kohtasitte hänet?"
Darrell pudisti päätään.
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasi hän. "En kuullut hänen
koskaan puhuvan siitä."
"Onko minun siis uskottava teidän ottaneen tämän miehen, joka nimitti
itseään John Kesteveniksi, suoraan taloonne tai taloihinne tietämättä
mitään hänen entisyydestään?"
"Oh, no, tiesinhän luonnollisesti jotakin!"
"Mitä tiesitte?"
"No niin, tiesin, että hän oli kelpo -- hyvä kumppani -- ja niin
edelleen", sanoi Darrell epävarmasti. "Minä -- nähkääs, en kysellyt
häneltä mitään. Hän ja minä pidimme toisistamme, ymmärrättehän."
"Kyllä käsitän. Ja niinpä te otitte hänet -- ventovieraan -- perheenne
jäseneksi?"
"Ei; en ottanut!" murahti Darrell, näyttäen äkkiä pirteyden merkkejä.
"Kehoitin häntä jäämään vähäksi aikaa -- ja hän viipyi yhä."
"Ymmärrän! -- Ja nyt, herra Tress, missä ja milloin tapasitte John
Kestevenin ensi kerran?"
"Eräässä hotellissa Readingissä -- viime talvena."
"Miten kohtasitte hänet? Esittelikö teidät joku toisillenne?"
"Ei. Se tapahtui ollessani yksin matkalla Newburyn
esteratsastuskilpailuihin. Pysähdyin Readingiin, ja hän oli samassa
hotellissa. Hän puhutteli minua sinä iltana biljardisalissa, ja
seuraavana päivänä menimme kilparatsastukseen yhdessä. Tulimme näette
oikein hyvin toimeen, ja minä pyysin häntä vieraakseni Lontoossa."
"Mainitsiko hän teille mitään itsestään, kuka ja mikä mies hän oli,
mistä hän tuli? Ajatelkaahan!"
"Niin, kyllä, jotakin hän puhui", vastasi Darrell äkkiä oltuaan
hetkisen vaiti. "Hän sanoi juuri äsken tulleensa Afrikan
länsirannikolta, jossa hän oli ollut useita vuosia."
"Ilmoittiko hän teille, mitä hän oli siellä hommannut?"
"Muistaakseni hän oli harjoittanut jonkinlaista kauppaa. En muista
millaista. Se ei kiinnittänyt mieltäni."
"Millaisissa varoissa hän oli? Hyvissä? Huonoissa? No, herra Tress,
antakaa tulla! Oliko hän hyvin puettu? Oliko hänellä rahaa taskussaan?
Oliko hänellä muassaan runsaasti tavaroita, vaatteita ja muuta
sellaista? Sen varmasti muistatte."
"Hänellä ei ollut paljon vaatteita", vastasi Darrell mutkattomasti,
"koska hän oli vasta äsken palannut Englantiin".
"Epäilemättä veitte hänet oman vaatturinne liikkeeseen?"
"Kyllä, niin tein."
"Sallikaa minun esittää teille hyvin suora kysymys -- velvollisuuteni
on tehdä se. Suorititteko te hänen maksettavakseen sillä tavoin
kertyneet laskut?"
"En. Hän suoritti ne itse. Ne lähetettiin minun asuntooni -- mutta
Kesteven ne maksoi."
"Hänellä oli siis rahaa?"
"Hänellä oli aina rahaa runsaasti siitä asti, kun tutustuin häneen."
"Saiko hän rahaa teiltä? Niin, muistelkaahan! Lainasiko hän tai
voittiko hän teiltä silloin, kun ensi kerran kohtasitte toisenne --
sinä iltana Readingissa?"
"Ei lainannut. Hän voitti jonkun verran -- ei paljoa -- korttipelissä.
Ja hieman biljardissa -- mitättömän vähän. Pelasimme biljardia koko
illan ja sitten myöhemmin minun huoneessani korttia tunnin tai pari."
"Sanoitte -- 'ei paljoa'. No, kuinka paljon?"
"Niin -- en tiedä! Ehkä parisataa. Ja seuraavana päivänä hän voitti
koko joukon rahaa kilparatsastuksessa."
"Hän oli siis kortinpeluri ja löi vetoja ratsastuskilpailuissa. Te
pelasitte kaiketi aika paljon korttia yhdessä myöhemmin?"
"Kyllä."
