Eteishallissa Rose tapasi Steven ja Kittyn. Steven mielestä
Kittylläkin oli oikeus olla läsnä, koska tämä oli pitänyt näinä
tuskan viikkoina uskollisesti hänenkin rohkeuttaan vireillä.
Heillä näytti olevan niin hauskaa kuherrellessaan korean maljakon
varjossa, että Rose olisi hiipinyt hiljaa tiehensä, elleivät he olisi
huomanneet ja kutsuneet häntä.
-- Ei hän vielä mennyt; löydät varmaan hänet olohuoneesta, sanoi
Steve arvaten rakastuneen vaistolla, mitä se nopea katse merkitsi,
jonka Rose heitti hattuhyllylle sulkiessaan kirjaston oven takanaan.
-- Hyvänen aika, eihän toki! Siellä ovat Archie ja Febe. Tottahan
hänellä oli järkeä pujahtaa sinun huoneeseesi odottamaan, vai
lähdenkö minä hakemaan häntä? lisäsi Kitty silittäen Rosen
pörrööntynyttä tukkaa.
-- Kiitos, älä vaivaudu. Menen hänen luokseen, kun olen ensin nähnyt
Feben. Ei Febe pane pahakseen vaikka häiritsenkin, vastasi Rose
lähtien olohuoneeseen päin.
-- Kuulehan, huusi Steve, käske heidän kiirehtiä, niin pidetään
häät yhtaikaa. Meillä oli kaikki valmiina kun setä sairastui, mutta
nyt me emme enää voi odottaa hetkeäkään pitemmälle kuin toukokuun
ensimmäiseen päivään.
-- Varsin lyhyt kuulutusaika, nauroi Rose katsoen taakseen käsi
ovenrivalla.
-- Me luovumme kaikesta komeudesta ja järjestämme häät niin
yksinkertaisesti kuin suinkin, jos sinä tulet mukaan. Ajattele
sentään, kolmoishäät! Riennä nyt ja järjestä asiat, niin olet kiltti!
rukoili Kitty.
-- Kuinka minä voisin, kun ei minulla ole sulhastakaan, aloitti Rose,
mutta kielivä puna nousi hänen poskilleen.
-- Sinä viekastelija! Tiedät hyvin, ettei sinun tarvitse kuin sanoa
sana, niin saat kuuluisan miehen. Laulajatar ja hänen leijonansa
eivät ole mitään sen rinnalla, huudahti Steve haluten kiirehtiä
veljensä puuhia, sillä ne olivat hänestä liian verkkaisia ja
eriskummallisia.
-- Hän ei pitänyt kiirettä kotiintulolla, enkä minä puolestani
kiirehdi lähtöäni täältä. Älkää minua jääkö odottamaan; kestää
ainakin vuoden, ennen kuin teen päätökseni. Te voitte aloittaa
niin komeasti kuin tahdotte; minä käytän sitten hyväkseni teidän
kokemuksianne.
Ja Rose hävisi olohuoneeseen jättäen Steven huokailemaan arvokkaiden
naisten itsepäisyyttä ja Kittyn lohduttamaan häntä sillä, että lupasi
viettää vapunpäivänä häitä 'ihan yksin hänen kanssaan'.
Varsin toisenlainen pari oli olohuoneessa, mutta vielä onnellisempi,
sillä he olivat tunteneet eron tuskan ja iloitsivat nyt tapaamisesta,
jota oli jatkuva halki elämän. Febe istui nojatuolissa leväten
vaivoistaan, kalpeana ja laihtuneena, mutta Archien silmissä
ihanampana kuin koskaan.
-- Häiritsenkö jos kuljen huoneen läpi? kysyi Rose varovasti.
-- Et jos viivyt hetken ja onnittelet minua, sillä vihdoinkin Febe
myöntyy, huudahti Archie.
-- Tiesin että sinun kärsivällisyytesi palkitaan ja että Febe luopuu
ylpeydestään, kunhan molemmat ovat kestäneet tulikokeensa, sanoi Rose
syleillen Febeä.
-- Voinko enää muuta, kun kaikki ovat niin hyviä minulle? Kenen
tahansa ylpeys sulaisi tästä kiitosten ja onnentoivotusten määrästä.
Kaikki ovat toivottaneet minut tervetulleeksi ja pyytäneet minua
liittymään perheeseen. Minua ei tarvinnut paljon pyydellä, mutta kun
Archien isä ja äiti sanoivat minua tyttärekseen, olisin luvannut
vaikka mitä osoittaakseni rakkauteni heitä kohtaan.
-- Ja Archieta kohtaan, lisäsi Rose, mutta Archie sanoi yhtä ylpeänä
kuin Febe ennen:
-- Ajattele mistä hän luopuu minun takiani, maineesta ja rikkaudesta
ja monen minua paremman miehen ihailusta.
-- Tiedäthän että linnut laulavat suloisimmin omassa pesässään, sanoi
Febe, ja molemmat näyttivät unohtavan, etteivät olleet kahden.
Pian he taas olivatkin, sillä Rose hiipi nopeasti oman huoneensa
ovelle.
