sisälle taloon ja sitten suoraa päätä Paquitan huoneeseen. Sen oven
ulkopuolella hän kohtasi hoitajatar Palliserin.
"Onko teillä mitään ilmoitettavaa?" tiedusti hän vietyään hoitajattaren
syrjemmälle.
"Ei mitään, sir", vastasi nainen kerkeästi. "Neiti Tressillä oli
oikein rauhallinen yö, ja hän voi varsin hyvin tänä aamuna. Hänellä
ei luonnollisesti ollut aavistustakaan koko tapahtumasta, ennenkuin
kerroimme hänelle siitä. Aluksi hän säikähti, mutta tuntuu nyt olevan
koko hyvällä tuulella."
Kun Hextall kuuli sen, keventyi hänen mielensä äärettömästi, ja hän
viivytteli hetkisen.
"Kuulitteko mitään, mikä olisi tämän tapahtuman yhteydessä?" tiedusti
hän. "Esimerkiksi laukauksen?"
"En mitään", vakuutti hoitajatar. "Yö oli hyvin rauhallinen. Neiti
Tress häiriytyi kuullessaan herrojen saapuneen, mutta hän rauhoittui
Fowlerin ilmoitettua, että herra Tress oli sikeässä unessa vuoteessaan.
Hoitajatar Hicks nukkui neiti Tressin makuukamarin viereisessä pienessä
vierashuoneessa, ja hänen sanojensa mukaan kului yö erittäin hyvin --
neiti Tress nukkui heräämättä aamuun saakka."
"Sepä hyvä!" sanoi Hextall. "Kehoitan häntä pysymään tänään omissa
huoneissaan; hänen ei pidä lainkaan mennä alakertaan. Pitäkää siitä
huoli!"
Sittenhän meni Paquitan arkihuoneeseen. Tyttö istui avonaisen ikkunan
ääressä uutterasti ommellen jotakin koruompelusta. Tohtorin astuessa
sisään hän ponnahti iloisesti huudahtaen pystyyn ja riensi häntä
vastaan. Hextall ei malttanut olla pitämättä hänen kättään omassaan
hieman kauemmin kuin lääkärin velvollisuus olisi vaatinut.
"Jo täällä!" kummasteli Paquita. "Mutta vasta juuri äskenhän teille
sähkötin."
"Kuulin uutisen ensimmäiseksi herättyäni tänä aamuna ja lähdin heti",
selitti Hextall, saattaen tytön takaisin tuoliinsa. "Olin peloissani --
teidän tähtenne."
Paquita pani kätensä ristiin helmaansa ja pudisti päätään.
"En -- en oikein tiedä, mitä ajattelin", hän virkkoi miettivästi.
"En juuri voi väittää surevani. Mutta luultavasti olen pahoillani --
tavallani -- mies-rukka. Mutta -- oliko se hyvin väärin? Kun minulle
ilmoitettiin, että hän oli kuollut -- tunsin sydämeni niin äärettömästi
keventyvän. Ette tiedä -- ette tekään, vaikka olenkin kertonut teille
niin paljon -- minkälainen painajainen se mies on ollut. Olen varma,
että hän olisi sananmukaisesti syössyt Darrellin turmioon, sekä
ruumiillisesti että sielullisesti! Ja Darrell kävi täällä tänä aamuna;
hän katuu niin hirveästi kaikkea, vakuuttaa saaneensa järkyttävän
opetuksen ja hartaasti vannoo parantavansa elämänsä ja olevansa --
niin, vaikka kuinka hyvä -- ja neuvottehan minua tukemaan häntä,
teettehän sen?" lopetti hän puheensa, luoden toiseen vetoavan katseen,
joka sai Hextallin rakastumaan häneen entistä kiivaammin. "Uskon
varmasti hänen tarkoittavan totta -- tällä kertaa."
"Kyllä minä autan", lupasi Hextall. "Suurin este on joka tapauksessa
poissa."
