AAMUHÄMÄRÄÄ

Macin vierailusta alkoi kirjeenvaihto, jota jatkui koko kesän. Rose

nautti siitä ja pahoitteli sen loppumista palatessaan syyskuussa

kotiin, sillä Mac kirjoitti paremmin kuin puhui.

Kun Rose näki Macin ensimmäisen kerran kotiintulonsa jälkeen, tämä

oli aivan muuttunut. Hän oli saanut päähänsä ajattaa tukkansa ja

partansa, ja tullessaan käymään hän oli niin oudon näköinen, että

Rose tuskin tunsi häntä; pörröinen tukka oli nyt sievästi leikattu

ja harjattu ja hellästi vaalittu ruskea parta hävinnyt jäljettömiin,

mikä antoi koko kasvoille uuden ilmeen.

-- Koetatko olla Keatsin näköinen? kysyi Rose arvostelevasti

silmäillen, mutta ei päässyt selville oliko muutos eduksi vai ei.

-- Koetan olla olematta sedän näköinen, Mac vastasi tyynesti.

-- Mitä varten? kysyi Rose kummissaan.

-- Tahdon olla itseni näköinen enkä kenenkään toisen, olipa tuo

toinen sitten kuinka kuuluisa tai hyvä tahansa.

-- Mutta etpäs onnistunut, sillä nyt sinä olet ihan saman näköinen

kuin keisari Augustus nuorena, vastasi Rose ja olikin varsin

mielissään, kun huomasi kuinka kaunismuotoinen pää karkean pörrön

alta oli ilmestynyt.

-- Tosiaan, nainen keksii vertauskohtia kaikkeen auringon alla!

nauroi Mac, jota huomautus ei lainkaan imarrellut. -- Mitä arvelet

minusta ylimalkaan? hän kysyi hetkistä myöhemmin, kun huomasi Rosen

yhä mietteissään tarkastelevan häntä.

-- En tiedä vielä. Muutos on niin suuri, etten tunne sinua, meidät

kai pitäisi esitellä toisillemme. Sinä olet tietenkin paljon

siistimmän näköinen, ja taidanpa kyllä pitää siitä, kunhan totun

näkemään hienon näköisen herrasmiehen liikkuvan talossa vanhan

metsäläisystäväni sijasta, vastasi Rose pää kallellaan nähdäkseen

Macin sivulta.

-- Älä kerro sedälle syytä muutokseen: hän luulee, että tein sen

vilpoisuuden takia. Kaikki toiset ovat jo tottuneet minuun, sanoi Mac

kuljeskellen huoneessa kuin hiukan häpeillen päähänpistoaan.

-- Enhän toki, mutta älä välitä, ellen vähään aikaan ole yhtä

tuttavallinen kuin ennen, sillä sinä tosiaan tunnut vieraalta. Siinä

saat rangaistuksen erikoisuuden tavoittelusta.

-- Kuten haluat. En aiokaan häiritä sinua usein, sillä minusta tulee

ahkera. Menen ehkä L:iin tänä talvena, jos setä pitää sitä edullisena.

-- Et sentään lähtisi. Olen juuri oppinut tuntemaan sinut ja

nauttimaan sinun seurastasi ja ajattelin, että luemme yhdessä

tänä talvena. Täytyykö sinun mennä? Rose näytti unohtaneen kaiken

vierastelun ja piteli kiinni Macin takinnapista.

-- Kyllä minun on lähdettävä, niin on suunniteltu, ja minä olen

hartaasti toivonut tätä matkaa, vastasi Mac, ja hän näytti niin

innokkaalta, että Rose päästi hänet irti ja sanoi alakuloisesti:

-- Taitaa kuulua asiaan, että te kaikki tulette noin levottomiksi

ja lennätte pois, mutta on ikävä päästää teidät toinen toisensa

jälkeen ja jäädä tänne yksin. Charlie on poissa, Archie ja Steve

ajattelevat vain tyttöjään, nuoremmat pojat ovat koulussa, Jamie on

enää 'leikkimässä Rosen kanssa'.

-- Mutta minähän tulen takaisin, ja olet varmaan iloinen lähdöstäni,

kun tuon sinulle..., aloitti Mac äkkiä innostuen ja puraisi sitten

huultaan kuin olisi ollut puhumaisillaan sivu suunsa.

-- Mitä tuot? kysyi Rose uteliaana, sillä sanat ja liikkeet eivät

olleet Macille ominaiset.

