-- Voi Rose, minulla on jännittävää kertomista, sanoi Kitty Van
Tassel hypähtäessään seuraavana aamuna vaunuihin, kun Rose tuli
hakemaan häntä ostoksille.
Kittyllä oli aina 'ihan satumaisia' uutisia, ja Rose oli oppinut
suhtautumaan niihin tyynesti; mutta tämänkertainen mielenilmaus
oli aivan uutta, sillä huolimatta ulkona olevista uteliaista
katselijoista ja välittämättä hiukkaakaan hattujen rutistumisesta
Kitty kiersi kätensä Rosen kaulaan ja kuiskasi haltioissaan:
-- Kulta pieni, minä olen kihloissa!
-- Sehän hauskaa! Steven kanssa tietysti?
-- Poika kulta, hän kosi oikein kauniisti eilisiltana, ja äiti
on ihan suunniltaan ilosta. Kuule, millaisen morsiuspuvun minä
hankkisin? pohti Kitty huolestuneen näköisenä.
-- Kuinka sinä voit ruveta heti miettimään noin epäromanttisia
asioita? Sulhastasihan sinun pitäisi toki ajatella eikä vaatteita,
sanoi Rose nauraen, mutta kauhistellen moista tunteettomuutta.
-- Tottakai ajattelenkin sulhastani, mutta hän ei halua olla kauan
kihloissa, ja siksi minun on ratkaistava heti nämä tärkeät asiat.
-- Steve tahtoo olla varma sinusta, kun sinä olet niin liukas olento.
Hän pelkää että kohtelet häntä samalla tavalla kuin Jackson-poloista
ja muita, keskeytti Rose heristäen sormea tulevalle serkulleen, joka
melkein ylpeili kahdesta aikaisemmasta kihlauksestaan.
-- Älä yhtään toru, sillä tiedän olevani oikeassa. Kunhan olet
ottanut osaa seuraelämään yhtä kauan kuin minä, huomaat kyllä, että
ainoa keino oppia tuntemaan mies on mennä kihloihin hänen kanssaan.
Liehitellessään he jumaloivat rajattomasti, mutta kun he luulevat
saaneensa toisen satimeen, silloin näkee millaisia lurjuksia he ovat,
vastasi Kitty maailmaa kokeneen näköisenä.
-- Surkea tulevaisuus Steve-raukalle, ellen minä vihjaa, että varoisi
käytöstään.
-- Voi lapsikulta, Stevestä minä olen varma. Kokemusteni jälkeen
olen tarkkanäköinen ja tiedän että osaan vaivatta käsitellä häntä.
Me olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä (Steve oli kahdenkymmenen
ja Kitty kahdeksantoista) ja olleet koko ajan parhaita ystäviä.
Sitä paitsi hän on miesihanteeni; en voisi sietää isoja käsiä ja
jalkoja. Hän on paras tanssija jonka tunnen ja pukeutuu tyylikkäästi.
Taisinkin ensimmäiseksi rakastua hänen nenäliinoihinsa, ne olivat
ihan vastustamattomia pistäessään esiin hänen rintataskustaan, nauroi
Kitty vetäen ison nenäliinan taskustaan ja hautasi pienen nenänsä sen
poimuihin, joista levisi ilmoille ihana tuoksu.
-- No, tuo kuulostaa lupaavalta, ja alan uskoa, että sinulla
kuitenkin on hiukan tunteita, sanoi Rose hyvillään, sillä iloiset
ruskeat silmät olivat äkkiä pehmenneet. Heleä puna lehahti Kittyn
poskille, kun hän vastasi kasvot vieläkin puoliksi rakkaan nenäliinan
peitossa:
-- Tietysti minulla on ja paljonkin, mutta en yleensä kehtaa
paljastaa niitä, kun nykyään on tapana suhtautua kaikkeen kovin
yliolkaisesti. Voi Rose, sinun mielestäsi olin kai romanttinen hanhi
eilisiltana, kun Steve kosi minua olohuoneessa, sillä minä ihan
itkin. Hän tuli kauhean vakavaksi kun sanoin, etten muka välitä
hänestä, mutta oli sitten kauhean kultainen, kun tunnustin totuuden.
