kiinni ja kiiruhti kopista etsimään sopivaa tähystyspaikkaa, josta
saattoi pitää silmällä ravintolan ovea. Vähän väliä hän pistäytyi
lippumyymälässä, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli Styler juoksujalkaa
hänen luokseen.
"Kelpo mies!" huudahti Hextall. Hän veti sihteerin asemasillalle ja
osoitti ovea, jonka takana neiti Brock epäilemättä aterioi kaikessa
rauhassa. "Styler", sanoi hän, "neiti Brock -- kotiopettajatar --
tiedättehän -- on tuolla!"
Stylerin terävät piirteet muuttuivat entistäkin ajokoiramaisemmiksi, ja
hänen silmänsä välähtivät.
"Yksinkö?" tiedusti hän.
"Yksin. Mutta tunnetteko hänet -- näittekö hänet Lynne Courtissa?
Ettekö? Menkää sitten vähän matkaa sisälle tuosta ovesta! Sitten hänet
näette. Hän istuu pöydässä tuonpuolisessa päässä, oikeanpuolisessa
nurkassa -- hoikka, vaaleatukkainen, nuori nainen, yllään
yksinkertainen, tumma takki ja samanlainen hame ette voi hänestä
erehtyä. Hänen -- hänen hattunsa on muistaakseni hieman kallellaan."
Styler pujahti tiehensä ja palasi kahden minuutin kuluttua.
"Selvä on", virkkoi hän. "Näin hänet."
"Entä nyt!" kysyi Hextall. "Häntä kai pitäisi -- vai mitä?"
"Minä seuraan häntä", vastasi Styler. "Hän ei tunne minua. Te kadotkaa,
tohtori! Jättäkää koko asia minun hoitooni! Minulla ei ole muuta
tekemistä kuin huomisen matkan valmistaminen ja sitä varten voin
istua valveilla vaikka koko yön. Kuulkaahan -- käväisen asunnossanne
myöhemmällä kertomassa, missä hän on liikkunut."
Hextall poistui ja söi päivällistä toisaalla. Sitten hän ajoi kotiinsa
ja vietti iltansa, kuunnellen hänen poissaolonsa aikana hänen
potilaitaan hoitaneen lääkärin selostusta. Ja illemmalla saapui Styler
hänen luoksensa yhtä järkkymättömänä ja varmana kuin ainakin.
"Seurasin häntä", ilmoitti Styler jäätyään kahden kesken Hextallin
kanssa. "Hän kuluttikin aika tavalla aikaa ateriaansa! Mutta vihdoin
hän tuli ulos, otti auton ja ajoi erääseen taloon Kensingtoniin. Ja
muutamia minuutteja sen jälkeen, kun hän oli mennyt sisälle, saapui
toinen auto, ja siitä laskeutui -- rouva Renton! Siinä siis uusi pieni
rengas ketjuumme, tohtori, ja sitä on tutkittava, sitten kun herra
Smith ja minä palaamme retkeltämme."
XVIII
MERIKAPTEENI
Auringon alkaessa seuraavana päivänä painua mailleen seisoi lyhyt,
tanakahko herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällään,
päässään hirvenmetsästäjän hattu, yllään hyvin räikeäjuovainen
tweedpuku, jalassa heleän väriset sukat ja silmäänpistävät,
paksuanturaiset kengät, toisessa kädessään luonnoskirja, ja toisessa
haalistunut, vihreä sateenvarjo, kunnaan reunalla, joka kohosi
Portland-niemen läntisten kallioiden välissä hiljaisena ja autiona
lepäävän vähäisen poukaman rannalla. Hänen jalkojensa juurella levisi
harmaa ulappa, joka leveänä, pieniä aluksia keinuttavana lahdelmana
ulottuu Portlandista Exen suulle; hänen oikealla puolellaan yhä
epäselvimpänä, päivänvalon häipyessä hämyksi ja hämärän sitten
muuttuessa yön ensimmäisiksi varjoiksi, kohosivat Dorsetin töyryt
ja niemekkeet kallioiden ja vierinkivien peittämältä laajalta
tasangolta, jota kansa nimittää Chesil-rantamaksi. Ja hänen takanaan
oli asumuksineen ja vallituksineen niemi, jossa, kuten koko maailma
tietää, sijaitsee yksi Englannin suurimpia vankilaitoksia ja myöskin,
mitä eivät yhtä hyvin tiedä muut kuin matkailijat, varsin uuttera ja
tiheästi asuttu pikku kauppaloiden ja kylien muodostama yhdyskunta.
