"Radzha"-laivan matka viivästyi, mutta kun se lähti, Clara-rouva oli
mukana. Sukulaisten mielestä hänen oli parasta mennä lohduttamaan
miestään, ja Charlien kuoleman jälkeen häntä ei mikään pidättänyt
täällä. Niinpä hän lähti omaisten toivottaessa onnellista matkaa;
hänen mielensä oli raskas, mutta ei aivan lohduton, sillä surupuku
sopi hänelle harvinaisen hyvin ja hän uskoi, ettei hän Stepheninsä
mielestä ollut muuttunut koettelemuksien aikana läheskään niin paljon
kuin olisi luullut.
Kun aika oli tyynnyttänyt pahimman järkytyksen, Rose huomasi
ihmeekseen, että Charlien virheiden ja hairahdusten muisto himmeni
kuin lempeä käsi olisi pyyhkinyt ne pois, ja hän sai Charlien
takaisin sinä rohkeana, kauniina poikana, jota hän oli rakastanut
-- ei tuona oikullisena nuorukaisena, joka oli rakastanut häntä.
Charlien muistossa ei ollut mitään ahdistavaa eikä mitään katkeraa;
toisinaan Rosesta tuntui jopa siltä, kuin taakka olisi otettu hänen
hartioiltaan, kun Charlien tulevaisuus ei ollut enää hänen käsissään.
Asiain näin ollen oli kovin ikävää, että häntä kohdeltiin kuin
surevaa ja sääliteltiin nuoren sulhasen kuoleman johdosta. Hän ei
voinut selittää asiaa koko maailmalle, vaan antoi sen olla sillään
ja suuntasi harrastuksensa toisaalle. Valittuaan varsinaiseksi
toimialakseen ihmisten auttamisen hän tunsi, että oli todella aika
ryhtyä kauan laiminlyötynä olleeseen tehtävään.
Hänen suunnitelmansa olivat erinomaiset, mutta eivät menestyneet
niin ripeästi kuin hän toivoi, sillä kun hankkeet koskivat ihmisiä
eivätkä esineitä, nousi odottamatta aina esteitä. "Rappiolle
joutuneiden naisten koti", joksi pojat ilkikurisesti sanoivat hänen
kahta vastakorjattua taloaan, avattiin komeasti. Teki hyvää nähdä nuo
kodikkaat huoneet ja niiden uudet onnelliset asukkaat.
Mutta pian Rose sai kummakseen huomata, että nuo kunnon ihmiset
odottivat häneltä sellaistakin huolenpitoa, jota hän ei ollut
luvannut. Buffum, isännöitsijä, toi alituiseen tietoja valituksista
ja uusista toivomuksista. Talon hoito lyötiin laimin, vesijohdot
halkeilivat ja jäätyivät, viemärit joutuivat epäkuntoon, pihat
kävivät siivottomiksi ja vuokrat jätettiin maksamatta. Pahinta
kaikesta oli, että ulkopuoliset vain nauroivat ja tuhahtivat: "Johan
me sanoimme." Se olisi vienyt rohkeuden kokeneemmaltakin yrittäjältä
kuin Rose.
Mutta Alec-setä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan, auttoi hänet
monesta pulasta antaen hyviä neuvoja tai tehden odottamatta
tarkastusmatkoja, jotka tehostivat asukkaille sitä tosiseikkaa, että
jos he eivät täyttäisi velvollisuuttaan, heidän vuokrakautensa jäisi
varsin lyhyeksi.
-- En toivonutkaan ansaitsevani mitään, mutta odotin että he olisivat
edes kiitollisia, sanoi Rose kerran, kun oli tullut useita valituksia
yhtä aikaa ja Buffum ilmoitti, että oli vaikea saada kootuksi halpoja
vuokria.
