Täsmälleen kolmelta Charlie ilmestyi luistimiaan riiputtaen ja
tyytyväisen näköisenä. Hän ihastui ikihyväksi, kun Rose tuli
yläkerrasta päällään hylkeennahkaturkki ja tulipunainen hame, joka
muistutti niin elävästi entisiä aikoja, että Charlie tahtomattaan
huudahti ottaessaan Rosen luistimet:
-- Sinä olet niin pikku Rosen näköinen, etten ollut tuntea, ja tämä
on ihan kuin ennen vanhaan; olen kuin kuusitoistavuotias.
-- Niin pitääkin tällaisena päivänä. Lähdetään heti, niin ehditään
hiukan pyörähtää, ennen kuin tulee muita. Nyt siellä on vain vähän
lapsia, mutta tänään on lauantai, ja pian kaikki lähtevät ulos,
vastasi Rose vetäen kintaita käteensä.
Niin he lähtivät ja olivat pian yhtä iloisia ja kuumissaan kuin
lapset heidän ympärillään, sillä jää oli hyvässä kunnossa, helmikuun
aurinko paistoi kirkkaasti ja pureva tuuli nosti terveen hehkun
heidän poskilleen.
-- Kerrohan nyt siitä suunnitelmasta, josta äitisi puhui, aloitti
Rose heidän kiitäessään pitkin aukeaa jääkenttää, sillä Charlie
näytti unohtaneen kaiken muun siinä riemussa, että sai Rosen hetkeksi
haltuunsa.
-- Suunnitelmasta? Niin, ei muuta kuin että aion lähteä isän luo ensi
kuussa.
-- Ihanko totta? Rose oli hämmästyneen näköinen.
-- Ihan totta. Äiti aikoo lähteä mukaan. Isältä tuli kirje, ja hän
sanoo, että ellei äiti voi erota isosta pojastaan, lähteköön mukaan,
niin olemme kaikki yhdessä. Mitä sinä arvelet? hän kysyi tarkkaillen
Rosea; he olivat silmäkkäin, sillä Rose luisteli takaperin, ja
Charlie piteli häntä käsistä ohjaten ja tukien.
-- Minusta se on oikein hauskaa. Tuntuu vain yllättävältä, että täti
lähtee mukaan. Hänhän ei ole tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä
aikaisemmin.
-- Ei hän nytkään tästä oikein pidä ja suostuukin lähtemään vain
yhdellä ehdolla.
-- Millä sitten? kysyi Rose koettaen irrottaa kätensä, sillä Charlien
kasvoista hän aavisti mitä oli tulossa.
-- Että sinä lähdet meidän mukaamme. Ja pidellen Rosea lujemmin
käsistä Charlie lisäsi nopeasti: -- Anna minun puhua loppuun saakka.
En tarkoita, että mikään muuttuisi ennen kuin sinä haluat, mutta jos
tulet, olen valmis jättämään kaiken ja elämään missä tahansa niin
kauan kuin tahdot. Tulisit meille vuodeksi tai pariksi. Isä olisi
iloinen, äiti tyytyväinen ja minä maailman onnellisin mies.
-- Kuka tämän tuuman keksi? kysyi Rose toinnuttuaan hiukan
ällistyksestään.
-- Äiti sitä ehdotti. Minä olin jo päättänyt lähteä yksin, ja kun
kerroin siitä, hän joutui ihan epätoivon valtaan, kunnes tämä mainio
ajatus juolahti hänen mieleensä. Sen jälkeen minun on tietenkin
varsin helppo pysyä päätöksessäni.
-- Miksi sinä päätit lähteä? Rose kysyi katsoen Charlieta silmiin.
Charlie vilkaisi muualle, sitten taas rehellisesti häntä silmiin,
mutta niin nöyrästi, että Rose puolestaan loi katseensa maahan, kun
Charlie vastasi hiljaa:
-- En uskalla jäädä tänne.
-- Onko se niin vaikeata? kysyi Rose säälien.
-- Totisesti vaikeata. En jaksa kestää ivailua, ja tuntuu
raukkamaiselta pysytellä piilossa vain siksi, että pelkää rikkovansa
päätöksensä. Minä tahdon pitää sen tällä kertaa, vaikka minun olisi
lähdettävä maailman ääriin.
-- Ei ole yhtään raukkamaista paeta kiusausta, eikä kukaan, jonka
mielipiteelle kannattaa antaa arvoa, ivaile ihmistä, kun tämä
rohkeasti koettaa voittaa itsensä. Älä välitä sellaisesta, vaan pysy
lujana. Olen varma että onnistut.
