ennätti tietenkin varsin hyvin tulla Lontooseen, käväistä täällä ja
palata Boulogneen neljässäkolmatta tunnissa. Ydinkohta on, minkälaiset
olivat hänen ja kotiopettajattaren, neiti Brockin, väliset suhteet?
Siitä meidän on hankittava selko."
Darrellin palatessa keskustelemasta Mountainin kanssa kuvastui hänen
kasvoistaan levottomuutta ja ällistystä.
"Totisesti!" huudahti hän. "Minut saa hirttää, jollei ole ilmestynyt
toinen arvoituksellinen pulma! Neiti Brock on kadonnut!"
Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn, vilkaisten toisiinsa ja Smithin
katse oli varoittava.
"Pikku veljenne opettajatarko?" kysyi hän, kääntyen Darrellin puoleen.
"Ette kai tarkoita, että hän on todella kadonnut -- selittämättömällä
tavalla?"
"Häntä ei ainakaan ole löydetty mistään koko talosta", vastasi Darrell.
"Hän tuli kello kaksitoista Ronnien kanssa kävelyltä sisälle, luovutti
pojan erään tallirengin huostaan, joka opettaa häntä ratsastamaan
ponylla, meni omaan huoneeseensa yläkertaan, eikä häntä senjälkeen ole
näkynyt. Palvelijat ovat etsineet häntä joka paikasta, mutta turhaan.
Hän ei näet tullut alakertaan, kun päivällinen oli pöydässä häntä ja
Ronnieta varten, ja palvelija, joka meni koputtamaan hänen ovelleen,
ei saanut vastausta. Huoneen ovi onkin lukossa, mutta talonhoitaja on
käynyt sisällä ikkunasta, joka avautuu parvekkeelle. Ja hän on kertonut
Mountainille, että huoneessa on kaikki sekaisin. Totisesti! Emmeköhän
lähde sinne katsomaan?" Hän meni edellä yläkertaan Hextallin ja Smithin
seuratessa. Smith nykäisi ystävänsä hihasta.
"Arvasin, että täällä olisi salaperäisiä arvoituksia kosolta", jupisi
hän. "Jos vainukoiramainen sihteerini puuhaa puoliksikaan yhtä paljon
kuin minä, Hextall, on meillä yllin kyllin keskusteltavaa tämän päivän
päättyessä."
XI
KAALINISTUTTAJA
Erottuaan esimiehestään Lynne Courtin portilla Styler
palasi majataloon. Sitä lähestyessään hän näki Fowlerin ja
poliisikomisariuksen poistuvan sieltä ja lähtevän verkkaisesti
astelemaan kylän raittia pitkin. Majatalon isäntä seurasi heitä
ulos, pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan heidän jälkeensä,
miettivästi raapien paljaita käsivarsiaan. Hän tunsi sihteerin sen
seurueen jäseneksi, joka äsken oli ollut neuvottelemassa hänen
vierashuoneessaan, ja nyökkäsi ystävällisesti. Styler vastasi
tervehdykseen sydämellisesti; kylän majatalon isäntä oli juuri
sellainen mies, jota hän sillä hetkellä tarvitsi.
"Jos mieleni on ikimaailmassa tehnyt mitään", alkoi Styler, "niin
nyt haluaisin tuopin vilpoisaa olutta, jota teillä tietysti on
kellarissanne. Mitä te itse arvelette siitä?"
Isäntä oivalsi, että vieras oli hauska ja puhelias seuramies, ja
kehoitti häntä astumaan samaan huoneeseen, josta hän oli kymmenen
minuuttia sitten lähtenyt. Sitten hän nouti haarikan vaahtoavaa olutta
ja kaksi lasia ja nykäisi vierastaan juhlallisesti.
"Olette kaiketi saapuneet tänne kartanossa sattuneen tapauksen
johdosta?" hän virkkoi silmäillen Stylerin teräviä piirteitä.
"Epäilemättä lakimies?"
