Ankarasta sisäisestä kapinasta huolimatta Charlie pysyi
päätöksessään, ja havaittuaan kaikki taivuttelut turhiksi
Clara-tätikin myöntyi ja valmistautui lähtemään mukaan, vaikka
purkikin yhtä mittaa ilmoille suuttumustaan koko maailmaan ja
eritoten Roseen. Tyttöparan olo oli sangen vaikeata, ja ilman setää
se olisi ollut vielä surkeampaa. Setä oli kuin kilpi, joka kokosi
itseensä kaikki Clara-rouvan ruikuttelut, soimaukset ja raivostuneet
katseet, niin etteivät ne päässeet haavoittamaan sitä sydäntä, jota
kohti ne oli tähdätty.
Päivät kuluivat nyt nopeasti, sillä kaikki toivoivat, että eronhetki
olisi pian ohitse, ja kiireitä riitti. Valmisteltiin suuren talon
sulkemista ainakin vuodeksi ja tehtiin jäähyväisvierailuja.
Charliekaan ei voinut enää jatkaa erakon elämäänsä, ja hän kävi niin
rauhattomaksi, että Rose odotti jo hartaasti laivan lähtöä. Hän
tiesi, että lähtiäisjuhlat olivat Charlielle vaarallisia.
-- Puoli kuukautta on kulunut onnellisesti. Kunhan selvitään vielä
parista viikosta, raskas taakka vierähtää hartioiltani, ajatteli
Rose, kun hän eräänä tuulisena ja sateisena helmikuun aamuna
laskeutui alakertaan.
Hän avasi kirjaston oven sanoakseen hyvää huomenta sedälle, mutta
huudahtikin: -- Sinäkö, Archie! Ja hän pysähtyi säikähtyneenä
kynnykselle, sillä serkun kalpeilta kasvoilta näki selvästi, että oli
tapahtunut jokin vakava onnettomuus.
-- Ssh, älä pelästy! Tule tänne, niin kerron, Archie kuiskasi pannen
pois pullon, jonka oli juuri ottanut tohtorin lääkekaapista.
Rose ymmärsi ja totteli, sillä Plenty-tätiä vaivasi reumatismi ja
hänen piti saada rauhassa torkkua aamu-unensa.
-- Mitä on tapahtunut? Rose kysyi väristen ja katseli pitkin huonetta
kuin odottaisi uudenvuodenyön toistuvan. Mutta Archie vastasi
koettaen pysyä tyynenä ja levollisena:
-- Charlie on loukkaantunut! Setä tarvitsee lisää eetteriä ja leveitä
siteitä jostain laatikosta. Hän neuvoi kyllä, mutta en muista mistä.
Sinähän tiedät, etsi ne minulle.
Mutta Rose oli jo laatikon luona ja käänteli siteitä vapisevin käsin.
-- Kaikki kapeita! Minä laitan muutamia. Voitko odottaa? Hän otti
palan puhdasta kulunutta kangasta, repi sen leveiksi kaistoiksi ja
alkoi kiertää niitä rullalle jatkaen nopeasti: -- Kerro nyt.
-- En aikonut antaa kenenkään tietää, kaikkein vähimmin sinun,
aloitti Archie oikoen pöydällä olevia kangaskaistoja ja selvästikin
ihaillen tytön maltillisuutta ja neuvokkuutta.
-- Kyllä minä kestän, anna tulla! Onko hän pahasti loukkaantunut?
-- Pelkään että on. Setä on kovin totinen, ja Charliella on niin
hirveät tuskat, etten voinut jäädä sinne, vastasi Archie, ja hänen
huulensa kävivät ihan valkoisiksi. -- Hän näet lähti eilisiltana
kaupunkiin tapaamaan sitä miestä, jonka on määrä ostaa Brutus...
-- Ja Brutus sen teki? Tiesin sen! huudahti Rose, ja työ putosi hänen
kädestään.