-- En muistanut kuinka kauan kestää, ennen kuin saa diplomin, Mac

sanoi kävellen poispäin.

-- Yksi hyöty sinun lähdöstäsi on. Tapaat Feben ja voit kertoa

minulle hänen asioistaan, sillä hän on niin vaatimaton, ettei itse

kerro puoliakaan. Tahdon tietää kuinka hän menestyy. Lupaathan

kirjoittaa.

-- Lupaan toki, Mac nauroi hiljaa itsekseen kumartuessaan katsomaan

takan reunustalla olevaa Psykheä. -- Onpa tämä sievä, hän lisäsi

totisena ja otti sen käteensä.

-- Ole varovainen. Setä antoi sen minulle uudenvuodenlahjaksi, ja

minä pidän siitä kovasti. Psykhe nostaa juuri lamppuaan nähdäkseen

miltä Eros näyttää, koska ei ole vielä nähnyt häntä, sanoi Rose

järjestellen ompelupöytäänsä.

-- Sinun pitäisi hankkia tänne Eros katseltavaksi. Psykhe on

odottanut melkein vuoden ja saanut katsella pelkkää pronssista

sisiliskoa, sanoi Mac katsoen hiukan ujosti ja samalla rohkeasti, ja

se oli outoa ja nolostuttavaa.

-- Eros pakeni tiehensä heti kun Psykhe herätti hänet, ja nyt

tyttöparan on ikävä.

-- Tiedätkö, hän on ihan sinun näköisesi? Hiukset solmulla ja kasvot

henkevät. Etkö itse huomaa sitä? kysyi Mac kääntäen siroa kuvaa Rosea

kohti.

-- En hiukkaakaan. Saas nähdä, kenen näköinen olen ensi kerralla!

Minua on verrattu Fra Angelicon enkeliin, Pyhään Agnekseen ja nyt

"Syykeen" kuten Annabel sitä nimitti.

-- Käsittäisit kyllä mitä tarkoitan, jos voisit joskus nähdä itsesi

sellaisena kuin olet kuunnellessasi musiikkia, puhellessasi vakavasti

tai ollessasi oikein liikuttunut. Koko sielusi kuvastuu silloin

silmistäsi.

-- Huomauta minulle ensi kerralla kun näet minut sielukkaana, katson

sitten peilistä pukeeko se minua, sanoi Rose ilkamoiden ja järjesteli

kirjavia villalankojaan.

-- Niin kuin tuuli illansuussa

yli leijut sä nurmien;

ja kuin unet huhtikuussa

ohi häivyt sä valkoinen,

lausui Mac hiljaa ajatellen valkopukuista olentoa, joka kesäpäivänä

kulki vihreätä rinnettä; sitten hän kuin häveten hempeämielisyyttään

asetti pienoisveistoksen varovasti paikalleen ja alkoi puhua muusta.

Rose ei tavannut Macia muutamaan viikkoon, sillä tämä ilmeisesti

halusi korjata mitä oli loma-ajalla laiminlyönyt ja oli entistäkin

merkillisempi ja hajamielisempi milloin tuli näkyviin. Sitä mukaa

kuin Rose tottui Macin muuttuneeseen ulkomuotoon, hän huomasi Macin

muuttuvan muutenkin; Rose seurasi hyvin kiinnostuneena tuon 'hienon

näköisen herrasmiehen' kehitystä ja tuumi nähdessään hänessä vuoroin

uudenlaista arvokkuutta, vuoroin omituista rauhattomuutta ja joskus

hitusen tunteikkuutta: Nerous alkaa liikehtiä, ihan niin kuin

ennustin.

Kun suvulla oli surua, ei Rosen yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä

pidetty juhlia, vaikka pojat olivat suunnitelleet kaikenlaista

hauskaa. Kaikki tunsivat sinä päivänä aivan erityistä hellyyttä Rosea

kohtaan, ja hän oli hukkua lahjoihin.

Eräs lahja miellytti häntä aivan erityisesti, vaikkei hän voinut olla

hymyilemättä sen antajalle. Mac näet lähetti hänelle Eroksen -- ei

tuollaista pulleata häijynilkisesti nauravaa poikaa, vaan solakan,

siivekkään nuorukaisen, joka nojasi jännittämättömään jouseensa,

katkennut nuoli jalkojensa juuressa. Sen mukana tuli runo "Psykhelle".