"Sinnepäin", vastasi Styler kiertäessään savuketta. "Kummallinen juttu,
eikö olekin?"
"Niin!" myönsi isäntä. "Olette oikeassa! Siitä ei niinkään hevillä eikä
hätäisesti saada selvää. Ainakin minusta siltä tuntuu sen nojalla, mitä
kuulin poliisikomisariukselta ja herra Fowlerilta. Kenties te tiedätte
enemmän."
"En sen enempää kuin tekään", vakuutti Styler.
Isäntä istuutui ja sytytti sammuneen sikaarinsa. Hän oli ilmeisesti
puhetuulella, ja Styler oli siitä mielissään.
"Näyttää siltä, että se mies, joka lähti polkupyörällä ajamaan
yönselkään, on sen tehnyt", huomautti isäntä. "Varmasti juuri hän on
murhaaja -- se ei voi olla kukaan muu."
"Ei suinkaan se saattaisi olla salametsästäjäin työtä, vai mitä?"
esitti Styler. "Niitä ei näillä mailla ole!" selitti isäntä.
"Salametsästäjiä! Ei ole mitään pyydystettävää, ei ainakaan Tressin
tilalla. Se ei ole mikään riistatila, se -- vanha herra Tress, setä,
joka oli tilan omistajana ennen tätä nykyistä nuorta herraa, ei ollut
lainkaan urheilumiehiä -- kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät
kukkiin, harvinaisiin kasveihin ja puihin ja muihin sellaisiin. Komeita
puutarhoja ja vainioita, hyvin hoidettuja puistoja, mutta ei paljoa
riistaeläimiä -- muutamia peltopyitä, jänis, pari -- mutta ei mitään
sellaista, mitä salametsästäjäin luulisi kannattavan tavoitella. Ei,
sir -- sitä miestä ei lopettanut kukaan paikkakuntalainen."
"Te otaksuttavasti tunnette kaikki täkäläiset ihmiset", virkkoi Styler.
"Niitä ei lienekään kovin paljoa, vai mitä?"
"Tunnen joka miekkosen täällä Lynnessä", kehui isäntä. "Ja joka naisen
ja lapsen myöskin. Tämä on pieni paikkakunta, kuten sanoitte -- täällä
ei ole muukalaisia. Nimittäin lukuunottamatta nuorta leskirouvaa, joka
sijoittui Warreniin joku aika sitten, ja vanhaa herraa, joka ihan äsken
muutti metsikössä olevaan kalustettuun huvilaan. Ainoastaan he kaksi
-- rouva Renton on nuoren lesken nimi, ja vanhusta nimitetään herra
Peggeksi -- ovat sellaisia, jotka eivät ole syntyneet ja kasvaneet
täällä. Eikä hevin voisi uskoa hienon, nuoren leskirouvan eikä liioin
myöskään vanhan herran hiipivän öiseen aikaan revolveri kädessä
metsässä ja ampuvan ihmisiä, vai mitä arvelette? Niin, sir, murhaaja
ei ole lynneläinen! Jollei se ole hän -- Tickell -- jota parhaillaan
etsitään, niin sitten on juttu arvoituksellinen, se on varma!"
"Niinpä niin", sanoi Styler lämpimästi. "Nuori leskikö? Onko hän kaunis
nainen?"
"Tavattoman kaunis", vakuutti isäntä. "Hieno ihminen -- vallasnainen.
Palveluskuntaa ei ole paljon, ymmärrättehän, mutta riittävästi -- kaksi
tai kolme palvelijatarta ja yksi poika."
"On kummallista", huomautti Styler, ilmeellään vihjaten ehdottomasti
pitävänsä majatalon isäntää maailmanmiehenä, "ja varmaankin olette
tekin pannut sen merkille, että nämä nuoret lesket poikkeuksetta
hautautuvat, kuten saattaisi nimittää, todelliseen maaseutuelämään --
jossa ei ole ketään, johon he niinsanoaksemme voisivat kohdistaa uuden
yrityksen. Kummallista, eikö olekin?"
