Alec-setä ei vastustanut, vaan saatuaan selville ettei kenelläkään
ollut oikeuksia lapseen, salli Rosen ainakin toistaiseksi pitää sen.
Niinpä pikku Dulce, uudessa asussa aina nimeä myöten, sai paikkansa
perheessä ja alkoi hitaasti edistyä. Mutta sievää hänestä ei tullut
eikä vilkasta, viehättävää lasta, sillä hän näytti syntyneen surussa
ja kasvaneen kurjuudessa. Hän oli kalpea, alakuloinen pikku olento,
joka aina ryömi nurkkaan ja katseli pelokkaasti kuin pyytäen lupaa
elää, ja kun hänelle tarjosi leikkikaluja, hän otti ne vastaan
nöyrästi hämmästyen, niin että antaja aivan liikuttui.
Rose voitti pian hänen sydämensä, ja toisinaan hän melkein
pahoitteli sitä, sillä lapsi oli kiintymyksessään ihan hankala ja
heti eroon jouduttuaan ruikutti "Jose-tätiä" entisen "äiti"-itkunsa
sijasta. Pienen orvon vaaliminen tuotti kuitenkin runsain mitoin
tyydytystä, sillä Rose oppi itse enemmän kuin pystyi opettamaan, ja
velvollisuudentunto oli oivallista painolastia hänen innostuvalle
luonteelleen.
Kitty Van, joka piti kaikessa Rosea esikuvanaan, innostui perheensä
suureksi huviksi ja harmiksi tekemään samoin. Hän valitsi turvakodin
sievimmän ja vallattomimman lapsen ja vei sen kotiinsa viikoksi
koetteelle. "Oikea enkeli", oli hänen mielipiteensä lapsesta
ensimmäisenä päivänä mutta "kauhea lapsi" ennen kuin viikko oli
kulunut, sillä nuori urho mellasti päivät, ulvoi yöt, myllersi talon
ullakolta kellariin asti ja piti huimilla tempuillaan holhoojiaan
jatkuvasti kauhun vallassa. Niinpä nääntynyt Kitty-parka palautti
enkelin varhain lauantai-aamuna ja päätti odottaa, kunnes hänen
kasvatustaitonsa olisi kehittynyt pitemmälle.
Kun tuli lämmin aika, Rose julisti, että Dulce tarvitsi
vuoristoilmaa, sillä hän muisti miten itse oli aikoinaan virkistynyt
Alppimajassa. Jessie-täti ja Jamie lähtivät mukaan, ja rouva Atkinson
otti heidät yhtä sydämellisesti vastaan kuin ennenkin. Sievät
tyttäret olivat kaikki naimisissa ja poissa kotoa ja heidän tilallaan
oli pyylevä palvelija, mutta muuten mikään ei näyttänyt muuttuneen.
Vain vanhusten päät olivat harmaammat ja nuorten koko joukon
korkeammalla kuin kuusi vuotta sitten.
Jamie ystävystyi heti naapuriston poikien kanssa ja antautui
kalastukseen sellaisella innolla, että olisi ansainnut toki
paremmankin saaliin. Ja Jessie-täti nautti lukemisesta, sillä kotona
siihen ei riittänyt aikaa; hän makasi onnellisena riippumatossa, kun
ei ollut sukkia parsittavana, nappeja ommeltavana tai taloushuolia
mieltä rasittamassa.
Rose kulki Dulcen kanssa kuin kanaemo heikkoa poikastaan vaalien.
Hän toivoi tämän hoitotavan tuottavan hyviä tuloksia ja vaali pikku
potilastaan päivä päivältä tyytyväisempänä. Alec-tohtori tuli käymään
muutamaksi kesäpäiväksi ja arveli, että lapsi oli voimistumaan päin.
Mutta suurin tapaus oli Feben odottamaton saapuminen.
Kaksi hänen oppilastaan oli kutsunut hänet mukaan huvimatkalle
vuoristoon, ja hän karkasi suuresta hotellista yllättääkseen
ystävänsä. Febe oli niin terveen ja onnellisen näköinen, että kaikki
huolet, joita Rosella oli hänestä ollut, haihtuivat kuin tuhka
tuuleen.