Rose luki säkeet yhä uudelleen istuessaan kullankeltaisten ja

helakanpunaisten lehtien koristamassa huoneessaan ja löysi niistä

kerta kerralta uutta kauneutta. Lahja oli hänelle mieleen; hän oli

kyllästynyt kallisarvoisiin esineisiin ja antoi arvoa serkkunsa

lahjakkuudelle.

Kaikki pistäytyivät päivän mittaa onnittelemassa, ja kaikkein

viimeisenä tuli Mac. Rose sattui olemaan kahden kesken Dulcen kanssa.

Hän ihaili loistavaa auringonlaskua länteen antavasta ikkunastaan;

lokakuu toivotti lapselleen kauniisti hyvää yötä.

Macin astuessa huoneeseen Rose laski tytön sylistään ja meni

serkkuaan vastaan.

-- Mac kulta, se oli ihana! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, kas

tässä. Ja vetäen Macin luokseen hän antoi syntymäpäiväsuudelman,

jonka kaikki muutkin olivat saaneet.

Mutta tällä kertaa sillä oli kummallinen vaikutus: Mac lehahti

tulipunaiseksi. Rose lisäsi leikkisästi:

-- Et saa koskaan enää sanoa, ettet kirjoita runoja, etkä saa

nimittää säkeitäsi roskaksi; minä tiesin että sinä olet nero, ja nyt

olen siitä varma.

Silloin Mac keskeytti kuin vasten tahtoaan:

-- Ei, älä. Ei se ole neroutta. Ja kun Rose hämmästyi hänen kiihkeää

sävyään, hän lisäsi koettaen hillitä ääntään:

-- En aikonut vielä puhua, mutta en voi antaa sinun pettää itseäsi

tuolla tavoin. Minun täytyy sanoa totuus. En halua että suutelet

minua serkkunasi, kun minä puolestani rakastan sinua.

-- Voi, Mac, älä laske leikkiä! huudahti Rose hämillään.

-- Puhun totisinta totta, Mac vastasi. -- Voit suuttua jos tahdot.

Olen varautunut siihen, sillä tiedän, että minun on liian aikaista

puhua. Minun pitäisi odottaa kenties vuosia, mutta sinä olit niin

onnellisen näköinen, että rohkenin toivoa sinun unohtaneen.

-- Unohtaneen mitä? kysyi Rose terävästi.

-- Charlien.

-- Voi, te kaikki uskotte itsepintaisesti, että minä rakastin häntä,

Rose huudahti kärsimättömästi, sillä suvun harhakäsitys oli tosiaan

kovin rasittava.

-- Mitä muutakaan voisimme, kun hänessä oli kaikkea mitä naiset

ihailevat, sanoi Mac.

-- Minä en ihaile heikkoutta; en voi rakastaa, ellen voi samalla

tuntea luottamusta ja kunnioitusta. Tee minulle oikeutta ja usko se,

olen väsynyt selittelyyn.

Rose puhui melkein kiihkeästi; Macin hillitty kiintymys tehosi häneen

syvemmin kuin Charlien liikuttavimmatkaan kohtaukset, vaikkei hän

itsekään tiennyt syytä siihen.

-- Mutta hän rakasti sinua, aloitti Mac.

-- Se juuri olikin vaikeinta! Sen takia minäkin koetin rakastaa

häntä -- ja toivoin, että hän voisi pysyä lujana minun tähteni ellei

itsensä vuoksi. Sen takia olikin toisinaan raskasta, sillä halveksin

tahtomattanikin sellaista heikkoutta. En tiedä millaisia toisten

tunteet ovat, mutta minulle rakkaus ei merkitse kaikkea. Minun täytyy

saada katsoa ylös eikä alas, tahdon luottaa ja kunnioittaa. Olen

voinut tehdä niin tähän asti, enkä osaisi elää ilman.

-- Sinun ihanteesi on korkea. Toivotko löytäväsi sen, Rose? kysyi Mac.

-- Toivon, vastasi Rose. -- Toivon todella löytäväni, sillä en vaadi

kohtuuttomia enkä odota täydellisyyttä. Hymyile pois jos tahdot,

mutta en minä vielä luovu sankaristani. Rose koetti lyödä asian

leikiksi johtaakseen puheen pois vielä vaarallisemmista aiheista.