"No, enpä tiedä", vastasi isäntä viisaannäköisenä. "Nähkääs, ensi
vuoden aikana ja vähän ylikin he mielellään pysyttelevät varjossa,
hautoen aatoksiaan. Mutta sanonpa teille erään asian", jatkoi hän,
silmää iskien. "Olen aina huomannut, että sellainen miettimisaika
herättää heidät kaipaamaan uutta puolisoa -- niin!"
"Onko tämä rouva tehnyt sensuuntaisia yrityksiä?" tiedusti Styler.
"Ei; en voi väittää, että mitään sellaista olisi havaittu", oli
vastaus. "Hän on hiljaisenpuoleinen ihminen -- kuluttaa suuren osan
ajastaan puutarhassaan ja muissa sen tapaisissa hommissa. Eikä meillä
täällä olekaan avioliittoon aikovia herrasmiehiä; paikkakuntamme
on köyhä sellaisista. Onhan tosin herra Tress -- mutta tämä rouva
Renton on hieman liian vanha hänelle -- hänenlaisensa sopisi hyvin
keski-ikäiselle miehelle. Ymmärrättehän -- suunnilleen sellaiselle kuin
teidän esimiehellenne, joka äsken oli täällä."
"Ahaa!" äänsi Styler. "Epäilemättä. Käsitän tarkoituksenne. Näyttää
komealta varakkaan miehen pöydän päässä, niinkö? Kehoitan esimiestäni
pitämään silmänsä auki."
"Lakimies arvattavasti?" virkkoi isäntä uteliaasti. "Niin arvelin,
kun näin teidän pysähtyvän ovelle. Sanoin muorille: 'Ne ovat niitä
lainoppineita', sanoin. 'Niitä tulee tänne tukuittain tämän jutun
tähden. No niin, tuuli on perin onneton, jollei se tuo kellekään mitään
hyvää, kuten sanotaan, ja uskonpa, että tästä puuhasta heruu rahaa
teidän kaltaistenne taskuihin, nuori mies."
"Ei heru, jos istun täällä koko aamun", vastasi Styler. Hän joi
oluensa, ilmoitti pistäytyvänsä hieman myöhemmin haukkaamassa vähän
puolista ja lähti kylään. Ne, jotka siellä hänet näkivät, olisivat
saattaneet kuvitella, ettei hänellä ollut päämäärää eikä tehtävää,
sillä hän vain katseli sikäläisten parin, kolmen myymälän ikkunoita,
vetelehti kuusien varjostaman kirkkomaan ympärillä ja viivytteli koulun
avoimen oven seuduilla, otaksuttavasti kuunnellen sisältä kantautuvaa
nuorekkaiden äänten sorinaa. Mutta Stylerillä oli tarkoituksensa, ja
hän pyrki siihen omalla tavallaan. Hän oli jo saanut selville, että
tässä pienessä seurakunnassa oli vain kaksi henkilöä, joiden entisyys
ei ollut yleisesti tunnettu -- vanha herra ja nuori rouva; hän aikoi
hiukan tarkastaa heitä kumpaakin. Ja koska hän oli kuljeksiessaan
pitänyt silmänsä avoinna, oli hän kirkkotarhan viereiseltä matalalta
kummulta nähnyt, että Lynne Courtin läheisissä metsiköissä oli
yksi isohko ja yksi pienehkö talo, ja suuntasi askeleensa näihin
metsikköihin eräitä kapeita kujia ja polkuja myöten. Sillä sisäinen
aavistus ja päättelemiskyky -- jotka molemmat olivat Stylerin vahvoja
puolia -- sanoivat hänelle, että ison talon täytyi olla Warren
ja pienen kalustettu huvila, joista molemmista _Lynnen Vaakunan_
isäntä oli puhunut, ja häntä halutti silmäillä niitä tarkemmin ja
nähdä niiden asukkaat. Se kaikki oli osana hänen -- ja John Smithin
suunnitelmassa. Jos jossakin piirissä on sattunut jotakin tavatonta, on
ensinnä hankittava tarkat tiedot siinä piirissä asuvista henkilöistä
ja pohdittava, ovatko he todennäköisesti millään tavoin sekaantuneet
tapahtumaan vai eivätkö -- sillä, kuten Styler ei väsynyt vakuuttamasta
itselleen, ei koskaan tiedä, kuka ja mikä kukin on, ennenkuin hänet
on kääntänyt nurin, eikä milloinkaan voi pitää liian tarkkaa vaaria
pienistä yksityiskohdista. Hän oli herkistänyt korviaan kuullessaan
majatalon isännän mainitsevan tätä nuorta leskeä ja tätä vanhaa herraa
-- he eivät ainakaan olleet Lynnen syntyperäisiä asukkaita, ja heistä
oli otettava selko.
