revolverin ja hylsyn läheiselle pöydälle, ja kummastakin tuntui
kuluneen kauan, ennenkuin Hextall puhkesi puhumaan.
"Tuo", sanoi hän hiljaa, "saattaa olla sama panos, jonka sisarenne
laukaisi vahingossa kaupunkiasunnossanne".
Mutta Darrell pudisti surkeana päätään.
"Ei!" mutisi hän. "Revolveri ei ole sama. Minä otin talteen sen aseen,
joka hänellä oli siellä -- tai Kesteven otti. Joka tapauksessa sain
minä sen, ja nyt se on lukon takana makuuhuoneessani asunnossani."
Hextall otti revolverin käteensä ja tarkasti sitä.
"En tunne näitä vehkeitä lainkaan", ilmoitti hän. "Te otaksuttavasti
tunnette. Osaatteko erottaa, onko tällä ammuttu äskettäin?"
Darrell otti käteensä hylsyn ja vilkaisi siihen melkein
välinpitämättömästi.
"Niin tekisi mieleni väittää", vastasi hän. Otettuaan revolverin
Hextallilta hän kiskoi siitä pois jälelläolevat panokset ja pisti ne
taskuunsa. "Minun on tarkastettava tätä huonetta saadakseni selville,
onko Paquitalla näitä enemmän. Jos hänellä on taipumuksia kävellä
unissaan, käsissään tällaisia vehkeitä, ei se vetele. Mutta -- mitä on
tehtävä, Hextall?"
"Mihin nähden?" kysäisi Hextall, joka koetti miettiä asioita selviksi.
Darrell loi häneen katseen, johon sisältyi paljon vihjauksia.
"Walters-miekkoseen", vastasi hän. "Totisesti! Hän voi rehennellä
meille! Otaksukaamme --"
"Älkää otaksuko mitään!" keskeytti Hextall. "Malttakaas! Minä menen
Waltersin pakinoille. Lähdetään heti häntä etsimään."
Mutta sen sanottuaan hän heti oivalsi, kuinka toivottoman hyödytöntä
hänen oli yrittääkään puhella palvelijalle. Jos mies kertoisi tietonsa,
syntyisi ehdottomasti vaikeuksia, joiden lopputulosta olisi mahdoton
aavistaa. Hän kuvitteli, miten kävisi, jos poliisit kuulisivat tämän
uutisen. Se tarjoaisi virka-intoiselle etsijälle sellaisen tilaisuuden,
jollaista ei usein esiintyisi. Hänen ajatuksensa lienevät heijastuneet
hänen kasvoistaan, sillä häneen katsahdettuaan Darrell ähkäisi.
"Ehdotuksenne on kyllä hyvä, Hextall", myönsi hän, "mutta olemme tyyten
hänen armoillaan. Jos annamme hänen huomata --"
"Emme saa paljastaa hänelle mitään", risti Hextall väliin. "Tahdon vain
tavata häntä -- arvioida häntä."
Walters kutsuttiin Darrellin työhuoneeseen; hänen kasvonsa kuvastivat
tylsää kunnioitusta ja huomaavaisuutta hänen santaansa ja tohtori
Hextallia kohtaan, hän vastasi tyynesti ja kohteliaasti kaikkiin
lääkärin kysymyksiin. Oli aivan totta, että hän Kestevenin kuolinyönä
oli nähnyt neiti Tressin ja sellaisissa oloissa tuin oli kuvattu. Hän
ei ollut ollut varsin likellä emäntäänsä, mutta oli pannut merkille,
että hänellä oli revolveri kädessä. Hän ei ollut hiiskunut sanaakaan
tästä asiasta kenellekään muulle kuin herra Tressille. Hextallin
puhuessa hänelle hän kuunteli tarkkaavasti. Neiti Tressin mielentila,
selitti Hextall, oli viime aikoina ollut pahasti häiriintynyt, ja hän
oli ilmeisesti alkanut kävellä unissaan. Otaksuttavasti oli hänen
sieluntoimintansa ollut sellainen, että hän mainittuna yönä oli ottanut
revolverin mukaansa lähtiessään liikkeelle. Ja olisi parasta, ettei
Walters ainakaan toistaiseksi mainitsisi tapahtumasta kenellekään.
Walters nyökkäsi ymmärtävän näköisenä.
