olivat poistuneet, istui hän kauan tuijottaen tyhjyyteen ja miettien.
Salaisuuden ilmakehän syvensi äkkiä jokin, joka näytti murhan enteeltä.
Yhdessä noita nopeita sisällisiä näkemyksiä, jotka tulevat ikäänkuin
suoraan kutsuttuina, näki hän kuinka Kestevenille, jos hän todella
halusi vapautua Paquita Tressistä, tarjoutui revolverista taisteltaessa
hyvä tilaisuus tarkoituksensa saavuttamiseen itseään vaaraanpanematta.
Kukaan ei olisi epäillyt, että hän tarkoitti ampua hänet: hänellähän
oli mahdollisimman hyvä syy väliintuloon ennenkuin tyttö olisi
vahingoittanut toisia ja itseään. Se olisi siis käynyt helposti päinsä
-- Kestevenillä ei ollut aavistustakaan, että nuorella kreikkalaisella
oli erinomaisen tarkkaavat silmät. Helposti tehty! Mitä enemmän Hextall
ajatteli, sitä kernaammin hän uskoi kuulemaansa kertomukseen. Mutta
-- miksi Kesteven halusi tappaa Paquitan? Se oli suuri kysymys -- ja
sellainen, joka nostatti monta muuta kysymystä, mietelmää ja pulmaa.
Kaikkien näiden varjosta kohosi eräs tosiasia -- Paquita oli vaarassa.
Hän ryhtyi päivän työhön todeten, että lupaus auttaa Paquitaa kietoisi
hänet tapausten sarjaan, jonka tulosta nyt vielä oli mahdoton ennustaa.
VI
HERRA SMITH PUMPPUPIHASTA
Kello viisi samana iltapäivänä hyppäsi Hextall vuokra-autosta Middle
Templen kujan päässä ja, nopeasti laskeutuen pitkin ikivanhaa
kulkuväylää, kääntyi Pumppupihaan, missä kiipesi erään jakson hyvin
kuluneita portaita, kunnes saapui tammiovelle, jonka kamanaan oli
maalattu himmennein valkoisin kirjaimin nimi "John Smith". Jotka olivat
selvillä pihan moninaisten asuntojen omituisista salaisuuksista,
olisivat noista himmenneistä kirjaimista ja ovenkamanasta vetäneet
kaksi tosiasiallista johtopäätöstä, nimittäin ensiksi sen, että herra
John Smith oli omistanut kaksoisoven takana olevan huoneuston jo jonkun
ajan, ja toiseksi, ettei hän sitä jakanut kenenkään kanssa. Näistä
kahdesta tosiasiasta he ehkä olisivat edelleen päätelleet, että herra
John Smith oli menestyksellinen asianajaja, jonka ei tarvinnut jakaa
huoneitaan ja kirjureitaan, vaan piti niitä komeillakseen. Siinä he
kuitenkin olisivat olleet väärässä -- yksinkertainen totuus oli; että
Smith, Hextallin vanha koulutoveri, oli huomattavan varakas mies,
joka huvittelihe hieman asianajolla ja teki kovasti sellaista työtä,
jota toiset olisivat nimittäneet hölynpölyksi. Hän nautti monista
huoneistaan, eikä hän niissä milloinkaan tuntenut ikävää huolimatta
siitä tosiasiasta, että hän piti vain yhtä sihteeriä, joka oli
täsmällisesti tavattavissa kello kymmenen ja puoli kuuden välillä.
Vastaukseksi Hextallin koputukseen avasi tämä sihteeri ulommaisen
tammioven. Hän oli omituisen muotoinen, hieman karsassilmäinen
ja punatukkainen olento, ja John Smith kerskui, että tältä kului
jokaisena iltapäivänä puoli viiden ja puoli kuuden välinen aika niiden
mustetahrojen pesemiseen, jotka hän oli koonnut päivän kuluessa,
koskapa musteen läikytteleminen ja tuhraaminen käsiin ja naamaan näytti
olevan yksi hänen elämänsä päätarkoituksista. Hextall tapasi hänet
tässä peseytymishommassa ja katsoi häneen tarkkaavasti, nimittäin
mikäli häntä saattoi eroittaa saippuavaahdon ja pyyhinröykkiön takaa.