Sieltä tulvahti vastaan päivänpaiste ja keväinen tuoksu. Täällä
hänen mielikuvituksensa oli saanut vapaasti toimia: jokaisella
köynnöksellä, lehvällä ja kukkasella oli oma merkityksensä. Mac
näytti lukeneen tuota kukkien kieltä ja arvanneen miksi Charlien
kuvan ympärillä oli valkoisia ruusuja, miksi orvokkeja hänen oman
kuvansa vierellä, miksi Psykhe melkein piiloutui untuvanhienoihin
'neidonhiuksiin' ja miksi purppurainen leimukukka oli Eroksen
jalkojen juuressa. Se näytti miellyttävän häntä, hän hymyili sille ja
lyhentääkseen odotusaikaansa hyräili laulua, jota Rose ennen usein
lauloi:
-- Tyttö kulta, lähdetkös, lähdetkös,
Aberfeldin koivikkoihin?
-- Lähden, Mac, lähden minne tahansa!
Mac ei ollut kuullut Rosen tuloa, mutta nyt hän pyörähti ympäri,
katsoi tyttöön kasvot loistaen ja sanoi syvään hengähtäen:
-- Vihdoinkin! Sinulla oli sedän luona niin paljon puuhaa, etten
saanut sanotuksi sanaakaan. Mutta voin odottaa, olen tottunut siihen.
Rose seisoi aivan hiljaa, ja hän näytti niin juhlalliselta, että Mac
nauroi.
-- Et muista, ettet ole enää sama Mac, joka täältä lähti. Serkkuani
vastaan olisin juossut, mutta en rohkene olla tuttavallinen kaikkien
kunnioittamaa runoilijaa kohtaan.
-- Sinä pidät siis molemmista yhdessä? Muistathan että lupasin
sinulle sekä rakkautta että runoutta!
-- Pidänkö siitä? Olen niin iloinen, niin ylpeä, etten löydä
lähestulkoonkaan kyllin voimakkaita ja kauniita sanoja ilmaisemaan
ihmettelyäni ja ihailuani. Ja Rose oli yhtenä hymynä, hän taputti
käsiään ja näytti melkein haluavan tanssia ilosta Macin menestyksen
vuoksi.
-- Se tuli itsestään, ylhäällä vuoristossa, täällä sinun luonasi tai
kun olin yksin merellä. Voisin kirjoittaa taivaallisen runon tällä
hetkellä. Rose, olenko päässyt yhtään eteenpäin? Joko sinun sydämesi
alkaa taipua?
Hän ei astunut lähemmäksi, mutta Rose ojensi molemmat kätensä ja
sanoi yksinkertaisesti:
-- Minun sydämeni ei ole noin kovan ponnistelun arvoinen, mutta jos
vielä pyydät sitä, niin -- se on sinun.
-- Oletko varma, Rose -- ihan varma? Älä anna hetken ihailun sokaista
itseäsi, en ole vielä runoilija, ja parhaat heistäkin ovat vain
kuolevaisia.
-- Ei se ole ihailua.
-- Eikä kiitollisuutta.
-- Ei kiitollisuuttakaan.
-- Etkä sääli, kun olen ollut niin kärsivällinen? Olen tehnyt vasta
kovin vähän, enkä läheskään vielä kelpaa sankariksesi. Voin tehdä
työtä ja odottaa vielä jos et ole varma, sillä tahdon saada kaiken
tai ei mitään.
-- Voi, Mac! Miksi sinä epäilet? Sanoit herättäväsi minussa
rakkauden, ja niin on käynyt. Uskotko minua nyt? Ja kuin
epätoivoissaan Rose heittäytyi Macin syliin sanomatta sanaakaan, kun
Mac puristi häntä itseään vasten tuntien, ettei Rose enää ollut pikku
tyttö, vaan rakastava nainen.
-- Nyt olen tyytyväinen! hän sanoi heti, kun Rose nosti kasvonsa
häpeillen äkillistä kiihkeyttään, joka oli saanut hänet hetkeksi
unohtamaan itsensä. -- Ei, älä pujahda vielä pois, anna minun
kunnolla tuntea, että olen löytänyt Psykheni.
Mac nauroi onnellista naurua; sitten hän sanoi äkkiä vakavasti:
-- Rakkaani! Nosta lamppusi ja katso ympärillesi, ennen kuin on liian
myöhäistä. En ole jumala, erehtyväinen ihminen vain.
-- Rakas Mac, minä olen jo nostanut. Pelkään vain sinun lentävän niin
korkealle, etten minä siipiä vailla voi seurata sinua.
-- Sinä elät runoutta, minä kirjoitan sitä, siten minun vähäinen
taitoni ylistää sinun ihanaa lahjaasi.
-- Me teemme yhdessä työtä ja koetamme parantaa maailmaa sillä
soitolla ja rakkaudella, joka jää tänne meidän jälkeemme.
-- Suokoon Jumala sen meille! vastasi Mac hartaana. Katsellessaan
Rosea kevätauringon hohteessa, kun tämän poskilla karehti onnen,
suurten toiveiden ja vakaiden pyrkimysten hehku kaiken sen hohde,
mikä kirkastaa ja pyhittää ihmiselämän, Mac tunsi, että viimeinenkin
terälehti oli kääntynyt, kultainen sydän auennut valoon ja hänen oma
ruusunsa puhjennut kukkaan.