-- Niin, ja jollei sitä olisi jo ammuttu, minä ampuisin sen itse,
sillä se on tosiaan tehnyt kaikkensa tappaakseen Charlien, mutisi
Archie hammasta purren. Sitten hän huokasi syvään ja kääntyi poispäin
lisäten:
-- Lapsellista syyttää hevosta, eihän se sen syy ollut, se tarvitsee
vain lujia ohjia, ja... hän vaikeni, mutta Rose sanoi nopeasti:
-- Jatka! Minun täytyy saada tietää.
-- Charlie tapasi ihan sattumalta joitakin vanhoja tovereitaan.
Jossain oli päivälliskutsut, ja he taivuttivat hänetkin lähtemään,
jäähyväisille tietenkin. Hän tahtoi välttämättä lähteä myrskyssä
yksin kotiin, vaikka he koettivat pidättää häntä, kun hän ei ollut
siinä kunnossa. Hän tuli sillan luo, tiedäthän sen korkean penkereen,
tuuli oli sammuttanut lyhdyn, hän ei muistanut tai Brutus pelästyi
jotakin, ja he suistuivat alas kaikkineen.
Archie puhui nopeasti ja katkonaisesti, mutta Rose ymmärsi, ja
viimeiset sanat kuullessaan hän kätki kasvonsa hiljaa voihkaisten
ihan kuin olisi nähnyt koko tapauksen.
-- Juo tämä äläkä välitä lopusta, sanoi Archie pujahtaen viereiseen
huoneeseen ja palasi vesilasi kädessään.
Rose joi, mutta piteli lujasti serkkuaan käsivarresta kun tämä aikoi
lähteä ja sanoi niin käskevästi, ettei Archien auttanut kuin totella:
-- Älä salaa mitään, kerro pahin heti.
-- Me emme tienneet mitään, Archie jatkoi kuuliaisesti. Clara-täti
luuli hänen olevan minun luonani, eikä häntä löydetty ennen kuin
aamulla. Eräs työmies tunsi hänet, ja hänet tuotiin kotiin,
kuolleena, kuten luultiin. Minä tulin tunti sitten hakemaan setää.
Charlie on nyt tajuissaan, mutta hirveästi ruhjoutunut, ja minä
pelkään että... Voi, ajattele! Ruhjoutuneena ja avuttomana, yksin
sateessa koko yön, enkä minä tiennyt!
Ja Archie-parka murtui kokonaan, hän heittäytyi tuolille, painoi
päänsä pöytään ja nyyhkytti.
-- Febe on poissa, ja jos Charlie nyt otetaan pois, en käsitä kuinka
voin kestää sitä!
-- Febe tulee takaisin, ja toivottavasti Charliekin läpäisee tämän.
Piristäydy nyt ja toivotaan parasta, sanoi Rose yrittäen hakea
lohdutuksen sanoja.
Vähitellen Archie kohentautui. Hän pyyhki pois kyynelensä, nousi,
ravisti hiukan itseään, veti syvään henkeä kuin olisi noussut veden
alta ja sanoi:
-- Kiitoksia vain, olen taas kunnossa. En voinut sille mitään, oli
aikamoinen järkytys herätä kesken unien näkemään hyvä ystävänsä niin
kurjassa tilassa. Minun täytyy mennä, joko siteet ovat valmiit?
-- Silmänräpäyksessä. Käske sedän lähettää hakemaan minua, jos voin
olla avuksi. Voi Clara-täti raukkaa! Kuinka hän kestää tämän?
-- Hän on melkein suunniltaan. Toin äidin hänen luokseen, ja hän
tekee mitä ihminen voi. Jumala yksin tietää, mitä täti tekee jos...
-- Ja Jumala yksin voi auttaa häntä, lisäsi Rose niiden sanojen
tilalle, joita Archie ei saanut lausutuksi. -- Ota nyt siteet ja
lähetä minulle tietoja.
-- Teen kyllä parhaani. Ja Archie lähti sateeseen.
Seurasi pitkä, synkkä päivä, jonka surullisen odotuksen keskeyttivät
vain sairaan luota tulevat viestit. Rose ilmoitti varovasti asian
Plenty-tädille ja otti tehtäväkseen pitää yllä tämän rohkeutta, sillä
kun täti ei päässyt itse auttamaan, hän luuli kaiken käyvän hullusti.