Warren oli hyvin tavallinen, siisti, perin kunnioitettavan näköinen
asunto. Se oli nykyaikainen kivitalo -- uusimallisia rakennuksia, jotka
nykyisin ovat muodissa eteläisissä kreivikunnissa. Sen oli ilmeisesti
rakennuttanut henkilö, joka tahtoi siitä lepopaikan vetäydyttyään
syrjään perin menestykselliseksi koituneesta liike-elämästä. Siinä
oli useita päätyjä ja vielä useampia omituisia ikkunoita, nurkkauksia
ja soppia, ja seiniä koristivat rehevät muratit sekä klemati- ja
villiviiniköynnökset; nurmikot ja puutarhat olivat huolellisesti
hoidetut. Se oli juuri sellainen paikka, jossa elämän otaksuisi
loistavan tasaisen mieluisesti ja jossa erinomaisesti valmistettu
päivällinen luultavasti olisi pöydässä täsmälleen kello puolikahdeksan.
Stylerin kävellessä ohitse oli sievä palvelijatar sivuportilla
puhelemassa teurastajan juoksupojan kanssa. Heidän laajentuneista
silmistään hän arvasi heidän keskustelevan edellisen yön tapahtumista.
Mutta palvelustytön emännästä hän ei sillä kertaa nähnyt vilahdustakaan.
Hänen huomionsa toinen esine -- huvila -- oli kokonaan toisenlaatuinen
kuin Warren. Se oli sananmukaisesti metsän sisässä, aukeamalla, ja
Styler, joka oli lähestynyt sitä rohkeasti poiketen poljetuilta teiltä
ja painautuen intiaanien tavalla tiheikköihin, saattoi edetä likelle
sitä tuoreen, rehevän lehvistön suojassa, jonka viikon kestänyt
lämmin keväinen sää oli saanut versomaan. Hän kuuli ääniä -- vienoja
maalaisääniä -- hiipiessään huvilan puutarhaa reunustavan kuusama-aidan
taakse. Ja visusti varoen itse vähääkään kolisemasta hän tirkisti
kiiltävän lehvistön raoista. Ainoastaan muutaman metrin päässä hänestä
oli vanhahko herrasmies istuttamassa kaalintaimia, työskennellessään
ratokseen hyräillen hilpeätä laulua.
Hän oli hauskannäköinen vanha herra -- näköjään niin viaton vanhus
kuin suinkin saattaa tavata, vakuutti Styler, vanhaan totuttuun
tapaansa puhellen itsekseen. Juuri silloin ei Styler voinut nähdä
hänen kasvojaan -- hän näki vain takaapäin mukavat, väljät, valkean
ja mustan kirjavasta, ruudukkaisesta villakankaasta valmistetut
housut, kirkasviiruisen paidan, vielä loistavammat, silkkiset
housunkannattimet ja ison panamahatun. Mies, jonka yllä tämä asu oli,
seisoi selin pensasaitaan ja sen takana piileskelevään tähyilijään
ja kasvot puutarhan toisella puolella olevaan huvilaan päin. Hänen
toisella puolellaan oli olkipunoksinen koppa täynnä kaalintaimia;
oikeassa kädessään hänellä oli palikka, jota puutarhurit nimittävät
istutuspuikoksi; tällä puikolla hän pisteli maahan reikiä säännöllisten
välimatkojen päähän; tehtyään kymmenkunta reikää hän varovasti sijoitti
niihin kuhunkin kaalintaimen ja peitti sitten yhtä huolellisesti juuret
mullalla. Ja tällä tavoin puuhaillessaan hän lauloi maalaislaulelmien
säkeitä hauskalla, miellyttävällä äänellä, joka oli hieman särkynyt,
mietti Styler, mutta silti vielä hyvin sointuva.
