Uudenvuodenpäivänä Rose sai Macilta lahjan, joka yllätti hänet
kokonaan. Se oli pieni, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja,
jolla oli vaatimaton nimi "Lauluja ja sonetteja". Luettuaan sen yhä
kasvavalla ihmetyksellä ja ilolla Rose ei enää epäillyt tekijän
runoilijan lahjoja, sillä vaikkei hän ollut varsinainen tuntija, hän
oli lukenut paljon ja osasi erottaa hyvän huonosta.
Rosea viisaammat arvostelijat käsittelivät teosta, ja kun pari
kirjallisen maailman Jupiteria oli hyväksyvästi nyökäyttänyt päätään,
huomasi Mac tulleensa, ellei aivan kuuluisaksi, niin ainakin
melkoiseksi puheenaiheeksi. Toiset arvostelijat kiittivät, toiset
moittivat, ja jotkut löylyttivät pikku kirjaa varsin kovakouraisesti.
Se oli liian omaperäinen, jotta sen olisi voinut jättää huomiotta,
ja liian elinvoimainen kuoliaaksi kolhittavaksi, ja niin se selvisi
kahakasta entistä ehompana.
Mutta tähän meni aikaa, eikä Rose voinut kuin istua kotona ja lukea
kaikki arvostelut mitä käsiinsä sai. Mac kirjoitti harvoin eikä
sanaakaan itsestään, ja siksi Febe onki taitavasti häneltä tietoja ja
lähetti ne uskollisesti eteenpäin.
Oli hiukan merkillistä, että tyttöjen kirjeet sisälsivät pääasiassa
tietoja toistensa sulhasista, vaikka kumpikaan ei kysellyt mitään.
Febe kirjoitti Macista, Rose kertoi yksityiskohtaisesti Archiesta, ja
molemmat lisäsivät kuin ohimennen uutisia omista asioistaan, aivan
kuin niillä ei olisi ollut suurtakaan merkitystä.
Kirjeenvaihdosta oli enemmän iloa Febelle, sillä pian kirjan
ilmestymisen jälkeen Rose alkoi ikävöidä Macia kotiin ja ajatteli
mustasukkaisena noita uusia velvollisuuksia ja iloja, jotka
pidättivät tätä kaupungissa. Hän oli ylpeä runoilijastaan ja
riemuitsi ennustustensa täyttymisestä, sillä itse Plenty-tätikin
tunnusti katuen, että 'poika ei ole vallan tyhmä'. Koko suku oli
kuohuksissaan ruman ankanpoikasen odottamattoman onnistuneesta
ensilennosta.
Varsinkin Jane-täti oli hupainen jouduttuaan vastakuoriutuneen
runoilijan äidin asemaan. Hän oli kuin ylpeä mutta säikähtynyt kana,
jonka hautoma poikanen oli karannut veteen. Hän istui nenä kiinni
runoissa koettaen nauttia niistä, mutta epäonnistui täysin, sillä
elämä oli hänelle paljasta proosaa, ja hän vaivasi vain päätään
mietiskelemällä, mistä Mac oli mahtanut saada runoilijanlahjansa.
Hän käsitteli Macin tavaroita erittäin kunnioittavasti, säilytti
huolellisesti paperiliuskat, ettei yksikään kuolematon säe suinkaan
joutuisi hukkaan, ja silitti kulunutta samettitakkia hellästi, kun
kukaan ei ollut hymyilemässä äidinylpeydelle.
Mac-setä saattoi tuskin peitellä tyytyväisyyttään puhuessaan
pojastaan, ja hänestä alkoi tuntua, että Mac toisi loistoa koko
Campbellien suvulle. Steve riemuitsi hillittömästi ja kulki
ympäriinsä lausuen runo-otteita, kunnes kaikki kyllästyivät häneen.
Archie suhtautui asiaan viileämmin, hän jopa rohkeni huomauttaa,
että oli turhan aikaista riemuita. Macin ensimmäinen purkaus saattoi
olla hänen viimeisensäkin, sillä koskaan ei voinut aavistaa, mihin
hän seuraavaksi ryhtyi. Tädeillä oli tietysti oma näkemyksensä, ja
monta kupillista teetä juotiin myssyjen nyökytellessä tulevaisuuden
toiveille. Nuorempien poikien mielestä asia oli 'hyvin metka'. He
toivoivat, että Don jatkaisi ja saavuttaisi kunniaa niin pian kuin
mahdollista.