Smith tunsi tämän seudun jo ennestään. Loma-aikojaan viettäessään hän
oli useimmin kuin kerran samonnut ikävystyttävän pitkän ja uuvuttavan
taipaleen mannermaalta muinaiselle Isle of Vindilisille, joka, saatuaan
itse myöhemmin uuden Portland-nimensä, on antanut arvonimen herttualle
ja tarjoaa asunnon lukuisille epatoille, kunnes heidän moninaiset
rikkomuksensa on sovitettu. Hän tunsi sen historian tarkoin aina
niiltä ajoilta saakka, jolloin siellä asuivat entisaikojen balearit,
kivenlinkoajat. Hän oli käynyt sen kaikissa kuuluisissa paikoissa:
Fortune's Wellissä, Deadman's Bayssa, Bow-and-Arrow Castlessa
ja Pennsylvaniassa. Ja hän oli usein pysähtynyt lukemaan näille
karuille, jylhille lakeuksille sinne tänne pystytetyissä, lukuisissa
ilmoitustauluissa kaikille niille ihmisille uhattuja rangaistuksia,
jotka millään tavoin auttavat tai edistävät kummuilla oleviin isoihin,
kolkkoihin rakennuksiin teljettyjen vankien karkausyrityksiä. Yksi
tällainen ilmoitustaulu oli ihan hänen seisomapaikkansa takana, ja hän
kääntyi lukemaan sen varoittavan sisällön, ennenkuin aurinko vaipui
kaukaisen Devonshiren etäisten kunnaiden taakse.
Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu
olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" -- mikä tuntui
viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain
kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti
teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet.
Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että
vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja
ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja --
toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet
lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla
oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja
rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean
onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä
tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli
jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai
kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä
häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä
juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista
tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut,
että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin
saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan
jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun
lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai
viideksitoista vuodeksi.
"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet
johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan
sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin
sanottakoon minua hottentotiksi!"
Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen
karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen
yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien
sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun.
Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin
ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut
Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet
rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai
joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä
luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin
oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä
jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä
aikana _Tanskan Kuninkaassa_ sopimuksen tekoa varten. No niin, nyt
oli viidestoista päivä -- toukokuun viidestoista -- joka oli näiden
rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat
Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oli _Tanskan
Kuningas_. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä,
paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun
hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet
sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet
yksityiskohtia.
"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten
minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni
-- jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."
Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut
vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin
sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka,
vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä
sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka
asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike
näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta
valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin
hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan
piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi,
ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja
tarjoilupöydän takana.
Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin,
siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset
renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen
harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan
hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä
olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi
varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen,
siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.
"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen
ryyppy, tehkää hyvin, madam."
Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin,
jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin
viereen.
"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä
lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."
Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se
osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista
arvostelevasti.
"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän.
"Kahdeskymmenes on lähtöpäivä -- vielä neljä päivää saan nauttia
Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori
Bassett -- ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi
hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan
omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"
"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä
samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"
"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita
olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta
vuoden aikana. Barbados--Tobago--Trinidad--Georgetown -- ne ovat minun
määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut
teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän,
iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää
hauskoja esineitä, madam."