En tiennyt että hän aikoikaan kosia, mutta se kävi niin ihanasti
eikä hän piitannut vähääkään, vaikka tiputtelin kyyneliä hänen
paidanrintamukselleen. Eikö hän ollutkin kiltti, tavallisestihan
Steve pahastuu kovin vaatteittensa tuhrautumisesta.
-- Hän on oikea Campbell, ja hänellä on lämmin sydän. Jane-täti
ei suinkaan suosi tunteilua, ja siksi Stevekin on saanut oppia
peittämään tunteensa, mutta kyllä hänellä niitä on ja sinun pitää
houkutella ne esiin, ei hupsusti, vaan niin että hän miehistyy ja
vakavoituu.
-- Minä koetan. En tunnustaisi tätä kaikille, mutta pidän hänestä
juuri sen takia, ja me sovimme mainiosti yhteen. Muista ettet hiisku
sanaakaan, jos tapaamme jonkun, sillä haluan pitää asian salassa
ainakin viikon, lisäsi Kitty pujauttaen nenäliinan näkyvistä, kun
vaunut pysähtyivät myymälän eteen, jossa he aikoivat käydä.
Rose lupasi mutta hymyili, sillä Kittyn omat kasvot paljastivat
uutisen sanoittakin.
-- Käydään ihan vain vilkaisemassa silkkejä. Kysele sinä minulta
neuvoa valkoisten suhteen, ja minä katselen värillisiä. Äiti tahtoisi
atlassilkkiä, mutta se on jo vanhanaikaista, ja minä olen päättänyt
hankkia kaikkein paksuinta kohokuvioista mitä löydän, kuiskasi Kitty,
kun he kulkivat pitkien myymäläpöytien ohi.
-- Eikö tuo opaalinvärinen ole viehättävää! Minä olen varmaan liian
tumma käyttämään sitä, mutta sinulle se sopisi erinomaisesti,
lisäsi Kitty merkitsevästi syrjästä, kun Rose seisoi valkoisten
silkkikankaiden keskellä ja hän puolestaan oli olevinaan kiinnostunut
värillisistä.
-- Mutta en minä oikeastaan tarvitse nyt uutta pukua.
-- Mitä siitä, osta pois vaan, muuten kangas loppuu. Sinä olet
pitänyt jokaista pukuasi jo niin monta kertaa, että sinun on pakosta
hankittava uusi. Oi taivas, jos minulla olisi niin paljon taskurahaa
kuin sinulla, hankkisin uuden puvun jok'ikisiin kutsuihin, Kitty
vastasi katsellen kateellisena sateenkaaren väreissä välkkyviä
kangaspakkoja.
Terävä-älyinen myyjä huomasi, että suunnitteilla oli häät, sillä
kun kaksi nuorta tyttöä kuiskailee, hymyilee ja punastuu kaupassa
ollessaan, myyjät vainuavat heti morsiusostoksia. Kooten silkit
tottunein käsin myyjä piteli niitä nähtävinä ja huomasi ensi
silmäyksellä kumpi oli morsian, kumpi ystävätär; Kitty nimittäin
syventyi tutkimaan valkoisen silkin poimuilemista niin hartaana,
ettei siitä saattanut erehtyä, Rose taas silmäili opaalinväristä kuin
olisi tuskin kuullut mitä imelä ääni puheli:
-- Todella hieno kangas, vasta saapunut, Pariisin viimeistä muotia;
erittäin harvinainen väri, sangen arka, kuten neiti sanoo, mutta
hurmaava vaaleaveriselle.
Kangas oli todella kaunista, ja äkkiä Rose oli näkevinään sen pukuna
yllään. Vaalea silkki kimmeltäisi hennon pitsin läpi kuin jääkukkien
takaa; puvussa olisi antiikkisaiheiset koristeet, ja kaikki asusteet
olisivat niin täydelliset kuin vain aikaa, hyvää makua ja rahaa
säästelemättä voi hankkia.