-- Jos ryhdyit tähän työhön kiitollisuuden toivossa, olet todella
epäonnistunut, mutta jos teet sen rakkaudesta tai auttaaksesi, olet
onnistunut; sillä valitteluistaan huolimatta jokainen noista naisista
tuntee mitä etuoikeuksia hän nauttii ja pitää niitä todella arvossa,
sanoi tohtori heidän palatessaan taas tällaiselta käynniltä.
-- Voisivat he sentään edes kiittää. Olen tainnut ajatella
kiitollisuutta enemmän kuin työtä itseään, mutta jos en saa
kiitollisuutta, opin kyllä olemaan ilmankin, vastasi Rose tuntien
kuin jääneensä vaille palkkaa.
-- Lahjat usein erottavat, sen sijaan että lähentäisivät ihmisiä
toisiinsa. Olen nähnyt usein ystävyysliittoja, jotka ovat tuhoutuneet
sen takia, että kiitollisuudenvelka on yksipuolista. En osaa selittää
sitä, mutta niin asia on, ja ilmeisesti ihmisen on yhtä vaikeata
oppia oikeassa hengessä antamaan kuin ottamaan. Otapas selvä siitä,
tyttöseni, kun opettelet tekemään hyvää.
-- Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat tosiaan kiitollisia, ja
aion omistaa huolenpitoni heille. Heidän auttamisestaan saan pelkkää
iloa enkä mitään huolta. Jos menee sairaalaan katsomaan pikkulapsia
tai Turvakotiin viemään appelsiineja Feben orpotytöille, niin he
eivät valittele eivätkä kiusaa toista kuoliaaksi -- nuo herttaiset
lapsukaiset, sanoi Rose.
Siitä pitäen hän jätti "Rauhalan" Buffumin hoitoon ja omisti kaiken
intonsa pikkuväelle, joka otti iloisena vastaan pienimmänkin lahjan
ja palkitsi antajan vilpittömillä kiitoksilla. Täältä hän löysi yllin
kyllin tehtävää, ja hänen kauniit nukkensa ja hauskat kuvakirjansa
ilahduttivat monen pienokaisen mieltä.
Kun kevät tuli, uusia suunnitelmia versoi kuin kevätvuokkoja.
Lasten mieli paloi maalle, ja koska vihreät niityt eivät voineet
tulla heidän luokseen, Rose vei heidät vihreille niityille. Jonkin
matkan päässä oli vanha maatila, jota Campbellien suku usein käytti
kesäisenä virkistyspaikkanaan. Tänä keväänä se pantiin kuntoon
tavallista aikaisemmin, sinne palkattiin naisia taloudenhoitajiksi,
keittäjiksi ja lastenhoitajiksi, ja kun toukokuun päivät kävivät
kirkkaiksi ja lämpimiksi, sinne tulvahti parvi kalpeita lapsia
telmimään ruohossa, hyppimään kallioilla ja leikkimään rannan
hienolla hietikolla. Sitä kelpasi katsoa ja se palkitsi kyllä
ajatuksen alullepanijan.
Kaikki osoittivat suurta mielenkiintoa "Ruusutarhaa" kohtaan, joksi
Mac sen risti. Naiset ajoivat vähän väliä sinne mukanaan yhtä
ja toista 'pikku raukoille'. Plenty-täti ihan kylvi ympärilleen
piparkakkuja, Jessie-täti ompeli tusinakaupalla esiliinoja, Jane-täti
piti silmällä hoitajattaria ja Myra-täti toimitti siirtolaan niin
runsaasti lääkeaineita, että kuolleisuus olisi ollut hirvittävä ellei
Alec-tohtori olisi ottanut niitä haltuunsa. Hänestä tämä oli maailman
viehättävin kolkka, ja syystäpä kylläkin; hän oli keksinyt tuuman
mutta antoi Roselle kaiken kunnian siitä. Hän kävi siellä usein, ja
hänen tuloaan tervehdittiin aina riemuhuudoin. Lapset kokoontuivat
hänen luokseen kaikkialta, ryömien, juosten, kainalosauvoilla
kolkaten tai hoitajattaren käsivarsilla.