"Hyvää iltapäivää, Styler", sanoi Hextall. "Onko herra Smith kotona?"
"Ei, hän ei ole, tohtori Hextall, ja se on totuus, niin tavaton kuin
se onkin", vastasi Styler iloisesti ja ujostelematta. "Asia on niin,
sir, että erittäin mielenkiintoinen juttu on esillä rikosasiain
keskusoikeudessa, ja herra Smith on ollut siellä koko päivän. Minä
katsahdin sinne itsekin iltapäivällä, sir, ja silloin jutun oletettiin
päättyvän kello viisi tahi ennemmin, joten minä en luule hänen enää
kauan viipyvän. Ettekö tule sisälle, tohtori? Kuulemani perusteella
arvelen jutun päättyvän pian -- se on tavallinen murhajuttu, mutta on
siinä eräitä hyvin sieviä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia: nepä ovat
tietysti esimiehenikin houkutelleet."
"Murhajutut ynnä muut sellaiset luullakseni miellyttävät teitä, Styler,
niinhän?" huomautti Hextall astuessaan Smithin sisimpään huoneeseen ja
istuutuen. "Te pidätte sellaisesta kiihoituksesta."
"Suorastaan rakastan sitä!" vastasi Styler, hangaten pontevasti
pyyhkeellä itseään. "Se on, tohtori Hextall, minun ruokani, juomani,
lämpöni, tupakkani ja mielitiettyni! Ah, minä olen edistynyt, niinpä
vainkin! Tänne tultuani -- kolme vuotta sitten -- minä olen kehittänyt
tietojani rikosoikeudessa ihan ihmeellisesti! Herra Smith on ollut
minulle äärettömän hyvä: minulla on käytettävänäni kaikki nämä kirjat,
sir, ja arvaamattoman suurena etuoikeutena olen saanut istua herra
Smithin jalkojen juuressa, ja asuntooni minä olen keräillyt kauniin
pikkukokoelman rikosoikeudellisia kirjoja ja oikeuspäätöksiä -- ja,
tohtori Hextall, näin puheen tullen, jos minun sopii huomauttaa siitä,
olisin kiitollinen, jos teillä olisi jokin hyvä oikeuslääketieteellinen
teos, jonka voisitte luovuttaa? Joko Guyn ja Ferrierin, sir, tahi
Taylorin? Minä olen kuukausimääriä haeskellut sellaista vanhojen
kirjojen myymälöistä, mutta --"
"Minä katson", vastasi Hextall huvitettuna. "Mutta mitä te teette
kaikella tuolla tiedon paljoudella, Styler?"
Sihteeri, joka antoi viimeistä kiilloitusta suurille ja ulkoneville
korvilleen, alkoi hymyillä. Hymy sai alkunsa huulien keskustasta
ja laajeni sitten asteittain, kunnes se verkalleen paljasti suuret
haikalan hampaat. Hextallille juolahti vaistomaisesti mieleen
Eläintieteellisen puutarhan altaassa kitaansa avaava alligaattori.
"Ah, sittenpä nähdään, sir", vastasi Styler häveliäästi. "Perästä
kuuluu! Roomaa ei ole luullakseni päivässä rakennettu, tohtori Hextall.
Minulta ei puutu kunnianhimoa, sir, ja -- täällä tulee esimies."
Säteillen mielihyvästä Hextallille, tuli huoneeseen pieni, lihava,
pyöreäkasvoinen herra, kultasankaiset silmälasit lauhkeakatseisten
silmiensä edessä. Hän näytti miltei kunnianarvoiselta huolimatta
siitä seikasta, ettei hän ilmeisestikään ollut vielä kolmeakymmentä
vuotta vanhempi. Hän oli puettu peruukkiin ja viittaan, peruukki
hieman vinossa ja viitta nostettuna sykkyrään valkoisella kädellä,
ja hän näytti lauhkeatapaisimmalta mieheltä mikä koskaan oli
vaihtanut sävyisiä sukkeluuksia lainopillisen pilailijan kanssa.
Hänen ulkomuodostaan päättäen ei kukaan olisi arvannut, että herra
John Smithillä oli rikosasioihin nähden sama maku kuin hänen
sihteerilläänkin.