-- Pelkään että saat odottaa kauan, ja hehku sammui Macin kasvoilta,

sillä hän ymmärsi Rosen tarkoituksen ja tiesi saaneensa vastauksen.

-- Setä on minun tukenani. Kuinka voisin olla uskomatta hyvyyteen,

kun koko ajan näen mitä se voi olla ja saada aikaan?

-- Ei kannata puhua enempää, sillä minulla on hyvin vähän

tarjottavana. En saa sanojani takaisin; mutta toivotan sinulle onnea,

sillä sinä tosiaan ansaitset kaikkein parhaan.

Mac liikahti kuin lähtisi pitemmittä puheitta alistuen

välttämättömyyteen niin miehekkäästi kuin suinkin.

-- Kiitos, Mac. Tunnen olevani kovin kiittämätön ja epäystävällinen.

Kunpa voisin vastata sinulle niin kuin toivot, minähän pidän sinusta!

Rose katsoi serkkuaan niin avomielisen herttaisesti, että Macin

kasvot kirkastuivat äkkiä.

-- Etkö voisi kokeeksi ottaa minua siksi aikaa, kun odotat sitä

oikeata? Kestää ehkä vuosikausia, ennen kuin löydät hänet. Voisit

oppia yhtä ja toista, mistä olisi sitten hyötyä.

-- Voi, Mac mitä minun pitää tehdä sinulle? huokasi Rose perin

hämmentyneenä merkillisestä kosinnasta ja tietämättä itkeäkö vai

nauraa.

-- Pidä minusta edelleenkin ja anna minun rakastaa sinua omalla

tavallani. Koetan tyytyä siihen.

-- Se ei olisi oikein. Ja jos minun sankarini ilmestyisi, mitä

sinusta silloin tulisi?

-- Olisin Alec-sedän kaltainen ainakin yhdessä suhteessa --

uskollisuudessa.

Tämä vetosi Rosen sydämeen ja hänen mieleensä tuli ajatus: --

Täytyykö hänenkin olla yksinäinen koko elämänsä? Minä en rakasta

ketään toistakaan, miksen voisi tehdä Macia onnelliseksi ja unohtaa

itseni?

Se ei olisi vaikeata, hän myönsi sen, vaikka muistutti itselleen,

ettei myötätunto ole samaa kuin rakkaus. Hän olisi tahtonut

antaa kaiken mitä saattoi ja pidättää itselleen niin paljon

Macin kiintymystä kuin rehellisesti voi, sillä se näytti yhä

kallisarvoisemmalta, kun hän oli aikeissa hylätä sen.

-- Toivottavasti olet sedän kaltainen toisella ja paremmalla tavalla.

Sinullakin pitää olla arvokas ihanne, mutta sinun on myös löydettävä

hänet ja tultava onnelliseksi, sanoi Rose päättäen olla horjahtamatta

hetken mielijohteeseen.

-- Minä olen löytänyt hänet, mutta onnesta ei ole tietoa, vai mitä?

kysyi Mac haikeasti.

-- Minä en voi antaa sinulle rakkautta jota toivot, mutta luotan

sinuun ja kunnioitan sinua koko sydämestäni -- vaikka en tiedä onko

siitä juuri lohtua, sanoi Rose.

Mutta nuo viimeiset sanat saivat Macissa aikaan muutoksen.

Päästäen Rosen kädet hän ryhdistäytyi kuin olisi saanut uutta tarmoa,

ja hänen ilmeensä kirkastui.

-- Siitä on paljon lohtua, hän sanoi, ja hänen äänessään oli niin

kiitollinen sävy, ettei Rose voinut olla liikuttumatta. -- Sanoit

että rakkautesi täytyy perustua kunnioitukseen, ja siihen asti olet

jo päässyt. Kai minä voin ansaita loputkin! Minä en ole vielä mitään,

mutta kaikki on mahdollista, jos ihminen rakastaa koko sydämestään ja

sielustaan ja voimastaan. Rose, minusta tulee sinun ihanteesi, vaikka

saisin tehdä työtä vuosikausia. Minä saan sinut vielä rakastamaan

itseäni. Älä säikähdä, en ole menettänyt järkeäni, olen juuri

löytänyt sen. En pyydä mitään, en koskaan puhu toiveestani, mutta

minua ei voi estää. Minä tahdon onnistua!

Ja Mac lähti äkkiä huoneesta kuin olisi kiirehtinyt heti toteuttamaan

suunnitelmaansa.