"Niin", vahvisti tyttö. "Se -- se tuntuu melkein kuin kaitselmuksen
huolenpidolta, eikö tunnukin? Muistatteko, mitä sanoin teille silloin
yöllä käydessäni kotonanne? Minusta oli useammin kuin kerran tuntunut,
että olisin voinut ampua hänet. No niin, eikö ole kummallista -- viime
yönä näin sellaista unta, että ammuin hänet -- jossakin metsikössä
-- kaikki oli niin sekavaa ja omituista -- mutta elävästi muistan
ampuneeni hänet ja nähneeni hänen kaatuvan, ja kaatumisen jälkeen hänen
kasvonsa --"
"Älkää muistelko sitä!" kielsi Hextall jyrkästi. "Se johtui siitä,
että olette niin paljon pohtinut näitä asioita. Heittäkää ne nyt pois
mielestänne!"
"Kyllä", lupasi Paquita, "kyllä koetan. Mutta eikö ole kummallista,
että näin sellaista unta juuri sinä yönä, jona hänet ammuttiin?
Otaksuttavasti uneen vaipuessani ajattelin hänen olevan talossamme.
Luuletteko, että se kauhea mies, joka hänet murhasi, joutuu kiinni? Oi,
ette usko, kuinka iloinen olen! Darrell lupasi juhlallisesti -- hyvin
juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan tuo tänne sentapaista väkeä.
Hän aikoo jyrkästi luopua kaikesta sellaisesta ja tuumii sensijaan
käydä käsiksi politiikkaan ja mennä parlamenttiin."
Hextall antoi Paquitan haastella, kunnes arveli hänen puhuneen
kylliksi. Lausuttuaan tiukat ohjeet siitä, mitä tytön oli sinä
päivänä tehtävä, ja ilahdutettuaan häntä ilmoittamalla, ettei hän
aikonut palata kaupunkiin ennenkuin iltamyöhällä tahi mahdollisesti
vasta seuraavana päivänä, hän jätti potilaan sairaanhoitajattarien
huomaan. Mennessään talon lävitse etsimään Smithiä hän kohtasi
Ronnie-pojan ja tämän opettajattaren ja pysähtyi puhuttelemaan heitä.
Mutta lapseen hän kiinnitti huomiota vain näennäisesti; hän halusi
silmäillä neiti Brockia tarkoin sen vuoksi, mitä Paquita oli kertonut
hänelle edellisenä päivänä. Mutta neiti Brockia ei viivytteleminen
huvittanut, ja pian hän vetäytyi synkänpuoleisen käytävän pimentoon.
Mutta Hextallin terävä lääkärin silmä pani merkille, että neiti Brockin
silmien alukset olivat mustat, suun ympärillä oli pingoittunut piirre
ja hänen poskensa olivat hämärästä huolimatta silmäänpistävän kalpeat,
ja hän veti omat johtopäätöksensä.
"Tuo tyttö tietää jotakin", ajatteli hän poistuessaan talosta ja
kävellessään Smithiä etsimään. "Ja hän myöskin näyttää sellaiselta
naiselta, joka osaa pitää salaisuudet omina tietoinaan. Omituista! Jos
kerran Kesteven oli Tressin seurassa Boulognessa, niin miten saattoi
poika sinä iltana nähdä hänet täällä puhelemassa kotiopettajattaren
kanssa? Pojan on täytynyt erehtyä -- mutta sittenkin, Paquita tuntui
epäilemättä uskovan, että hän oli nähnyt heidät yhdessä. Se seikka
voidaan kuitenkin pian selvittää -- kun se on tarpeellista."