"Halloo, Hextall!" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä lauhkea ja sävyisä
kuin hänen katseensakin. "Enpä odottanut tapaavani sinua täältä. Mikä
sinut on tänne tuonut?"
"Asia, joka miellyttää sinua", vastasi Hextall. "Eräs -- juttu."
"Senpä minä arvasin jo sinut nähdessäni", huomautti Smith. Hän heitti
viitan yltään, antoi peruukin Stylerille, istuutui nojatuoliin ja veti
savukekotelon esille. "Jotakin alaasi kuuluvaa?" hän tiedusti sihteerin
poistuttua. "Ja se on tietenkin erittäin tärkeä. Muutoin sinä et
olisikaan täällä; luultavasti olisit odottanut kunnes olisi tavattu.
Ota savuke ja kerro mitä se on."
Hän sijoittautui paremmin istuimelle, nojasi päänsä mukavasti tuolin
täytettyyn selkänojaan, sulki kultasankaisten silmälasien verhoamat
silmänsä ja kuunteli keskeyttämättä Hextallin kertomusta. Kun se
oli päättynyt, heitti hän pois savukkeensa, riisui silmälasinsa ja
kohottautui istuimellaan. Lauhkeat siniset silmät välähtivät äkkiä
tarkkaaviksi.
"Tuohan on syvästi mielenkiintoista, Hextall", hän sanoi. "Se herättää
-- mielenkiintoani. Se on jo paljon myönnetty. Jutun pinnallisten
tosiasiain takana on paljon muuta."
"Niinkö luulet?" kysyi Hextall väkinäisesti. Hän oli puolittain
toivonut, että Smith olisi jutulle hymähtänyt ja nauranut. "Sinä siis
arvelet asiaa suuremman huomion arvoiseksi?"
"Oh, varmastikin! Pelkäänpä, että sinun on tartuttava siihen niin
vakavasti kuin tuolle nuorelle neidille vakuutitkin", vastasi
Smith levollisesti hymyillen. "Ja kun minä tunnen sinun hieman
ritarillisuuteen taipuvan luonteesi, niin olenpa varma, että sen tulet
tekemäänkin. Nyt minä teen pari huomautusta. Kaikkein ensiksi tuon
nuorten kreikkalaisten kertomuksen suhteen. Kun minä satun olemaan
manchesterilainen, niin ei ole ollenkaan ihme, että minä tunnen
nuo veitikat -- ainoastaan tunnen heidät -- minä kohtasin molemmat
ollessani viimeksi Manchesterissa. Nuori Victor on vanhan suurkauppiaan
Antonio Demetriadin veljenpoika -- hän on äskettäin saapunut siihen
liikkeeseen Ateenasta ja on hiukan taipuva hurjasteluun. Toinen
poikanen on säännöllisempää lajia. Jos George Chimbouloglos sanoo
olevansa varma, että hän näki tuon Kestevenin yrittävän ampua neiti
Paquitaa, niin voit olla vakuutettu, että hän näki -- jotakin
sellaista."
Hextallin kasvot synkistyivät ja hän huokasi syvään.
"Silloin -- hän on vaarassa?" mutisi hän.
"Minä sanoisin, hän ja hänen molemmat veljensä ovat uhatut --
Kestevenin puolelta", vastasi Smith yksinkertaisesti. "Seuraava kysymys
on -- miksi? Se on saatava selville."
"Kerroinhan minä sinulle, mitä kamaripalvelija Fowler sanoi", huomautti
tohtori Hextall. "Kukaan ei tunne Kesteveniä."
"Ei kukaan niistä, jotka Fowler tuntee", oikaisi Smith. "Mutta Fowlerin
maailma on rajoitettu hänen kaltaisiinsa -- Fowlerin miestoverien
herroihin. Joku kyllä tuntee Kestevenin. Haluatko saada minut avuksesi?"
"Jos sinä suostut!" huudahti Hextall. "Minä tiedän, että kunhan sinä
vain ryhdyt, niin teet sen perusteellisesti. Mutta -- mitä me voimme
tehdä?"
Smith hymyili ja sytytti uuden savukkeen.
"Enpä arvioisi kykyäni paljoksikaan, ellen voisi jotakin saada aikaan",
hän vastasi. "Meidän on saatava selville Kestevenistä -- kuka hän on.
