paperiliuskan -- jostakin -- niin minkä vaikutuksen se olisi sinuun
tehnyt? Mikä se on? Onko tämä lampaankäpälänmuotoinen piirros jonkun
piirin kartta? Ovatko nämä kirjaimet paikannimien alkukirjaimia? Ovatko
nämä salaperäiset numerot määräyksiä ja ohjeita? Otaksuttavasti ne ovat
-- mutta niiden merkityksen selville saaminen on visainen tehtävä.
Mutta kuitenkin -- olisin valmis panemaan koko omaisuuteni tätä
puolittain poltettua sikaaria vastaan vetoon siitä, että karkeatekoinen
piirros, josta tämä on jäljennetty, sisältää Kestevenin murhan koko
salaisuuden!"
Hextall otti jäljennöksen omaan käteensä ja tarkasti sitä.
"Se näyttää alkeelliselta matkakartalta", virkkoi hän oltuaan hetken
vaiti. "Ja kaikki nämä merkinnät ovat otaksuttavasti neuvoja, miten
päästään johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta missä on tämän kartan
esittämä piiri, ja mitä nämä muut merkit tarkoittavat? Siinä on vain
yksi seikka, joka herättää mielessäni ajatuksen."
"Minä tunnustan, etten näe mitään sellaista, mikä toisi mieleeni
mitään", mutisi Smith. "Mitä sinä näet?"
"Kas tämän!" vastasi Hextall. "Näetkö tuon rivin: 'Minä iltana tahansa
12:sta--18:teen; 8 l/2--9 1/2?' Etkö päättele siitä mitään?"
"En!" huudahti Smith. "En mitään!"
"No niin", sanoi Hextall, "kenties en oikeastaan minäkään. Mutta
minusta tuntuu jotakin merkitsevän se, että tänään on toukokuun
kolmastoista päivä ja että eilen luonnollisestikin oli -- kahdestoista.
Entä sitten?"
Smith tuijotti häneen, vihelsi ja sieppasi paperin.
"Totisesti -- hyvä!" intoili hän. "Hyvä! Alan käsittää. Luulet --"
"Pitäisin tätä", jatkoi Hextall, "muistiinpanoina otaksuttavasti
Tickellille annetuista ohjeista, joiden mukaan hänen piti mennä
jonnekin tapaamaan jotakuta jonakin -- minä hyvänsä -- iltana
kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana kello
puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä. Ja myöskin luulen Tickellin
olleen matkalla suorittamaan sitä tehtävää, kun hänelle sattui
tapaturma."
"Päätelmäsi tuntuu järkevältä", myönsi Smith ja pani paperin
huolellisesti lompakkoonsa. "Siitä kuviosta ja siihen tehdyistä
merkinnöistä otetaan selvää, ennenkuin monta tuntia on kulunut. Lähden
kaupunkiin viiden junassa. Entä sinä?"
"Olen sopinut, että jään tänne huomiseen saakka", vastasi Hextall.
"Tahdon nähdä neiti Tressin kunnollisesti toipuvana -- ja myöskin
haluan puhella Tressin kanssa. Mielin vakavasti yrittää saada hänet
kääntymään paremmalle tolalle."
"Ensin on sinun laitettava hänen hermonsa kuntoon", huomautti Smith.
"Tänä aamuna häntä järkyttivät monet seikat aika tavalla. Kunpa
tietäisin, mitä hänen mielessään liikkui! Tämä on paljoa pulmallisempi
juttu kuin kumpikaan meistä alussa kuvitteli. Olen entistä varmempi
siitä, että Tickell on yhtä viaton siihen murhaan kuin minäkin."
"Kuka sitten on syypää?" tokaisi Hextall.