Hän tapasi Darrellin ja Smithin kuusikosta, murhanäyttämöltä. Mikään ei
osoittanut, että tällä paikalla -- se oli pieni aukeama kuusimetsikön
sydämessä, ja sen keskellä oli puistopenkki -- oli tapahtunut
murhenäytelmä. Ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä taistelusta, ruohoa
ei ollut tallattu, eikä sinne ollut jäänyt mitään. Mutta aukeaman
ympärille olivat poliisit pingoittaneet köyden ja asettaneet vahdiksi
konstaapelin pitämään tungettelijoita loitolla. Hextallin lähestyessä
Smith pudisti päätään.
"Täällä ei ole mitään nähtävää", sanoi hän. "Ei mitään! Ei merkkiäkään
-- paitsi vähän verta muutamilla ruohonlehdillä. Mutta kun tämä
paikka on näin lähellä taloa, on omituista, ettei kukaan kuullut
laukausta. Arvioin matkan täältä läntiselle siipirakennukselle vajaaksi
kahdeksisadaksi metriksi -- ja yön hiljaisuudessa laukaistun revolverin
pamahdus kajahtaisi paljon kauemmaksi. Ja se panee minut aprikoimaan,
tokkohan Kesteven todella ammuttiin täällä vai tuotiinko hänet tänne
murhan jälkeen. Tuo mies", jatkoi hän, osoittaen konstaapelia,
"kuvasi, missä asennossa ruumis löydettäessä oli, ja minun teoriani
mukaan, joka perustuu silminnäkijäin lausuntoihin, se asento ei sovi
yhteen äkillisen, silmänräpäyksellisen kuoleman kanssa. Mies, joka on
saanut kuulan aivoihinsa, kaatuu määrätyllä tavalla, jonka selitän
myöhemmin -- mutta tämä ruumis ei ollut kaatunut siten. Mutta kaikkeen
siihen syvennymme myöhemmin; poliisikomisarius näkyy tulevan tuolla,
ja haluaisin saada häneltä sen huoneen avaimen, johon Tickell jätti
tavaransa, vilkaistakseni sinne."
Komisarius oli perin valmis opastamaan heidät makuukamariin, jonka oven
Fowler oli visusti lukinnut, mutta vaati, ettei mihinkään saisi koskea,
ennenkuin hänen omat esimiehensä maaseutukaupungista ja Lontoosta
odotettu etsivä olisivat suorittaneet tutkimuksensa.
"Kaikki on samassa kunnossa kuin meidän ensiksi tullessamme tänne,
hyvät herrat", virkkoi hän kehoittaessaan Hextallia ja Smithiä astumaan
huoneeseen. "Ja herra Fowler vakuutti, ettei mitään ollut liikutettu
sitä ennenkään -- kaikki on miehen omilta jäljiltä. Mutta paljon hän ei
ole jättänyt, kuten saatte nähdä."
Hextall ei tosiaankaan nähnyt paljoa. Vuoteen jalkopäähän sijoitetulla
pikku pöydällä oli pieni, avattu matkalaukku. Siinä näkyi olevan
vain liinavaatteita ja pukeutumis- ja siistiytymisvehkeitä.
Pukeutumispöydällä virui partaveitsi, jota ei oltu puhdistettu
käyttämisen jälkeen; sen likellä oli posliininen saippuakuppi. Siihen
Smith tirkisti uteliaasti, nostaen sitten äkkiä pyöreäkasvoisen päänsä
pystyyn ja hymyillen.
"Juuri tuon tahdoin tietää!" riemuitsi hän. "Se on hyvin valaiseva
seikka. Se herrasmies jätti viiksensä tänne. Katsokaahan!"
"Ette saa koskea mihinkään, sir!" varoitti komisarius. "Ei ainoatakaan
esinettä saa siirtää tai --"
"Emme hipaise neulaankaan", tyynnytti Smith häntä. "Sellaisten
ihmisten, jotka osaavat käyttää silmiään, ei tarvitse hypistellä
mitään. Näetkö, Hextall? Tickell ilmeisesti ajoi pois viiksensä --
ne olivat pienet ja mustat -- ja huuhteli karvat partaveitsestä
tähän saippuakuppiin. Nähnet myös, että häneltä on jäänyt niitä
muutamia veitseenkin -- ja joitakuita näkyy tarttuneen myöskin tuohon
pyyhinliinaan. No, mitä päättelette siitä, komisarius?" hän jatkoi,
kääntyen poliisiupseeriin päin ja hymyillen veitikkamaisesti. "Olitte
tietysti huomannut sen, vai mitä?"