"Hiljainen, rauhallinen vanha veitikka tämä!" puheli tähyilijä
itsekseen. "Ei ainakaan syntiä eikä pahanilkisyyttä näytä asustavan
hänen vanhassa ruhossaan. Mutta ajatella, että mies istuttaa kaalia tai
turnipsia tahi sipulia tai mitä nuo taimet lienevätkin noin suorastaan
suruttoman iloisena, vaikka ihan hänen ovellaan on äsken tapahtunut
verinen murha! Ihmeellistä se minusta on! Tämä vanhus lienee filosofi."
Hän käänsi huomionsa vanhuksesta vanhuksen asuntoon. Se oli hauska
pikku rakennus, huvilantapainen; seinät olivat osittain tiiliset,
osittain kalkitut; kuistin räystäät olivat ulkonevat, ja ovelta vei
ruusukuja portille. Avoimesta ikkunasta Styler näki vilahduksen
hauskasta sisustuksesta; siellä oli tauluja, kirjoja, valkoisen liinan
peittämä pöytä, jolla välkkyi hopeisia ja lasisia astioita. Ja samassa
kun hän näki sen, tuli ovelle taloudenhoitajattaren näköinen nainen ja
huusi kaalinistuttajalle.
"Päivällisenne on valmis, herra Pegge", ilmoitti hän. "Tuonko pöytään
olutta, sir?"
"Mainio ehdotus, rouva Pridd", vastasi herra Pegge, oikaisihe suoraksi
ja lähti astelemaan huvilaan. "Kannullinen, madam -- ja kauniisti
vaahtoavaa, olkaa hyvä!"
Kelpo herrasmies oli parhaiksi ehtinyt asuntonsa ovelle, kun Styler
havaitsi jotakin, mikä kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään
hänen siihen saakka näkemänsä. Pensasaidan sisäpuolella, ihan
vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän oli polvillaan silmä sopivassa
lehvistön aukossa, oli puutarhajyrä. Sen päälle oli herra Peggy
huolettomasti viskannut takkinsa ja takin povitaskusta pisti näkyviin
kulunut, nahkainen lompakko, joka nähtävästi oli täynnä papereita.
"Ahaa! Mikä löytö! Mikä -- todella odottamaton onnenpotkaisu!" ihasteli
Styler kiihkeän innostuneena -- varovasti hilliten ääntänsä. "Kas niin!
Sepä onni!"
Mikään ei olisi kyennyt niissä oloissa estämään Styleriä tarkastamasta
sitä lompakkoa, ei kunniantunto, ei hienotunteisuus, ei häpeä -- ei
mikään! Hän odotti, kunnes näki herra Peggen istuutuvan pöytään ja
käyvän käsiksi päivälliseensä. Tarkaten sitten toisella silmällään
vanhusta ja toisella kaikkea muuta hän työnsi kätensä lehvien välitse
ja sieppasi lompakon itselleen. Ja varmistauduttuaan siitä, että sen
omistaja söi ja joi vähääkään aavistamatta, mitä hänen rauhaisen
puutarhansa toisessa päässä oli tekeillä, Styler silmäili hätäisesti,
mutta varmisti lompakossa olleita papereita yhtä nopeasti kuin
pankkinkonttoristi laskee seteleitä. Tämän tarkastelun aikana hänen
kasvoillaan väikkyi jos jonkinlaisia ilmeitä, ja pantuaan lompakon
takaisin paikalleen hän jupisi sanan tai pari.