Hämärän tullen hän nukahti, ja Rose meni alakertaan pyytämään, että
olohuoneessa pantaisiin tuli uuniin ja että teetä pidettäisiin
valmiina, hän oli näet varma, että joku pojista tulisi käymään.
Mac tulikin aivan pian ja sanoi heti huoneeseen astuessaan:
-- Parempaan päin, serkku!
-- Jumalan kiitos! huudahti Rose. Nähdessään miten uupunut, märkä
ja rasittunut Mac oli, hän lisäsi niin sydämellisesti, että pelkkä
äänikin jo virkisti: -- Poika parka, kyllä sinä olet väsyksissä! Tule
istumaan.
-- Aioin mennä kotiin virkistäytymään, sillä minun täytyy palata
tunnin päästä. Äiti jäi minun paikalleni, niin että pääsin lähtemään
ja tulin heti, kun setä ei tahtonut liikahtaakaan.
-- Älä mene kotiin, kun tätikään ei ole siellä. Käy sedän huoneessa
peseytymässä, sitten saat teetä. Anna minun tarjota! En voi auttaa
millään muulla tavoin, ja minun täytyy saada tehdä jotain. Tämä
odottaminen on hirveätä.
Mac suostui hyvillään. Kun hän palasi virkistyneenä yläkerrasta,
takan edessä seisoi teepöytä, ja Rose meni häntä vastaan ja suihkutti
heikosti hymyillen hänen päälleen kölninvettä.
-- En voi sietää eetterinhajua. Siitä tulee hirveitä ajatuksia.
-- Te naiset olette merkillisiä! Archie kertoi sinun ottaneen aamulla
tiedon vastaan kuin sankari, ja nyt sinä kalpenet, kun saat hiukan
pahaa hajua nenääsi. En voi käsittää tällaista, tuumi Mac alistuen
nöyrästi tuoksuvaan suihkuun.
-- En minäkään voi, mutta olen kuvitellut kauheita asioita koko
päivän. Ei puhuta siitä. Tule nyt juomaan teetä.
-- Siinä toinen merkillisyys! Tee on teidän yleislääkkeenne kaikkiin
koettelemuksiin ja vaivoihin, vaikkei siinä ole hitustakaan ravintoa.
Ottaisin paljon mieluummin lasin maitoa, sanoi Mac istuutuen
nojatuoliin ja oikaisten jalkansa tulta kohti.
Rose toi maitoa ja sai hänet syömään vähän, ja kun Mac sulki
väsyneenä silmänsä, Rose meni pianon luo. Hän ei voinut laulaa, mutta
hän soitti hiljaa, kunnes Mac näytti nukkuvan. Kellon lyödessä kuutta
Mac kavahti pystyyn ja oli taas valmis lähtemään.
-- Charlie antoi minulle tämän, ota se mukaasi ja pirskota hänen
tukkaansa; hän pitää siitä, sanoi Rose pistäen kölninvesipullon Macin
taskuun niin haikeana, ettei Macin juolahtanut mieleenkään nauraa
tälle naiselliselle pyynnölle.
-- Voinko tehdä vielä muuta sinun puolestasi? hän kysyi.
-- Voit. Jos sattuu äkillinen muutos, lupaa lähettää hakemaan minua,
olipa kello mitä tahansa. Minun täytyy sanoa hänelle jäähyväiset.
-- Tulen itse hakemaan sinua. Mutta olen varma, että voit tämän yön
nukkua rauhassa. Toivottavasti saat aamulla hyviä uutisia.
-- Kiitos. Tulekin varhain ja päästäkää minut pian katsomaan häntä.
Olen oikein hiljaa, eikä se varmaan vahingoita häntä.
-- Siitä ei ole pelkoa. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:
"Ilmoittakaa varovasti Roselle", ja kun lähdin sieltä, hän arvasi
minne olin tulossa ja koetti heittää lentosuukon kuten aina ennenkin,
muistathan.