He viettivät kolme ihanaa päivää yhdessä, vaeltelivat ympäriinsä,
puhuivat niin kuin vain tytöt voivat pitkän eron jälkeen ja nauttivat
toistensa seurasta. Jotta kaikki olisi ollut täydellistä, tapahtui
omituinen yhteensattuma: Archie pistäytyi Alppimajalle sunnuntaiksi.
Jessie-täti ja lennätin säilyttivät salaisuutensa niin visusti,
että kukaan ei aavistanutkaan, mitkä vehkeilyt saivat aikaan tämän
onnellisen sattuman.
Eräänä helakan kauniina päivänä Rose istui talon takana rinteessä
vanhan omenapuun alla, missä he ennen usein leikkivät. Edessä
aukeni laaja laakso, ja heinäväen uurastus siellä viehätti silmää.
Vasemmalla virtasi vuolas joki, jota reunustivat uhkeat vihreät
jalavat, oikealla kohosivat punertavat vuoret rauhallisina ja
majesteettisina, ja yllä hehkui sydänsuven taivas kirkastaen kaiken.
Pikku Dulce nukkui leikistä väsyneenä makeasti pesässä, jonka oli
kaivanut lähellä olevaan heinäsuovaan, ja Rose nojasi rosoista
puunrunkoa vastaan rakennellen tuulentupia käsityö jalkojensa
juuressa. Unelmat näyttivät olevan kiehtovia ja onnellisia, sillä
hänen kasvonsa olivat kauniin levolliset, eikä hän huomannut junaa,
joka kiiti laakson halki jättäen jälkeensä valkoisen pilven. Sen
jyrinä vaimensi lähestyvien askelten äänen ja Rose katsoi kohti
etäisiä kukkuloita, kunnes huomasi äkkiä edessään päivettyneen,
hymyilevän nuoren miehen ja hypähti pystyyn riemuissaan:
-- Mac! Mistä sinä siihen tipahdit?
-- Washingtonin vuoren huipulta. Miten sinä voit?
-- En ole koskaan voinut paremmin. Lähdetäänkö sisään? Olet kai
väsynyt sellaisen putouksen jälkeen.
-- Kiitoksia, en lainkaan. Olin emännän puheilla. Hän kertoi, että
Jessie-täti ja Jamie ovat lähteneet kaupunkiin ja sinä istuskelet
vanhassa paikassasi; siksi tulin suoraan tänne. Aionkin levätä
tässä jos sallit, vastasi Mac heittäen repun selästään ja istahti
heinäkasaan kuin tuolille.
Rose istahti äskeiseen paikkaan, silmäili tyytyväisenä serkkuaan ja
sanoi:
-- Tämä on kolmas yllätys sen jälkeen kun tulin tänne. Ensin tulla
tupsahti setä, sitten Febe ja nyt sinä. Onko retkesi ollut hauska?
Setä kertoi sinun olleen jalkamatkalla.
-- Totisesti! Olen ollut kuin taivaassa tai ainakin lähellä sitä
melkein kaksi viikkoa, ja ajattelin, että äkkiputousta lievittäisi,
jos poikkeaisin kotimatkalla tänne.
-- Taivas näyttää sopivan sinulle hyvin. Olet ruskea kuin papu ja
niin reippaan ja pirteän näköinen, että on vaikea kuvitella sinun
pudonneen vuorelta, sanoi Rose miettien, kuinka hauskan näköinen
Mac olikin sinisestä flanellipuvustaan ja pölyisistä kengistään
huolimatta. Hänessä oli kukkuloilta saatua tyyntä jäntevyyttä, ja
hänen katseensa oli selkeä ja kirkas, koska hän oli saanut silmätä
vuorten huipuilta uusiin maailmoihin.
-- Patikointi on omiaan minulle. Uida pulahdin joessa tullessani, Mac
sanoi ravistaen kosteita hiuksiaan ja kohensi punaista marjaterttua,
jonka oli pistänyt napinläpeensä.
