Alec-tohtori ei tullut, mutta tuli ikäviä uutisia; Rose arvasi sen
heti, kun näki Plenty-tädin nilkuttavan alakertaan myssy vinossa,
kasvot kalpeina heiluttaen kirjettä kädessään ja hokien levottomana:
-- Voi poikani, poikani! Sairaana, enkä minä ole siellä hoitamassa
häntä! Kuumetaudissa ja niin kaukana! Mitä nuo lapset osaavat tehdä?
Miksi päästin Alecin lähtemään?
Rose sai hänet olohuoneeseen ja luki vanhan neidin vaikeroidessa
kirjeen, jonka Febe oli lähettänyt tädille, jotta tämä ilmoittaisi
varovasti Roselle.
"_Rakas Plenty-neiti!_ Lukekaa ensin itseksenne tämä kirje ja
kertokaa sitten pikku emännälleni niin kuin parhaaksi näette.
Tohtori on hyvin sairaana, mutta minä olen hänen luonaan enkä
jätä häntä hetkeksikään, ennen kuin hän on ihan terve. Luottakaa
minuun älkääkä hätäilkö, sillä teemme kaikkemme. Tohtori ei
antanut ilmoittaa teille aikaisemmin, sillä hän pelkäsi, että
koettaisitte lähteä tänne terveytennekin uhalla. Se on todella
turhaa, sillä tarvitaan vain yksi hoitajatar, ja minä tulin
ensiksi, älkää sen vuoksi antako Rosen tai kenenkään muunkaan
riistää minulta oikeuttani.
Tohtorin sairaus on koleran tapaista kuumetautia. Kukaties
mistä hän on saanut tartunnan, ehkä siirtolaisraukoista, jotka
hän tapasi vieraaseen kaupunkiin eksyneinä ja toimitti oikeaan
paikkaan. Tauti puhkesi aivan äkkiä, ja ennen kuin todettiin mitä
se oli, minä tulin hänen luokseen. Sen jälkeen oli myöhäistä
lähettää minut pois.
Kertokaa Roselle, että ennen kuin menetti tajuntansa tohtori
muisteli häntä. "Älkää antako Rosen tulla tänne. Varokaa
lemmikkini terveyttä." Totelkaa tohtoria ja pysykää kotona
turvassa, Jumalan avulla minä tuon Alec-sedän aikanaan terveenä
sinne. Mac auttaa kaikessa missä voi, ja hän on ilmoittanut
asiasta isälleen. Meillä on parhaat lääkärit, ja kaikki sujuu
niin hyvin kuin toivoa sopii, kunnes kuume on käännekohdassaan.
Rakas Plenty-täti, rukoilkaa tohtorin puolesta ja myös minun
puolestani, että suoriutuisin onnellisesti tästä tehtävästä.
_Uskollinen ja rakastava Febenne_."
Kun Rose laski kirjeen käsistään lamaantuneena, hän huomasi, että
vanha neiti oli jo lopettanut vaikerruksen ja rukoili sydämensä
pohjasta. Rose painoi kasvonsa ristittyihin käsiin hänen helmaansa,
eikä kumpikaan puhunut eikä itkenyt muutamaan hetkeen. Sitten
tytöltä pääsi tukahdutettu nyyhkytys, ja Plenty-täti veti Rosen pään
rinnalleen.
-- Koeta kestää, karitsaiseni, koetetaan kestää. Jumala ei ota häntä
meiltä, olen siitä varma.
-- Mutta minä tahdon auttaa. Minun täytyy mennä, täti, minun täytyy
vaarasta huolimatta, huusi Rose kadehtien Febeä, joka sai ensiksi
asettua vaaralle alttiiksi miehen puolesta, joka oli ollut heille
kummallekin kuin isä.
-- Sinä et voi lähteä, kultaseni, siitä ei ole mitään hyötyä, ja
Febe on oikeassa, kun pyytää meitä pysymään poissa. Minä tunnen nuo
tropiikkitaudit, ne tarttuvat usein hoitajattareen hyvinkin ankarina.
Febe on hyvä tyttö, hän seisoo paikallaan rohkeana ja järkevänä eikä
päästä Macia liian lähelle. Parempaa hoitajaa Alec ei voisi saada,
sanoi Plenty-neiti kiihtyneenä.