Rose katseli kaunista silkkiä ja koetti arvailla, mitä Charlie
sanoisi, jos hän ilmestyisi tämän eteen yllään tuo unelmapuku;
opaalinväri toi mieleen aamuruskon, johon Charlie usein häntä
leikillään vertasi. Rosella oli jo paha olla eilisen kohtauksen
takia. Hän ei voinut peruuttaa sanojaan, sillä hän tarkoitti niillä
täyttä totta, mutta hän tahtoi olla ystävällinen Charlielle ja
osoittaa, ettei ollut tyystin menettänyt luottamustaan häneen.
Charlieta ilahduttaisi, jos hän pyytäisi tätä saattajakseen Kittyn
tanssiaisiin. Ne tulisivat olemaan Rosen huvittelukauden viimeiset,
siksi Rose halusi nauttia niistä, ja hän tiesi, että hyvät välit
Charlien kanssa lisäisivät hauskuutta. Hän tarttui välkkyvään
kankaaseen, jota esiteltiin kovin houkuttelevasti, ja oli jo aikeissa
ottaa sitä, kun kuuli takanaan kysyttävän irlantilaisittain:
-- Anteeksi, missä päin pumpulikankaita myydään? Katsahtaessaan
taakseen hän näki pienen nöyrän naisen, joka näytti olevan aivan
ymmällään jouduttuaan tällaisten ylellisyystavaroiden keskelle.
-- Alakerrassa, vasemmanpuoleinen osasto, vastasi myyjä
kärsimättömästi viitaten samalla niin epämääräisesti kädellään, että
kysyjä joutui entistä enemmän ymmälle.
Rose huomasi naisen neuvottomuuden ja sanoi ystävällisesti:
-- Minä tulen näyttämään teille.
-- Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä; mutta olen ihan outo
täällä eikä minun olisi pitänyt tullakaan. Mutta sanoivat että täältä
saisi kangaspalan huokeammalla kuin pikkupuodeista, selitti nainen
vaatimattomasti.
Rose vilkaisi uudelleen naista ja näki huolekkaat väsyneet kasvot
villahuivin suojassa, näki paljaat, punoittavat kädet, jotka
pitelivät ohutta käsilaukkua ja kirjavaa flanellitilkkua, jollaisesta
tehdään pikkulasten vaatteita -- ja tuo näky liikutti hänen
sydäntään. Hän oli aikonut vain näyttää tietä, mutta mielijohdettaan
seuraten hän kulkikin yhä edemmäs kuunnellen vaimoraukan huolia.
Niinpä he laskeutuivat yhdessä pimeämpään alakertaan, minne elämän
välttämättömät tarvikkeet pakenevat yläilmojen valoisilta paikoilta.
Hienon neidin seurassa rouva Sullivanin kaupanteko olikin varsin
helppoa; hänen pieni flanellipalansa kasvoi moniksi metreiksi
erivärisiä kankaita, eikä nuhjaantunut rahakukkaro ollut entisestään
ohentunut. Pyyhkien silmiään nainen lähti, eivätkä vähäistä kohtausta
huomanneet muut kuin kivikasvoinen myyjä, joka ei kielinyt.
Mutta Rosen palatessa yläkertaan kauniit tavarat olivat ihan yhtä
houkuttelevia kuin ennenkin, ja hän halusi nyt entistä kiihkeämmin
tuota opaalinväristä silkkiä. Ehkä Rose olisikin ostanut sitä, ellei
hänen luokseen olisi ratkaisevalla hetkellä saapunut hyvä enkeli. Hän
tuli vanhan pyylevän rouvan hahmossa, ystävällisiä kasvoja ympäröivät
hopeanharmaat kiharat ja sangen vaatimaton päähine.