"Menetittekö hänelle paljon?"
"En juuri hänelle. Joskus voitin häneltä."
"Esitän teille kysymyksen: menetittekö tälle miehelle paljon rahaa
siitä alkaen, kun opitte hänet tuntemaan, tähän saakka?"
"En; en menettänyt! Pelasimme korttia aika paljon -- muiden kanssa
-- mutta koskaan en hävinnyt paljoa. Minulla on tavattoman hyvä onni
korttipelissä. Luonnollisesti menetin joskus."
Kuulustelija piti pienen pysähdyksen, silmäillen muistiinpanojaan, ja
jatkoi sitten toista latua myöten.
"Tämä mies, joka oli teille tuttu Kestevenin nimellä, asui luonanne
tutustumisestanne lähtien kuolemaansa saakka -- joko huoneistossanne
Lontoossa tahi talossanne täällä Lynne Courtissa?"
"Niin."
"Eikö hän koskaan puhunut teille tarkemmin entisyydestään, omasta
elämästään, perheestään?"
"Ei; en koskaan kysellyt häneltä mitään. Ne eivät olleet minun
asioitani -- ne eivät kimittäneet mieltäni."
"Te ja hän sovitte oikein hyvin yhteen?"
"Tulimme toimeen hyvin", vastasi Darrell. Hän ei enää ollut
hermostunut, mutta alkoi muuttua vastahakoiseksi ja jöröksi tutkinnon
jatkuessa ja luoda kuulustelijaan silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet
hyvää.
"No niin. Sitten tulemme äskeisiin tapauksiin. Joitakuita päiviä sitten
te ja tämä mies matkustitte yhdessä Boulogneen; siellä pelasitte, ja
teillä oli hyvä onni?"
"Harvinaisen hyvä onni."
"Palasitte Folkstoneen Kestevenin kuoleman edellisenä iltapäivänä
ja ajoitte luullakseni autolla kotiin, pysähtyen Brightoniin
päivälliselle, ja kaikki voittonne olivat kai Kestevenin taskussa?"
"Niin. Viisi- tai kuusituhatta puntaa -- Ranskan ja Englannin
seteleinä", vastasi Darrell kärsimättömästi. "Ne olivat hänellä myöskin
silloin, kun erosin hänestä ja Tickellistä samana iltana. Voisin kertoa
teille kaikki tietoni kahdessa minuutissa, jos sallisitte minun kertoa
omalla tavallani!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "En ymmärrä tällaista
kyselyä."
"Hieman malttia, herra Tress", sanoi kuulustelija tyynnyttävästi.
"Mikäli olen kuullut, kohtasitte herra Tickellin Brightonissa ja otitte
hänet mukaanne. Asia on siis niin? No, mikä mies herra Tickell on?"
"En tiedä."
"Mitä tiedätte herra Tickellistä? Kertokaa se omalla tavallanne!"
"En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin kävi Kestevenin
seurassa asunnossani pelaamassa korttia ja että kerran tai pari olen
nähnyt hänet ratsastuskilpailuissa", selitti Darrell. "En tiedä hänestä
sen enempää, en niin mitään."
"Ette tiedä, kuka ja mikä mies hän on, missä hän asuu --"
Koulusalin ovella äkkiä alkanut hälinä sai lakimiehen keskeyttämään
lauseensa. Väkijoukon lävitse tunkeutui konstaapeli, pitäen
vaaleankeltaista kirjekuorta ihmisten päiden yläpuolella. Hän ojensi
sen pöydän yli lakimiehelle, joka repi sen auki, luki sen sisällön ja
kääntyi tutkintotuomarin puoleen.
"Minun lienee paras ilmoittaa tämä uutinen teille heti, sir", virkkoi
hän kohteliaasti. "Se mies, josta puhumme, on löydetty."
XIII
KARTTALUONNOKSEN MUISTIINPANOT
Ihmistungoksen täyttämässä huoneessa syntyneen hälinän ja kiihkeiden
huudahdusten aikana sähkösanoma siirtyi kädestä käteen pöydän ääressä
istuvien kesken, ja pian kumartuivat Smith ja Hextall yhdessä sitä
tarkastamaan.