-- Nyt sinäkin alat tuntea hänet ja antaa hänelle oikean arvon. Mutta
onko hänen sairastuttava ja kuoltava, ennen kuin me opimme tekemään
oikeutta hänelle! vaikeroi Rose.
-- Jos hän tuo Alecin kotiin, en enää ikinä sano poikkipuolista
sanaa. Hän saa mennä naimisiin vaikka jok'ainoan veljenpoikani kanssa
jos vain tahtoo! huudahti Plenty-täti tuntien, ettei mikään palkka
olisi Feben vaivojen arvoinen.
Rose oli vähällä taputtaa käsiään, mutta rupesikin vääntelemään
niitä muistaessaan, ettei taistelu ollut vielä ohi ja että oli liian
aikaista jakaa palkintoja.
Ennen kuin hän ehti puhua, Mac-setä ja Jane-täti kiiruhtivat
huoneeseen, sillä Macin kirje oli tullut yhtaikaa Feben kirjeen
kanssa, ja koko suku joutui synkän surun valtaan ajatellessaan, että
Alec-setä oli vaarassa. Hänen veljensä päätti heti matkustaa hänen
luokseen, ja Jane-täti vaati päästä mukaan, vaikka kaikki olivat
yhtä mieltä siitä, ettei nyt voinut kuin odottaa ja antaa Feben
seistä paikallaan niin kauan kuin hän kesti, sillä oli myöhäistä enää
suojella häntä tartunnalta.
Perheessä vallitsi kova kiire ja sekasorto, kunnes apuunlähtijät
saatiin matkaan. Plenty-tädin sydän oli murtua kun hän ei voinut
lähteä mukaan, mutta hän tunsi olevansa liian raihnainen ollakseen
hyödyksi. Rose ei ollut yhtä alistuvainen, vaan hautoi ensin hurjia
suunnitelmia lähteä yksin ja tunkeutua väkisin paikkaan, joka
oli hänen ajatustensa keskipisteenä. Mutta ennen kuin hän ehti
ryhtyä mihinkään, alkoivat taas Myra-tädin sydämentykytykset niin
huolestuttavasti, että niistä kerrankin oli jotain hyötyä. Rose sai
yllin kyllin työtä noudattaessaan hänen viimeisiä määräyksiään ja
lievittäessään hänen kuolinvuoteensa tuskia, sillä jokainen kohtaus
oli hengenvaarallinen, kunnes potilas vaati teetä ja paahtoleipää;
silloin toivo oli taas sallittua ja toipuminen alkoi.
Kului muutamia levottomia viikkoja toivon ja pelon tuskastuttavasti
vaihdellessa. Elämä ja kuolema taistelivat saaliista, ja useammin
kuin kerran kuolema näytti päässeen voitolle. Mutta Febe seisoi
paikallaan uhmaten vaaraa.
Vihdoin oli pitkän valvomisen palkkana onnellinen aamunkoitto.
Alec-tohtori sanoi myöhemmin, että Febe piti häntä elossa
tahdonvoimallaan ja että noina pitkinä hetkinä, jolloin hän näytti
makaavan tiedottomana, hän tunsi voimakkaan lämpimän käden vetävän
häntä pois vinhan virran pyörteestä. Feben elämän onnellisin hetki
oli se, jolloin setä tunsi hänet, katsoi häneen hymyn varjo syvälle
painuneissa silmissään ja koetti sanoa entiseen reippaaseen tapaansa:
-- Kerro Roselle, että olen voiton puolella, kiitos siitä sinun
ponnisteluillesi, lapseni.
Febe vastasi hyvin hiljaa, kohensi tyynyä ja näki hänen vaipuvan
taas uneen. Silloin hän pujahti toiseen huoneeseen aikoen kirjoittaa
hyviä uutisia, mutta hän ei voinutkaan muuta kuin heittäytyä tuolille
ja purkaa helpotuksensa kyyneliin. Mac löysi hänet siitä ja hoivasi
niin, että hän taas saattoi asettua paikalleen ja sillä aikaa Mac
juoksi lähettämään kotiin sähkösanoman, joka sai pikku Jamien
ehdottamaan riemunpuuskassaan, että soitettaisiin kaikkia kaupungin
kelloja ja ammuttaisiin kanuunalla kunnialaukauksia.