Mac luuli Rosen ilahtuvan kuullessaan Charlien muistaneen häntä,
mutta se ajatus, ettei hän ehkä enää koskaan saisi nähdä tuota tuttua
pikku liikettä, sai Rosen sydämen vuotamaan yli äyräitten, ja Mac
näki aamullisen 'sankarin' lysähtävän eteensä lohduttomasti itkien.
Mac vei hänet sohvalle ja koetti rauhoittaa häntä, mutta heti kun
katkera nyyhkytys hiljeni, Rose katsoi häneen ja sanoi:
-- Anna minun itkeä, se helpottaa vähitellen. Mene nyt Charlien luo
ja sano, että toivotan hänelle sydämestäni hyvää yötä.
-- Kyllä sanon! Ja Mac tallusteli pois kummastellen vuorostaan
naisten ihmeellistä heikkouden ja voiman sekoitusta.
Rose ei ikinä ollut viettänyt niin pitkää yötä, mutta varhain aamulla
tuli ilahduttava tieto: Charlie voi paremmin. Rose saisi tulla hänen
luokseen jonkin ajan perästä.
Plenty-täti unohti lonkkasärkynsä ja nousi; Myra-täti, joka oli
tullut voivottelemaan tätä surkeutta, otti päästään mustan myssyn
kuin se olisi ollut sillä hetkellä tarpeeton, ja Rose valmistautui
lausumaan: "Tervetuloa takaisin."
Odotus tuntui kovin pitkältä, sillä ketään ei kuulunut ennen kuin
iltapäivällä. Silloin setä tuli, ja heti nähtyään hänen kasvonsa Rose
alkoi vapista.
-- Tulin itse hakemaan sinua, meidän täytyy palata heti, setä sanoi,
kun Rose kiiruhti hattu kädessä häntä vastaan.
-- Minä olen valmis. Mutta Rosen kädet vapisivat, kun hän koetti
sitoa hattunsa nauhoja, ja hän katsoi hellittämättä setää, jonka
kasvot olivat säälivät ja hellät.
Setä vei hänet nopeasti vaunuihin, ja he ajoivat pois. Sitten setä
puhui tyynesti ja suoraan, ja se lievitti jännitystä paremmin kuin
myötätunnon osoitukset.
-- Charlie on käynyt heikommaksi. Pelkäsin sitä jo aamulla, kun
tuskat taukosivat niin äkkiä. Sisäiset vammat ovat aina pahimmat,
eikä niistä voi tarkkaan tietää. Hän väittää itse voivansa paremmin,
mutta pelkään että hän pian käy heikoksi, menettää sitten tajuntansa
ja siirtyy pois tuntematta enää tuskia. Juuri nyt sinun on aika mennä
hänen luokseen, hän toivoo sitä hartaasti, eikä se voi vahingoittaa
häntä. Rose kulta, tämä on raskasta, mutta meidän täytyy auttaa
toisiamme kestämään.
Rose koetti sanoa urhoollisesti: -- Niin, setä, mutta sanoista ei
tahtonut tulla mitään, ja hän saattoi vain äänettömästi alistuen
pistää kätensä sedän käteen. Tohtori painoi Rosen pään olkaansa
vasten ja puhui niin rauhallisesti, että ellei olisi nähnyt miten
rasittuneilta ja laihoilta hänen kasvonsa näyttivät kahden valvotun
päivän ja yön jälkeen, häntä olisi voinut luulla tunteettomaksi.
-- Jessie meni kotiin lepäämään, ja Jane on Claran luona, joka
vihdoinkin sai unenpäästä kiinni. Lähetin hakemaan Steveä ja toisia
poikia. Heidän aikansa tulee myöhemmin, mutta minusta on parasta,
että sinä käyt nyt hänen luonaan, sillä luultavasti tätä selkeätä
hetkeä ei kestä kauan. Olen kertonut hänelle kuinka asiat ovat, mutta
hän ei usko. Jos hän kysyy sinulta, niin vastaa rehellisesti ja koeta
hiukan valmistaa häntä.