"Joku henkilö, jota hyvin todennäköisesti ei lainkaan ahdisteta",
vastasi Smith. "On kuitenkin pari seikkaa, joihin huomio on
kohdistettava. Ollessaan eilen täällä vähän aikaa teki Styler pienen,
mielenkiintoisen havainnon, jolla saattaa olla merkitystä tähän juttuun
nähden, ja hän palasi heti Lontooseen jatkaakseen tutkimuksia sen
johdosta. Kerron siitä sinulle myöhemmin -- en vielä. Ja vähää ennen
kuin saimme tiedon murhasta oli Styler saanut hieman vihiä Kestevenin
asioista, hyvin vähän tosin, mutta se on kuitenkin jotakin, ja hän
työskentelee sen pohjalla. Haluan niin ollen joutua kuulemaan hänen
selostustaan."
"Mitä hän sai selville Kestevenistä -- onko senkin kertominen liian
aikaista?" tiedusti Hextall. "Olen perin utelias, kuten tiedät."
"No, olkoon menneeksi!" suostui Smith. "Voin kertoa sinulle sen. Se
on hyvin pieni seikka -- mutta voi paisua suureksi -- saatamme sen
avulla saada selville, kuka Kesteven oli. Ollessaan haastattelemassa
Fowleria sinun luonasi, Styler taivutti Fowlerin viemään hänet
Tressin asuntoon Queen-Anne-kadun varrelle, jotta hän saisi tarkastaa
siellä olevia Kestevenin tavaroita. Hän halusi nähdä, olisiko siellä
joitakin papereita, joista kävisi ilmi, mistä Kesteven oli tullut,
ennenkuin lyöttäytyi Tressin seuraan. Päällisin puolin katsottuna
ei lippaissa, matka-arkuissa ja vaatteissa ollut mitään, ei edes
ainoatakaan kirjettä! Mutta Styler on sitkeä veitikka eikä vähällä jää
neuvottomaksi ja on suorastaan nero löytämään esineitä kummallisista
paikoista. Hän sai käsiinsä sen ainoan puvun, joka Kestevenillä oli,
ennenkuin hän pääsi Tressin 'talouteen', ja siitä hän löysi salataskun,
joka oli ommeltu vuoriin ja jossa oli öljyttyyn silkkiin kiedottuna --
vihkimätodistus."
"Vihkimätodistus?" huudahti Hextall.
"Kesteveninkö?"
"Ei siinä ollut hänen nimeään", sanoi Smith. "Mutta mieleni tekisi
väittää, että se oli hänen, koskapa hän niin huolellisesti säilytti
sitä. Se oli todistus avioliitosta, joka oli joitakuita vuosia sitten
solmittu eräässä vähän tunnetussa kirkossa Cityssä. Styler jäljensi
sen silloin, kun hän sen löysi -- mutta nyt lienee alkuperäinenkin
hänen hallussaan -- hän sai Fowlerilta huoneiston avaimen ennen kuin
lähti Lontooseen. Ehkä siis saamme jotakin selville sen nojalla -- olen
alkanut kehittää omaa teoriaani siitä asiasta."
"Minkälaista?" kysyi Hextall.
"Kotiopettajatar, neiti Brock, joka on kadonnut niin omituisesti,
saattaa olla Kestevenin vaimo", vastasi Smith. "Kestevenhän hänet tänne
toimitti, kuten tiedät. No niin, nyt lähden asemalle. Tule saattamaan
minua sinne!"
Kun ystävykset saapuivat asemalle -- se oli pelkkä pysäkki kylän
toisessa laidassa -- ajoi rouva Renton sinne siroilla, ponyhevosen
vetämillä rattailla seurassaan vanhahko, sotilaallisen näköinen mies,
joka lähti samassa junassa kuin Smithkin. Rouva Renton tuli Hextallin
puheille.
"Saanko viedä teidät rattaillani kartanoon?" kysyi hän. "Ajan näette
ihan sen portin ohitse."
Hextall kiitti ja sijoittui sotilaallisen miehen tyhjäksi jättämälle
paikalle. Rouva Renton hoputti ponynsa juoksuun ja alkoi heti pakista.