"En; en ollut erikoisesti pannut sitä merkille", tunnusti komisarius.
"Mutta järkeni sanoi minulle, että jos joku mies tehtyään murhan
tulee tänne ja ajaa partansa, hän poistuu täältä parrattomana ja
viiksettömänä. Ja kuulutuksissamme tiedustelemmekin sileäksi ajeltua
miestä. Heiltä jää aina joku yksityiskohta huomaamatta, näiltä
tällaisilta veitikoilta -- tämä miekkonen paljasti itsensä jättämällä
nuo parranajokojeet tuolla tavoin levälleen."
"Arveletteko hänen ajaneen partansa, sitten kun oli ampunut uhrinsa?"
kysyi Smith viattoman näköisenä.
Komisarius ei vaivautunut vastaamaan siihen kysymykseen muutoin kuin
katseella. Hän kyyditsi kävijät ulos huoneesta, pani oven jälleen
lukkoon ja meni tiehensä. Hänen edettyään pois näkyvistä Smith veti
Hextallin syvään ikkunakomeroon.
"Hypistelin sittenkin jotakin, vaikka kumpikaan teistä ei havainnut
sitä", virkkoi hän. "Katsohan!"
Hän ojensi kumppaninsa nähtäväksi ohutta, valkeata kangaskaistaletta,
joka Hextallista näytti pelkältä rievunpalaselta.
X
NAINEN MENEE, TOINEN TULEE
"Tiedätkö, mitä tuo on?" kysyi Smith naurahtaen ovelasti. "Etkö?
Sitten sanon sen sinulle. Se on kappale tekoviiksien kääreenä ollutta
harsokangasta. Maurice Tickell, kuka hän lieneekin, ei ollut täältä
poistuessaan sileäksi ajeltu, kuten tuo arvoisa poliisiystävämme
kuvittelee, vaan hänen ylähuultaan koristivat toisenmuotoiset ja hieman
toisenväriset viikset kuin tavallisesti. Ja se, rakas Hextall, on
mielestäni varma todistus siitä, ettei Tickell murhannut Kesteveniä,
ei tiedä, kuka murhan teki, eikä tällä hetkellä aavistaakaan -- jollei
ole lukenut uutista jostakin aikaisesta iltapäivälehdestä -- Kestevenin
kuolleen. Käsitätkö?"
"Järkeni ei ole yhtä nokkela kuin sinun, Smith", vastasi Hextall. "En
käsitä."
"Useampi kuin yksi viisas on sanonut, että todennäköisyys on elämän
ohjaaja", huomautti Smith. "Kaikissa tällaisissa jutuissa pidän hyvin
tärkeänä sitä, mikä on todennäköistä -- kuuntelen perin epäilevästi,
jopa kärsimättömästi kaikkia epätodennäköisiä olettamuksia. Pohjautuen
Tressin ilmoitukseen, että Kestevenillä oli paljon rahaa taskussaan, on
ystävämme poliisikomisarius kehittänyt teorian, että Tickell houkutteli
Kestevenin ulkosalle, ampui hänet vajaan kahdensadan metrin päässä
talosta, jossa silloin oli vuoteessa viisitoista tai kaksikymmentä
henkilöä, jotkut heistä epäilemättä nukuksissa, mutta jotkut taas
valveilla tai herkkäunisia, ryösti uhrinsa, palasi taloon, ajoi pois
viiksensä, anasti polkupyörän ja katosi. Pötyä!"