-- Pelastettu, kiitos Jumalan ja Feben.
Siinä kaikki. Koko suku olisi halunnut rynnätä paikalle
vakuuttuakseen asiasta, ja vain Macin kauheat uhkaukset, lääkärin
ankara kielto ja Feben hartaat pyynnöt saivat Plenty-neidin, Rosen
ja Jessie-tädin pysymään kotona -- muuten Feben vaivannäkö ja koko
eristäytyminen olisivat menneet hukkaan.
Keventääkseen mieltään ja kestääkseen odotuksen Plenty-täti ja Rose
panivat toimeen perusteellisen kevätsiivouksen. Vaikka talo olisi
ollut isonrokon saastuttama, ei sitä olisi voitu perinpohjaisemmin
pestä, tuulettaa ja puhdistaa. Niin aikaista kuin vielä olikin,
kaikki matot kiskottiin irti, ikkunaverhot otettiin alas, tyynyt
paukutettiin puhtaiksi ja joka sopukka käännettiin nurin, kunnes
missään ei enää näkynyt tomunhiventä, vetelehtivää roskaa tai
kärpästä kesän jäljiltä. Sitten he taas istuutuivat lepäämään
talossa, joka nyt oli niin siisti, että siellä tuskin uskalsi
liikkua, ettei loistava järjestys vain rikkuisi.
Oli huhtikuun loppupuoli, ennen kuin kaikki oli valmiina ja
poissaolijoiden tarpeellinen eristysaika päättynyt. Näytti
tulevan aikainen kevät, niin että Alec-setä saattoi vaaratta
palata matkaltaan, josta oli ollut tulla hänen viimeisensä. Oli
tuiki mahdotonta estää perheen jäseniä tulemasta tuohon tärkeään
tilaisuuteen. Heitä tuli joka ilmansuunnalta, vaikka kuinka oli
kielletty, potilas näet oli vielä hyvin heikko eikä sietänyt
mitään kiihdyttävää. Kuin tuuli olisi kuljettanut iloisen uutisen:
Jem-setä saapui satamaan edellisenä iltana. Will ja Geordie ottivat
lomaa omalla vastuullaan, Steve olisi tarpeen tullen uhmannut
koko yliopistoa, ja Mac-setä ja Archie päättivät antaa palttua
liikeasioille.
Tädit olivat tietysti kaikki paikalla, he varoittelivat toisiaan
pysymään levollisina ja puhua papattivat innoissaan ja jännittyneinä.
Mutta täysimmillään oli Rosen sydän; hän järjesteli kevätkukkia
huoneisiin hyvin hiljaisena mutta niin onnea säteillen, että tädit
katselivat häntä ja kuiskailivat toisilleen:
-- Voisiko taivaan enkeli olla suloisempi?
Jos enkeleillä koskaan on vaalean vihreä puku ja lumikelloja tukassa,
kasvoissa seesteistä iloa ja silmissä tähtien hohdetta, silloin
Rose todella oli kuin enkeli. Tänä valoisana päivänä elämä tuntui
hänestä rikkaalta: setä, ystävä ja rakastettu palasivat yhdessä hänen
luokseen.
Eteishallin muotokuvien joukossa oli tohtorin kuva, jonka Charlie on
tehnyt eräänä innoituksen hetkenään kohta tohtorin ulkomaanmatkan
jälkeen. Se oli vain värikynäpiirros, mutta ihmeen eloisa ja
huolellisesti viimeistelty. Se oli nyt kunniapaikalla vihreiden
köynnösten ympäröimänä, ja suuressa intialaisessa maljakossa sen alla
hehkui kimppu Kittyn lähettämiä ansarikukkia. Rose järjesteli vielä
niitä vieressään Duke, kun pyörien ratina lennätti hänet ovelle. Rose
oli aikonut lausua ensimmäiset tervetuliaissanat ja saada ensimmäisen
syleilyn, mutta kun hän näki vaunuissa sedän muuttuneet kasvot ja
näki miten voimaton tämä oli poikien kantaessa häntä ylös portaita,
Rose pysähtyikin paikoilleen, kunnes Febe sulki hänet syliinsä
kuiskaten itkun ja ilon sekaisella äänellä:
-- Tein sen sinun tähtesi, kultaseni!