"Lynchfieldin poliisikomisariukselta", jupisi Smith. "Lynchfield? --
Ahaa! Se on Hampshiren rajalla, Southamptonin tien varrella. 'Tickellin
kuvausta vastaava mies makaa tajuttomana polkupyörätapaturmasta eräässä
majassa täällä lähellä. Lähettäkää joku tuntemaan!' Ahaa! Näetkö,
Hextall, hän on yrittänyt Southamptoniin pujahtaakseen pois maasta.
Mitähän nuo miehet nyt aikovat?"
Lontoolainen lakimies, tutkintotuomari, valamiehistön puheenjohtaja
ja poliisipäällikkö kuiskuttelivat keskenään pöydän päässä. Äkkiä
tutkintotuomari nosti päänsä pystyyn.
"Asiain näin ollen", lausui hän, "lienee meidän parasta jatkaa
kuulustelua viikon kuluttua tästä päivästä. Hyvin otaksuttavasti, hyvät
herrat, esitetään teille silloin paljon tärkeämpiä todistuksia."
Kiihtynyt kuulijakunta ahtautui ovesta ulos, paisuttaen koulun pihalle
keräytynyttä tungosta, ja saliin jääneet viranomaiset ja todistajat
alkoivat ryhmittäin keskustella. Darrell Tress tuli Smithin ja
Hextallin luokse entistäkin hermostuneemman ja levottomamman näköisenä.
"Totisesti -- kuulkaahan!" huudahti hän. "Luuletteko -- että se mies
tosiaankin on Tickell -- luuletteko?"
Poliisipäällikkö, joka touhuisesti lähestyi heitä, kuuli Darrellin
sanat.
"Teidän on lähdettävä mukaamme, herra Tress", sanoi hän.
"Otaksuttavasti varsin monet palvelijoistanne tuntisivat hänet, mutta
on paljon parempi, jos te itse tulette. Auto odottaa minua ulkona,
ja minä ja komisarius aiomme lähteä heti. Kuinka pian voitte te olla
valmis?"
Darrell katsahti molempiin kumppaneihinsa. Oli selvää, ettei tämä retki
lainkaan miellyttänyt häntä, ja taaskin herätti hänen käyttäytymisensä
Hextallissa epämääräistä kummastusta ja levottomuutta. Mutta Smith
tarttui Darrellin käsivarteen ja talutti hänet ovelle.
"Myöskin teidän autonne on tuolla ulkona, Tress", virkkoi hän.
"Lähdetään -- Hextall ja minä tulemme mukaan. Kuinka kauan", lisäsi
hän, kääntyen poliisipäällikön puoleen, "kuinka kauan tarvitsemme
ehtiäksemme Lynchfieldiin?"
"Lynchfieldiin? Niin -- hiukan toista tuntia", vastasi puhuteltu. "Se
on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä."
Autot, poliisiviranomaiset toisessa, Darrell molempine kumppaneineen
toisessa, kiitivät kylän kujalle kokoontuneen kiihtyneen väkijoukon
lävitse. Darrell vältti uteliaasti tähyileviä katseita ja nojautui
taaksepäin autossaan, pyyhkien otsaansa.
"Toivoisinpa hartaasti, etten olisi ikinä tavannut Kesteveniä enkä
Tickelliä enkä ketään koko siitä hornan joukkueesta!" murahti hän,
kun kylä oli jäänyt heidän jälkeensä ja he olivat kääntyneet kumpujen
ylitse Hampshiren rajalle vievälle tielle. "Ja toivoisinpa, että
Tickell olisi päässyt livahtamaan pakoon, niin toivon, jumaliste! Niin
teen, jottei minua enää vaivattaisi tällä lemmon jutulla. Ja totisesti,
niin pian kun sallitte Paquitan lähteä, Hextall, otan mukaani hänet ja
pojan, ja matkustamme jonnekin ulkomaille -- Egyptiin tai Intiaan tai
mihin hyvänsä -- ja pysymme syrjässä, kunnes koko melu on vaimennut."
"Nyt on huono vuodenaika, Tress, lähtisittepä sitten Egyptiin tai
Intiaan", huomautti Smith kylmäkiskoisesti. "Ja pelkäänpä teitä
tarvittavan Tickelliä tuomittaessa. Tehän olette tärkein todistaja,
kuten käsitätte."
Darrell näytti uudelleen ärtyvän ja käyvän kärsimättömäksi. Hextall,
joka oivalsi, että hänen hermonsa olivat vakavasti järkkyneet, ehätti
tyynnyttämään häntä.