"Ette saa pitää minua pelkkänä juorukellona, tohtori Hextall", varoitti
hän, "mutta kuten kaikki maalaiset olen minäkin utelias tietämään
tarkoin kaikki, mitä tapahtuu ihan oman kodin kynnyksellä. Onko totta,
että Tickell on löydetty ja että olitte katsomassa häntä?"
Hextall punnitsi asiaa ennenkuin vastasi. Olisihan kaikki, mitä hän
tiesi yksinäisen mökin tapahtumista, yleisesti tunnettua seuraavana
aamuna; jos hän kertoisi ne tosiseikat rouva Rentonille, ehättäisi hän
vain antamaan tietoja ennen sanomalehtien ilmestymistä. Ja niinpä hän
lyhyesti selosti, mitä oli tapahtunut.
"Olisi kai parasta, että se mies-parka kuolisi", virkkoi rouva Renton.
"Se säästäisi niin paljon ikävyyksiä, eikö totta? Olen hirveän
pahoillani Tressien tähden; on kauheata, kun ihminen kiskotaan
oikeussaleihin ja kuulusteluihin ja kaikkeen sentapaiseen. Varmastikin
Darrell Tress kammoaa sellaista."
Että Darrell Tress pelkäsi jotakin, se kävi Hextallista yhä
selvemmäksi, ennenkuin se päivä oli lopussa. Darrell oli äärimmäisen
rauhaton; hän ei jaksanut kauan pysyä samalla tuolilla eikä edes
samassa huoneessakaan; aterioiminen hänen seurassaan oli suoranainen
koettelemus; oli hyödytöntä koettaakaan saada häntä pelaamaan
biljardia. Ja vihdoin Hextall vei hänet syrjään ja haastoi hänelle
suoraan.
"Kuulkaahan! Puhun avoimesti ja teeskentelemättä. Oletteko juonut
mitään tänään?"
"En!" ärähti Darrell. "Enkä eilenkään -- puolisen jälkeen. Näitte, mitä
silloin nautin. Aion luopua koko siitä tavarasta. En ole maistanut
tippaakaan -- kunniasanalla!"
"Siinäpä se", sanoi Hextall. "Sentähden ovatkin hermonne ärtyneet ja
arat, ja te olette kovin huonolla tuulella, ette saa unta ensi yönä
ja olette vieläkin surkeammassa kunnossa huomenaamulla! Teidän on
luovuttava vanhoista tavoistanne asteittain -- äkkijyrkät toimenpiteet
eivät kelpaa. Nyt käytte istumaan tuohon tuoliin, poltatte kaikessa
rauhassa sikaarin ja ryyppäätte sopivan annoksen wiskyä. Minä annan
teille unilääkettä ja hoidan teidät vuoteeseen niin kuin pitääkin.
Antautukaa minun hoivaani, Tress, ja minä parannan teidät monessa
suhteessa."
Darrell muuttui lapsimaisen tottelevaiseksi, ja kun Hextall lopuksi
erosi hänestä hänen makuukamarinsa ovella, tuntui hän saaneen takaisin
hyvän tuulensa. Mutta heidän lyödessään kättä synkistyivät hänen
kasvonsa.
"Olenpa taitanut olla kovin omituinen tänään", pahoitteli hän. "Mutta
totisesti on minulla ollut syytä olla huolissani, sen vakuutan. Asia on
-- mutta kenties kerron teille siitä huomenna -- minua taitaa nukuttaa
nyt."
"Se on oikein -- nukkukaa!" kehoitti Hextall.
Hän poistui omaan huoneeseensa, aprikoiden, mitähän Darrellilla
oli kerrottavaa. Mutta lopen väsyneenä hän pian vaipui uneen.
Ihan yhtä äkkiä kuin oli nukkunut hän myöskin heräsi hätkähtäen.
Hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta kuului jonkun toisen
ikkunan avaamisesta johtuvaa ääntä ja jalkojen hiljaista sipsutusta
parvekkeelta, jolle päin ikkunat olivat. Talon sen siiven julkisivu
oli nurmikoille ja niiden takana olevaan kuusikkoon päin, ja yläkerran
kaikki ikkunat olivat lasiovia; parveke, jolle ne avautuivat, jatkui
pitkin siiven julkisivua, ja sen toisessa päässä oli vanhat, puutarhaan
vievät kiviportaat. Hextallin kuulemat hiljaiset askeleet etenivät
portaille päin ja vaimenivat äkkiä.