-- Olet ihan sen näköinen kuin olisit tavannut vedenneidon kotoa,
sanoi Rose.
-- Löysin hänet täältä, sanoi Mac kumartaen.
-- Kiitos kohteliaisuudesta. Saat toisen vastalahjaksi. Sinä tulet
päivä päivältä enemmän Alec-sedän näköiseksi, taidan ruveta sanomaan
sinua Alec nuoremmaksi.
-- Itse Aleksanteri Suurikaan ei olisi siitä kiitollinen, eikä Mac
tosiaan ollut niin tyytyväisen näköinen kuin Rose oli otaksunut.
-- Mutta sinä olet sedän näköinen, otsa vain on erilainen. Hänen
otsansa on leveä ja hyväntahtoinen, sinun korkea ja kaareva. Jos
sinulla ei olisi partaa ja jos tukkasi olisi pitkä, olisit ihan
Miltonin näköinen, lisäsi Rose varmana siitä, että tämä olisi Macille
mieleen.
Se todella huvitti häntä, sillä hän heittäytyi selälleen heiniin ja
nauroi niin sydämellisesti, että pelästytti oravan aidalta ja herätti
Dulcen.
-- Sinä kiittämätön lurjus! Eikö sinulle mikään kelpaa? Kun sanon,
että sinä olet maailman parhaimman miehen näköinen, sinä vain
kohautat olkapäitäsi, ja kun vertaan sinua suureen runoilijaan,
naurat täyttä kurkkua. Sinä taidat olla aika itserakas. Rosekin
nauroi Macin riemun tartuttamana.
-- Sinun syytäsi jos minä olen. Minusta ei missään suhteessa
voi tulla Miltonia, paitsi jos tulen joskus sokeaksi, Mac sanoi
vakavoituen.
-- Sanoit kerran, että jos mies yrittää lujasti, hän voi tulla miksi
tahtoo. Miksei sinusta voisi tulla runoilijaa? kysyi Rose.
-- Eikös minusta pitänyt tulla lääketieteen tohtori?
-- Voithan olla kumpikin. Onhan maailmassa ennenkin ollut
runoilija-lääkäreitä.
-- Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi runoilija? kysyi Mac niin
vakavana kuin aikoisi todella yrittää.
-- En; mieluummin jompikumpi. Ei sillä ole väliä kumpi, mutta
sinun täytyy tulla kuuluisaksi. Olen hyvin kunnianhimoinen sinun
puolestasi; sillä olen vakaasti sitä mieltä, että sinussa piilee
nero. Se taitaa jo alkaa liikehtiä, ja olen oikein utelias näkemään
mitä siitä kehkeytyy.
Ennen kuin Mac ehti vastata, kuului vienosti: -- Jose-täti! ja
kääntyessään Mac huomasi Dulcen nousseen istumaan pesässään. Tämä
ihmetteli silmät pyöreinä leveätä sinistä selkää.
-- Tunnetko ritarisi? Mac kysyi tarjoten kohteliaasti kätensä, sillä
Dulce näytti hieman epäröivän, oliko tuo tuttu vai vieras.
-- Sehän on Mac, sanoi Rose, ja tuttu nimi rauhoitti lapsen heti;
tyttö kumartui eteenpäin ja suuteli Macia.
-- Minä poimin matkan varrella leikkikaluja ja sinä saatkin ne heti.
En odottanutkaan hiirulaiseltani noin suopeata vastaanottoa, sanoi
Mac mielissään, sillä Dulce ei tuhlaillut hyväilyjä.
-- Hän tunsi sinut, sillä minulla on valokuvat täällä mukana, ja
sinun kuvasi löydettyään hän aina suutelee sitä. En tahdo, että
hän unohtaa ensimmäisen ystävänsä, selitti Rose tyytyväisenä
oppilaaseensa.
-- Niin, minä olen ensimmäinen mutta en paras, vastasi Mac kaivellen
repustaan luvattuja leikkikaluja, jotka hän asetti heinille
ihastuneen Dulcen eteen.