-- Odotin teitä hetkisen, sillä minulla on kiireitä ja säästäisin
itseltäni mielelläni matkan tai kirjoittamisen vaivan, aloitti
tulija hiljaa, kun Rose puristi hänen kättään kunnioittavasti. --
Tiedättehän, että suuri laatikkotehdas paloi pari päivää sitten ja
toistasataa tyttöä joutui työttömäksi. Muutamat loukkaantuivat ja
joutuivat sairaalaan, useilla ei ole kotia mihin mennä, ja melkein
kaikki tarvitsevat tilapäisavustusta. Meiltä on pyydetty niin paljon
apua tänä talvena, etten enää tiedä kenen puoleen kääntyisin,
sillä puute on kova, ja olen verottanut jo niin monia kukkaroita,
että tuskin kehtaan enää pyytää. Vähäinenkin avustus -- oh, paljon
kiitoksia, tiesinhän ettette kieltäytyisi. Ja rouva Gardener puristi
lämpimästi kättä, joka oli nopeasti pujahtanut kukkaroon.
-- Senkin tuhlari, kuinka sinä saatoit antaa niin paljon? kuiskasi
Kitty nähtyään uteliain silmin kolme numeroa setelissä, joka niin
äkkiä vaihtoi omistajaa.
-- Antaisin vaikka pääni, jos rouva Gardener vain pyytäisi, vastasi
Rose kevyesti ja lisäsi kääntyen silkkikankaisiin päin: -- Mitä sinä
olet valinnut, keltaista, valkoista vai sinistä, kohokuvioista vai
raidallista?
-- En ole vielä päättänyt mitään, paitsi että sinä otat
ruusunpunaista ja panet sen yllesi minun -- hm -- tanssiaisiini,
sanoi Kitty, joka oli kyllä tehnyt valintansa, mutta ei voinut sopia
asiasta neuvottelematta ensin äitinsä kanssa.
-- En voi nyt vielä hankkia sitä. En koskaan ylitä määrärahojani, ja
nyt minun pitäisi jos ostaisin lisää hienouksia. Tule jo, ei tuhlata
enää aikaa täällä, jos sinulla kerran on kaikki näytetilkut. Ja Rose
lähti nopeasti vilkuilematta enää näytepöydille.
* * * * *
-- Nuori mies, mikä sinut sai ulos tällaisessa myrskyssä? kysyi Rose,
kun Jamie illalla tuli sisään jalkojaan tömistellen.
-- Äiti lähetti sinulle uuden kirjan, vähät minä myrskystä! vastasi
poika kiemurrellen esiin päällystakistaan posket pyöreinä ja
hehkuvanpunaisina kuin hyvinkiillotettu omena.
-- Kiitoksia, minä kaipasinkin jotain ajanvietettä, sanoi Rose, kun
Jamie ryhtyi viivytystaisteluun kumisaappaitten kanssa.
-- Tuossa se on, heh -- mutta ei -- kyllä -- voi sentään, olen
varmasti sittenkin unohtanut sen, huudahti Jamie koetellen
kämmenillään taskua toisensa jälkeen ja kauhistuen yhä enemmän.
-- Älä välitä, minä koetan metsästää jotain muuta. Annahan kun
autan, sinun kätesi ovat ihan kontassa. Rose kiskoi hyväntahtoisesti
saappaita Jamien tarrauduttua kaidepuuhun.
-- Minä menen kyllä takaisin, jos tahdot. Anna anteeksi! Minä
unohdin sen, kun piti panna nämä kamalat kapineet jalkaan. Äiti
pakotti, vaikka minä tiesin, että ne tarttuvat kiinni -- ihan kuin
siirappinekut, hän lisäsi muistaen masentavia, synkeitä hetkiä,
jolloin mainittu herkku oli sulanut hänen taskuunsa.
-- No mitäs me nyt teemme? kysyi Rose, kun poika lopulta oli päässyt
kiusankappaleistaan. -- Koska en saanut sitä kirjaa, voin yhtä hyvin
leikkiä.
-- Minä opetan sinua heittämään palloa. Sinä otat koppia aika
hyvin tytöksi, mutta et osaa heittää pennin edestä, vastasi Jamie
tallustellen tohveleissa pitkin eteishallia ja veti esiin pallon
jostakin säilytyspaikasta.