Alec-tohtori näytti yhtä nuorelta kuin leikkitoverinsakin, vaikka
kiharatukkainen pää alkoi jo harmaantua. Ja telmiminen, jonka hänen
tulonsa sai aikaan, oli parempaa kuin mikään lääke lapsukaisille,
jotka eivät olleet oppineet leikkimään. Mac-setä saattoi Jane-tädin
vallan pyörälle päästään ehdottamalla alituisesti, että he ottaisivat
kasvateikseen vallattomimmat pojat ja sievimmät tytöt, niin että hän
itse saisi heistä huvia ja Jane-täti puuhaa.
Kerran täti hädin tuskin välttyi tältä. Koska syyllinen oli hänen
poikansa eikä hänen miehensä, hän kevensi mieltään pitämällä
aikamoisen nuhdesaarnan, ja se tuottikin erinomaisia tuloksia.
Rose tuli kotiin maatilalta kirkkaana kesäkuun päivänä sievän ruskean
poninsa selässä ratsastaen ja näki miehen istuvan pää painuksissa
kaatuneella puunrungolla tien vieressä. Kun hän tuli lähemmäksi, mies
käänsi päänsä ja Rose pysäytti ratsunsa huudahtaen hämmästyneenä:
-- Mutta Mac! Mitä ihmettä sinä täällä teet?
-- Koetan ratkaista erästä probleemaa, vastasi Mac ja oli niin
hullunkurisen hämillään ja hyväntuulinen, että Rosea nauratti. Mutta
samassa Macin sanat saivat hänet vakavaksi.
-- Olen karannut erään nuoren naisen kanssa enkä tiedä minne hänet
panisin. Vein hänet tietysti ensin kotiin, mutta äiti käännytti hänet
talosta, ja nyt olen pahemmassa kuin pulassa.
-- Ovatko nuo hänen matkatavaransa? kysyi Rose osoittaen
ratsupiiskallaan Macin sylissä olevaa isoa kääröä, ja hänen mieleensä
välähti ajatus, että Mac oli tosiaan saattanut tehdä moisen
äkkipikaisen teon.
-- Ei, tämä on se nuori nainen itse.
Avaten ruskean huivin nurkkaa hän näytti noin kolmivuotiaan lapsen,
joka oli niin kalpea, laiha ja kuihtunut, että tarttuessaan pienellä
kädellään Macin takinnappiin ja kääntäessään suuret säikähtyneet
silmänsä poispäin valosta se oli kuin pieni pelästynyt lintu, joka on
pudonnut pesästään.
-- Lapsiparka! Mistä se on tullut? huudahti Rose ja kumartui
katsomaan.
-- Kerron sinulle sen tarinan, ja sitten saat neuvoa mitä minun on
tehtävä. Meillä oli sairaalassa naisparka, joka oli loukkaantunut ja
kuoli pari päivää sitten. Minulla ei ollut mitään tekemistä hänen
kanssaan, vein vain pari kertaa hiukan hedelmiä hänelle. Hänen
silmänsä vetosivat jotenkin minuun. Sinä päivänä, jolloin hän kuoli,
jäin hetkeksi hänen luokseen; hoitaja oli näet sanonut, että nainen
olisi halunnut puhua kanssani, mutta ei uskaltanut. Sen takia kysyin,
voisinko jotenkin auttaa häntä, ja vaikka hän oli kuolemaisillaan
ja saattoi tuskiltaan vaivoin hengittää, hän rukoili minua pitämään
huolta tyttärestään. Sain selville missä lapsi oli ja lupasin
huolehtia siitä, sillä tuo naisparka ei näyttänyt saavan rauhaa,
ennen kuin asia oli järjestyksessä. En ikinä unohda hänen katsettaan,
kun tartuin häntä käteen ja sanoin: "Pienokaisesta pidetään huolta."