Rose oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että lysähti tuolille

hiukan väristen. Hän tunsi, että jokin uusi väkevä voima oli

tarttunut hänen elämäänsä. Aivan kuin sen Macin tilalle, jonka

hän oli ennen tuntenut, olisi tullut toinen, hellittämättömämpi,

määrätietoisempi. Jos toivo sai hetkeksi aikaan näin merkillisen

muutoksen, eikö onni saisi sitä aikaan koko eliniäksi?

Rose koetti arvailla, mitä Mac aikoi tehdä ja kuinka tämä

käyttäytyisi seuraavan kerran tavattaessa, ja hän oli melkein

vihainen itselleen, kun ei osannut ratkaista, miten itse menettelisi.

Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sekavammaksi kaikki kävi. Ja koska

oli mahdotonta aavistaa, mitä oli tulossa, hän lakkasi viimein

pohtimasta asiaa ja väsyneenä turhaan mietiskelyynsä vei Dulcen

nukkumaan. Hän toivoi että olisi voinut panna huolensa pois yhtä

helposti ja rauhallisesti kuin unisen pikku kasvattinsa.

Mutta Mac tuotti Roselle uuden yllätyksen pitämällä tunnollisesti

lupauksensa. Hän ei pyytänyt mitään, ei puhunut toiveistaan, oli

ystävällinen ja hiljainen entiseen tapaan, aivan niin kuin mitään ei

olisi tapahtunut. Ei, ei sentään aivan, sillä silloin tällöin kun

Rose vähimmän odotti, hän näki taas Macin kasvoilla selittämättömän

ilmeen, katseen josta aivan kuin virtasi päivänpaistetta hänen

ympärilleen. Oli mahdotonta unohtaa, että tuon tyyneyden alla oli

väkevä ja tulinen maailma, joka aukenisi pelkästä kosketuksesta,

yhdestä ainoasta sanasta.

Charlie oli väsyttänyt Rosen vaatimalla liian paljon tai tarjoamalla

enemmän kuin Rose voi ottaa vastaan. Mac ei tehnyt kumpaakaan, hän

vain rakasti ääneti, kärsivällisenä ja toiveikkaana, ja tällainen

uskollisuus tehosi juuri Rosen kaltaiseen tyttöön. Hän ei voinut

kieltää eikä soimata, koska mitään ei pyydetty eikä vaadittu; hänen

ei tarvinnut sääliä, sillä Mac ei valittanut. Oli vain oltava yhtä

rehellinen ja aito kuin hänkin ja yhtä luottavaisesti odotettava

tämän vaiheen päättymistä, oli sitten tullakseen mitä tahansa.

Tämä tilanne toi Rosen elämään jonkinlaista jännitystä, joka ei ollut

epämiellyttävää. Silti hän ei suinkaan millään tavoin rohkaissut

Macia, sillä hän ajatteli, että jos hän ei ravitsisi tämän rakkautta,

se nääntyisi pian nälkään. Mutta se näytti elävän pelkästä ilmasta,

ja pian Rosesta alkoi tuntua, että voimakas tahto vaikutti häneen

hitaasti mutta varmasti. Ellei Mac olisi sanonut, että hän aikoi

saada Rosen rakastumaan, Rose olisi ehkä vaistomaisesti taipunut,

mutta nyt hän erehtyi luulemaan sääliksi voimaa, joka kehotti häntä

myöntymään, ja hän ponnisteli kaikin voimin vastaan ymmärtämättä

syytä siihen levottomuuteen, joka usein valtasi hänet.

Hän oli ailahteleva kuin huhtikuun päivä ja olisi kummastuttanut

Alec-tohtoria oikuillaan, jos tämä olisi tiennyt ne kaikki. Setä

huomasi kuitenkin kylliksi oivaltaakseen mistä oli kysymys, mutta hän

ei ollut huomaavinaan mitään, koska tiesi, että kuumeen on tehtävä

tehtävänsä.

Mac oli sanonut lähtevänsä marraskuussa, ja Rose alkoi jo toivoa että

hän lähtisi. Hän huomasi, että tuo äänetön ihailu ei ollut hänelle

lainkaan hyväksi, sillä se esti häntä toteuttamasta täksi talveksi

tekemäänsä työsuunnitelmaa. Yrittipä hän mitä tahansa, ajatukset

varastautuivat alinomaa harhateille. Tässä vaiheessa Dulcen seura oli

rauhoittavaa, sillä hiljainen lapsi soi Roselle aikaa mietiskelyyn.