"En hiisku siitä sanaakaan, sir", lupasi iän. "En ole aikonutkaan puhua
siitä mitään. Pidin velvollisuutenani kertoa siitä herra Tressille,
mutta mieleenikään ei ole johtunut mainita siitä muille. Saatte luottaa
minuun, sir."
"Sepä hyvä", kiitti Hextall. "Olen siitä hyvilläni. Ja sitten haluaisin
lisäksi tiedusta teiltä erästä seikkaa, Walters. Mikäli olen kuullut,
olitte te Kestevenin kuolinyönä keskiyön vaiheilla jonkun aikaa
kävelemässä puistossa ja pihamaalla?"
"Kokonaisen tunnin, sir", vastasi Walters. "Noin kello yhdestätoista ja
neljästäkymmenestäviidestä kymmentä vaille yhteen."
"Oliko yö hyvin hiljainen?" kysyi Hextall.
"Yöt ovat aina hiljaisia täällä, sir. Ei koskaan kuule muuta kuin ehkä
koiranhaukuntaa jostakusta talosta tai kaukaista junan jyrinää."
"Juuri niin. No sitten: kuulitteko laukauksen pamahdusta ulkosalla
viettämänne tunnin aikana?"
"En, sir -- varmasti en! Ajattelin sitä itsekin, sir, nähdessäni
revolverin emäntäni kädessä -- ainakin ajattelin sitä seuraavana aamuna
kuullessani herra Kestevenin kuolemasta."
"Jos puistossa, pihamaalla tai puutarhassa olisi siihen aikaan --
teidän ollessanne ulkosalla, käsitättehän -- ammuttu laukaus, olisitte
te kuullut sen?"
"En olisi voinut olla kuulematta sitä. Pienenkin pistoolin pamahdus
olisi kantautunut pitkän matkan päähän niin hiljaisena yönä. Ja
senvuoksi olin ehdottoman varma, sir, ettei neiti Tress ollut
laukaissut revolveriaan ollessaan ulkosalla. En hetkeäkään ollut
kaukana rakennuksesta enkä mitenkään olisi voinut olla kuulematta
laukausta -- niin, minkäänlaista laukausta joka olisi ammuttu
korkeintaan puolentoista kilometrin matkalla."
"On hyvä, että olette ajatellut sitä", kehui Hextall. Palvelijan
poistuttua sitä ennen vielä kerran luvattuaan pitää asian tarkoin
salassa tohtori kääntyi Darrellin puoleen ja hymyili rohkaisevasti. "Se
on paras uutinen, mitä olemme saaneet, Tress", sanoi hän. "Minun on
kerrottava se Smithille heti. Ettekö oivalla, mitä se merkitsee -- se,
ettei Walters kuullut laukausta?"
"En ihan tarkoin", tunnusti Darrell.
"Sen merkitys on jo välähtänyt mieleen useammallekin meistä", selitti
Hextall. "Se merkitsee, että hyvin uskottavasti Kesteveniä ei ammuttu
siellä, mistä hänet löydettiin, vaan jossakin lähiseudun talossa ja
että hänen ruumiinsa kannettiin kuusikon aukeamalle myöhempään samana
aamuna. Minun on todella puhuttava siitä Smithille, niin pian kun ehdin
Lontooseen tänään iltapäivällä."
"Aiotteko lähteä luotamme?" huudahti Darrell pahoitellen.
"Minun täytyy -- järjestin itselleni vapaata aikaa vain kaksi
päivää. Mutta minulla on ehdotus teille. Mielelläni pitäisin
sisarenne hoidossani vielä jonkun aikaa -- enkä sitäpaitsi usko,
että hänen on oikein hyvä oleskella täällä juuri nyt -- ja arvelen,
että menettelisitte viisaasti siirtyessänne joksikin aikaa asumaan
kaupunkiin. Huoneistonne on kyllin tilava teitä itseänne, sisartanne ja
veljeänne varten, eikö olekin?"
"Sepä on totisesti hyvä ehdotus, ja me noudatamme sitä!" vastasi
Darrell. "Tietenkin on huoneistossa riittävästi tilaa meille kaikille
kolmelle, ja me lähdemme heti -- toissaöisen tapauksen jälkeen tuntuu
tämä paikka minusta hieman vastenmieliseltä. Mutta todella -- emme ole
kuulleet mitään neiti Brockista."
"Kotiopettajattaresta? Niin -- siinä uusi arvoituksellinen pulma",
lisäsi Hextall. "Mitä tiedätte hänestä?"