Alec-setä oli oikea nähtävyys, niin läpeensä tyytyväinen hän oli.
Ei kukaan muu kuin ehkä Rose saattanut aavistaa, kuinka ylpeä ja
mielissään setä oli kummipoikansa ensimmäisestä menestyksestä.
Hän kuljeskeli ympäriinsä taskussaan pieni kirja, hyräili uusia
laulunsäkeitä ja lainasi hartaana sonetteja, joita hän piti aivan
yhtä hyvinä ellei suorastaan parempina kuin Shakespeare konsanaan oli
kirjoittanut. Rose teki juuri samoin, siksi he usein lukivat yhdessä,
ja keskustellessaan Macin runoudesta, täysin vaarattomasta aiheesta,
he pääsivät molemmat selville, mitä Macin kotiin tultua tapahtuisi.
Mutta Mac ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan hämmästytti kotiväkeään
ottamalla osaa seuraelämään ja kunnostautumalla siinäkin. Hän kulki
katsellen ja arvioiden kaikenlaisia ihmisiä tarkkaavaisin silmin,
jotka likinäköisyydestään huolimatta näkivät sangen paljon. Kukaan ei
tiennyt millä tavoin hän aikoi hyötyä näistä havainnoistaan, sillä
hänen kirjeensä olivat lyhyitä, ja kysyttäessä hän vastasi tyynen
rauhallisesti:
-- Odottakaa kunnes selviän tästä; sitten tulen kotiin ja puhun
kaikesta.
Niinpä kaikki odottivat runoilijaa, kunnes suku alkoi kuohua enemmän
kuin jos kaikki pojat yhtaikaa olisivat ryhtyneet riimittelemään.
Alec-tohtori kävi kärsimättömäksi ja ilmoitti äkkiä lähtevänsä
L:iin katsomaan nuoria; Febekin näet niitti parhaillaan suurta
suosiota vanhoilla balladeilla, jotka olivat aina olleet hänen
mieliohjelmistoaan.
-- Lähdetkö mukaan, Rose, yllättämään tuon kunnianhimoisen parin? He
hankkivat kuuluisuutta sellaisella kiireellä, että unohtavat pian
kotoiset ystävänsä, ellemme välistä muistuta heitä, hän sanoi koleana
maaliskuun aamuna.
-- Ei, en lähde, kiitoksia vain. Minä jään tädin luo. Olisin vain
tiellä noiden hienojen ihmisten joukossa, vastasi Rose nyppien
kirjaston ikkunalla kukkivia kasveja.
-- Luuletko etteivät Febe ja Mac välittäisi nähdä sinua? setä kysyi
pannen pois kirjeen. Mac selosti siinä loistavasti erästä konserttia,
jossa Febe oli melkein ylittänyt itsensä.
-- En, mutta heillä on tietysti kovin kiirettä, aloitti Rose toivoen,
että olisi pitänyt kielensä kurissa.
-- No, miksi sitten? intti tohtori.
Rose oli hetken vaiti ja läpsäytti saksillaan poikki kaksi
kaunista kurjenpolvea kuin purkaakseen jollain tavoin patoutunutta
harmistumistaan. Se purkautui sanoiksikin, sillä aivan tahtomattaan
hän huudahti kiihkeästi:
-- Suoraan sanoen, kadehdin heitä molempia!
-- Varjelkoon! Mikäs nyt on? kummasteli tohtori. Rose pani pois
kastelukannun ja sakset ja seisoi hänen edessään hermostuneesti
sormiaan väännellen, kuten ennen lapsena tunnustaessaan jotain
pahantekoa, ja sanoi:
-- Setä, minun täytyy kertoa sinulle: minusta on viime aikoina tullut
oikein kateellinen, tyytymätön ja häijy. Ei, älä ole minulle kiltti,
vaan toru minua aika tavalla, että huomaisin kuinka ilkeä olen.
-- Heti kun tiedän mistä sinua pitää torua. Pura huolesi, että saan
nähdä. Jos heti alkajaisiksi olet kateellinen Febelle ja Macille,
voin odottaa mitä tahansa, sanoi Alec-tohtori ja oli taaksepäin
nojautuessaan sen näköinen, kuin mikään ei voisi enää hämmästyttää
häntä.