Oudon, kauhean pelon vallassa Hextall ponnahti vuoteestaan, kiskoi
ylleen vähän vaatteita ja pujahti parvekkeelle. Hän tiesi, että
Paquitan makuukamarin ikkuna oli kolmas hänen huoneestaan lukien, ja
riensi sinne. Ja pilvien himmentämässä kuutamossa hän sitten erotti sen
olevan auki, ja kun hän nopeasti kääntyi parvekkeen kaiteelle, näki hän
valkoisen hahmon katoavan kuusikon reunimmaisten puiden sekaan.
Silloin hän käsitti tapahtuman, ja kun hän tarttui kylmiin kiviin,
puistatti häntä pelko hänen ajatellessaan, mitä se tieto merkitsi.
Paquita käveli unissaan! Ja hän oli mennyt Kestevenin murhan
näyttämölle! Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin valkea hahmo
jälleen ilmestyi puiden välistä. Hän palasi... hän asteli suoraan
portaita, parveketta ja huonettaan kohti. Hän liikkui nopeasti,
ja Hextall peräytyi pimentoon tarkkailemaan -- kunnes tyttö,
tuijottaen etäisyyteen, mutta loistavat silmät levällään, lipui
hänen ohitseen kuin aave ja meni sisälle. Ja kun Hextall sitten
liikahti, tunsi hän tiukan, vimmaisen otteen käsivarressaan ja kuuman
henkäyksen poskellaan, ja Darrellin ääni, yhtä vimmaisena kuin hänen
puristuksensakin, sähisi hänen korvaansa:
"Te ette nähnyt häntä, sanon minä! Kuuletteko, ette nähnyt! Näitte
unta, te pahuksen hupsu! Te olitte --"
Sitten ääni vaimeni, raju ote heltyi, ja Hextall pyörähti kiivaasti
ympäri, samalla kun hänen isäntänsä vaipui hänen jalkojensa juureen,
päästäen kummallisen, korisevan ähkäisyn.
XV
VALPAS PALVELIJA
Tukehtumista muistuttava ääni, joka lähti Darrell Tressin huulilta
hänen vaipuessaan tajuttomana parvekkeelle, vaimeni äkkiä, ja haudan
hiljaisuus verhosi Hextallin ja näiden kummallisten tapahtumien
näyttämön. Hän itse kuunteli henkeään pidättäen jokainen hermo
jännittyneenä pelosta ja pahoista aavistuksista. Tuskaisesti hän
odotti, mitä saattaisi kuulua Paquitan huoneen avoimesta ikkunasta.
Mutta pian hän erotti vuoteen hiljaista, tuskin kuuluvaa natinaa ja
arvasi Paquitan jälleen vaipuneen normaaliseen uneen ja olevan sillä
hetkellä turvassa. Huokaisten syvään helpotuksesta, hän kumartui,
nosti Darrellin lattialta ja puolittain kantoi, puolittain raahasi
hänet sisälle, laskien hänet siellä hellävaroen ikkunan lähellä
olevalle sohvalle. Sitten hän juoksi omaan huoneeseensa, otti
laukustaan virvoittavia lääkkeitä ja kiiruhti hiljaa hiipien takaisin;
hän ei halunnut herättää ketään, ei edes Fowleria eikä kumpaakaan
hoitajatarta, peläten Darrellin tointuessaan puhelevan liikaa.
Tultuaan jälleen tajuihinsa Darrell ponnahti äkkiä istumaan, huudahti
hillitysti ja tuijotti Hextalliin sekavannäköisenä. Ja huomattuaan
Darrellin vironneen ehätti Hextall sulkemaan ikkunaa. Mitä hyvänsä
Darrellilia olikin sanottavaa, se ei saanut kuulua huoneen ulkopuolelle.