"Eihän ole sanottu, tuleeko lainkaan oikeudenkäyntiä, Smith",
virkkoi hän, vilkaisten lakimieheen merkitsevästi. "Puhutte miehen
tuomitsemisesta, vaikka Tickelliä ei vielä ole edes kuulusteltu. Ja
sitä paitsi, jos Tickelliä on kohdannut paha tapaturma, hän ei ehkä
toinnukaan. Saatamme tavata hänet kuolleena."
Darrell hytkähti istuimellaan, ja häneltä luiskahti huudahdus, jonka
Hextall tiesi vilpittömäksi.
"Totisesti. Toivoisin, että hän olisi kuollut! Se olisi paras uutinen,
mitä olen kuullut -- eilispäivän jälkeen. Silloin tämä kaikki
päättyisi. Pidättekö sitä todennäköisenä?" jatkoi hän, kääntyen
innokkaasti Hextalliin päin. "Pidättekö, tosissanne?"
"En osaa sanoa, onko se todennäköistä vai eikö", vastasi Hextall, jota
Barreliin kummallinen käytös taaskin epämääräisesti vaivasi. "Mutta
otaksuttavasti sattui sähkösanomassa mainittu tapaturma johonkin aikaan
eilisaamuna, ja jos hän on ollut tajuttomana kokonaisen vuorokauden,
niin hän on vaarallisesti loukkaantunut."
Autot kiitivät edelleen, rinnettä alas, toista ylös, kumpujen
poikki, kunnes ne kellon juuri lyödessä kahtatoista, pysähtyivät
poliisikamarin edustalle hauskassa, pienessä kauppalassa, joka oli
viehättävän metsäisen maiseman keskellä. Pari viranomaista tuli kadulle
tervehtimään Lynnen poliisimiehiä, ja Darrell ja hänen kumppaninsa
laskeutuivat autostaan, mennen sitten heidän luokseen. Lynchfieldin
poliisipäällikkö oli jo aloittanut kertomuksensa, mutta hänen
lynneläinen virkaveljensä keskeytti sen.
"Odottakaahan vähän!" pyysi hän. "Tämä on herra Tress Lynne Courtista,
ja nämä herrat ovat hänen ystäviään. Kertokaa heille kaikki alusta
alkaen; he kaikki ovat mukana jutussa."
"Minulla ei ole varsin paljoa kerrottavaa", sanoi paikkakunnan
poliisipäällikkö. "Ensimmäisen vihjauksenhan saimme teikäläisiltä
eilisaamuna, kun saapui kuvaus miehestä, ja pidimme valppaasti silmällä
piiriämme koko eilisen päivän, koska näet olemme teidän paikkakuntanne
ja Portsmouthin ja Southamptonin välillä ja arvelimme hänen
mahdollisesti pyrkivän rannikolle. Emme kuitenkaan kuulleet emmekä
nähneet mitään ennenkuin puolikahdeksan tänä aamuna. Silloin saapui
tänne muuan työläinen tuomaan tietoja. Hän asuu tämän ja erään toisen,
kolmen tai neljän kilometrin päässä kauppalasta länteenpäin vievän
maantien välisellä sivuraitilla, ja hänen majansa on ainoa niillä
tienoin. Hän kertoi, että eilen aamulla kello seitsemän vaiheilla,
hänen lähdettyään työhönsä, oli hänen vaimonsa lähtenyt heidän kujaansa
myöten noutamaan vettä lähteestä. Tunnen sen paikan, josta hän puhui;
kujassa on jyrkkä mäki ja äkkikäänne, ja lähteen lähellä on hylätty
kivilouhimo. Vaimo kuuli louhimosta valitusta ja löysi sinne mentyään
miehen, josta sähkötin teille. Hän on Tickell, se on ehdottoman varma!