"Entä mitä sinä arvelet todenperään tapahtuneen?" tiedusti Hextall.
"Luullakseni Kesteven ja Tickell kaiken todennäköisyyden mukaan olivat
yhdessä punoneet jonkun enemmän tai vähemmän rikollisen ja epäilyttävän
suunnitelman ja tarkoituksellisesti istuneet valveilla myöhään, pohtien
asiaansa. Luultavasti Tickellin oli saman asian vuoksi, mikä se
lieneekin ollut, kadottava ulkonäkö hieman muutettuna. Pane mieleesi
-- _en passant_ -- ulkonäön vähäinen muuttaminen on paljoa tehokkaampi
kuin huoliteltu, liioiteltu naamioiminen. Viiksien kiertäminen ylöspäin
-- ennen pyöreästi kaartuneen parran leikkaaminen suipohkoksi --
ne ovat taitotemppuja, joiden arvon naamioimismestarit tuntevat.
Mutta edelleen -- Tickell teki hätäisesti sellaisen pienen muutoksen
ulkonäköönsä -- ja tällöin Kesteven epäilemättä oli hänen seurassaan.
Sitten Kesteven vei hänet siihen huoneeseen, jossa polkupyöriä
säilytetään, niitä on siellä useita -- ja Tickell valitsi niistä yhden.
Senjälkeen Kesteven näytti hänelle oikotien kartanon alueen ja kuusikon
lävitse maantielle. Ja sitten Kesteven lähti -- jonnekin. Siellä hänet
ammuttiin -- ja ruumis tuotiin sinne, mistä se löydettiin. Onko selvä?"
"Siinä tapauksessa", huomautti Hextall, "murhaaja on jossakin
saapuvilla -- ihan lähellä".
"Juuri niin. Murhaaja on -- tai oli -- läheisyydessä, otaksuttavasti on
parhaillaan. Kesteven epäilemättä meni jonnekin -- lähelle -- sovittuun
kohtaukseen niin myöhäiseen aikaan, todennäköisesti kahdentoista
ja yhden välillä yöllä. Ja niinpä voidaan tutkimukset suunnata
kahdelle taholle. Parhaillaan on Styler liikkeellä toisella suunnalla
-- tutustumassa, kuten saattaisimme sanoa, lähimmän ympäristön
etnografiaan -- hankkimassa tietoja tämän paikkakunnan ihmisistä ja
niin edelleen -- ja toiselle suunnalle käyvät tiedustelut hän pani
alulle haastatellessaan Fowleria sinun asunnossasi -- on nimittäin
saatava selville, kuka Kesteven oikeastaan on. Tutkintotuomari,
valamiehistö ja poliisiviranomaiset tahtovat luonnollisestikin tietää,
kuka Kesteven oli ja mikä hän oli miehiään. En usko Darrell Tressin
osaavan kertoa siitä paljoakaan -- otaksuttavasti Tickell osaa ja
kertoo enemmän."
"Kun hänet löydetään", virkkoi Hextall.
"Noo!" äänsi Smith välinpitämättömästi. "Tickell löydetään
neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, jollei hän ole ehtinyt
pujahtaa pois Englannista varhain tänä aamuna, kuten on saattanut
käydä. Minusta tuntuu, että Tickell otaksuttavasti vei osan niistä
rahoista, jotka Tressin kertoman mukaan olivat Kestevenin taskussa.
Olkoonpa Tickell kuka tahansa, säälin häntä, sillä todennäköisesti
hän joutuu hirteen tämän jutun tähden -- ihan kuten komisarius niin
hyväntahtoisesti ennusti."
"Niinkö luulet -- vaikka pidätkin häntä viattomana?" huudahti Hextall.