"Te?" kummasteli Darrell. "Minä -- minä luulin teitä Waltersiksi. Minä
-- mitä on tapahtunut?"
Mitään vastaamatta Hextall antoi hänelle ryypyn konjakkia. Darrellin
muisti palasi, ja hän alkoi voihkia surkeasti.
"Nyt muistan -- muistan!" hän melkein uikutti. "Minä -- oi, hyvä
Jumala, tekö se siis olittekin! Ja näittekö hänet?"
"Reipastautukaahan toki!" rohkaisi Hextall. "No -- älkää olko noin
säikähtynyt! Kas niin -- nyt teidän on parempi olla. Rauhoittukaahan,
mies! Ja tyynnyttyänne kertokaa, mitä haluatte!"
Darrellia, joka huojutti päätään edestakaisin ja jupisi itsekseen,
värisytti, ja Hextall veti peitteen hänen verhokseen. Mutta Darrell
työnsi sen syrjään, naurahtaen heikosti.
"Ei se johdu -- siitä", sopersi hän. "Vapisen pelosta. Oi, hyvä Jumala,
Hextall, ette aavista, mitä olen kestänyt siitä -- siitä -- eilisestäkö
alkaen? En tiedä. Ja -- sitten -- minun piti nähdä se omin silmin!"
"Mitä niin?" kysyi Hextall. "Harkitkaa itse, mitä puhutte!"
"Walters sen minulle kertoi", virkkoi Darrell. "Walters -- tiedättehän,
kuka hän on. Muuan palvelijoistani. Taisin olla puolinukuksissa äsken,
kun syöksyin ulos ja näin -- hänet -- ja kaappasin teistä kiinni.
Luulin teitä Waltersiksi ja tahdoin saada teidät -- tarkoitan Waltersin
-- uskomaan, että te -- että hän -- ei nähnytkään -- Paquitaa. Mutta --
voi, hyvä Jumala! -- minä näin hänet!"
Hextall istuutui hänen viereensä ja juotti hänelle lopun konjakista.
"No, mitä Walters teille kertoi?" tiedusti hän. Hän tiesi, että
Darrellin mieli oli suistunut radaltaan ja hämmentynyt ja ettei se
selviäisi, ennenkuin hän olisi uskonut huolensa jollekulle. Ja lisäksi
oli ajateltava Paquitan turvallisuutta. "Kertokaa pian, mitä Walters
puhui!" toisti hän. "Älkää pelätkö -- ei ole mitään hätää, Tress."
"Nyt muistan", sanoi Darrell, jännittäen äkkiä tahtoaan. "Se oli
varhain eilisaamuna -- ennenkuin lähdimme sinne kirottuun kuulusteluun.
Walters tuli huoneeseeni ja sanoi, että hän tiesi jotakin, mikä hänen
mielestään piti ilmaista minulle. Hän oli muka viime aikoina nukkunut
hyvin huonosti, eivätkä hänen nauttimansa lääkkeet olleet vähääkään
auttaneet; hänen oli ollut tapana viime töikseen iltaisin kävellä
tunnin aika pihamaalla ja puutarhassa. Tuonnottain -- sinä iltana,
jona Kesteven ammuttiin -- hän oli samalla tavoin ollut ulkosalla, ja
tullessaan hollantilaisen puutarhan halki, joka on rakennuksen tuossa
päässä -- tämän siiven päässä, ymmärrättehän -- hän oli nähnyt -- oli
nähnyt Paquitan! Hyvä Jumala, mies! Hän oli nähnyt Paquitan, pienen
sisar-raukkani! Voi!"
"Tyyntykää!" komensi Hextall, laskien kätensä Darrellin ranteelle.
"Tyyntykää toki! Hillitkää itseänne! Entä sitten? Minäkin näin
sisarenne kävelevän unissaan tänä iltana -- samoin näitte te. Se ei
ole lainkaan tavatonta -- muutamiin ihmisiin nähden. Hänellä on paljon
huolia ja koettelemuksia, ja hänen hermostonsa --"
Darrell pudisti päätään lohduttomasti.