Hän koetti kiittää minua ja kuoli pian aivan rauhallisesti. No niin,
tänään lähdin etsimään lapsiparkaa. Löysin sen kurjasta paikasta,
vanhan noita-akan luota, joka oli sulkenut sen pieneen koppiin,
jottei se olisi tiellä. Siellä tämä raasu oli nurkassa kyyryssä ja
itki äitiä, niin että se olisi liikuttanut kivisydäntäkin. Haukuin
naisen pahanpäiväiseksi ja otin lapsen heti pois. Hän oli lyönyt
sitä, katso vaikka.
Mac kohotti pientä laihaa käsivartta, jossa näkyi mustelmia. Rose
pudotti ohjaksensa ja ojensi molemmat kätensä sanoen heltyneenä:
-- Kuinka hän saattoi! Anna minulle se raukka!
Mac nosti käärön Rosen syliin. Lapsi taisi heti huomata, että asiat
olivat kääntymässä parempaan päin, kun lämpimät huulet koskettivat
sen poskea, pehmeä käsi silitteli takkuista tukkaa ja lempeät
kasvot kumartuivat sen yli hyssytellen ja kuhertaen kuten äiti
ainakin. Säikähtyneet silmät katsoivat herttaisia kasvoja, ja lapsi
jäi rauhoittuneena katsomaan niitä, pikkuinen käsi kiertyi tytön
kaulaan, pieni raukka painautui Rosea vasten huoaten ja sopertaen
valittavasti: "Äiti, äiti."
-- No niin, jatka. Ei, Rosa, en minä sinua tarkoittanut, sanoi uusi
hoitajatar, kun viisas poni katsoi sivulleen oliko kaikki kunnossa,
ennen kuin se lähtisi liikkeelle.
-- Vein tytön äidin luo, kun en muutakaan keksinyt, mutta hän
ei huolinut sitä millään ehdolla, ei edes yhdeksi ainoaksi
yöksi. Tiedäthän ettei hän pidä lapsista, ja isä on hössötellyt
"Ruusutarhan" asukkaiden takia niin usein, että äiti on suunniltaan
pelkästä ajatuksesta, että saisi lapsen taloonsa. Hän käski minun
viedä sen "Ruusutarhaan". Minä sanoin, että se on ääriään myöten
täynnä, tilaa ei ole edes tällaiselle pikku itikalle. "Vie se sitten
sairaalaan", hän sanoi. "Eihän tyttö ole sairas", vastasin. "Entäs
orpokotiin", hän sanoi. "Eikä tyttö ole orpokaan, sillä on isä,
vaikkei tämä voi pitää huolta lapsestaan", minä sanoin. "Vie se
sitten Löytölasten huoltolaan tai rouva Gardenerille tai jollekin,
jonka asiana on huolehtia tuommoisista. Minä en ota lasta tänne, se
on sairas, likainen ja meluava. Vie se pois ja kysy Roselta, mitä
teet sille." Ja julma äitini heitti meidät pellolle, mutta leppyi
hiukan, kun nostin lapsen käsivarrelleni. Hän antoi suuren huivin
sen lämmikkeeksi, jotain pöperöä ruuaksi ja rahaa, millä maksaisin
sen hoidon jossain kunnon paikassa. Ei äiti niin paha ole kuin hänen
puheensa, senhän tiedät.
-- Ja sinä koetit keksiä sen 'kunnollisen paikan' tuossa istuessasi?
jatkoi Rose katsellen hyväksyvästi, kun hän taputteli Rosan kiiltävää
kaulaa.
-- Niin. En tahtonut vaivata sinua, kun talosi on jo täynnä. Mutta
en todellakaan keksinyt ketään, joka ottaisi tämän vastuksikseen.
Tyttöparalla ei ole mitään suosituksia kuten näet, -- ruma, heikko ja
arka kuin hiiri; huolenpitoa se vaatii, ilman sitä sen elämä on vain
hiuskarvan varassa, mikäli minä asioita ymmärrän.