"En mitään! Paquita ja minä arvelimme, että nuoren veljemme pitäisi
saada opettajatar, ymmärrättehän; satuimme mainitsemaan siitä
Kestevenille, ja heti hän vakuutti tuntevansa sopivan henkilön ja toi
neiti Brockin meille. Tuota noin -- luuletteko hänen tietävän jotakin
tästä jutusta?"
"Se on tärkeä kysymys", sanoi Hextall. "Samoin kuin kaikkiin muihin
ei siihenkään saada vastausta tällä hetkellä. Koko tässä jutussa on
paljon pulmallisia ongelmia, Tress, ja pelkäänpä, että olemme vasta sen
liepeillä. Mitähän Smith ja hänen sihteerinsä ovat saaneet aikaan?"
Samana iltapäivänä heti Lontooseen saavuttuaan hän ajoi suoraan Smithin
asunnolle ja tapasi Smithin ja Stylerin syventyneinä tutkimaan karttoja
ja papereita. Ennenkuin Hextall kyseli heidän kuulumisiaan hän kertoi
heille, mitä yöllä oli tapahtunut ja mitä hän oli kuullut Waltersilta.
Molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavasti.
"Palvelijan lausunnosta saattaa koitua hyvin tärkeä todistus",
huomautti Smith. "Toivottavasti hän on sellainen mies, johon voi
luottaa. Oletko varma siitä? No niin, se on hyvä. Kesteveniä ei
tietystikään ammuttu siellä, mistä hänet löydettiin! Hänet kannettiin
sinne -- se on varma. Me edistymme, Hextall -- Styler ja minä emme
ole olleet jouten viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana, sen voin
vakuuttaa."
"Olen pelkkänä korvana", virkkoi Hextall, silmäillen Smithin paperien
peitossa olevaa pöytää.
"No niin -- saat kuulla. Ensiksikin muistanet minun maininneen, että
Styler lähti tänne nimenomaan etsiäkseen Tressin asunnosta Kestevenin
vanhan puvun, jonka salataskusta hän oli aikaisemmin löytänyt
vihkimätodistuksen. Kerroin sinulle myöskin Fowlerin luovuttaneen
hänelle huoneiston avaimen."
"Muistan sen", vahvisti Hextall.
"Kertokaa tohtori Hextallille, mitä löysitte käydessänne huoneistossa
eilenillalla, Styler!" komensi Smith, kääntyen sihteerinsä puoleen ja
virnistäen veitikkamaisesti.
"Huomasin jonkun käyneen siellä ennen minua, tohtori Hextall",
ilmoitti Styler empimättä ja vilkkaasti. "Niin, sir -- ja samassa
tarkoituksessa. Ja ken hän lieneekään ollut, hän oli mennyt suoraa
päätä noutamaan, mitä hän --"
"Nainen -- nainen!" jupisi Smith. "Epäilemättä nainen."
"No niin, mitä hän halusi saada", jatkoi Styler. "En kuitenkaan ole
yhtä varma kuin te siitä, että hän oli nainen. Mutta siinä huoneessa,
jossa Kesteven oli asunut, oli takki vuoteelle viskattuna, ja joku oli
ratkonut salataskun auki, ja tietystikin oli vihkimätodistus poissa!"
"Mutta onhan teillä siitä jäljennös?" huomautti Hextall.
"Olisimme paljoa mieluummin halunneet alkuperäisen", vastasi Smith
kuivasti. "Mutta -- se on luiskahtanut käsistämme. Tiedämme sentään,
missä vihkiminen suoritettiin."
"Millä perusteilla väität, että sen ottaja oli nainen?" tiedusti
Hextall.
"Se oli nainen", vakuutti Smith. "Ja se nainen oli kotiopettajatar
-- neiti Brock. Siitä panen vetoa vaikka miljoonan yhtä vastaan!
Styleristä ei se seikka tunnu niin varmalta kuin minusta -- mutta
saadaanpahan nähdä. Mutta tällä välin, Hextall, olemme ratkaisseet tuon
omituisen kartan arvoituksen. Nimittäin Styler ratkaisi sen. Sanoinhan
sinulle, että Styler on tavattoman älykäs -- hänestä sukeutuu vielä
joskus nykyaikainen Vidocq. Selittäkää se tohtori Hextallille, Styler!"
Styler, joka oli tavallisuuden mukaan tahrinut itsensä musteeseen,
hypisteli hänen ja Smithin välillä olevia paperikasoja.