No, voitko sinä luottaa tuohon palvelijaan, Fowleriin?"
"Luullakseni", virkkoi Hextall. "Hän ei varmastikaan pidä Kestevenistä."
"Voisitko saada Fowlerin tulemaan tänä iltana asuntoosi tunnin ajaksi?"
kysyi Smith. "Sinä voit? Hyvä -- järjestä kello yhdeksäksi. Minä
lähetän Stylerin häntä kohtaamaan. Jätä sinä heidät kahdenkesken. Ja
pyydä sinä Fowleria tuomaan, jos mahdollista, Kestevenin ja Darrellin
valokuvat."
"Styler!" huudahti Hextall. "Aiotko panna hänet työhön?"
"Minä aion panna työhön nerokkaimman vainukoiran minkä tunnen", vastasi
Smith. "Jätä se minun huolekseni! Mentyäsi minä selostan omalla
tavallani Stylerille kertomasi ja lähetän hänet pakinoimaan Fowlerin
seurassa tänä iltana. Sen jälkeen ryhtyy Styler omalla tavallaan
ottamaan selvää Kestevenistä. Mutta -- hän kyllä tulee onnistumaan."
"Luuletko niin?" kysyi Hextall puolittain epäillen.
"Siitä lyön veikkaa uuden silinterihattuni!" vastasi Smith. "Eikä hän
siinä kauan viivy."
"Mutta oletahan, ettei hänestä ole mitään selville saatavissa?"
huomautti Hextall.
Smithin kasvot kävivät harkitseviksi.
"Hyvä ystäväiseni!" hän sanoi. "Noh -- noh! Jokaisesta ihmisestä on
jotakin selville saatavissa. Missä on sinun tietosi ihmisluonteesta?
Jätä Styler tuohon hommaan. Se asia on siis päätetty. Nyt me tulemme
kysymykseen numero kaksi -- se koskee neiti Paquitaa. Hän näyttää
nykyään olevan huolellisessa hoidossa -- joku hoitajattarista on aina
hänen seurassaan?"
"Aina", vastasi Hextall.
"Se on oikein hyvä", virkkoi Smith. "Kuinka pian hänet voidaan siirtää
Lynne Courtiin?"
"Oh -- kolmen päivän kuluttua."
"Se on myös hyvä. Nyt sinun on noudatettava ohjeitani. Sinun itsesi
on vietävä neiti Paquita sinne -- sinähän suoritat tuon matkan
autolla vajaassa kahdessa tunnissa -- ja sitten, sinä silmäilet
siellä paikkoja. Mutta -- tärkeämpi kuin tuo -- on vakuuttaa hänelle,
että hänen on ainakin jonkun aikaa pidettävä nuo kaksi hoitajatarta.
Heidän on matkustettava hänen seurassaan. Sinun on annettava heille
tiukka määräys, että jonkun heistä, kunnes toisin määrätään, on häntä
pidettävä silmällä alituisesti -- alituisesti. Ymmärräthän, yöllä
ja päivällä. Huolehdithan siitä? -- voithan täysin luottaa noihin
hoitajattariin?"
Hextall muisti Paquitan äskeisen sydänyöhairahduksen. Silloin hän ei
ollut paljoakaan välittänyt hoitajattarestaan. Mutta mietittyään hän
päätteli, että Paquita oli nyt paljon tottelevaisempi, joten hän uskoi
tämän noudattavan hänen määräyksiään.
"Hyvä on", hän vastasi. "Minä huolehdin siitä. Häntä vartioidaan yöllä
ja päivällä."
"Mainiota -- että niin teet", sanoi Smith. "Minä annan sinulle nämä
ohjeet tarkoituksella. Samassa mielessä minä vaadin sinua matkustamaan
potilaasi seurassa Lynne Courtiin. Minä tahdon, että sinä näet tuon
pienen veljen, josta hän on puhunut."
"Niinkö?" tiedusti Hextall ihmetellen. "Minkä tähden?"
"Sinä olet nähnyt neiti Paquitan; sinä olet nähnyt vanhemman veljen;
nyt sinun on nähtävä nuorempikin. Minä haluan, että sinä otat huomioon,
onko hän terve poikanen; kuka on hänen hoitajansa; kaikki mitä satut
hänestä ja hänen oloistaan huomaamaan. Älä välinä minkätähden, -- mutta
anna minulle palattuasi selostus havainnoistasi."