Sieltä ei tullut kuvakirjoja eikä makeisia, vaan pitkiin
ruohonkorsiin pujotettuja marjoja, tammenterhoja ja sieviä käpyjä,
kissankullan välkkeisiä kiviä, muutama sinirinnan sulka ja sammalista
tehty linnunpesä, jossa oli valkoisia kiviä munina.
Luontoäiti tietää, mistä lapset pitävät, ja sillä on rajattomasti
leikkikaluja, kun vain osaa etsiä niitä. Tyttö otti tavarat iloiten
vastaan; Mac antoi hänen hiljaa itsekseen nauttia niistä ja alkoi
itse puolestaan ahtaa tavaroita takaisin reppuunsa. Pari kirjaa
oli Rosen lähellä, ja hän otti maasta toisen. Se aukeni tiuhaan
kirjoitetun paperin kohdalta.
-- Keatsin runot? En luullut sinun vaivautuvan lukemaan näin
uudenaikaista kirjallisuutta, hän sanoi ja siirsi paperia lukeakseen
sen alta.
Mac vilkaisi Rosea, sieppasi kirjan hänen kädestään ja pudisti sen
välistä muitakin paperilappusia, antoi sen sitten takaisin omituisen
nolon näköisenä ja sanoi pistäen paperit taskuunsa:
-- Suo anteeksi, se oli täynnä roskaa. Kyllä minä pidän Keatsista;
kai sinäkin tunnet hänet?
-- Luin Keatsia aika paljon, mutta kerran setä huomasi, että itkin
lukiessani "Basilin ruukkua", ja neuvoi minua jättämään toistaiseksi
runot vähemmälle, ettei minusta tulisi kovin hempeämielistä, vastasi
Rose käännellen kirjan sivuja, mutta katsomatta niihin. Hänen
päähänsä oli juuri pälkähtänyt uusi oivallus.
-- "Pyhän Agneksen ilta" on minusta maailman kaunein rakkaustarina,
sanoi Mac innostuneesti.
-- Lue se minulle. Haluaisin juuri nyt kuunnella runoja, ja sinä
lausut hyvin, kun kerran pidät siitä, sanoi Rose ja antoi viattoman
näköisenä kirjan takaisin.
-- Oikein mielelläni, mutta se on kylläkin pitkä.
-- Minä keskeytän sinut jos alan väsyä. Dulce ei häiritse, hän
viihtyy noitten tavaroittensa kanssa.
Hyvillään tehtävästään Mac asettui mukavasti ruohikolle, ja nojaten
päänsä käsiin hän luki tuon kauniin tarinan. Rose katseli häntä
tarkkaavasti ja näki hänen silmissään muutakin kuin ihailua, kun hän
silloin tällöin vilkaisi kuin kysyäkseen, nauttiko Rose yhtä paljon
kuin hän itse.
Rose ei voinut olla nauttimatta. Mutta kuunnellessaan Rose ei
ajatellut Keatsia vaan Macia. Oliko Mackin runoilija? Hän saattoi
olla; käytyään läpi kömpelön toukka-asteen ja sulkeutuneen kotelon
kehityksen ihana perhonen lehahtaisi esiin kaikkien ihmeeksi. Tämä
mielijohde sai hänet niin valtoihinsa, ettei hän edes kiittänyt,
kun tarina loppui, vaan kumartui eteenpäin, ja kysyi sellaisella
äänensävyllä, että Mac ihan hätkähti ja näytti kuin pilvistä
pudonneelta:
-- Mac, kirjoitatko sinä koskaan runoja?
-- En.
-- Miksi sitten sanot sitä laulua, jonka Febe lauloi ja jossa oli
lintujen kuoro?
-- Ei se ollut mitään ennen kuin Febe sävelsi sen. Mutta hän lupasi
olla kertomatta.
-- Ei hän mitään puhunutkaan, minä vain arvasin ja nyt tiedän sen,
nauroi Rose mielissään, kun sai toisen kiinni.
Mac paiskasi nolostuneena Keats-paran pois ja koetti kyynärpäihinsä
nojaten kätkeä punastuneet kasvonsa.
-- Ei sinun tarvitse olla noin syyllisen näköinen; eihän runojen
kirjoittaminen ole mikään synti, sanoi Rose huvittuneena Macin
hämmennyksestä.