"Olette kenties liian varma asiasta, sir", alkoi hän vaatimattomasti.
"Teidän olisi pitänyt sanoa, että luulen ratkaisseeni sen. En
kuitenkaan usko pahasti erehtyneeni. Jos suvaitsette silmäillä
herra Smithin piirtämää luonnosta, tohtori Hextall, huomaatte, että
se on muodoltaan jotensakin lampaankäpälän näköinen -- oikeastaan
hyvin epäsäännöllinen kolmio, kuten saattaisi sanoa. Ja näette,
että piirroksen erinäisissä osissa on numeroita, jotka viittaavat
alareunassa oleviin kirjaimiin. Vaivattuani tuolla vehkeellä aivojani
koko viime yön ja osan tätä aamua pälkähti äkkiä päähäni, että se on
jotakin rannikon osaa esittävä kartta. Ja silloin minun oli selvästikin
otettava kartta ja tarkastettava rannikkoamme. Ja avattuani kartan
selvisi koko asia. Katsokaahan tänne! Tämä karkeatekoinen luonnos
kuvaa Portlandia ja kappaletta manteresta. Kirjain W merkitsee
Weymouthia. Kirjaimet P V merkitsevät Portlandin vankila. Kirjaimet
T:n K on ilmeisesti tarkoitettu osoittamaan maantien ohessa olevaa
ravintolaa, joka on merkitty tälle uudelle sotilaskartalle ja jonka
nimi on _Tanskan Kuningas_. Kirjain L tarkoittaa varmaankin tuota
lahdelmaa, joka on rannikolla parin kolmen kilometrin päässä _Tanskan
kuninkaasta_. Mitä arvelette, tohtori Hextall?"
"Sukkela selitys, Styler!" kehui Hextall.
"No niin, se kaikki on luonnollisestikin vain kirjainyhtymien varassa",
jatkoi Styler. "Mutta ei saata olla huomaamatta, että Portlandissa ne
ovat ja ettei niitä ole koko rannikolla samanlaisina yhtyminä -- ei
missään esiinny samalla kertaa kirjaimia W, P V, T:n K ja L yhdessä.
Niin, ja sitten muut merkinnät. Näettehän, mitä tuossa rivissä on:
'Minä iltana tahansa 12:sta--18:teen; 8 l/2--9 l/2.' Otaksun sen
merkitsevän, että joku --"
"Nimittäin Tickell -- jos se on hänen oikea nimensä", mutisi Smith.
"Joku -- otaksuttavasti Tickell -- saattoi kohdata jonkun toisen joko
_Tanskan Kuninkaan_ ravintolassa tai tuolla poukamassa minä iltana
hyvänsä tämän kuun 12:nnen ja 18:nnen päivän välisenä aikana kello
puoli yhdeksän ja puolikymmenen välillä. Kirjaimet T ja V sekä niistä
seuraavat sanat taas ovat varsin selvät. T merkitsee _tunnussanaa_, ja
se on _yritys_, V merkitsee _vastausta_, ja se on _suoritus_. Niin minä
ainakin ne selitän."
Smith katsoi Hextalliin huulillaan ovela hymy ja ylpeillen sihteerinsä
taidosta.
"Älykäs nuori mies, eikö olekin?" kehui hän hihittäen. "Saat nähdä,
että se osoittautuu täsmälleen paikkansapitäväksi -- varmasti!"
"Mihin luulette sen tähtäävän?" kysyi Hextall.
Smith ja Styler vilkaisivat toisiinsa. Molemmat hymyilivät.
"Niin!" äänsi Smith. "Voimmehan ilmaista sen sinulle, koska olet
yhdessä juonessa kanssamme. Koska Portland epäilemättä on oikea
paikka, niin luulemme tämän kallisarvoisen töherryksen viittaavan
johonkin suunnitelmaan, joka koskee jotakuta mainitussa laitoksessa
vankeusrangaistustaan suorittavaa herrasmiestä; Ja koska vielä on
muutamia päiviä kahdeksanteentoista, aiomme Styler ja minä lähteä
Weymouthiin ensimmäisessä pikajunassa huomenaamulla -- tutkiaksemme
asiaa itse paikalla."
XVII
NEITI BROCK
Hextallia hymyilytti Smithin ajokoiraa muistuttava into, ja hän nousi
poistuakseen, mutta lakimies pidätti häntä.