-- Febe, älä koskaan enää sano, että olisit minulle mitään velkaa!
En ikinä voi palkita sinua tästä, sai Rose vain sanotuksi, kun he
seisoivat hetken poski poskea vasten.
Plenty-tätikin oli kuullut pyörien äänen, ja kun kaikki
ryntäsivät pystyyn, hän sanoi niin pontevasti kuin äärimmäiseltä
mielenliikutukseltaan saattoi asettaen silmälasinsa nurinpäin
nenälleen ja ottaen pitsiröyhelön nenäliinan sijasta käteensä:
-- Seis! Te kaikki jäätte tänne ja minä otan Alecin vastaan.
Muistakaa että hän on heikko, ja olkaakin rauhallisia, ihan yhtä
rauhallisia kuin minäkin.
-- Hyvä on, täti, tietysti, kuului myöntyväistä mutinaa, mutta
oli yhtä mahdotonta totella käskyä kuin saada höyhenet pysymään
paikoillaan tuulessa, ja vastustamaton voima veti koko joukon
eteishalliin, missä Plenty-täti toteutti rauhallisuusmääräystään
liehuttamalla hurjasti röyhelöä ja syöksymällä Alecin syliin nauraen
ja itkien niin hillittömästi, ettei Myra-tätikään olisi saanut
parempaa aikaan.
Mutta kyynelehtivä ilojuhla oli pian ohitse, eikä mitään vahinkoa
näyttänyt tapahtuneen. Heti saatuaan kätensä vapaiksi Alec-setä
veti Feben esiin ja sanoi Pienty-tädille vakavasti, isällinen hohde
laihoilla kasvoillaan:
-- Ilman tätä kelpo tyttöä en olisi koskaan päässyt teidän
tervetuliaisjuhlaanne. Rakasta häntä minun tähteni.
Silloin vanha neiti esiintyi suurenmoisesti. Hän kääntyi Febeen päin,
kumarsi harmaata päätään, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi ääni
katumusta ja hellyyttä värähdellen:
-- Minä olen ylpeä, kun voin rakastaa häntä hänen itsensä tähden.
Pyydän sinulta anteeksi tyhmiä ennakkoluulojani ja todistan
vilpittömyyteni sillä, että -- missä se poika nyt on?
Läsnä oli kuusi poikaa, mutta oikea osui juuri oikealle paikalle
oikealla hetkellä, ja Plenty-täti pani Feben käden Archien käteen
koettaen lausua jotain sopivan juhlallista, mutta ei voinut, siksi
hän vain syleili molempia ja nyyhkytti:
-- Jos minulla olisi tusina veljenpoikia, antaisin ne kaikki sinulle,
ja tanssisin häissä, vaikka minulla olisi reumatismi jokaisessa
jäsenessäni.
Se olikin parempaa kuin juhlapuhe, sillä kaikki purskahtivat nauruun,
ja Alec-tohtori ajelehti sohvalle hilpeän ilon laineilla. Hänen
sinne päästyään Mac otti johdon käsiinsä ja lääkäri näytti hänessä
tukahduttaneen runoilijan, kun hän määräsi huoneesta pois kaikki
paitsi Rosen ja Plenty-tädin.
-- Talossa täytyy olla hiljaista, ja sedän on päästävä levolle matkan
jälkeen. Niin että hyvästelkää nyt vain ja tulkaa huomenna uudelleen,
hän sanoi katsellen huolestuneena sohvan nurkassa kyyhöttävää setää,
kun neljä naista riisui tältä päällysvaatteita, kolme poikaa kilpaili
päällyskengistä, kaksi veljeä puristi vähän väliä kättä ja Myra-täti
pisti hajusuolapullon sedän nenän eteen milloin vain sai tilaisuuden.
Vaivoin saatiin talo hiukan tyhjennetyksi ja Plenty-tädin jäädessä
vartioimaan poikaansa Rose pujahti katsomaan, oliko Mac lähtenyt
muiden mukana. Iloisessa hälinässä he eivät vielä olleet puhuneet
mitään keskenään.
22