"Minä en tiedä mihin sinä pyrit", sanoi Hextall, "mutta minä tottelen
sinua".
"Minä tiedän mihin pyrin. Samalla kun sinä toimitat näitä asioita,
tulen minä tekemään jotakin muuta -- tutustumaan läpikotaisin
Tress-suvun historiaan ja asianhaaroihin, joiden perusteella nämä
nuoret saavuttivat nykyisen rikkautensa. Onpa hyvä asia, Hextall, että
tämänluontoisissa tapauksissa sinun ja minun laiseni suojelusenkelit
voivat penkoa asiat selviksi -- ja tässä erikoistapauksessa varsinkin.
Minä luulen tuon nuoren väen kaipaavan suojelusta. Mutta onko sinulla
aavistustakaan, mihin tuo nuori aasi Darrell on joutunut?"
"Ei vähäistäkään! Mutta tietenkin hän on Kestevenin seurassa."
"Oh, tietysti! Mutta mitäs tuosta! Joko he itse tahi tiedot heistä
kyllä aikoinaan saapuvat. Ja nyt olemme tehneet kaikki mitä
nykyhetkellä on ollut tehtävissä, joten sinä voit poistua järjestämään
Fowlerin ja Stylerin kohtausta kotiisi kello yhdeksältä tänä iltana.
Kun sitten olet vienyt neiti Paquitan ja hänen hoitajattarensa Lynne
Courtiin, niin tule takaisin ja anna minulle selostus."
Hextall otti aina John Smithin sanat vakavalta kannalta, joten hän
nousi tottelevaisesti ja astahti ovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi,
rohkeni hän vielä tehdä erään kysymyksen.
"Onko minun jätettävä Styler ja palvelija yksin?"
"Ehdottomasti -- äläkä jälkeenpäinkään tee Stylerille mitään
kysymyksiä", vastasi Smith suopeasti hymyillen. "Stylerin omituiset
menettelytavat ovat niinkuin myyrän, eikä hän, kuten muutkaan myyrät,
halua tulla nähdyksi penkoessaan maanalaista käytävää. Hän kuitenkin
poikkeaa myyrästä eräässä tärkeässä suhteessa -- hän ei hävitä työnsä
todistuksia. Nyt sinä poistut ja jätät asiat minulle."
Hextall palasi West Endiin ja tapasi Fowlerin ja järjesti hänen
kanssaan kohtausta koskevat seikat, erikoisesti painostaen, että oli
pidettävä asia salaisuutena. Kuten hän oli odottanutkin, tapasi hän
palvelijan valmiina ja halukkaana ryhtymään vaikka mihin juoneen
Kesteveniä vastaan; kävi ilmi, että hänellä oli useampia riita-asioita
ratkaistavana tuon olennon kanssa, joten hän oli hyvinkin iloinen
saadessaan aloittaa leikin. Mitä sitten hänen ja Stylerin välisessä
neuvottelussa tuona iltana ilmeni, sitä ei Hextall tietänyt,
mutta hän sattui näkemään heidät poislähtiessä eteisessään ja,
päättäen määrätystä välkkeestä palvelijan silmissä ja teikaroivasta
tyytyväisyyden ilmeestä sihteerin omituisilla kasvoilla, hän kuvitteli,
että heidän salainen keskustelunsa oli tuottanut kumpaisellekin
nautintoa.
VII
VARHAISET AAMUN SÄHKÖSANOMAT
Viimeistellessään seuraavana aamuna pukeutumistaan, kuuli Hextall
vuokra-auton pysähtyvän ovensa eteen, ja katsahdettuaan akkunasta, hän
näki John Smithin laskeutuvan siitä erään kookkaan, yksinkertaisesti
puetun keski-ikäisen naisen seuraamana. Nopeasti hän päätti
pukeutumisensa ja kiirehti vastaan, tavaten vieraansa eteisessään.
"Pari sanaa kanssasi", sanoi Smith. "Tämä on sairaanhoitajatar
Palliser. Salli hänen istua jossakin odotushuoneessasi muutama
minuutti, kunnes me puhelemme. Kuulehan nyt", hän jatkoi heidän
päästyään kahden vastaanottohuoneeseen. "Tuo nainen tuolla on täysin
koulutettu ja asianmukaisesti laillistettu sairaanhoitajatar. Hän on
myös minun arvokkaimpia avustajiani."