"Odotahan vähän!" kehoitti hän. "Siinä ei ole kaikki. Koska olemme
kertoneet sinulle näin paljon, Hextall, niin saatamme kertoa
enemmänkin. Luultavasti muistanet, että eilen keskustellessamme Lynne
Courtin puutarhassa mainitsin Stylerin lyhyen sielläolonsa aikana
tehneet mielenkiintoisen havainnon ja palanneen Lontooseen tutkimaan
eräitä sen yhteydessä olevia seikkoja."
"Kyllä sen muistan", myönsi Hextall.
"Ja myöskin lupasin kertoa sinulle siitä havainnosta myöhemmin", jatkoi
Smith. "No niin; teen sen nyt, jotta tietäisit kaikki tämän asian
yhteydessä olevat seikat. Mahdollisesti muistat senkin, että heti
Lynneen saavuttuamme puhelimme poliisikomisariuksen ja Fowlerin kanssa
majatalossa, minkä jälkeen sinä ja minä lähdimme yhdessä kartanoon,
jättäen Stylerin huolehtimaan -- muista asioista. Niinpä niin; niitä
asioita hoitaessaan Styler osui pienelle, hauskalle huvilalle, joka
sijaitsee Lynne Courtin läheisyydessä metsikössä, eräällä aukeamalla
noin kolmen neljänneskilometrin päässä siitä paikasta, mistä Kestevenin
ruumis löydettiin. Hän oli kuullut siitä huvilasta majatalon isännältä,
joka oli kertonut hänelle, että sen oli äskettäin kalustettuna
vuokrannut muuan vanhahko herrasmies nimeltään Samuel Pegge.
Jouduttuaan sattumalta tämän maaseutulaisen turvapaikan läheisyyteen
Styler tirkisti varovasti sen pensasaidan lävitse ja näki itse Peggen,
joka oli maalaispuuhassa, istuttamassa kaalintaimia. Kuvittelehan sitä,
Hextall! Juuri saman päivän aamuna, vain muutamia tunteja aikaisemmin
oli tehty erittäin salaperäinen murha kolmen neljänneskilometrin
päässä hänestä, ja kuitenkin herra Pegge rauhallisesti istutti kaaleja
maanviljelysvehkeellä, jota luullakseni nimitetään 'istutuspuikoksi'.
Totisesti, kuvittelehan sitä!"
"Mieluummin kuulisin, mitä sinulla on kerrottavaa, Smith", tokaisi
Hextall. "Jääköön kuvitteleminen silleen!"
"Meidän ammatistamme ei olisi paljoakaan hyötyä, jollemme silloin
tällöin harjoittaisi mielikuvitustamme", huomautti Smith juhlallisesti.
"Minusta on herra Samuel Peggen senaamuisella maalaispuuhailulla
harvinaisen tärkeä merkitys, ja kenties se -- mutta sinä et oivalla
tarkoitustani, Hextall, ja siksipä tyydyn esittämään koristamattoman
tosiasian. Herra Pegge oli riisunut takkinsa, koska ilma oli lämmin
-- ja hänen takkinsa oli Stylerin ulottuvissa. Kun herra Pegge meni
huvilaansa syömään päivällistä tai puolista, tarkasti Styler, joka on
taitava ja neuvokas tarkkailija, takin povitaskussa olevan lompakon
sisällön. Ja silloin hän teki hämmästyttävän havainnon, että hänen
näkyvissään -- hänen silmiensä edessä, sillä hän näki herra Peggen
avoimesta ikkunasta, oli eräs kuuluisimpia nykyajan -- rikollisia!"
"Kuka?" tiedusti Hextall.
"Septimus Philcox", vastasi Smith, nyökäten vakavasti. "Septimus
Philcox! Mitä! Eikö se nimi johda mitään mieleesi? Niinpä niin!
Mutta minultahan unohtui, että se oli liike-elämän juttu ja etteivät
sellaiset asiat kiinnitä mieltäsi. Septimus Philcox, rakas Hextall,
oli kuuluisan Imperial Splendour-joukkueen johtaja ja tärkein mies.