Rose avasi vaistomaisesti suunsa, mutta sulki sen sanomatta sanaakaan
ja istui hetkisen katsellen suoraan Rosan korvien välitse, kuin
miettien kahteen kertaan, ennen kuin puhui. Mac katseli häneen
syrjäsilmin ja sanoi käärien huivin pienten jalkojen ympärille:
-- Tällaisesta hyväntekeväisyydestä kukaan ei näytä välittävän.
Ja minusta tuntuu, että kuolevalle äidille antamani lupaus
velvoittaa minua enempään kuin vain jättämään lapsen jollekin
kiireiselle johtajattarelle tai huolimattomalle hoitajalle noihin
ylikansoitettuihin laitoksiin. Se on niin heikko, ettei siitä ehkä
ole kauan huolta kenelläkään, ja toivoisin, että se saisi maistaa
edes hiukan kodikkuutta ellei rakkautta, ennen kuin löytää taas
äitinsä.
-- Taluta sinä Rosaa, minä vien tytön kotiin, ja jos setä suostuu,
otan sen kasvatikseni, sanoi Rose posket hehkuen. Ja asettaen lapsen
paremmin syliinsä hän lähti.
Taluttaessaan verkkaan astelevaa hevosta hiljaisella tiellä Mac ei
voinut olla ajattelematta, että he muistuttivat pakomatkalla olevaa
pyhää perhettä. Hienotunteisena nuorukaisena hän ei kuitenkaan
sanonut sitä ääneen -- katsahti vain silloin tällöin takanaan
olevaa ryhmää. Rose oli ottanut hatun päästään ja varjosti sillä
lapsen silmiä, ja päivänpaiste kultasi hänen vaalean tukkansa, kun
hän katseli sylissään olevaa lasta hellän miettivästi kuin jokin
Correggion nuori madonna.
-- Mikä hänen nimensä on? keskeytti Rose äkkiä lyhyen vaitiolon, jota
säesti vain kavioiden kopse, vihreitten oksien kahina ja lintujen
vieno viserrys.
-- En minä ainakaan tiedä, vastasi Mac huomaten joutuneensa ojasta
allikkoon.
-- Etkö kysynyt?
-- En, äiti sanoi sitä vauvaksi ja eukkoparka kakaraksi, mutta en
tiedä etunimestä, sukunimi on Kennedy. Sinä voit ristiä sen miksi
haluat.
-- Minä ristin sen Dulcineaksi, koska sinä olet hänen ritarinsa, ja
lyhennän sen Dulceksi, suloiseksi. Se on herttainen lempinimi, eikö
olekin? Rose nauroi ihastuneena keksinnöstään.
Don Quijote näytti olevan mielissään ja vannoi urheasti puolustavansa
pikku linnanneitoaan: hän aloitti palveluksensa poimimalla lapsen
kädet täyteen voikukkia ja sai niillä houkutelluksi ensimmäisen
hymyn, mikä pienen olennon kasvoilla oli viikkokausiin väreillyt.
Kun he tulivat kotiin, Plenty-täti otti tulokkaan vastaan
tavanomaisen vieraanvaraisesi ja kuultuaan koko tarinan hän osoitti
niin lämmintä mielenkiintoa, kuin innostunut Rose suinkin saattoi
toivoa.
Tuskin puolta tuntia sen jälkeen kun lapsi vietiin yläkertaan, se
palasi sieltä Rosen käsivarrella puhtaaksi pestynä ja kammattuna,
puettuna vaaleanpunaiseen liian avaraan mekkoon ja valkoiseen
pikkuriikkiseen esiliinaan; jalassa sillä oli puhtaat sukat mutta ei
kenkiä, loukkaantunut käsivarsi oli sievästi siteessä ja toisessa
kädessä oli leluna nuoraan pujotettuja rihmarullia. Lapsen kasvoilla
oli alistuva ilme, mutta säikähtyneissä silmissä oli enää vain
ujoutta, ja pieni hylätty sydän tuntui jo saaneen lohdutusta.