Smithin mielenkiinto kapteeni Polbeckia kohtaan häipyi. Tämä ei
selvästikään ollut se mies tai niitä miehiä, joita hän ja Styler
halusivat tavata. Hän avasi matkaoppaan ja alkoi lukea sitä, jättäen
merenkulkijan ja majatalon emännän keskustelemaan omalla tavallaan.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntää lehteäkään, avautui ulko-ovi
ja sisälle astui autovaippaan puettu mies autolasit silmiensä verhona,
paksun pölykerroksen peittämä moottoripyöräilijä. Vilkaistuaan häneen
Smith syventyi jälleen kirjaansa.
Styler riisui käsineensä, kopautti niistä pois tomun, meni
tarjoilupöydän ääreen ja pyysi jotakin viatonta virvoketta. Hän vaihtoi
tervehdyksiä emännän ja kapteeni Polbeckin kanssa, ja viiden minuutin
kuluttua oli hänen ja merimiehen kesken ystävällinen keskustelu
käynnissä. Silloin alkoi Smith herkistää korviaan, sillä Styler johti
keskustelua monia syrjäpolkuja myöten ja käytti runsaasti kauniita
sanoja. Tällä välin hän oli saanut kapteeni Polbeckin nurkkaukseen
ja tarjonnut hänelle sikaarin, ja he pohtivat kapteeni Scottin
etelänaparetkeä, joka juuri niihin aikoihin aloitettiin.
"Niinpä niin, hyvä herra", virkkoi Styler vihdoin ikäänkuin
satunnaisesti. "Se on vaikea yritys, se -- hyvin vaikea yritys!"
Smith oli vähällä hytkähtää istuimellaan. Mitä tuo maltiton Styler
tavoitteli? _Yritys?_ Sehän oli tunnussana! Smith ei mitenkään
malttanut olla vaivihkaa katsahtamatta pieneen merenkulkijaan. Ja hän
näki Polbeckin luovan Styleriin erikoisen merkitsevän katseen.
"Yritys?" kertasi hän. "Niin -- kyllä. Mutta sen suoritus ei ole niin
vaikea kuin luulette."
_Suoritus!_ Tunnussanan vastaus! Tämä siis oli oikea mies -- tämä
pienikokoinen kapteeni, joka teki matkoja Länsi-Intian satamiin,
brittiläiseen Guianaan ja sen pääkaupunkiin Georgetowniin! Mitä sitten
olivat kaikki hänen ja Stylerin ennakkolaskelmat --
Vilkaistessaan kirjastaan hän näki Stylerin ja kapteeni Polbeckin
poistuvan tarjoiluhuoneesta pimeään yöhön. Niin, se oli oikea mies,
se oli varmaa! No hyvä, Styler oli teräväpäinen veitikka, ja saattoi
luottaa, että hän tiesi tehtävänsä. Styler kyllä --
Hänen parhaillaan miettiessään, mitä oli tekeillä, palasi Styler
tarjoiluhuoneeseen, otti hyvin näkyvästi matkakartan, jonka hän oli
jättänyt pöydälle, ja poistui sitten, iskien merkitsevästi silmää
esimiehelleen. Ja pian nousi Smith seisomaan, ojensi käsivarsiaan,
lausui emännälle jotakin illasta ja lähti ulos.
Styler odotti häntä hämyisessä kivieteisessä. Hän vei Smithin
maantielle ja osoitti vähän matkan päässä tiellä astelevaa hahmoa, joka
kuvastui läntisen taivaan rusotusta vastaan.
"Tuo on miekkosemme!" supatti Styler. "Hän uskoo täydelleen, että me
olemme ne henkilöt, jotka hänen piti kohdata. Mutta minä en ymmärrä
koko juttua -- puuhamme -- ymmärrättehän tarkoitukseni, sir -- ei
koske lainkaan Portlandia. Ja meidän on oltava tietävinämme kaikki ja
annettava hänen puhua -- sitten kyllä kaikki selviää. Jättäkää asia
minun hoitooni, sir! Ilmoitin hänelle, että te olette se herrasmies,
jonka on järjestettävä rahallinen puoli."