-- Sinä et tiedä millaista se on, enkä minä pysty kertomaan. En
aavistanutkaan kuinka lujasti se on iskenyt kyntensä minuun. Luulin
sitä vain tavaksi, jonka karistaisin milloin haluaisin, mutta se on
minua voimakkaampi, ja toisinaan tuntuu, että minussa on paholainen,
joka voittaa minut vaikka kuinka koettaisin vastustaa.
Charlie päästi äkkiä Rosen kädet kuin peläten puhuneensa liikaa ja
kiiti hetkeksi täyttä vauhtia pois. Näytti siltä, että hän todella
menisi 'maailman ääriin' paetakseen itsessään asuvaa vihollista.
Rose seisoi paikoillaan tyrmistyneenä tajutessaan, että onnettomuus
oli paljon vakavampi kuin hän oli aavistanutkaan. Mitä hänen
piti tehdä? Lähteäkö serkkunsa kanssa? Silloin hän sitoutuisi
Charlien kumppaniksi myös pitemmälle matkalle. Sekä sydän että
omatunto vastustivat ajatusta niin voimakkaasti, että hän jätti sen
mielestään. Mutta miten hän saattaisi olla rehellinen sekä itseään
että Charlieta kohtaan?
Ennen kuin Rose ehti selvittää ajatuksensa Charlie luisteli takaisin
ja näytti unohtaneen kaikki huolensa. Mutta nähdessään tytön
seisovan yksin paikoillaan, kasvot maahan luotuina, Charlie puhkesi
itsesyytöksiin. Hän meni Rosen luo ja veti tämän toisen käden
kainaloonsa.
-- Sinun täytyy liikkua. Unohda minun ongelmani ja vastaa
kysymykseeni. Lähdetkö meidän kanssamme?
-- En voi. Sinä pyydät liikaa, enkä minä lupaa mitään, sillä en
voi tehdä sitä rehellisesti, Rose vastasi niin päättäväisenä, että
Charlie huomasi suostuttelun turhaksi.
-- Pitääkö minun sitten lähteä yksin ja jättää kaikki mitä rakastan?
-- Ei, lähde äitisi kanssa ja koeta parhaasi mukaan saada vanhempasi
sovintoon. Parempaan tehtävään et voisi ryhtyä.
-- Ei hän lähde ilman sinua.
-- Eiköhän hän lähde, jos sinä vain pysyt päätöksessäsi.
Toivottavasti et luovu siitä.
-- En luovu. Jonnekin minun täytyy lähteä, sillä tänne en voi jäädä,
sanoi Charlie jurosti.
-- Isäsi ilahtuu tulostasi enemmän kuin luuletkaan. Kerro hänelle
koko totuus, niin näet kuinka mielellään hän auttaa sinua ja pitää
arvossa päätöstäsi.
-- Jos sinä hyväksyt minut, en paljon piittaa muiden mielipiteistä,
penäsi Charlie.
-- Minä hyväksyn, jos lähdet rohkeasti täyttämään velvollisuuttasi.
-- Ja kun olen täyttänyt sen, voinko palata saamaan palkkaani?
Charlie kysyi tarttuen kainalossaan olevaan käteen kuin se olisi jo
luvattu hänelle.
-- Kunpa voisin vastata niin kuin sinä tahdot. Mutta en voi luvata,
kun en ole varma. En rakasta sinua niin kuin minun pitäisi, enkä ehkä
koskaan tule rakastamaankaan. Ole jalomielinen äläkä pyydä minua
sitoutumaan, rukoili Rose.
-- Minä luulin että sinä rakastat minua. Kuukausi sitten näytti ihan
siltä, ellei se ollut keimailua, mutta sitäkään en uskoisi, Charlie
sanoi katkerasti.
-- Olinkin jo rakastumassa, mutta sitten sinä säikäytit minut,
änkytti Rose pahoillaan.
-- Kirottua. Mitä mies voi sanoa, kun emäntä pyytää häntä juomaan
kanssaan lasin viiniä?
-- Hän voi sanoa 'ei'.
-- Minä en voi.
-- Siinä koko pulma onkin! Sinä et ole ikinä oppinut sanomaan sitä
itsellesikään, ja nyt tahdot minut avuksesi.
-- Etkä sinä tahdo auttaa.
-- Tahdonpas, minä näytän että voin sinun tähtesi sanoa 'ei'
itselleni.
Tällä hetkellä Steve ja Kitty ilmestyivät heidän eteensä, ja huolet
olivat äkkiä tipotiessään. Rose ja Charliekin liittyivät ilonpitoon,
joka pian muutti yksinäisen lahdelman tanssisaliksi, ja nauttivat
talvisesta auringonlaskusta unohtaen eronhetken ja Kalkuttan.
15