Hän oli ilmeisesti viskautunut pyörältään suoraan louhimon kaiteiden
ylitse ja loukkaantunut pahoin -- jonkunlaisessa puolittaisessa
tajuttomuuden tilassa, kun nainen hänet tapasi. Vaimo haki vettä ja
virvoitteli häntä, ja jonkun ajan kuluttua hän sai viedyksi miehen
majaansa. Sitten hän meni tiedottomaksi ja pyörtyi uudelleen, ja
sellaisena hän oli koko päivän, välillä viroten ja sitten pyörtyen
jälleen. Majan asukkaat ovat vanhanpuoleista väkeä; läheisyydessä ei
ollut ketään, eikä vaimo tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi päivän aikana
tahtonut lähteä noutamaan lääkäriä, mutta mies ei sitä sallinut, vaan
vakuutti kyllä tointuvansa ja pian olevansa hyvässä kunnossa. Mökin
isännän tullessa illalla kotiin, hän näytti voivan paremmin ja sanoi
jälleen paranevänsä täydelleen, jos hänen vain sallittaisiin levätä
aamuun saakka. Mutta aamulla hän oli tajuttomana ja entistä ankarammin
sairaana, minkä vuoksi mies tuli tänne hakemaan lääkäriä, joka neuvoi
häntä tulemaan tänne ja kertomaan meille tapahtumasta. Luonnollisesti
johtui Tickell heti mieleemme ja lähdimme siis mökille. Ja epäilemättä
mies on Tickell. Hänellä on koko joukko niitä rahoja taskussaan."
Darrell Tress hätkähti ja kävi hyvin kalpeaksi. Smith sekaantui
puheeseen, esittäen kysymyksen, joka siirsi huomion häneen.
"Mistä tiesitte, että Tickellillä oli, kuten sanoitte, niitä rahoja
taskussaan?" tiedusti hän.
Lynnen komisarius vastasi:
"Lähetin ympäristölle tiedon, että Tickellillä saattoi olla suuri summa
ranskalaisia ja englantilaisia seteleitä."
"Ja hänellä on!" jatkoi sikäläinen poliisipäällikkö. "Ainakin hänellä
on osa rahoista: muistaakseni kolmen- ja neljäntuhannen punnan välillä
Englannin pankin seteleitä -- mutta ranskalaista rahaa ei ollenkaan.
Tarkastimme hänen taskunsa. Ja muuta ei hänellä juuri olekaan, ei
minkäänlaisia papereita, lukuunottamatta kummallista karttaa tai
luonnosta, josta emme päässeet selville. Mutta meidän olisi paras
lähteä sinne -- jätin kaksi miestäni mökkiin, ja myöskin lääkäri on
siellä."
"Mitä sanoi lääkäri?" kysyi Hextall.
"Hän sanoi, että mies on hyvin pahasti vahingoittunut, sir -- sisäisiä
vammoja ja vioittunut kallo", vastasi poliisipäällikkö. "On epäiltävää,
voidaanko hänet siirtää sairaalaan."
He kaikki nousivat taaskin autoihinsa, Lynchfieldin poliisit
lynneläisten virkaveljiensä seuraan; ajettuaan pikku kauppalan lävitse
ja kolmisen kilometriä maantietä myöten he saapuivat kapealle raitille,
joka kääntyi jyrkästi valtatieltä, mutkittelevana pian kadoten sitä
varjostavien puiden sekaan. Siellä poliisit laskeutuivat autostaan, ja
koko seurue lähti jalkaisin eteenpäin raittia pitkin.
"Meistä on suorastaan ihme, että mies edes koettikaan ajaa tällä
kujalla", huomautti Lynchfieldin poliisipäällikkö. "Saatte omin silmin
nähdä, miltä se näyttää -- siinä ajaminen on hulluutta. Emme voi
kuvitella muun houkutelleen häntä siihen kuin sen seikan, että siltä
tieltä, jolta juuri lähdimme, näkyy toinen tuolla laaksossa kulkeva tie
ja tämä raitti on oikotie sinne. Mutta ei tietenkään arvaa sitä niin
jyrkäksi ennenkuin on saapunut tähän käänteeseen. Joka tapauksessa,
juuri tuossa hän suistui louhokseen -- kuten näette, hän on syöksynyt
noiden kaiteiden lävitse -- ja nyt hän viruu tuossa mökissä. Voimme
tietenkin tavata hänet kuolleena -- se on mahdollista."
Hextall, joka etupäässä vain tarkkaili Darrell Tressiä, havaitsi toivon
välähdyksen hänen silmissään -- oli liiankin selvää, ettei mikään
olisi hänestä niin tervetullut kuin se tieto, että Tickell olisi iäksi
vaiennut. Tohtorin aprikoidessa Tressin outoa käytöstä he saapuivat
mökin ovelle ja kohtasivat lääkärin ja konstaapelin, jotka tulivat ulos
heitä vastaan. Nähdessään Lynchfieldin poliisipäällikön kysyvän katseen
lääkäri pudisti päätään.