"Niin, varmasti! Erittäinkin, jos sillä herrasmiehellä -- kuten on
luultavaa -- on huono maine ja hämärä luonne. Punnitsehan asianhaaroja
-- ikäänkuin olisit brittiläinen valamies! Harkitse tarkoin --
pyh, Tickellin toiveet ovat kovin kehnot -- totisesti! Hän joutuu
silmukkaan, olkoonpa hän vaikka kuinka viaton, sillä poliisi esittää
häntä vastaan raskaat todistukset. Rakas ystävä, poliisit, viranomaiset
ja yleisö näkevät mielellään, että noudatetaan pinnallista ja helposti
ymmärrettävää menettelyä. Tässä tapauksessa mies livistää yön
hiljaisuudessa ulkonäkö hieman muunnettuna, perin epäiltävissä oloissa,
jättäen jälkeensä murhatun miehen, otaksuttavasti osa murhatun rahoista
taskussaan -- siispä hän tietysti on syypää -- kuka muu sitten? 'Teitä
epäilimme ensiksi -- siis te olette syyllinen', sanovat kaikki.
'Epäilimme teitä jo heti alusta alkaen emmekä tahdo epäillä ketään
muita!' Sentähden Tickell joutuu hirteen."
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että puolinen oli pöydässä,
ja Hextall ja Smith menivät alakertaan. Siellä oli Darrell Tress
keskustelemassa naisen kanssa, jonka hän esitteli rouva Rentoniksi,
naapurikseen. Rouva Renton, komea, kyvykkään näköinen nainen, loi
vastatulleihin nopean, arvostelevan katseen ja kääntyi sitten Hextallin
puoleen, samalla kun seurue istuutui pöytään.
"Pistäydyin katsomaan, voisinko millään tavoin olla avuksi neiti
Tressille", alkoi hän. "Neiti Tress ilmoitti minulle olevansa teidän
hoidossanne, tohtori Hextall, joten minun kaiketi oli tiedustettava
teiltä? Saanko tavata häntä?"
Hextallista tuntui, että koska hän oli lääketieteellinen neuvonantaja,
oli hänellä oikeus silmäillä kysyjää tarkoin. Rouva Renton, päätteli
hän, oli jonkunlainen arvohenkilö, ilmeisesti älykäs, itseensäluottava
ja voimakasluonteinen; hänen muodikas pukunsa, hänen silminnähtävä
malttinsa, koko hänen olemuksensa viittasivat siihen, että hän oli
läpikotaisin maailmannainen. Hän katsoi Hextalliin kasvoillaan avoimen
kysyvä ilme, joka samalla vihjasi, että hän tunsi talon olot hyvästi.
Ja hänen katseensa tehosi Hextalliin.
"Kyllä luullakseni", vastasi tohtori, "jollette ole neiti Tressin
puheilla liian kauan ettekä puhu tämänaamuisesta tapahtumasta enempää
kuin on välttämätöntä -- siis vain viittaus siihen."
"Oh, luonnollisesti!" huudahti rouva Renton. "Tulin keskustelemaan
hänen kanssaan kokonaan muista asioista. Totisesti saanemme kaikki
kuulla siitä kylliksemme myöhemmin -- virallisesti. Sanomalehdet,
ymmärrättehän?"
"Ihan liiankin paljon", jupisi Darrell. Hän ilmeisesti aikoi panna
lupaamansa parannuksen alulle; sillä samoin kuin molemmat miehiset
vieraansa hänkin oli torjunut hovimestarin tarjoaman samppanjan
ja joi sensijaan wiskyä ja soodaa. Hextall pani merkille, kuinka
voimakkaasti tämäkin verrattain viaton sekoitus vaikutti häneen --
hänen kätensä muuttuivat vakavammiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja
äänensä hillitymmäksi -- ja lääkäri oivalsi, mikä oli vienyt hänen
isäntänsä hurjasteluihin, joista hän oli niin paljon kuullut. Darrell
Tressin hermot olivat ilmeisesti hyvin helposti ärtyvät; ne olivat
ajaneet hänet juomaan -- ja hänet kyllä ehdittiin vielä parantaa,
mietti Hextall, päättäen yrittää sitä. "Liiankin paljon", toisti
Tress. "Otaksuttavasti täällä vilisee sanomalehtien kirjeenvaihtajia,
ennenkuin tämä päivä on lopussa. Minkä tähden ei tällaisia juttuja
voida järjestää kaikessa hiljaisuudessa?"