-- En minä sillä tavoin ole kateellinen. Tarkoitan vain, että
minäkin tahtoisin tehdä jotain maineikasta niin kuin hekin. En osaa
kirjoittaa runoja enkä laulaa kuin satakieli, mutta minäkin haluaisin
olla jakamassa kunniaa jollain tavoin. Ajattelin että osaisin ehkä
maalata ja kokeilinkin, mutta osaan vain jäljentää, koska minulla
ei ole luovaa kykyä, ja olen ihan masentunut, sillä se on ainoa
taitoni. Mahtaisiko minulla olla mitään lahjoja, joiden kehittäminen
maksaisi vaivan? hän kysyi niin alakuloisesti, että setä tunsi
hetken kantavansa kaunaa kumminlahjoja tuoville haltijattarille,
kun he olivat olleet niin kitsaita hänen tyttöään kohtaan. Mutta
vilkaisu Rosen avomielisiin kasvoihin muistutti hänelle heti, että
haltijattaret olivat olleet hyvinkin anteliaita, ja hän vastasi
iloisesti:
-- Eiköhän sinulla ole, sillä olet saanut jaloimmat ja parhaimmat
lahjat mitä nainen voi saada. Musiikki ja runous ovat hienoja
asioita, enkä yhtään ihmettele, että kadehdit niiden tuottamaa
mainetta. Olen itse tuntenut joskus ihan samaa.
-- Tiedän että minun pitäisi olla tyytyväinen, mutta en sittenkään
ole. Elämäni on hyvin mukavaa, mutta se on niin hiljaista ja
yksitoikkoista, että kyllästyn siihen ja tahtoisin lentää ulos niin
kuin muutkin ja tehdä jotain tai edes yrittää. Tahtoisin tietää mitä
lahjoja minulla on, sanoi Rose jo reipastuneena.
-- Sinulla on taito elää muiden hyväksi niin kärsivällisesti, että me
nautimme siitä kuin päivänpaisteesta.
-- Olet kiltti kun sanot noin, mutta sittenkin minä toivoisin saavani
hiukan hauskuutta ja mainettakin.
-- Se on selvä, ystäväiseni, mutta hauskuus ja maine eivät kestä.
Auliin auttajan muisto sen sijaan säilyy kauan. Etkö voi uskoa sitä
ja olla onnellinen?
-- Mutta minä teen niin vähän eikä kukaan välitä siitä, enkä minä
todella tunnekaan olevani hyödyksi, huokasi Rose ajatellen pitkää,
ikävää talvea; sen monet ponnistelut näyttivät aivan hedelmättömiltä.
-- Istuhan tähän ja katsotaan, teetkö sinä niin perin vähän ja eikö
kukaan siitä välitä, sanoi tohtori vetäen Rosen polvelleen ja rupesi
luettelemaan hyviä tekoja jokaisen kohdalla taivuttaen yhden sormen
tytön kädestä.
-- Ensiksi raihnainen vanha täti on varsin onnellinen tämän
hyödyttömän veljentyttärensä huolellisessa, iloisessa hoidossa.
Toiseksi: oikutteleva setä, jolle hän lukee ja toimittelee asioita
ja ompelee kovin mielellään, ei voi tulla toimeen ilman häntä.
Kolmanneksi: useat sukulaiset saavat monenlaista apua. Neljänneksi:
unohtumaton rakas ystävä ja muuan tietty serkku iloitsevat hänen
kiitoksestaan, joka on heille arvokkaampaa kuin räikyvin ääni
maineen pasuunasta. Viidenneksi: monet nuoret tytöt pitävät häntä
hyvien tekojen ja tapojen esikuvana. Kuudenneksi: äiditön tyttönen
saa yhtä hellän hoidon kuin pikku sisko. Seitsemänneksi: puoli
tusinaa köyhiä naisia saa mukavat asunnot, ja viimeksi: muutamat
eteenpäin pyrkivät taiteellisesti lahjakkaat pojat ja tytöt saavat
ahertaa miellyttävässä ympäristössä, jossa on maalaustelineitä,
värilaatikoita, siveltimiä ja muita hyödyllisiä kapineita,
puhumattakaan ilmaisista oppitunneista, joita antaa sama hyödytön
tyttö, joka nyt istuu polvellani ja myöntää, että hänellä sittenkin
on joitakin ansioita.