"Niin, niin; mutta Kesteven ammuttiin juuri niihin aikoihin, lääkärin
lausunnon mukaan", vastasi hän. "Lääkäri väitti sen tapahtuneen
kahdentoista ja yhden välillä, ja Walters kertoi nähneensä Paquitan
kahtakymmentä vaille yksi."
"Mutta sittenkin", intti Hextall. "Sehän oli pelkkä sattuma. Laupias
taivas, mies, ettehän luule --"
Darrell nosti kättään, tehden toivottoman avuttoman eleen.
"Voi!" voihkaisi hän, "Walters sanoi -- Walters sanoi, että hänen --
että hänen kädessään oli revolveri. Walters näki sen!"
Äkkiä hän antoi käsiensä painua; seuraavana sekuntina hän taivutti
kasvonsa niitä vasten ja alkoi nyyhkyttää. Hextall nousi hitaasti
pystyyn ja jäi äänettömänä seisomaan, tuijottaen tyhjyyteen.
Oliko se mahdollista? Se kysymys pyöri hänen tyrmistyneissä aivoissaan,
kunnes hän ei osannut ajatella mitään muuta -- ei edes vierellään
istuvaa perinpohjaisesti murtunutta miestä. Hänen mieleensä muistui,
mitä Paquita oli lausunut käydessään sydänyöllä hänen asunnossaan
Wimpole-kadun varrella -- että hän oli usein tuntenut kiusausta tappaa
Kestevenin; hän muisti myöskin Paquitan miltei epätoivoisesti puhuneen
siitä, mitä hän olisi saattanut tehdä. _"Olisin saattanut ampua hänet
useammin kuin kerran, eikä kukaan olisi sitä ikinä aavistanut."_
Ja vähitellen hän alkoi pohtia sellaista mahdollisuutta. Hän tiesi
unissakävijäin nukkuessaan usein tekevän sellaista, mitä ovat valveilla
ollessaan miettineet; olisihan Paquita, joka oli hautonut häntä
kiusaavaa asiaa, saattanut...
Mutta äkkiä Hextall katkaisi ajatuksensa, äännähtäen kärsimättömästi.
Pyh! Miten olisi sellaista voinut tapahtua? Nuoren, unissaan kävelevän
naisen olisi pitänyt ampua vilkas, valpas mies, jonka tiedettiin
melkein aina olevan hyvin varuillaan! Mahdotonta -- mahdotonta --;
mahdotonta! Sellaista ei ollut saattanut tapahtua! Mutta vaikka hän
kuinka hoki sanaa "mahdotonta", kuiskasi joku sisäinen ääni hänelle:
"Niin -- mahdotonta -- mutta kuitenkin... mahdollista!"
Hän kääntyi Darrellin puoleen ja pudisti häntä olkapäästä melkein
rajusti.
"Mies, hoi!" sanoi hän. "Se on luonnollista, Tress, mutta meidän on
mietittävä. Luuletteko sen miehen pitävän suunsa kiinni?"
"Maksoin hänelle, että hän sen tekisi", vastasi Darrell.
"Hänen pyynnöstäänkö?" tiedusti Hextall. "Kiristystäkö?"
"Ei -- ei lainkaan. Hän ei pyytänyt mitään. Kenties hän odotti sitä.
Joka tapauksessa annoin hänelle sievät rahat, ja hän lupasi olla
hiiskumatta mitään."
"Sepä vahinko! Hän odottaa enemmän. Mutta luuletteko joka tapauksessa,
ettei hän vielä ole puhunut asiasta kellekään?"
"Olen varma siitä, ettei hän ole puhunut. Hän on kunnon poika --
kerrassaan."
"Teidän on sallittava minun tavata häntä huomenaamulla, Tress.
Siihen mennessä koettakaa nukkua ja olla ajattelematta koko juttua!