"Koska elämme sellaisena aikana, jolloin pidetään perin tarkkaa vaaria
kaikesta, mitä jonkun toisen oven edustalla tapahtuu", selitti Smith.
"Salassa pitäminen on mahdotonta -- vaikkapa tahtoisi tappaa parhaan
ystävänsä."
Rouva Renton silmäili tutkivasti vastassaan istuvaa Smithiä. Tämä
puolestaan katsoi häntä silmiin kasvoillaan viaton ja hyväntahtoinen
ilmeensä.
"Eikö teidän luullaksenne nykyisin siis mikään pysy salassa?" kysyi
rouva.
"Päinvastoin", vastasi Smith, "ei luultavasti milloinkaan ole
salaisuuksia ollut näin paljon kuin nyt. Elämme salaisuuksien aikaa.
Entiseen aikaan esimerkiksi en olisi voinut syödä puolista seurassanne
tietämättä, mikä mies iso-isänne oli; mutta nyt en välitä vähääkään
siitä, pesikö äitinne ehkä toisten vaatteita. Salaisuudet alkoivat
silloin, kun sukutaulut katosivat."
"Olette sellainen herrasmies, jolla on eriskummaisen ristiriitaisia,
huonoja tottumuksia", virkkoi rouva Renton. "Juuri äsken väititte, että
nykyajalla on mahdoton pitää mitään salassa."
"Juuri niin", myönsi Smith. "Tapani on sanoa yhdellä kertaa toista,
toisella toista. Ainoastaan sellainen ihminen, joka horjumatta
totuttautuu alituisesti esittämään keskenään ristiriitaisia väitteitä,
puhuu aina totta. Sitäpaitsi en ajatellut samaa kuin te -- edellisessä
tapauksessa ajattelin tekojen, jälkimäisessä olemisen salassapitämistä.
Käsitättekö erotuksen?"
"Te taidatte ilveillä minulle", vastasi rouva Renton. "Mutta kenties
esiinnyttekin metafyysikkona vain kujeillen -- niinkö?"
"Mainiota!" mutisi Smith. "Pidän suuressa arvossa mielipidettänne."
Darrell Tress katsahti hymyillen Hextalliin. Hänellä oli hämärä tunne,
että hänen naisvieraansa ja tämä pieni, lihava lontoolainen olivat
molemmat sukkelia sanaseppiä, joiden keskustelua hän ei pystynyt
seuraamaan, ja hän alkoi pakista tohtorille aiheista, jotka olivat
enemmän hänen makuunsa -- urheilusta, kilparatsastuksesta, kriketistä.
Hän oli ilmeisesti mielissään, kun seurue nousi pöydästä ja rouva
Renton lähti Hextallin luvalla katsomaan Paquitaa.
"Tulkaa biljardihuoneeseen polttamaan sikaari!" kehoitti hän. "Älykäs
nainen, vai mitä?" jatkoi hän opastaessaan toisia upeasti sisustettuun
biljardihuoneeseen. Siellä hän heittäytyi tuoliin. "Verraton
keskustelutoveri, eikö olekin?"
"Viehättävä nainen", kehui Smith. "Naapurinne, niinhän muistaakseni
sanoitte?"