Kapteeni Polbeck kääntyi ja tuli heitä vastaan, kun he lähtivät
kävelemään yksinäistä maantietä. Hän pudisti Smithin kättä
ylenpalttisen ystävällisesti.
"Palvelukseksenne, sir!" kuiskasi hän. "Surma minut periköön, jollen
edeltäpäin arvellut teitä siksi herrasmieheksi, joka minun piti
kohdata, tai yhdeksi niistä. Vilkaisin teihin tullessani sisään ja
näin teidänkin katsovan minuun. Mutta ehkä te odotitte tilaisuutta
lausuaksenne tunnussanan?"
"Olette oikeassa, kapteeni. Odotin sitä", vakuutti Smith.
"Juuri niin, ja se onkin ihan paikallaan -- tällaisissa asioissa ei voi
olla liian varovainen. Mutta tämä toinen herra pujautti tunnussanan
puheeseensa taitavasti, sen hän teki", kehui kapteeni. "'Yritys', sanoi
hän! -- kas niin! Ja 'suoritus', sanoin minä -- täsmälleen! Hyvä! Ja
nyt voimme keskustella asiasta, hyvät herrat."
"Esittäkäähän te suunnitelmanne, kapteeni!" kehoitti Styler. "Sitten
saatamme puhella rahoista. Lienee kai turvallista puhua täällä?"
"On varmasti, sir -- tähän aikaan illasta ei täällä ole ketään
liikkeellä", vastasi Polbeck. "No niin, suunnitelmat siis ensin.
Ne ovat yksinkertaiset ja selvät. Kaikki käy tähän tapaan: lähden
Weymouthista kahdentenakymmenentenä päivänä -- ensin käyn Länsi-Intian
satamissa ja sitten purjehdin Georgetowniin. Siellä viivyn pari
viikkoa, ottaen alukseeni lastin demeraralaista sokeria. Niiden kahden
viikon ajalla tuodaan mies maitse laivaani -- niiltä ranskalaisilta
alueilta. Siihen tarvitaan neljä päivää. Siten ne, joiden on se
suoritettava, saavat neljä päivää menomatkaansa varten, sitten kun olen
saapunut Georgetowniin, päivän tai pari hommatakseen hänet vapaaksi,
ja neljä päivää tuodakseen hänet perille. Sitten he saattavat hänet
alukseeni, ja minä tuon hänet suoraapäätä kotiin Englantiin. Kaikki se
luonnollisestikin sillä ehdolla, että vien heille rahat ja saan oman
osuuteni. Teillä kai on rahaerä valmiina, hyvät herrat?"
Stylerin onnistui nykäistä Smithiä, ja hän otti itse vastatakseen tähän
kysymykseen.
"Raha-asiat kyllä järjestyvät, kapteeni", vakuutti hän. "Mutta
menetelläksemme liike-elämän tapaan, mikä olikaan sovittu summa
täsmälleen? Meillä tietysti on siitä muistiinpano, mutta haluaisimme
teidän muodollisesti toteavan sen oikeaksi."
"Juuri niin -- juuri niin!" myönteli Polbeck. "Liikeasia kuin
liikeasia. Summa on se, jonka sikäläiset otaksuttavasti ilmoittivat
kirjeessä niille, joita te edustatte. Kolmetuhatta puntaa sikäläisille,
viisisataa minulle. Puolet minun osuudestani on maksettava nyt,
toiset puolet laskettuani hänet maihin Englannissa. Heidän rahansa,
kolmetuhatta, on minun vietävä sinne. Ja erikoisesti saamani määräys,
hyvät herrat, on -- kultaa!"
XIX
PYY PIVOSSA
Taaskin Styler nykäisi esimiestään; uudelleen hän kävi puhetorveksi.