"Laupias Luoja! Tänne hän siis on piiloutunut, vai niin?" mutisi hän.
"Tämäpä on löytö! Onni -- eikä suinkaan puolinainen!"
Hän viipyi vielä jonkun aikaa, sillä hän tahtoi nähdä herra Peggen
edestäpäin. Vihdoin Pegge herkesi arterioimasta, tuli kuistille,
istuutui nojatuoliin ja sytytti sikaarin. Silloin Styler hänet näki;
hän oli hiljaisennäköinen, harmaapartainen vanhus.
"Hyvä Jumala!" supisi Styler. "Tuollainen hän siis on nykyisin, vai
niin? No hyvä -- hyvä!"
Hän pysyi hievahtamatta piilossaan, kunnes sikaaria polttava herra
Pegge nukahti. Sitten hän hiipi pois metsiköstä ja palasi majataloon.
Siellä hän söi leipää ja juustoa ja joi olutta, mennen sitten
kävelemään varjoisaan puutarhaan, josta John Smith hänet tapasi.
Senjälkeen John Smith ja Styler menivät kävelylle läheisen niityn
keskelle ja keskustelivat pitkään, minkä jälkeen Styler poistui
lähimmälle rautatieasemalle ja astui Lontooseen menevään junaan,
kun taas hänen esimiehensä palasi hitaasti Lynne Courtiin syvissä
aatoksissa.
XII
SALAPERÄISIÄ MIEHIÄ
Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä
hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun
saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän
ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin
kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä,
haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli
Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia
koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell
Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin,
ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän
millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.
"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman
paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa -- parempaa
seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä
iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa
huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."
Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin
tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut
selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän
vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä
suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain
aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut
hänen mieleensä -- kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja
asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille -- hän ei tiennyt
juuri mitään.
Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista
nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan
Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin
seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi;
myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä
tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt
laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen
alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä
koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta
katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea
uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin
kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti
istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut
hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän
oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli
hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja
valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla
syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa
oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall
aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut
ilmaista.
Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä
kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut
lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut
lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään
huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui
nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten
tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli
käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa),
kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet
lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt
Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu
lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa
kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin
kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja
oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu
läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti
viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja
hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän
oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt
Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan
edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice
Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.
Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt
kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä --
paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä.
Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet
näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat
jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja
Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan
ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja
Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle
aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään,
ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä
oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet;
niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja
kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista
valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith
kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä
enää ikinä muuttuisi -- ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman
vankka ja horjumaton.
Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut
ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli
saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta,
silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden
ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan
todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä
itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti
ja varmasti suoranaisen kysymyksen.
"Olette luultavasti nähnyt sen miehen ruumiin, jonka kuoleman yhteydessä
olevien seikkojen selvillesaamiseksi tämä kuulustelu pidetään?"
tiedusti hän.
"Näin sen eilen", myönsi Darrell.
"Kenen ruumis se on?" kysyi lakimies terävästi.
Darrell tuijotti kyselijään, sitten tutkintatuomariin, sitten jälleen
kysyjään.
"Kestevenin", vastasi hän vihdoin. "John Kestevenin tietysti."
"John Kestevenin ruumis. Kuka oli John Kesteven? Sanoitte 'tietysti';
siis tietysti tiedätte sen."
"Tiedän ainoastaan sen", virkkoi Darrell hitaasti, "että tunsin hänet
John Kestevenin nimellä. Niin hän itse nimitti itseään."
"Kuka hän oli?"
"Minä -- en tiedä sitä."
"Missä hän asui?"
Darrellin kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sen kysymyksen.
"Siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan, hän asui minun luonani",
vastasi hän empimättä.