"Yhäti tajuttomana", ilmoitti hän. "En tiedä, pitäisikö suorittaa
leikkaus -- minun on saatava apua ja neuvoja."
"Tämä herra on lääkäri", esitteli Lynnen komisarius. "Tohtori Hextall
-- lontoolainen lääkäri luullakseni, sir?"
Molemmat lääkärit astuivat syrjään puhelemaan, ja poliisipäällikkö
kääntyi Darrellin puoleen.
"Tulkaahan sisälle, herra Tress, katsomaan, onko tämä mies Tickell!"
kehoitti hän. "Siihen ei teiltä kulu minuuttiakaan, eikä se vaivaa
häntä, jos hän on tajuton."
Darrell meni mökkiin kovin vastahakoisen näköisenä Smithin seuratessa
hänen kintereillään. Loukkaantunut mies makasi väliaikaiseksi kyhätyllä
vuoteella, jonka ääressä istui konstaapeli. Darrell loi yhden ainoan
hätäisen silmäyksen sairaan kalpeihin kasvoihin ja kääntyi sitten
toisaalle.
"Se on luonnollisesti Tickell", virkkoi hän. "Riittääkö se?"
Hän pyörähti ympäri ja aikoi poistua mökistä, mutta poliisipäällikkö
kutsui hänet toiseen huoneeseen, ahtaan eteisen toisella puolen
olevaan, pieneen vierassaliin. Siellä poliisipäällikkö otti esille
norfolkilaisen takin ja veti sen taskusta lompakon, jonka ympärillä oli
vahva, joustava kisko.
"Tässä kaikki, mitä löysimme hänen taskuistaan", sanoi hän Smithille,
jota kai piti tärkeänä henkilönä. "Hänellä ei ollut mitään muuta
kuin kello perineen, sormus tai pari ja joitakuita pikku esineitä.
Kuulkaahan, herra Tress! Ovatko nuo setelit samoja rahoja, joista
olemme kuulleet? Ovat? No hyvä! Niitä on kaikkiaan, kuten mainitsin,
lähemmä neljätuhatta puntaa. Koko sitova todistus siitä, kuka
Kestevenin murhasi, se! Ja tässä on ainoa hänen taskuistaan löytämämme
paperikaistale -- enkä minä kuolemaksenikaan saa selville, mikä se on.
Näyttää jonkun kartan kappaleelta tai joltakin sentapaiselta. Mitä
te siitä arvelette, sir?" lisäsi hän, ojentaen pahasti rypistyneen
ja kokoon taitetun kirjoitusarkinpuolikkaan Smithille. "Mikäli olen
kuullut, olette te hyvin perehtynyt tällaisiin asioihin."
Smith otti paperin käteensä ja silmäili sitä tarkoin. Siinä
oli karkeasti hahmoiteltu, melkein näkymättömäksi tahrautunut
lyijykynäpiirros, lampaankäpälän muotoinen; siihen oli vedetty paljon
viivoja, ja näiden viivojen viereen oli muutamiin paikkoihin merkitty
numeroja. Kuvion alla oli selityksiä, kuten Smithistä näytti. Ne
olivat perin arvoituksellisia. Ykkösen numeron kohdalla oli kirjain
W; kakkosen kohdalla P V; kolmosen T:n K; nelosen L. Kaiken tämän
alapuolelle oli kirjoitettu kaksi riviä: "Minä iltana tahansa
12:sta--18:teen, 8 1/2--9 1/2" ja "T-- Yritys; V-- Suoritus."
"Jollei teillä ole mitään sitä vastaan", virkkoi Smith, "valmistan
itselleni jäljennöksen tästä paperista. Sitten voin ehkä saada selvän
sen merkityksestä joutoaikoinani. Tietysti se merkitsee jotakin."
"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi poliisipäällikkö. "Olen
hyvilläni kaikesta avusta. En usko, että hän" -- hän nyökkäsi toiseen
huoneeseen päin -- "ilmaisisi sitä meille, vaikka kykenisikin. No niin,
herra Tress", jatkoi hän, kääntyen Darrellin puoleen, joka jörönä
tarkkaili Smithin puuhia, "siellä se mies on, kuten näette, ja voitte
pitää varmana, että hän joutuu hirteen, sir! Kuukauden kuluttua --"
Darrell nielaisi kirouksen ja poistui äkeissään mökistä raittiiseen
ilmaan.