-- On synti sanoa tuollaista roskaa runoudeksi, mutisi Mac.
-- Suurempi synti on väittää, ettet koskaan kirjoita niitä.
-- Jokainen kai töhertelee jotain joutessaan tai kun on rakastunut,
selitti Mac syyllisen näköisenä.
Rose ei oikein voinut ymmärtää Macissa tapahtunutta muutosta, mutta
viimeinen sana toi hänen mieleensä seikan, jonka hän kokemuksesta
tiesi innoittavan nuorukaisia runontekoon. Kumartuen taas Macin
puoleen hän kysyi juhlallisesti, veitikka silmäkulmassa:
-- Mac, oletko sinä rakastunut?
-- Näytänkö minä muka siltä? Mac nousi istumaan niin loukkaantuneen
näköisenä, että Rose heti pyysi anteeksi sanojaan. Mac ei tosiaan
ollut sulhasmiehen näköinen heinänsiemeniä tukassaan, sirkkojen
loikkiessa pitkin selkää ja pitkien säärien ulottuessa omenapuusta
heinäsuovaan asti.
-- Ei, et ole; pyydän nöyrimmästi anteeksi. Ajattelin vain, että
mielesi olisi piristynyt siitä, kun et kerran runoilekaan.
-- Olen piristynyt siitä, että minulla on ollut hyvää seuraa. Ei voi
olla viikkoa Thoreaun seurassa tulematta itsekin paremmaksi. Hauskaa
että se näkyy minusta, sanoi Mac ottaen taskustaan hyvin kuluneen
kirjan kuin esitellen rakkaan ja arvossapidetyn ystävän.
-- Olen lukenut joitakin kappaleita ja pidin niistä; ne ovat
hyvin omintakeisia, raikkaita ja joskus huvittavia, sanoi Rose ja
katseli hymyillen niitä aitoja jälkiä, joita luonto oli jättänyt
kirjan lehdille; yhdelle aukeamalle oli ilmeisesti satanut,
musertunut marja oli punannut toisen, ja kannet olivat haalistuneet
auringonpaisteesta, jota näytti tihkuneen kansien sisäänkin.
Mac silmäili kirjaa ja luki pätkän sieltä toisen täältä.
"Emme opi paljon tieteellisistä kirjoista, vaan koruttomista
inhimillisistä kirjoista; suorista, avomielisistä elämäkerroista."
"Lukekaamme edes terveitä kirjoja. Olkoon runoilija yhtä
elinvoimainen kuin sokerivaahtera, jossa on elinnestettä niin paljon,
että puu pysyy vihreänä vaikka sitä vuodatetaankin ruukkuihin,
eikä kuin viiniköynnös, joka tultuaan keväällä leikatuksi ei kanna
hedelmää, vaan vuodattaa verensä kuiviin itseään lääkitessään."
-- Se sopii sinuun, sanoi Rose pysyen yhä epäilyksessään, joka
viehätti juuri epätodennäköisyytensä vuoksi.
Mac vilkaisi Roseen ja sanoi hiljaa, vaikka hänen silmänsä loistivat
ja hymy väikkyi suupielissä: -- Saammepa nähdä. Hän sulki kirjan ja
jatkoi hetken kuluttua:
-- No, nyt kun sinä olet kuulustellut minua tarpeeksi, on minun
vuoroni kysyä. Mikä sinua sitten on noin piristänyt, kuten sanoit.
Mitä sinä olet tehnyt, kun olet entistä enemmän nimesi kaltainen?
kysyi Mac äkkiä siirtäen sodankäynnin vihollisen alueelle.
-- Olen vain nauttinut elämästä. Istun todella täällä päivästä
toiseen yhtä onnellisena ja vähään tyytyväisenä kuin Dulce enkä tunne
olevani paljon vanhempi häntä, vastasi tyttö.
-- 'Kuin ruusu sorja umpuks' saisi uudestaan', sanoi Mac hiljaa
siteeraten ystäväänsä Keatsia.