-- No niin, mitäs pidät nyt Dulcestasi? kysyi Rose ylpeästi näyttäen
Macille kättensä työtä.
Mac polvistui, tarttui pieneen vastahakoiseen käteen, suuteli sitä
jumaloivasti kuin herttuattaren kättä ja sanoi naurusuin:
-- Ylhäinen valtiattareni, olen palvelijasi kuolemaan saakka.
Mutta lapsi ei halunnut leikkiä, vaan veti pois kätensä ja osoitti
vellivatia huomauttaen paljon puhuvalla tavalla:
-- Totta, totta!
Niinpä Rose istuutui ruokkimaan herttuatarta ritarin seistessä
vieressä ja katsellessa tyytyväisenä kestitystä.
-- Tyttö on oikein sievä! Ovatko kengät sinusta epäterveelliset? hän
kysyi katsellen kiinnostuneena sukkia.
-- Eivät, mutta kengät ovat kuivumassa. Sinä kai annoit tytön kävellä
kurassa.
-- Laskin hänet vain hetkeksi maahan, kun hän huusi, ja tyttö pyrki
heti rapakkoon kuin ankanpoikanen. Minä ostan kyllä uudet -- ja
vaatteita myös. Mistä niitä saa ja mitä minä pyydän ja kuinka paljon
ostan? Mac kysyi kaivellen lompakkoaan innostuneena, mutta surkean
tietämättömänä.
-- Minä kyllä huolehdin niistä. Meillä on aina varalla vaatteita
"Ruusutarhan" väelle, niistä saa pian kokoon Dulcen vaatevaraston.
Sen sijaan voisit tiedustella tytön isää; toivottavasti lasta ei
tulla vaatimaan pois juuri kun olen oppinut pitämään siitä. Tiedätkö
hänestä mitään?
-- En muuta kuin että hänet on tuomittu vankeuteen yhdeksikolmatta
vuodeksi; hän tuskin tulee sinua häiritsemään.
-- Sehän on kauheata! Febe taisi tosiaan olla onnellisempi, kun ei
tiennyt isästään mitään. Rupean heti työhön ja koetan kasvattaa
vangin pikku tyttärestä kunnon naisen, niin että hänellä olisi
itsellään kunniallinen nimi, koska isä ei voi antaa hänelle muuta
kuin häpeää.
-- Setä voi neuvoa sinua siinä, jos tarvitset apua. Hänen ensimmäinen
yrityksensä onnistui niin hyvin, ettet paljon apua kaipaakaan, sanoi
Mac poimien kuudennen kerran lankarullat lattialta.
-- Kyllä minä tarvitsen, sillä pienestä ihmisestä on suuri vastuu,
enkä aio suhtautua asiaan kevyesti, sanoi Rose totisena, vaikka
monimerkityksinen kohteliaisuus miellyttikin häntä kovin.
-- Febehän on onnistunut loistavasti, ja sinä aloit jo varhain
kasvattaa häntä.
-- Niin teinkin, ja se rohkaisee minua! Voi sitä tyttöä! Kyllä hän
oli ällistynyt, kun ehdotin, että hän tulisi sisarekseni! Muistan
sen ihan selvästi; setä oli juuri palannut matkalta, ja minä olin
riemusta pakahtua saatuani laatikollisen lahjoja. En aavistanut, että
lapsellinen tarjoukseni johtaisi niin hyviin tuloksiin! ja Rose jäi
onnellisesti hymyillen muistelemaan entisiä aikoja sillä aikaa kun
Dulce pisteli pienillä sormillaan lopun ruuan suuhunsa.
-- Kas tässä siunaus sen poloisen,
jonka onni itse johti ovelles.
Anna minun auttaa parhaani mukaan. Hyvästi, Dulcineani. Silittäen
hyvästiksi pehmeätä tukkaa Mac lähti kertomaan menestyksestään
äidilleen, joka näennäisestä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta jo
mietti mielessään, kuinka voisi helliä tätä hankalaa lasta.
17