Antakaahan, kun koetan selittää teille", jatkoi Hextall, "kuinka tuiki
mahdotonta on, että olisi tapahtunut sillä tavoin kuin te tunnutte
pelkäävän. Nähkääs --"
Hän istuutui ja puheli vakavasti jonkun aikaa, esittäen syitä yhtä
paljon tukeakseen omaa uskoaan kuin rauhoittaakseen Tressiä. Ja vihdoin
hän poistui Darrellin luota, joka nyt oli tyyntyneempi, meni suoraa
päätä hoitajatar Palliserin ovelle ja koputti hiljaa.
Hoitajatar Palliser tuli melkein heti hänen luokseen käytävään.
Hänen tuomansa kynttilän valossa Hextall silmäili häntä tarkemmin
kuin koskaan sitä ennen. Hän oli kookas, rakenteeltaan sopusuhtainen
nainen, ruumiiltaan ilmeisesti hyvin voimakas. Hän näytti lähentelevän
keski-iän alkuvuosia, mutta hänen kasvoissaan oli vielä huomattavan
kauneuden merkkejä. Mutta häntä katsellessaan ei Hextall etsinyt
sellaisia piirteitä, vaan pohti, oliko hän tosiaankin niin kykenevä ja
valpas sairaanhoitajatar kuin John Smith oli väittänyt.
"Kenen vuoro on tänä yönä olla neiti Pressin pukeutumishuoneessa?"
tiedusti Hextall. "Jompikumpi teistä hoitajattarista luonnollisesti
aina nukkuu siellä?"
Neiti Palliser näytti jonkun verran hämmästyvän.
"Tietysti!" vastasi hän. "Tulostamme saakka on toinen meistä aina ollut
siellä. Tänä yönä on siellä neiti Hicks."
"Sitten neiti Hicks nukkuu ihan liian raskaasti", huomautti Hextall.
"Neiti Tress on kävellyt unissaan."
Hoitajatar Palliser näytti hämmästyvän enemmän ja käyvän levottomaksi.
Hän kääntyi heti Paquitan ovelle päin, mutta Hextall pysäytti hänet.
"Malttakaahan!" kehoitti hän. "Neiti Tress on varmastikin paneutunut
jälleen makuulle, mutta voitte itse tuossa paikassa pistäytyä
varmistumassa siitä. Haluaisin kysyä teiltä, kumman valvontavuoro oli
tulo-iltananne -- ensimmäisenä yönä."
"Neiti Hicksin, tohtori", kuului vastaus. "Olemme vuorotellen."
"Koko yön yhteen menoon?"
"Niin. Hoitajatar Hicks kertoi neiti Tressin nukkuneen hyvin koko
ensimmäisen yön, ja viime yönä, jolloin oli minun vuoroni, hän varmasti
nukkui, koska olin valveilla hyvin paljon -- minä saan huonosti unta."
"Hyvä on", virkkoi Hextall. "Käykää pukeutumishuoneen kautta
katsomassa, vaivaako neiti Tressiä mikään. Jos siellä molemmat ovat
unessa, niin älkää häiritkö heitä! Eikä teidän tarvitse virkkaa mitään
hoitajatar Hicksille -- puhun hänelle itse."
Sitten hän poistui omaan huoneeseensa, ei nukkumaan, vaan ajattelemaan.
Seisoessaan ikkunan ääressä, katsellen nurmikon kuutamoläikkiä, hän
vakuutti itselleen, että jos hänen oli koskaan eläissään pitänyt
ajatella varmasti ja selvästi, se oli nyt tarpeen. Ei lainkaan
hyödyttänyt antautua epämääräisten haihattelujen johdettavaksi.
Se, mitä Walters, palvelija, oli Darrell Tressille kertonut, oli
jotakuinkin suoranainen syytös -- että Paquita oli ampunut Kestevenin.
Yksinkertaisena tositapahtuman mainintana hänen todistuksensa oli
sensisältöinen, että hän oli nähnyt neiti Tressin tulevan kuusikosta
päin kahtakymmentä minuuttia vaille yksi murhayönä revolveri kädessään.