-- Enhän minä voi! Minun täytyy puhjeta kukkaan, tahdoinpa tai en,
ja ainoa huoleni on, etten tiedä minkä terälehden kulloinkin olisi
auettava, sanoi Rose.
-- Miten pitkälle olet päässyt? kysyi Mac jatkaen kuulustelua.
-- Annahan kun mietin. Sen jälkeen kun vuosi sitten palasin kotiin,
olin ensin iloinen, sitten alakuloinen, sitten ahkera ja nyt olen
vain onnellinen. En tiedä miksi; mutta tuntuu kuin odottaisin mitä
seuraavaksi tapahtuu, sanoi Rose.
Mac katseli häntä miettivästi hetken. Hän tunsi kummallista halua
auttaa jollain tavoin eikä tiennyt parempaa neuvoa kuin tarjota
sitä, mikä hänelle itselleen oli ollut suurimmaksi avuksi. Hän otti
maasta toisen kirjan, avasi sen merkkinä olevan tammenlehden kohdalta
ja ojensi Roselle kuin tarjoten lahjaksi jotain ihmeellistä ja
kallisarvoista:
-- Jos tahdot oppia ottamaan rohkeasti vastaan mitä sitten tuleekin,
niin lue tästä ja sieltä, mistä lehti on taitettu.
Rose otti kirjan, näki sanan "Itseluottamus" ja lehtiä käännellen
luki sieltä täältä viivattuja kohtia:
-- "Ole oma itsesi; älä koskaan jäljittele muita. Vain Luoja voi
osoittaa meille, missä voimme parhaamme antaa."
-- "Tee mikä sinulle on uskottu, silloin et havittele etkä uskalla
liikaa."
Tultuaan taitetun lehden kohdalle, jonka otsikkona oli "Sankaruus",
hän luki, ja hänen kasvonsa kirkastuivat:
"Nuori nainen kulkekoon tietään mieli selkeänä ja pystyssä päin,
tallettakoon aarteenaan jokaisen uuden kokemuksen, tutkikoon kaiken
mihin hänen silmänsä sattuu, jotta oppisi tuntemaan oman vasta
heränneen olemuksensa voiman ja tenhon."
"Ystäväni, älä milloinkaan laske pelosta purjeitasi! Tule uljaana
satamaan tai viiletä aavoja vesiä Luojasi turvin!"
-- Sinähän ymmärrät tuon? kysyi Mac, kun Rose vilkaisi häneen kuin
olisi löytänyt juuri omiin tarpeisiinsa soveltuvan kohdan.
-- Ymmärrän minä, mutta en ole uskaltanut koskaan lukea näitä sillä
luulin että ne ovat minulle ihan liian vaikeatajuisia.
-- En pyydäkään, että lukisit tai ymmärtäisit koko kirjan -- en
itsekään pysty siihen, mutta suosittelen noita kahta merkitsemääni
ja sitten lukuja "Rakkaus" ja "Ystävyys". Lue ne ja kerro mitä pidät
niistä. Jätän kirjan sinulle.
-- Kiitoksia. Kaipasinkin juuri jotain hienoa luettavaa ja tämä
taitaa todella olla sopivaa. Jessie-täti saattaa kyllä tuumia, että
minä ylpeilen, kun koetan lukea Emersonia.
Silloin kuului "Hei, hei!" ja katsoessaan ympärilleen he
näkivät Jamien tutkivan heitä arvostelevasti; pojalla oli käärö
siirappinekkuja toisessa kädessä, kimppu uusia ongenkoukkuja
huolellisesti toisessa ja hattu kenotti takaraivolla.
-- Mitäs kuuluu, poikaseni? kysyi Mac nyökäten.
-- Hienoa. Hauskaa että tulit! Luulin jo Archien taas ilmestyneen
tänne, eikä hänestä ole iloa. Mistä sinä tulit? Ja mitä varten?
Kuinka kauan aiot viipyä? Tahdotko yhden? Ne ovat hurjan hyviä?
Kysymyksen toisensa perään pudotellen Jamie lähestyi, puristi
reippaasti kättä, istui pitkän serkkunsa viereen ja tarjosi
vieraanvaraisesti kaikille nekkujaan.