Seuraelämä ei houkutellut, mieluummin Rose piti huolta Plenty-tädin

punaisista flanellikääreistä, kamfertista ja reumatismivoiteesta.

Vain pitkillä ratsastusretkillään hän vapautui hetkeksi ajatusten

sekasorrosta.

Viimein hän teki päätöksensä ja lähti teroittamaton kynä aseenaan

kirjastoon neuvottelemaan Alec-sedän kanssa sellaiseen aikaan,

jolloin Mac ei tavallisesti ollut siellä.

-- Vuolisitko tämän kynän, setä? hän kysyi kurkistaen, oliko setä

yksin.

-- Kyllä, kultaseni, vastattiin niin tohtorin äänellä, että Rose

astui epäröimättä sisään.

Mutta astuttuaan pari askelta hän pysähtyi harmistuneena, sillä

pää, joka kohosi korkean kirjoituspöydän takaa, ei ollut harmaa ja

pörröinen, vaan ruskea ja kammattu: Mac siellä kirjoitteli eikä

Alec-setä.

-- Jatka vain työtäsi, en tahdo häiritä eikä minulla ole kiirettä,

änkytti Rose harkiten, olisiko järkevämpää jäädä vai paeta.

Mac selvitti tilanteen ottamalla kynän hänen kädestään ja alkoi

tyynesti vuolla sitä. Hymyillen hän kysyi:

-- Teräväksi vai tylpäksi?

-- Mieluummin teräväksi, vastasi Rose samaan tapaan. Hauska että teet

tuota, hän lisäsi rohkaistuen Macin tyyneydestä.

-- Teen sen hyvin mielelläni.

-- En tarkoittanut kynän vuolemista, vaan romaania, ja hän kosketti

edessään olevaa tiheään kirjoitettua lehteä kuin olisi halunnut lukea

sen.

-- Se on yhteenveto eräästä luennosta, joka koski verenkiertoa,

vastasi Mac ystävällisesti kääntäen lehden niin, että Rose voi lukea

sitä. -- En kirjoita romaania, minä elän sitä parastaikaa, ja hän

vilkaisi Roseen kasvoillaan tuo toiveikas ilme, jolla hän tuntui

kokoavan hiiliä toisen pään päälle.

-- Älä viitsi katsoa minuun tuolla tavoin, se saattaa minut

hämilleni, sanoi Rose hiukan nyrpeästi, sillä hän oli ollut

ratsastamassa ja tiesi, että kirpeä ilma oli punannut nenän ja posket.

-- Koetan muistaa. Se käy aivan huomaamattani. Ehkä tämä parantaa

asian.

Hän otti vakavana esiin siniset silmälasit, joita piti tuulisella

säällä, ja asetti ne nenälleen.

Rose ei voinut olla nauramatta, mutta tuo kuuliaisuus harmitti häntä,

sillä silmälasien piilosta oli entistä helpompaa tarkastella häntä.

-- Ei se auta. Ne rumentavat sinua, enkä minä tahdo näyttää

siniseltä, sanoi Rose.

-- Et sinä minusta näytä siniseltä, sillä kaikki on nyt

ruusunpunaista. Ja Mac pisti lasit taskuun nurisematta vähääkään

toisen epäjohdonmukaisuutta.

-- Ihan totta, Mac, olen väsynyt tähän hullutteluun, se kiusaa minua

ja vie sinun aikaasi.

-- En ikinä ole tehnyt kovemmin työtä. Mutta kiusaako sinua tosiaan,

kun tiedät minun rakastavan sinua? kysyi Mac huolissaan.

-- Etkö näe miten pahantuuliseksi se saa minut? sanoi Rose tuntien,

ettei mikään sujunut sinnepäinkään kuin hän oli tarkoittanut.

-- Vähät okaista, kunhan saan ruusun lopulta! Ja minä toivon vieläkin

saavani sen, vaikka siihen kuluisi kymmenen vuotta.

-- Minusta on hankalaa; että minua rakastetaan tahdoinpa tai en,

huomautti Rose.

-- Mutta sinä et voi sille mitään enkä minäkään; siksi minun täytyy

rakastaa, kunnes sinä menet naimisiin. Sitten -- sitten rupean

ehkä sen sijaan vihaamaan jotakuta. Kynä katkesi, kun Macin veitsi

luiskahti vahingossa liian syvään.