"Ja-ha!" myönsi Hextall, joka jo huomasi mitä Smith tarkoitti. "Ja sinä
tahdot --"
"Minä tahdon, että sinä viet hänet yhtenä potilaasi hoitajattarena
Lynne Courtiin. Sinähän voit helposti päästä vapaaksi yhdestä
nykyisestä hoitajattaresta ja ottaa Palliserin hänen tilalleen. Tee
se herättämättä mitään epäilyksiä tuossa toisessa hoitajattaressa.
Mitä hoitajatar Palliseriin tulee, niin hän kyllä pitää hyvän huolen,
ettei herätä kenessäkään epäilyksiä -- hän on niin älykäs kuin sillä
koulutuksella suinkin voi olla. Minä olen käyttänyt hänen palveluksiaan
ennemmin -- usean kerran. Sinun on ainoastaan järjestettävä hänen
kanssaan -- no -- milloin hänen on saavuttava sairaan luokse."
"Luullakseni sinä haluat hänet toimeen, että hän voisi antaa sinulle
tietoja?" virkkoi Hextall.
"Aivan niin -- varsinkin sen jälkeen, mitä Styler kertoi minulle eilen
illalla. Hän sai Fowlerilta tietoonsa paljon sellaista, mitä sinä et
olisi saanut. Mutta älä välitä siitä nyt. Järjestä sinä tämä asia ja
vie neiti Paquita kahden hoitajattaren kanssa Surreyhin -- milloin se
voi tapahtua?"
"Ylihuomenna", vastasi Hextall arvelematta. "Iltapäivällä."
Hänellä ei ollut vaikeuksia Smithin toivomusten toteuttamisessa.
Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli
ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden
ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi
tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja
Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko
matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti.
Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän
miettiväksi, jopa melkein synkäksi.
"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon,
joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla -- ylhäällä
metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi -- ja
nyt ei niin käynytkään."
"Miksi?" kysyi Hextall.
"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi.
"He saattavat olla siellä -- Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin
on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä
tapauksessa --"
"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he
ovat -- no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."
Paquita huokasi.
"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi
hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon
voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen -- heti
paikalla?"
"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä
olen aina tavattavissa, tiedättehän."
Lynne Courtissa ei ollut Darrellia eikä Kesteveniä. Ja itse Lynne
Court, vanha, harmaaseinäinen ja puolittain hirsistä rakennettu
aateliskartano, joka sijaitsi kuusipuiden keskellä Sussexin tasangon
yläpuolelle kohoavan mäki jonon rinteellä, näytti Hextallista
ainoastaan rauhanajatuksia herättävältä.
Rakennus itsessään oli vanhanaikainen ja kuvankaunis; sen puutarhat
ja leikkikentät olivat ihanat: eteläiseltä parvekkeelta vilahti
silmiin Englannin kanaali; koko paikka oli sellainen, missä saattoi
elää unelmoiden elämänsä. Nähtävästi Paquita huomasi mitä hänen
seuralaisensa ajatteli, joten hän, heidän saavuttuaan taloon, kääntyi
hänen puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä:
"Se on ihana ja kaikki olisi hyvin -- ellei olisi -- te tiedätte mitä.
-- Tässä on minun pieni veljeni, Ronnie."
Kuuliaisena John Smithille antamalleen lupaukselle, katsoi Hextall
mielenkiintoisesti poikaan, joka saapui juosten tervehtimään
sisartaan. Hän oli sievä, terveennäköinen seitsemän vanha, valpas
ja vilkasluontoinen poikanen. Hextall kuvitteli, että espanjalaisen
rodun merkit ilmenivät hänessä selvempinä kuin sisaressa ja veljessä.
Silminnähtävästi hänessä ei ollut mitään vikaa ruumiillisesti tahi
henkisesti, joten Hextall kohdisti huomionsa poikaa seuranneeseen
nuoreen naiseen, solakkaan, sievännäköiseen, päättävän vakavaan
ja kunnolliseen, jonka Paquita hänelle esitti neiti Brockiksi,
kotiopettajattareksi. Näiden kahden taakse, oven lähettyville,
oli kerääntynyt muutamia ylimpiä palvelijoita, kuten arvokas
taloudenhoitajatar, vakavakasvoinen isännöitsijä, lakeija tahi
pari, kaikki ilmeisesti iloissaan nuoren emäntänsä näkemisestä.