-- Tuliko kirjeitä? kysyi Rose ottamatta tahmeita makeisia.
-- Koko pinkka, mutta äiti ei muistanut antaa niitä, ja minulle tuli
hoppu, kun rouva Atkinson sanoi, että oli tullut vieraita, enkä minä
ehtinyt odottaa, selitti Jamie suu täynnä.
-- Minä pistäydyn hakemassa. Täti on varmaan väsynyt, ja olisi hauska
lukea uutiset yhdessä.
-- Mukava tyttö, huomautti Jamie, kun Rose lähti ajatellen, että Mac
ehkä haluaisi tukevampia virvokkeita kuin makeiset.
-- Kyllä kai, kun juoksutat häntä asioillasi, senkin laiskuri,
vastasi Mac katsoen pitkään Rosen jälkeen.
-- Oh, tuota -- hän tekee sen mielellään. Rose pitää minusta, ja
minä olen oikein kiltti hänelle aina kun ennätän, selitti Jamie
tyynesti. -- Kerran kun ongenkoukku oli tarttunut sääreeni, annoin
hänen leikata sen terävällä kynäveitsellä irti, ja usko pois, että se
teki kipeätä, mutta minä en edes yhtään kiemurrellut, ja hän sanoi,
että olen reipas poika. Ja sitten kerran jäin autiolle saarelleni
-- tuolla lammella, tiedäthän -- vene ajelehti pois, ja siellä sain
olla melkein tunnin ennen kuin kukaan kuuli. Mutta Rose arvasi minun
olevan siellä ja käski minun uida rannalle. Matka ei ollut pitkä,
mutta vesi oli kamalan kylmää, eikä se ollut ollenkaan hauskaa. Minä
lähdin kuitenkin ja pääsin ihan hyvin puoli matkaa, mutta sitten sain
suonenvedon tai jotain semmoista ja rupesin huutamaan, ja hän tuli
päätäpahkaa veteen ja kiskoi minut rantaan. Enkö ollut kiltti, kun
tottelin ja läksin uimaan?
-- Hänhän se kiltti oli kun onki kuiville mokoman rasavillin. Taidat
koko ajan kiusata häntä, onkin ehkä parasta, että vien sinut kotiin
huomenaamulla, ehdotti Mac pyöräyttäen pojan nurin niskoin, niin että
Dulce taputti käsiään pesässään.
Kun Rose palasi tuoden kylmää maitoa, piparkakkuja ja kirjeet,
hän näki Emersonin lukijan puussa pommittamassa omenanraakileilla
Jamieta, joka turhaan koetti osua takaisin.
Varhain seuraavana aamuna Mac oli lähdössä, ja Rose saattoi häntä
vanhalle kirkolle asti.
-- Aiotko kävellä koko matkan? hän kysyi, kun he astelivat vierekkäin
kasteisena raikkaana kesäaamuna.
-- Vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten astun junaan ja huristan
takaisin työhöni, vastasi Mac taittaen siron saniaisen Roselle.
-- Etkö koskaan kaipaa seuraa?
-- En; minulla on parhaat ystäväni mukanani, kuten tiedät, ja hän
taputti taskuaan, josta pilkisti Thoreaun teos.
-- Taisit jättää tänne parhaan, sanoi Rose tarkoittaen lainaamaansa
kirjaa.
-- Lue ja koeta sulattaa se hyvin. Kirjoita sitten minulle ja
kerro mitä ajattelet siitä. Kirjoitathan? hän kysyi kun he tulivat
tienristeykseen.
-- Jos sinä vastaat. Mahdatko ehtiä? Runoileminen, anteeksi,
lääketiede vie paljon aikaa, vastasi Rose kiusoitellen, sillä
kun Mac seisoi siinä paljain päin ja lehtien varjot leikkivät
hänen otsallaan, Rosen mieleen palasi heinäsuovien keskellä käyty
keskustelu, eikä Mac totisesti näyttänyt lääketieteen tohtorilta.
-- Minä järjestän aikaa.
-- Hyvästi, Milton.
-- Hyvästi, Sabrina.
18