-- Kuinka pian, setä?
-- Muutaman tunnin kuluttua, luultavasti. Sinä saat tämän rauhallisen
hetken, käytä se hyvin. Sitten kun emme enää voi tehdä mitään hänen
hyväkseen, voimme lohduttaa toinen toisiamme.
Mac tuli hallissa heitä vastaan, mutta Rose tuskin näki häntä, hän
tajusi vain tehtävänsä, ja kun setä vei hänet ovelle, hän sano
tyynesti:
-- Anna minun mennä yksin sisälle.
Archie joka istui vuoteen ääressä, pujahti toiseen huoneeseen Rosen
tullessa, ja Charlie odotti niin hilpeän näköisenä, että tytön oli
vaikeata uskoa kuulemaansa. Hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi
miltei iloisesti:
-- Charlie rakas, olin iloinen kun kutsuit minua. Mieleni teki tänne
jo aikaisemmin, mutta odotin sinun tulevan paremmaksi. Olethan sinä
jo terveempi? hän lisäsi, kunnes hänelle tarkemmin katsoen paljastui
se kuvaamaton muutos, mikä noissa kasvoissa oli tapahtunut, vaikka
hän ensi silmäyksellä luuli näkevänsä niissä eloa ja väriä.
-- Setä sanoo etten ole, mutta hän varmaan erehtyy, sillä tuskat ovat
ihan laanneet enkä tunne itsessäni mitään vikaa paitsi omituista
raukeutta silloin tällöin, Charlie vastasi heikosti, mutta äänessä
vielä entistä hilpeyttä.
-- Sinä tuskin voit nyt lähteä "Radzha"-laivassa matkalle, mutta ethän
pane pahaksesi, vaikka saisit odottaakin, mehän hoidamme sinua. Rose
koetti puhua rauhallisesti, vaikka sydän kävi yhä raskaammaksi.
-- Minä lähden, vaikka minut pitäisi kantaa sinne! Minä pysyn
päätöksessäni, vaikka henki menisi! Voi Rose, tiedätkö sinä, onko
sinulle kerrottu? Ja muistaen äkkiä, mikä tähän oli johtanut, Charlie
kätki kasvonsa päänaluseen.
-- Et sinä ole rikkonut lupaustasi, minähän en antanut sinun
luvatakaan, muistathan. Älä ajattele nyt sellaisia, puhutaan muusta.
Charlie painoi Rosen kättä kuumeista poskeaan vasten; sitten hän
katsahti Roseen ja sanoi niin nöyrän masentuneella äänellä, että
Rosen silmät kostuivat:
-- Koetin pysyä poissa, koetin kieltäytyä, mutta olin niin kurjan
heikko, etten voinut. Sinun täytyy halveksia minua. Mutta älä hylkää
minua kokonaan. Jos jään eloon, teen parannuksen; menen isän luo ja
aloitan alusta.
Rose koetti hillitä itkuaan, mutta ei mahtanut mitään esiin
tulviville kyynelille. Hänen itkunsa näytti lopulta ilmaisevan sen,
mitä hän ei saanut sanoiksi; Charlien ilme muuttui äkkiä, hän tarttui
lujemmin Rosen käteen ja sanoi terävästi kuiskaten: -- Täytyykö minun
todella kuolla?
Vastaukseksi Rose vain polvistui ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen kuin pidättääkseen häntä hiukan kauemmin. Silloin Charlie
tyyntyi ja makasi niin hiljaa, että Rose hetken päästä katsoi häneen
peläten -- tietämättä itsekään mitä.
Mutta Charlien katse oli varma, se ikään kuin koetti tunkeutua
näkymättömään maailmaan, jonne hänen oli lähdettävä. Huulet
puristuivat yhteen, ettei valituksen sanakaan tärvelisi mitä hän nyt
tahtoi näyttää: että hän osasi kuolla, vaikka ei ollut osannut elää.
Rose näki mielessään väläyksenä, millainen mies Charliesta olisi
voinut tulla, jos hän olisi lapsena oppinut hillitsemään itsensä.