-- Et saa, Mac!

-- Mitä en saa? Rakastaako vai vihata?

-- Et kumpaakaan. Rakastu johonkin toiseen. On paljon herttaisia

tyttöjä, jotka ilomielin tekisivät sinut onnelliseksi, sanoi Rose

koettaen jollain tavoin päästä rauhattomuudestaan.

-- Se on liian helppoa. Minusta on hauskaa tehdä työtä onneni

hyväksi, mitä kovemmin minun täytyy työskennellä, sitä arvokkaampi

onni on sitten kun sen saan.

-- Entä jos minä rupeaisinkin myöntyväiseksi? Lakkaisitko silloin

pitämästä minusta? kysyi Rose.

-- Koeta niin näet! Mutta Macin silmissä oli petollinen välke, joka

selvästi ilmaisi moisen yrityksen hedelmättömyyden.

-- Enkä koeta, vaan hankin jotain niin kiinnostavaa työtä, että

unohdan sinut kokonaan.

-- Älä ajattele minua, jos se sinua kiusaa, Mac sanoi hellästi.

-- En voi olla ajattelematta. Rose koetti saada sanansa takaisin,

mutta se oli jo myöhäistä, ja hän lisäsi kiireesti: -- Minä

tarkoitan, ajattelen -- että sinun pitäisi unohtaa minut. Olen

pettynyt sinun suhteesi, odotin sinusta niin suuria.

-- Niin, sinä olit varma, että runous on rakkautta, ja nyt vaadit

runoutta, kun minulla on tarjolla vain rakkautta. Oletko tyytyväinen,

jos saat molemmat?

-- Koeta niin näet!

-- Koetan parhaani. Vieläkö muuta?

-- Sanopas eräs asia. Olen usein halunnut tietää, välititkö sinä

minusta jo viime kesänä, silloin kun luit Keatsia?

-- En.

-- Milloin ihmeessä sitten aloit? kysyi Rose hymyillen tahtomattaan

toisen suorasukaisuudelle.

-- Kuinka voisin sen sanoa? Ehkä se sentään alkoi siellä, sillä sen

jälkeenhän me rupesimme kirjoittamaan toisillemme, ja kirjeistä

paljastui sinun sielusi. Sitä minä rakastin ensiksi. Se tajuaa niin

helposti kaiken hyvän, käyttää sen kasvaakseen ja jakaa sen toisille

yhtä tiedottomasti kuin kukka tuoksunsa. Kaipasin sinua kotiin,

tahdoin näyttää, että olin jossain suhteessa edistynyt kuten sinäkin.

Ja kun tulit, huomasin heti, miksi olin ikävöinyt sinua -- saadakseni

rakastaa sinua ja kertoa sen sinulle. Siinä kaikki, Rose.

Tarina oli lyhyt, mutta se riitti; ääni joka avomielisesti kertoi

sen, valoi sanoihin sellaista lämpöä, että Rose tunsi väkevää halua

jatkaa tarinaa niin kuin Mac toivoi. Mutta hän tuijotti lattiaan

kun Mac puhui, sillä hän tiesi, että Macin silmät katsoivat häneen

ja että niissä paloi sama hillitty tunne, joka sai Macin hiljaisen

äänenkin hehkumaan.

Juuri kun Rose aikoi katsoa ylös, hänen silmänsä osuivat vanhaan

kuluneeseen jakkaraan. Se toi äkkiä elävästi hänen mieleensä Charlien

ja tuon surkean uudenvuodenyön; kuin kipinä se sytytti muistojen

sarjan, ja Rosen mieleen tuli ajatus.

-- Kuvittelin rakastavani häntä ja annoin hänen huomata sen, mutta

petinkin itseäni, ja hän soimasi minua yhdestä ainoasta katseesta,

joka lupasi liian paljon. Tämä tunne on aivan erilainen, mutta

se on niin uusi ja äkillinen, etten voi vielä luottaa siihen.

Katseeni tai sanani eivät saa paljastaa minua, ennen kuin olen

aivan varma itsestäni, sillä Macin rakkaus on paljon syvempi kuin

Charlie-poloisen, ja minun on oltava rehellinen.

Hetken hiljaisuus seurasi Macin kertomusta, ja Rose seisoi silmät

maahan luotuina pusertaen käsiään. Sitten Rose katsoi Maciin

päättäväisenä.