"Kultaako?" kertasi hän. "No hyvä, kapteeni -- Englannin
punnankolikoita tietysti?"
"Englannin punnankolikoita, niin on käsketty, sir", vahvisti Polbeck.
"Eivät mitkään siitä metallista tehdyt kappaleet ole niiden veroisia,
hyvät herrat!"
"No niin, mutta emme luonnollisesti kanna kolmeatuhatta kultapuntaa
liivintaskuissamme", huomautti Styler. "Mutta meillä on sellaista,
minkä pian voimme niiksi vaihtaa. Teidän, kapteeni, on huomenna tultava
tapaamaan meitä Weymouthissa."
"Se sopii, sir", lupautui Polbeck. "Milloin tahansa ja missä vain
haluatte, hyvät herrat. Näin kotimaissa ollessani asun tosin tuolla
taempana olevassa kylässä, mutta käyn Weymouthissa joka päivä. Huomenna
siis, niinkö? Mihinkähän aikaan ja missä?"
Siihen kysymykseen vastasi Smith.
"Kahdentoista aikana -- postikonttorin edustalla. Sopiiko se teille,
kapteeni?"
"Mainiosti, sir", vakuutti Polbeck. "Pistäydyn joka aamu katsomassa,
miten alukseni lastaaminen sujuu -- vien sekalaista tavaraa noihin
Länsi-Intian satamiin. Entä niiden kultarahojen kuljetus, hyvät herrat?
Kolmetuhatta puntaa painaa aika paljon. Jos voisitte panettaa ne lujiin
pusseihin pankissa, niin minä voisin tuoda muassani pari vankkaa poikaa
niitä kantamaan."
"Tulkaa ensin kohtaamaan meitä! Sen asian saamme pian järjestetyksi",
lupasi Smith. "Voisittehan viedä ne laivallenne vaikka ajurilla. Siis
huomenna kello kaksitoista päivällä postitoimiston edustalla."
Pian Polbeck toivotti hyvää yötä ja poistui maantietä pitkin
ilmeisesti epäilemättä mitään ja perin tyytyväisenä. Sen sijaan
että Smith ja Styler olisivat palanneet majataloon, he lähtivätkin
kävelemään kallioille päin. Iltaruskon viimeinen hehku oli himmennyt
lännen taivaalla, ja yö verhosi maan ja meren tummaan, paksuun
vaippaansa. Harvat maisemat olisivat saattaneet näyttää autiommilta
ja yksinäisemmiltä, mutta sittenkin kumpaakin miestä peloitti puhella
peittelemättä.
"Varovasti, Styler!" kuiskasi Smith. "On mahdoton aavistaa, keitä
täällä on liikkeellä. Mutta puheltava meidän on. Kun nyt olen tavannut
tuon miehen, toivoisin olevani Weymouthissa."
"Se käy helposti", virkkoi Styler. "Ajatte sinne moottoripyörälläni.
Voitte istua takanani, sir, ja minä ohjaan vakavasti. Kuten
huomautitte, on mahdoton arvata, minkälaisia kuuntelijoita täällä
saattaa hiipiä -- eikä tuo majatalokaan näytä kovin mukavalta, ja me
olemme tehneet kaikki, mitä tarvitaan."
Weymouthiin palaaminen tuntui järkevimmältä menettelyltä, ja Smith kävi
majatalossa selittämässä emännälle lähtöään ja maksamassa laskunsa,
otti vähäiset tavaransa ja poistui jälleen maantielle, jossa Styler
järjesteli pyöräänsä. Tunnin kuluttua he olivat mukavan hotellin
hiljaisessa makuuhuoneessa, välissään uniryyppyyn tarvittavat ainekset,
ja kohdistivat kaksin miehin koko älynsä hetken pulman pohdintaan.