Se oli selvä totuus -- koristelematta lausuttuna. Eikä Walters ollut
maininnut -- ei ainakaan Darrellin selostuksen mukaan, että hänen
nuori emäntänsä oli kävellyt unissaan. Hän oli mutkattomasti kertonut
nähneensä neiti Tressin määrätyllä kellonlyömällä, määrätyssä paikassa,
revolveri kädessä. Hän ei mahdollisesti ollut huomannut, että Paquita
käveli unissaan. Hän ei kenties ollut ihan likellä. Valaistus ehkä
oli himmeä. Otaksuttavasti ei palvelijan mieleenkään johtunut, että
toinen oli liikkunut unissaan. Ja otaksuttavasti mies pian pitäisi
velvollisuutenaan sanoa: "Tämä mies, Tickell, on vaarassa joutua
hirteen Kestevenin murhasta, ja kuitenkin voin minä todistaa, että
Kestevenin ampuja hyvin todennäköisesti on emäntäni. Jos sellainen
tilanne syntyisi..."
Hextall koetti palauttaa mieleensä kaikki, mitä tiesi unissakävelystä.
Se ei ollut paljoa. Hän tiesi sitä olevan useita lajeja. Oli sellainen
tila, jossa aistit eivät olleet tyyten herpaantuneet -- jonkinlainen
puolittainen uni. Oli yleisesti tunnettu unissakävelyn laatu, jolloin
henkilö nukkuneena lähtee vuoteestaan ja liikkuu näennäisesti
ilman päämäärää, mutta jolloin häntä joskus ohjaa unessa jatkuvan
sielutoiminnan sanelema suoranainen tarkoitus. Ja sitten oli vielä
kolmas -- hypnoottisen vaikutuksen aiheuttama uni. Sellaisen aikana,
sen hän tiesi, näyttää ihminen olevan täydelleen aistiensa herra,
näyttää olevan täysin valveilla, mutta tosiasiallisesti onkin kokonaan
hypnotisoijan määräysvallassa. Hän tiesi myöskin, ettei ihmistä voida
sellaisesta unesta herättää tavallisilla keinoilla; hänet voi vapauttaa
siitä tilasta vain hypnotisoija, joka hänet on siihen vaivuttanut.
Se tieto sai Hextallin miettimään tekosyytä mennäkseen Paquitan
puheille varhain seuraavana aamuna. Tyttö voi hyvin ja oli kaikin
puolin normaalinen, ja Hextall varmistui siitä, ettei hänellä ollut
aavistustakaan yöllisestä seikkailustaan. Hypnoositeoria kumoutui
niin ollen tässä tapauksessa. Hypnoottista vaikutusta ei siis ollut,
vakuutti hän itsekseen; tapaus oli tavallista unissakävelyä.
Myöhemmin samana päivänä Hextallin onnistui toimittaa Paquita ja
molemmat hoitajattaret pois talosta, lähettäen heidät kaikki yhdessä
ajelulle. Sitten hän etsi käsiinsä Darrellin ja vei hänet Paquitan
huoneeseen.
"Yksi seikka", virkkoi hän, "meidän on tehtävä heti, Tress. Meidän
on otettava selko siitä revolverijutusta. Walters väittää, että
sisarellanne oli revolveri. Siispä täytyy revolverin olla hänen
huoneessaan. Teidän on etsittävä se."
"Se ei liene vaikeata", vastasi Darrell. "Paquita ja minä olemme
lapsuudesta alkaen tottuneet pitämään käsillä revolverin tai pari
-- asuimme villissä seudussa ennenkuin tulimme Englantiin. Se on
otaksuttavasti hänen pukeutumispöytänsä jossakin laatikossa."
Hän löysi revolverin muutamissa minuuteissa. Se oli pienessä komerossa
Paquitan vuoteen lähellä. Revolveri oli kuusipiippuinen, ja yhdestä
piipusta Darrell pian otti ammutun panoksen hylsyn.
XVI
JÄRJESTELMÄLLISTÄ PÄÄTTELYÄ