Silmäilehän alun toistakymmentä vuotta vanhoja sanomalehtiä, niin voit
perehtyä Imperial Splendour-juttuun -- perin hyvin! Imperial Splendour
Development and Enterprise Society oli suurimpia huijauksia, mitä
koskaan on syötetty herkkäuskoiselle yleisölle. Philcox oli sen pää,
sen edustaja, sen henki ja sielu -- ja lopuksi Philcox sai neljätoista
vuotta -- kahdesta tuomiosta, kummastakin seitsemän, molemmat määrät
erikseen suoritettaviksi -- ja hänen tärkeimmät apurinsa saivat
lyhempiä vankeusrangaistuksia. Ja oltuaan mallikelpoinen vanki -- kuten
sentapaiset miekkoset aina ovat, minkä tiedät -- Philcox pääsi muutamia
kuukausia sitten ehdonalaiseen vapauteen ja katosi heti senjälkeen
taaskin julkisuudesta, hautautuen sievään huvilaan istuttaakseen siellä
kaaleja Samuel Peggen nimisenä. Oletko jaksanut seurata?"
"Mistä", tiedusti Hextall, "mistä Styler tiesi, että herra Samuel Pegge
oli Septimus Philcox?"
"Se kysymys on paikallaan", virkkoi Smith. "Mutta siihen on helppo
vastata. Otaksuttavasti tiedät, että kaikki rikoksellisluontoiset
henkilöt ovat tavattoman turhamaisia ja lisäksi tuskaisen mielellään
kuulevat ja näkevät kaikkea mahdollista itsestään. Niinpä Styler
löysikin siitä lompakosta koko joukon sanomalehtileikkeleitä
-- Philcoxia vastaan käydyn oikeusjutun selostuksia ja niin
edelleen. Mutta hän löysi paljoa tärkeämmän asiakirjan -- Philcoxin
vapautuspassin. Sen nähtyään Styler tiesi, kenen, läheisyydessä hän
oli. Ja Stylerin kuvauksen mukaan Imperial Splendour Societyn entinen
suuri johtaja on hyvin pirteä ja sydämellinen vanha herra, joka nauttii
huonosti vietetyn elämänsä illasta. Mitäs nyt arvelet?"
"Otaksuttavasti poliisit tietävät, että Samuel Pegge on Septimus
Philcox", huomautti Hextall.
"Lontoon etsivässä osastossa, Scotland Yardissa, se luonnollisesti
tiedetään", vastasi Smith. "Meillä on siellä ystävä tai pari --
Styler oli eilen puheissa heidän kanssaan. Niin, kyllä he tietävät!
Philcoxilla on näet pari kunnianarvoista poikaa, ja he ovat myöntäneet
vanhukselle siksi hyvät tulot, että hän pystyy elämään yhtä
kunnianarvoisesti. Ja saat olla varma, ettei Lynne Courtin läheisyyden
asukkaista ainoakaan epäile herra Samuel Peggeä samaksi Septimus
Philcoxiksi, jonka rikollinen toiminta herätti niin paljon yleistä
huomiota kaksitoista vuotta takaperin!"
"Entä sitten?" kysäisi Hextall.
"Entä sitten -- mitä?" kummasteli Smith.
"Luuletko Philcoxin eli Peggen millään tavoin sekaantuneen äskeisiin
tapahtumiin!" tiedusti Hextall. "Luuletko Peggen lainkaan sotkeutuneen
Kestevenin tai Tickellin hommiin?"
"En vielä tiedä, mitä luulemme", vastasi Smith, katsoen Styleriin,
joka oli innokkaana kuunnellut oman työskentelynsä selostusta. "Mutta
sen tiedämme, että Philcox vasta muutamia kuukausia sitten päästettiin
Portlandista ehdolliseen vapauteen ja että Tickellin taskusta on
löydetty kartta tahi luonnos tai miksi sitä nimitettäneenkin,
joka mielestämme jotakuinkin varmasti kuvaa Portlandin seutua. Ja
luullakseni Styler ja minä tiedämme enemmän, ennenkuin monta päivää on
kulunut."
"Ja lähdettekö sinne heti?" kysyi Hextall.
"Lähdemme Weymouthiin huomenaamulla -- ensimmäisessä Paddingtonin
asemalta lähtevässä pikajunassa", myönsi Smith. "Luonnollisesti
menettelemme tuiki varovasti. Varovaisuustoimenpiteemme alkavat
nyt -- tunnussanamme, rakas Hextall, on perinpohjaisuus. Minä
esiinnyn matkailevana herrasmiehenä tavallisessa matkailijain
räikeänvärisessä tweedkankaisessa asussa -- saatan lisätä siihen pienen
amatööritaiteilijanpiirteen ja ottaa kainalooni luonnoskirjan, sillä
osaan käyttää kynää. Styler taas on moottoripyöräilijä ja ottaa koneen
mukaansa. Emme tunne toisiamme Paddingtonissa, ja vaikka majoitummekin
samaan hotelliin, olemme ventovieraita toisillemme, kunnes joudumme
toistemme seuraan sattumalta -- ihan sattumalta -- tupakkasalissa.