Charlien seuraavat sanat, jotka hän lausui syvään huoaten ja katsoen
taas Roseen, ilmaisivat kuinka hän tunsi elämänsä epäonnistuneen:
-- Ehkä näin on parempi, parasta että menen pois, ennen kuin tuotan
vielä enemmän surua teille ja häpeää itselleni. Eläisin mielelläni
vielä, mutta ellen voi, niin älä sure. Minua ei kukaan ikävöi, ja on
jo varmaan myöhäistä korjata menneitä.
-- Voi, älä sano noin! Kukaan ei täytä sinun paikkaasi täällä. Emme
voi koskaan unohtaa kuinka paljon rakastamme sinua, ja sinun pitää
uskoa, että annamme kaiken anteeksi, ihan niin kuin itsekin pyydämme
anteeksiantoa. Rose kävi vakavaksi nähdessään Charlien kasvoilla
epätoivoa, kun tämä lausui katkerasti:
-- "Anna meille meidän syntimme anteeksi." Niin, tahtoisin sanoa sen.
Minä en ole valmis, tämä tulee niin äkkiä. Mitä minun on tehtävä?
hän kuiskasi pitäen kiinni Rosesta ikään kuin hänellä ei olisi muuta
ankkuria kuin tyttö, jota hän rakasti.
-- Setä neuvoo sinua, minä en pysty siihen, voin vain rukoilla
puolestasi. Rose liikahti kuin noutaakseen apua jota tarvittiin.
-- Ei, ei, älä mene vielä! Ole täällä, rakkaani, lue jotain, vaikka
tuosta isoisän vanhasta kirjasta, lue jokin rukous. Se auttaa minua
enemmän kuin mitkään papit.
Rose otti kallisarvoisen kirjan, se oli annettu Charlielle, koska hän
oli saanut tuon kunnioitetun vanhuksen nimen. Ja Rose etsi "Kuolevan
rukouksen", luki sen katkonaisesti, ja hänen vierestään kuului
silloin tällöin joitakin sanoja kuin kaikuna.
Oli hetken hiljaista, sitten Rose kysyi nähdessään, kuinka heikolta
Charlie näytti:
-- Kutsunko nyt sedän?
-- Jos tahdot, rakas, mutta ensin -- älä hymyile lapsellisuudelleni
-- tahdon saada pikku sydämeni. He ottivat sen pois, anna se minulle
ja antakaa minun pitää se ikuisesti, hän vastasi ihan yhtä hellästi
kuin ennenkin, vaikka saattoi nyt osoittaa sen vain pitelemällä
tuota lapsekasta koristetta, jonka Rose löysi ja antoi hänelle --
haalistuneessa nauhassa riippuvan vanhan agaattisydämen. -- Pane
se kaulaani äläkä anna ottaa sitä pois, sanoi Charlie, ja kun Rose
kysyi, voisiko hän vielä tehdä jotain, Charlie koetti ojentaa kätensä
ja hänen katseensa pyysi vielä muutakin.
Rose suuteli hellästi Charlieta, hän koetti sanoa "hyvästi", mutta
ei voinut puhua ja horjui ovelle. Kun Rose kääntyi viimeisen kerran
katsomaan, Charlien mieli näytti vielä piristyvän, Charlie halusi
kuin tehdä eron iloisemmaksi, hän koetti vielä kuten ennen hymyillä
herttaisesti ja lähettää lentosuukon hyvästiksi. -- Huomiseen, Rose.
Charlie-parka! Hänen huomispäivänsä ei koskaan tullut. Kun Rose
seuraavan kerran näki Charlien, tämä lepäsi niin rauhallisena ja
kirkastuneena, että hän silloin varmaan oli onnellinen. Tuskat
olivat tauonneet, kiusaukset päättyneet, epäilys tai pelko, toivo
tai rakkaus ei voinut enää häiritä hänen vaiennutta sydäntään. Oli
juhlallisen totta, että hän oli mennyt Isänsä luo ja saanut aloittaa
uuden elämän.
16