"Styler", lausui Smith, "tämä juttu ei ole lainkaan sellainen,
jollaiseksi kuvittelimme sen muodostuvan. Ei ole lainkaan kysymyksessä
auttaa jotakin vankia karkaamaan Portlandista. Eittämättä on homma
samanluontoinen, mutta sen menettelytapa, vivahdus ja merkitys ovat
kokonaan toisenlaiset, ja saamme kiittää onnentähteämme siitä, että
kapteeni Polbeck mukautui kaikkeen niin yksinkertaisesti ja helposti.
No niin, miltä kaikki tämä teistä tuntuu?"
"Nähtävästi aiotaan tuoda joku Englantilainen kotimaahan jostakin;
jotkut henkilöt vaativat kolmetuhatta puntaa ollakseen siinä mukana;
Polbeck vaatii viisisataa puntaa omalle osalleen", vastasi Styler. "Sen
pitemmälle, sir, en ole päässyt -- en pääse."
"Minä olen mennyt pitemmälle", sanoi Smith. "Ajattelen seuraavasti.
Tämä miekkonen, Polbeck, on ilmeisesti jonkun kauppa-aluksen --
luultavasti pienen kuunarin -- laivuri -- ja käy säännöllisillä
matkoilla Länsi-Intiassa, Barbadosissa, Tobagossa. Trinidadissa ja niin
edelleen, sekä Georgetownissa brittiläisessä Guianassa. Brittiläisessä
Guianassa, huomatkaa, Styler! No, tiedättekö mitään Guianasta?"
"En paljoakaan, sir, paitsi sen, että se on Etelä-Amerikassa",
tunnusti Styler. "Mutta tiedän enemmän, ennenkuin kello on kymmenen
huomenaamulla, jos tässä kaupungissa on lainakirjasto."
"No niin, minä tiedän siksi paljon, että tulemme toimeen tänä
iltana", virkkoi Smith. "Guiana on laajahko maa-alue Etelä-Amerikan
koilliskulmassa. Se on jaettu -- mikäli vain Euroopan vallat otetaan
huomioon -- Englannin, Hollannin ja Ranskan kesken, joten on olemassa
brittiläinen, hollantilainen ja ranskalainen Guiana. Georgetown
on brittiläisen Guianan pääkaupunki -- se on suurehko paikka,
tärkeänlainen satama. Mutta meitä ei liikuta Georgetown, Styler, muuta
kuin sikäli, että se on se satama, josta Polbeck aikoo ottaa laivaansa
tämän -- jonkun. Meistä on tärkeä ranskalainen Guiana -- josta se joku
on noudettava. Arvaatteko, minkä tähden ranskalainen Guiana on meistä
tärkeä?"
"Tällä hetkellä -- en", vastasi Styler. "Siispä ilmoitan sen teille.
Meitä liikuttavat se ja sieltä noudettava salaperäinen joku, koska
ranskalainen Guiana on juuri se siirtomaa, Styler, johon Kanaalin
tuolla puolen asuvat naapurimme lähettävät rangaistusvankinsa --
ainakin pitkiksi ajoiksi tuomitut. Se siis -- oivallatteko?"
"Tämä joku on otaksuttavasti ranskalainen rikosvanki!" huudahti Styler.
"Juuri niin, poikani! Ranskalainen rangaistusvanki -- ja luultavasti
semmoinen, joka on tuomittu hyvin raskaasta rikoksesta. Muistan tämän
asian kyllin hyvin kertoakseni, että Ranskan hallitus aikoinaan kokeili
rangaistussiirtolain perustamista Guianan alueelle; tulokset eivät
vastanneet odotuksia, mutta edelleenkin lähetetään rikosvankeja sinne,
Cayenneen ja joihinkuihin sen läheisiin saariin -- kuuluisa kapteeni
Dreyfushan oli sikäläisellä tunnetulla Pirunsaarella. Pitäen kaiken
tämän mielessäni, Styler, kuvittelen asianlaidan seuraavaksi. Tämä joku
on ranskalainen rikosvanki --"
"Saattaa olla Ranskassa tuomittu englantilainen", huomautti Styler.