Muutamassa minuutissa sai Hextall vaikutuksen suuresta mukavuudesta
ja yltäkylläisyydestä -- suuri talo, joukottain palvelijoita, kaikki
nykyajan mukavuudet mitä vain sydän saattoi vaatia, hyvin rasvattu
perhekoneisto, josta, ulkonaisesti, ei puuttunut mitään. Ja tämän nuori
isäntä oli poissa, reuhaamassa ja mässäämässä -- missä?
Paquita, pontevana huolimatta äskeisestä tapaturmasta, tahtoi itse
saattaa hoitajattaret heille kuuluviin huoneisiin. Hextall jäi hetkeksi
yksinään kirjastoon, joka sijaitsi rakennuksen eteläisessä sivussa. Hän
oli miettimässä miten tämä kaikki tulisi päättymään, kun Paquita palasi
hänen luokseen koko lailla huolissaan. Hän sulki oven perässään ja vei
Hextallin erääseen akkunasyvennykseen.
"Ronnie kertoi minulle jotakin kummallista", hän sanoi. "Hän kertoi
toissailtana nähneensä Kestevenin!"
"Kestevenin! Missä?" huudahti Hextall.
Paquita katsahti oveen ja alensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä kerron mitä hän sanoi minulle", virkkoi Paquita. "Hän on näppärä
poika ja hänellä on ikäisekseen kyllin älyä säilyttämään asiat omana
tietonaan. Hän sanoo, että toissailtana -- joku ilta sitten -- hän ei
vuoteeseen käytyään voinut nukkua, joten hän nousi ylös ihailemaan
akkunasta kuutamoa. Ja parvekkeella, lähellä marjakuusta, hän näki
Kestevenin -- neiti Brockin seurassa."
"Kotiopettajattaren!"
"Niin. Hän johtui kertomaan tämän minulle kuullessaan minun kysyvän
taloudenhoitajattarelta tokko herra Tress tahi herra Kesteven ovat
tahi ovat olleet täällä senjälkeen kun minä poistuin. Kun hän vastasi
kielteisesti, niin Ronnie veti minut syrjään ja kertoi tuon. Ja nyt
se tuottaa minulle huolta, koska juuri Kesteven hankki neiti Brockin
meille. Minä tarvitsin kotiopettajatarta Ronnielle, ja hän toi neiti
Brockin."
"Ettekö arvele pojan erehtyneen?" kysyi Hextall äänettömyyden jälkeen.
"En! Minä olen varma, ettei hän ole erehtynyt. Ronnie on hyvin
tarkkanäköinen. Mitä minun on tehtävä? Onko minun kysyttävä neiti
Brockilta, mitä Kesteven täällä teki?"
Hextall pohti nopeasti asiaa.
"Ei!" hän vastasi. "Älkää! Odottakaa. Katsokaahan!" hän jatkoi
vakuuttavasti. "Minä tahdon, että te tunnette itsenne täysin
levolliseksi niin kauvan kuin nuo kaksi hoitajatarta ovat luonanne.
Olkaa hyvä ja totelkaa heitä -- minun mielikseni. Jos milloin hyvänsä
tarvitsette minua, niin on teidän ainoastaan sähkötettävä, jolloin minä
ilmestyn tänne niin pian kuin auto vain kuljettaa. Kaikissa tapauksissa
minä tulen tänne teitä katsomaan ylihuomenna -- lääkärinä, tiedättehän."
"Minä en pelkää omasta puolestani", vastasi Paquita. "Minä ihmettelen,
missä minun onneton veljeni on. Tietenkin minä tiedän, mitä tapahtuu.
Hän ilmestyy takaisin päivän tahi parin kuluttua katuvana ja
onnettomana, koska jätti minut Lontoossa, ja hän tulee lupaamaan
parannusta, ja sitten Kesteven tulee uudelleen näyttämölle, jolloin --
mutta mitäpä hyödyttää puhua? Tulkaa ottamaan hieman teetä."