"Asuu ihan tuon metsikön takana, Warren-nimisessä talossa", vastasi
Darrell. "Kaunis paikka. Nuori leski, tämä rouva Renton. Hän on
aikaisemmin käynyt täällä vain yhden kerran, ja me olemme olleet
ainoastaan kerran hänen luonaan. Minusta hän oli kovin ystävällinen
tullessaan nyt katsomaan, eikö teistäkin? Nähkääs, me tunnemme täällä
tuskin ketään. Mutta kaikki se muuttuu, muuttuu kun muuttuukin! Minä --
hyvä Jumala, en ensinkään huomannut!"
Hän hyppäsi äkkiä tuolista, johon oli istuutunut, loi siihen kammoisen
katseen ja vaipui toiseen.
"Tuo!" huomautti hän hiljaa. "Tuo on se tuoli, jossa hän -- Kesteven
-- aina istui! Hän ei täällä ollessaan huolinut mistään muusta. Minä
siirrätän sen pois."
"Älkää toki!" esteli Smith. "Älkää ainakaan nyt! Minä istun siinä
-- varsin hyvä mukavien tuolien tuntija se mies-poloinen olikin",
jatkoi hän istuutuessaan. "Muuten, kun rouva Renton nyt on poistunut
seurastamme, voimme kolmisin puhella vähän, erittäinkin kun minun
lienee palattava Lontooseen. Kuten Hextall teille mainitsi, olen
hyvin innostunut rikosasioihin ja uskaltanen väittää olevani aika
hyvin perehtynyt niihin. Jos kokemuksestani on teille apua, olen
mielihyvin käytettävissänne. Otaksuttavasti olette selvillä siitä,
että tutkintotuomari pitää kuulustelun Kestevenin kuoleman johdosta --
luultavasti huomenna?"
"Poliisit puhuivat siitä", vastasi Darrell. "Minun on kai sinne
mentävä?"
"Varmasti teidän on mentävä, sillä te olette tärkein todistaja", sanoi
Smith. "Jutun keskeinen kysymys on: kuka Kesteven oikeastaan oli? En
luule teidän tietävän sitä -- mutta jotakin tiedätte. Älkää kertoko nyt
mitä tiedätte tai mitä ette tiedä -- siitä kaikesta saatte kyllä vielä
tehdä selkoa. Mutta erästä seikkaa haluaisin teiltä tiedustaa", jatkoi
Smith, jolle Hextall asemalta ajaessa oli maininnut Rennien nähneen
neiti Brockin ja Kestevenin yhdessä. "Kerroitte Kestevenin kanssa
viettäneenne viime päivät Boulognessa. No niin -- oliko Kesteven koko
ajan seurassanne?"
"Ei", vastasi Darrell empimättä. "Ei ollut. Hän erosi minusta
neljäksikolmatta tunniksi -- käydäkseen Lontoossa asioillaan. Hän lähti
puolenpäivän aikaan ja palasi seuraavana päivänä samoihin aikoihin.
Juuri hänen poissaollessaan", lisäsi hän hihittäen, "oli minulla
valtava pelionni. Totisesti! Sellaista onnea ette ole ikinä nähneet",
jatkoi hän, näyttäen hermostuneesti haluavan puhua mistä muusta
hyvänsä, mutta ei pääasiasta. "Voitin kaikki edessäni olevat panokset
joka kierroksella. Kesteven arveli --"
"Suokaa anteeksi!" keskeytti Smith hänen lauseensa muitta mutkitta.
"Mutta tämä Kestevenin poissaolo on tärkeä siihen nähden, mistä
koetan ottaa selvää teidän puolestanne. Sanoitte Kestevenin olleen
poissa neljäkolmatta tuntia -- poistuneen keskipäivällä ja palanneen
samaan aikaan seuraavana päivänä. Siis hän kai palasi aamulaivalla
Folkstonesta?"
"Niin hän teki", vahvisti Darrell. "Olin häntä vastassa."
Samassa astui biljardihuoneeseen hovimestari ja katsoi isäntäänsä,
ilmeisesti haluten puhutella häntä. Darrell meni ovelle, ja Smith
kallistui kuiskuttamaan Hextallille.