-- Tulin tänne pyytämään, että setä kehottaisi sinua lähtemään

pian. Sinä olet kärsivällinen ja maltillinen, ja se liikuttaa minua

syvemmin kuin voin sanoakaan. Mutta sinun ei ole hyvä sillä tavoin

perustaa onneasi kenenkään varaan, enkä minäkään saisi tuntea, että

omistan sellaisen vallan johonkuhun. Lähde pois, Mac, niin huomaat,

onko tämä kaikki vain erehdystä. Älä anna rakastumisesi muuttaa

tai viivästyttää työtäsi, rakkaus voi päättyä yhtä nopeasti kuin

alkoikin, ja silloin soimaisimme itseämme ja toisiamme. Tee minulle

mieliksi! Minä kunnioitan sinua ja pidän sinusta niin paljon, etten

voi onnellisena ottaa vastaan kaikkea antamatta itse mitään. Minä

koetan, mutta en ole varma -- tahdon miettiä -- on liian aikaista

tietää vielä --

Rose aloitti urheasti, mutta lopetti änkyttäen ja peräytyi ovelle

päin, sillä Macin kasvot, jotka ensin kävivät surullisiksi,

kirkastuivat sitä mukaa kun Rose puhui, ja viimeiset sanat

kuullessaan hän ihan nauroi hiljaa itsekseen, niin kuin olisi ollut

mielissään karkotustuomiosta.

-- Et saa sanoa ettet anna mitään, kun juuri osoitat minun päässeen

eteenpäin. Minä lähden, lähden heti paikalla, sitten saamme nähdä,

eikö ero auta sinua miettimään niin kuin auttoi minuakin. Toivon että

voisin tehdä hyväksesi jotain muutakin, mutta kun en kerran voi, niin

hyvästi sitten.

-- Aiotko lähteä heti? Rose lakkasi perääntymästä ja katsoi

ällistyneenä Macia, kun tämä ojensi hänelle huonosti vuollun kynän ja

avasi oven niin kuin Alec-setäkin aina teki.

-- En vielä, mutta sinä näytät lähtevän.

Rose lehahti tulipunaiseksi, hän sieppasi kynän, lensi yläkertaan

ja moitti itseään ankarasti, kun uurastaessaan pilasi kaikki

Plenty-tädin uudet nenäliinat merkkaamalla niihin "A.M.C.".

Kolme päivää myöhemmin Mac todella heitti hyvästit. Kukaan ei

ihmetellyt, sillä tällainen äkillinen lähtö kuului hänen tapoihinsa,

ja uskottavana syynä oli erään kuuluisan lääkärin L:ssa pitämä

luentosarja. Alec-setä karkasi häpeällisesti viime hetkessä ja jätti

sanan, että tulisi asemalle lähtijää saattamaan. Plenty-täti oli yhä

huoneessaan, ja kun Mac laskeutui yläkerrasta sanottuaan tädille

hyvästi, Rose oli eteishallissa häntä vastassa kuin jouduttaakseen

lähtöä. Hän pelkäsi hiukan tätä kahden kesken oloa kun viimeksi oli

käynyt niin nolosti; hän olikin omaksunut tyynen sukulaisilmeen ja

uskoi sen selvästi ilmaisevan millaisessa sävyssä eron tuli tapahtua.

Mac nähtävästi ymmärsi ja jopa voitti Rosen reippaudessa; hän puristi

tytön kättä sanoen vain:

-- Hyvästi serkku, kirjoita kun satut sille tuulelle.

Ja sitten hän lähti niin tyynesti kuin edessä olisi ollut vain päivän

eikä kolmen kuukauden ero. Rose tunsi saaneensa kuin kylmää vettä

niskaansa ja oli menossa yläkertaan hiukkasen vähätellen: -- Ei se

sittenkään ole rakkautta, neron oikutteluja vain. Mutta samassa kylmä

ilmanhenki sai hänet kääntymään ja hän joutui suuren matkaturkin

syleilyyn, se likisti häntä hetken ja katosi yhtä äkkiä kuin tulikin.

Eikä Rose osannut muuta kuin kätkeytyä omaan huoneeseensa ja uskoa

hengästyneenä Psykhen korvaan:

-- Ei, ei se neroutta ole; kyllä tuo varmasti oli rakkautta!

19