XIV
HYYTÄVÄ PELKO
Pian astuivat Hextall ja lynchfieldiläinen lääkäri siihen huoneeseen,
jossa Smith valmisti karkeatekoista jäljennöstä salaperäisestä kartasta.
"Aiomme siirtää hänet kauppalan sairaalaan", ilmoitti Lynchfieldin
tohtori. "Hänessä on suoritettava leikkaus. Teidän", jatkoi hän
poliisiviranomaisille, "On siis heti ryhdyttävä valmistaviin
toimenpiteisiin. Minä jään siksi aikaa hänen luokseen. Tuo on
kummallinen kapine", huomautti hän Smithille, osoittaen karttaa.
"Katselin sitä tänä aamuna. Saatteko siitä selvän?"
"En vielä", vastasi Smith. Hän pisti piirtämänsä jäljennöksen
taskuunsa, vei Hextallin pihalle ja osoitti Darrellia, joka synkkänä
käveli kujalla. "Katsohan, Hextall!" kehoitti hän. "Mikä Tressiä
vaivaa? Minusta on ihan ilmeistä, että hän olisi mielellään antanut
puolet omaisuudestaan jos olisimme tavanneet tämän miekkosen kuolleena
tai jos te lääkärit voisitte taata hänen kuolevan. Minkä tähden? Kun
eilenaamulla saavuimme Lontoosta, uskoi hän varmasti, että Tickell
oli tappanut Kestevenin, kuten muistatte, ja olisi kovin kärkkäästi
tahtonut nähdä hänet hirressä sen tähden. Nyt hänen mielensä näkyy
tyyten muuttuneen. Vielä kerran kysyn -- minkä tähden?"
"Hermot", vastasi Hextall. "Hänen hermostonsa ei ole milloinkaan ollut
vankka, eikä hänen viimeaikainen elämänsä ole sitä vahvistanut. Hän
ei jaksa kestää tällaista julkisuutta, kuulusteluja ja kaikkea muuta.
Siinä kaikki."
Smith pudisti päätään.
"Ei!" väitti hän. "Ei se siitä johdu. Tuo mies on kuullut jotakin --
eilisen jälkeen. Jokin painaa hänen mieltään. Katsohan häntä!"
Ilmeisesti välittämättä siitä, että häntä tarkkailtiin, tai huomaamatta
sitä Darrell oli jäänyt seisomaan kujalle. Hän jupisi itsekseen; hänen
kalpeat kasvonsa nytkähtelivät miltei suonenvedontapaisesti, ja äkkiä
hän heilautti molempia käsiään ylöspäin, tehden epätoivoisen näköisen
liikkeen.
"Totisesti -- katsohan häntä!" toisti Smith. "Äläkä uskottele, että
se johtuu pelkästä hermostumisesta! Sanon sinulle, että tuo miekkonen
on eilisen jälkeen kuullut jotakin, mitä me emme tiedä. Ja hän hautoo
sitä, kunnes joutuu hyytävän, tappavan pelon valtaan. Mies-poloinen!"
"Siinä tapauksessa ei täällä vetelehtiminen ole hänelle lainkaan
hyväksi", virkkoi Hextall. "Olemme tehneet kaikki, mitä meiltä
vaadittiin, ja voimme aivan hyvin lähteä paluumatkalle heti."
Darrellin mieli näytti silminnähtävästi keventyvän, kun hänelle
ehdotettiin, että lähdettäisiin takaisin Lynne Courtiin. Hän antoi
ohjaajalleen lyhyen määräyksen ajaa nopeasti. Koko paluumatkan hän oli
alakuloinen ja vaitelias, ja perille saavuttua hän valitti päätänsä
särkevän ankarasti ja jätti Hextallin ja Smithin syömään puolista
kahdenkesken. Palvelijoiden kuullen nämä kaksi eivät hiiskuneet mitään
senaamuisista tapahtumista, mutta aterian jälkeen he menivät pihamaan
rauhaiseen nurkkaukseen, ja kummankin mielessä oli ajatus, että heidän
oli keskusteltava asioista. Ja Smith veti taskustaan omituisen kartan
jäljennöksen, levitti sen polvilleen ja kiinnitti siihen kumppaninsa
huomiota.