-- Todellakin! En aavistanutkaan, että olin tehnyt noin paljon
sellaista, josta sinä pidät, tai että kukaan arvaisi miten hartaasti
koetan olla hyödyksi.
-- Minä uskon että hiljaisella elämällä usein on syvempi vaikutus
kuin sellaisella, jonka maailma näkee ja jota se arvostaa. Sinunkin
elämäsi voi olla sillä tavoin siunaukseksi jos tahdot, eikä sen
onnistumisesta ole kukaan ylpeämpi kuin minä, ellei ehkä -- Mac.
Pilvet olivat nyt tiessään, ja Rose katsoi suoraan setäänsä silmiin
jo paljon onnellisemman näköisenä. Viimeinen sana lehautti hänen
poskilleen punan ja hän kääntyi poispäin. Sitten hän katsoi taas
päättäväisenä setäänsä ja sanoi:
-- Sen palkinnon toivossa minä työskentelen. Ja Rose liikahti
lähteäkseen.
Mutta setä piti häntä vielä kiinni ja kysyi totisena, vaikka nauravin
silmin:
-- Kerronko sen hänelle?
-- Ei, älä kerro! Kun hän kyllästyy muiden ylistyksiin, hän tulee
kotiin, ja sitten -- saamme nähdä mitä minä voin tehdä hänen
hyväkseen, Rose vastasi ja nousi jatkaakseen työtään.
-- Hän on niin perinpohjainen mies, ettei koskaan kiirehdi asiasta
toiseen. Mainio tapa sinänsä, mutta hiukan väsyttävä minunlaiselleni
kärsimättömälle ihmiselle, sanoi tohtori siepaten lattialta Dulcen,
joka leikki takkamatolla nukkensa kanssa, ja tyynnytellen tunteitaan
keinuttamalla tyttöä, kunnes tämä kirkui ilosta.
Rose yhtyi sydämestään viimeiseen huomautukseen, mutta ei sanonut
mitään, auttoi vain innokkaana setäänsä matkavalmisteluissa, ja kun
oli saanut hänet matkaan, alkoi laskea päiviä paluuseen.
Setä kirjoitti usein, kertoi hauskasti 'suurista hengistä', niin
kuin Steve nimitti Febeä ja Macia, ja näytti löytävän niin paljon
kaikennäköistä tehtävää, että kului melkein pari viikkoa, ennen kuin
hän ilmoitti tulopäivänsä.
Rosesta tuntui, että silloin tapahtuisi jotain ihmeellistä, ja hän
järjesti työnsä niin, että olisi valmis, kun hetki koittaisi. Hän
oli päässyt itsestään selville ja oli nyt aivan varma; hän torjui
epäilyksen ja pelon toivottaakseen tervetulleeksi serkkunsa, jonka
setä varmaan toisi mukanaan. Hän ajatteli tätä eräänä päivänä, kun
kaivoi esille paperia kirjoittaakseen Clara-tädille, sillä hän tiesi
tätiraukan kituvan uutisten puutteessa.
Istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä Rose muisti Charlien. Hän
avasi pienen rasian ja otti esille sinikivisen rannerenkaan.
Hän oli pitänyt korua mustan hihansa alla piilossa pitkän aikaa
Charlien kuoleman jälkeen. Mutta hänen käsivartensa oli pyöristynyt,
rannerengas ei pysynyt enää piilossa, lemmikit olivat vähitellen
karisseet, lukko oli särkynyt, ja syksyllä hän oli pannut korun
rasiaan, sillä hän tunsi kasvaneensa ohi tuon muiston.
Hän katseli sitä hetkisen ääneti, pisti sen sitten pois, sulki rasian
ja otti käteensä pienen harmaan kirjan. Hän vertasi ajatuksissaan
noita kahta miestä ja heidän vaikutustaan hänen omaan elämäänsä --
toisen oli synkkä ja hämmentävä, toisen valoisa ja innostava.
-- Rose, Rose! kutsui kimakka ääni katkaisten äkkiä mietteet.
Hätkähtäen Rose sulki laatikon ja huudahti ovelle juosten:
-- He tulevat, he tulevat!
21