Samoin poikkeamme ihan sattumalta ymmärräthän, ihan kuin vahingossa,
molemmat huomenillalla maantien ohessa olevaan _Tanskan Kuninkaan_
majataloon kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä -- vain
nähdäksemme, mitä siellä ilmaantuu Ja olemme siellä -- ainakin toinen
meistä on siellä -- joka ilta, kunnes kahdeksastoista päivä on tullut
ja mennyt."
"Salli minun ehdottaa parannusta suunnitelmaanne", virkkoi Hextall.
"Eikö olisi paljon parempi jommankumman teistä sijoittua --
matkailijana -- _Tanskan Kuninkaaseen_?"
Styler murahti hyväksyvästi, ja hetkisen mietittyään Smith nyökkäsi
mukautuvasti.
"Hyvä!" myönsi hän. "Epäilemättä olisi, jos siellä vain on tilaa; ja
jollei siellä ole, voivat he varmaankin saada vuokratuksi huoneen
jostakin naapuritalosta. Styler, se joutuu minun osalleni -- olen
taiteilija ja haluan piirtää luonnoksia rannikkomaisemista. Sitten
voitte te pyörällänne piipahtaa siellä Weymouthista käsin. Hyvä
ehdotus, Hextall -- kiitos siitä!"
Hextall tiukkasi Smithin lupaamaan kertoa hänelle retken tuloksista
ja lähti astelemaan länteen päin. Kello oli silloin kuusi, ja
hänen astellessaan Strandilla käydäkseen lääkärinvälineiden
myymälässä johtui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut sähköttänyt
taloudenhoitajattarelleen paluustaan, joten kotosalla ei olisi
valmistettu hänelle päivällistä. Hän eli nauttinut puolista aikaisin
Lynne Courtissa, ja nyt hänen oli nälkä. Senvuoksi hän käytyään
lääkärinvälineiden liikkeessä kääntyi Charing Crossin rautatieasemalle,
aikoen syödä päivällistä sikäläisessä ravintolassa. Ensiksi hän meni
ostamaan kirjamyymälästä lehden tai pari yksinäisen ateriansa ratoksi
ja huomasi äkkiä neiti Brockin.
Opettajatar oli ilmeisesti tullut kirjamyymälälle samanlaiselle
asialle kuin hänkin. Hän oli parhaiksi ehtinyt valita kuvalukemiston,
ja onneksi hänen huomionsa oli kiintynyt kirjakauppa-apulaisen
hänelle antamiin vaihtorahoihin, joita hän laski. Oli myöskin onni,
että asemalla oli siihen aikaan tungokseen asti kotiin palaavia
liikemiehiä. Hextall vetäytyi ihmisten taakse piiloon ja piti silmällä
hentoa, tyynipukuista hahmoa. Tämä kohtaus pani hänet hieman ymmälle.
Varmastikin oli hänen velvollisuutensa seurata neiti Brockin liikkeitä,
kun tämä kerran oli sattumalta tullut hänen näkyviinsä -- kenties olisi
hänen pitänyt mennä hänen puheilleenkin. Synnynnäinen arkailu ja ujous
estivät häntä siitä -- mitäpä oikeutta hänellä olisikaan ollut sekautua
neiti Brockin puuhiin? Ja hänen empiessään neiti Brock pisti saamansa
pienet rahat kukkaroonsa, otti lukemistonsa ja poistui junasillan yli,
kadoten ravintolaan. Hänkin otaksuttavasti aikoi nauttia virvokkeita.
Hextall viipyi hetkisen, liikkuen sinne tänne, mutta aina tähyillen
ovea, josta kotiopettajatar oli mennyt. Vihdoin hän, yhäti
saamattomasti epäröiden, meni ovelle, astui muutamia askelia sisälle
saliin ja katsahti ympärilleen. Silloin hän näki neiti Brockin
uudelleen. Hän istui pienen pöydän ääressä kaukaisessa sopessa; hänen
kädessään oli ruokalista, ja tarjoilija odotti vierellä. Ilmeisesti
neiti Brock aikoi syödä päivällistä.