Tietenkin Rose suostui ja leikki innokkaasti, kunnes hänen nuori
kumppaninsa huomautti kohteliaasti, ettei ollut ollenkaan hauska
heittää, kun piti koko ajan varoa ikkunoita ja maljakoita, ja että
oikeastaan hän lukisi mieluummin sitä kirjaa kapteeni Nemosta ja
"Nautiluksesta".
Saatuaan toiveensa täytetyksi Jamie oikaisi pitkäkseen sohvalle ja
syöksyi sanaakaan sanomatta "Sukelluslaivalla maapallon ympäri",
missä hän viipyi kaksi pitkää tuntia sukulaistensa suureksi
mielihyväksi.
Kun Rose näin oli jäänyt vaille sekä leikkitoveriaan että kirjaansa,
hän meni olohuoneeseen ja löysi sieltä ranskalaisen romaanin, jonka
Kitty oli unohtanut vaunuihin pakettien joukkoon. Asettuen mukavasti
mieluisimpaan nojatuoliin Rose luki yhtä hartaasti kuin Jamie tuulen
vinkuessa ja lumen tuiskuttaessa ulkona.
Kokonaiseen tuntiin kukaan ei häirinnyt talon kodikasta rauhaa,
Plenty-täti oli päivällisunilla yläkerrassa ja Alec-tohtori
kammiossaan uurastamassa, niin ainakin Rose luuli, kunnes sedän
askelet saivat hänet pudottamaan kirjan ihan saman näköisenä kuin
lapsena pahanteosta tavattaessa.
-- Pelästytinkö sinut? Vedä toki varjostin eteen, sinähän poltat
kasvosi moisessa kuumuudessa. Ja tohtori veti varjostimen takan eteen.
-- Kiitos, setä, en huomannutkaan kuumuutta. Puna näytti vain
tummenevan varjostimesta huolimatta, ja silmät katselivat levottomina
sylissä olevaa kirjaa.
-- Onko sinulla "Kirjallinen aikakauslehti"? Tahtoisin vilkaista
erästä kirjoitusta, jos lainaisit sitä hetkeksi, sanoi setä kumartuen
hänen puoleensa tutkivasti.
-- Ei, setä, tämä on... Ja sanomatta kirjan nimeä Rose antoi sen
hänen käteensä. Heti kirjan nimen nähdessään setä ymmärsi Rosen
ilmeen ja älysi missä 'pahanteossa' tämä oli ollut. Hän rypisti
otsaansa, mutta ei voinut olla sitten hymyilemättä; Rose oli niin
syyllisen näköinen.
-- Mitä pidät siitä? Onko se mielenkiintoinen?
-- On kovasti! Olin kuin toisissa maailmoissa ja unohdin kaiken muun.
-- No, kovin hyvä ei se maailma taida olla, kun noin pelästyt ja
häpeät, kun sinut löydetään sieltä. Mistä tämä on kotoisin? kysyi
tohtori silmäillen kirjaa paheksuvasti.
Rose kertoi ja lisäsi sitten hitaasti:
-- En lue sitä sitten loppuun. Mutta minä en kyllä ymmärrä miksen
saisi, lisäsi Rose miettivästi, sillä hän oli päässyt juuri juoneen
käsiksi.
-- Ehkä et ymmärrä, mutta tunnet varmasti, sanoi tohtori vakaasti.
Rose istui käsi hehkuvalla poskella ja mietti hetken, sitten hän
katsahti setäänsä ja sanoi vilpittömästi:
-- Niin tunnenkin, mutta en osaa selittää, tiedän vain, että jotain
väärää siinä täytyy olla, koska punastuin ja hätkähdin kun sinä tulit
huoneeseen.
-- Juuri niin, tohtori nyökkäsi vakavasti, ikään kuin oireet olisivat
olleet hänelle mieleen.
Mutta Rosen teki tosiaan mieli lukea kirja loppuun. Siksi hän jatkoi:
-- Olen ennenkin lukenut ranskalaisia romaaneja, sinä niitä minulle
vielä annoitkin. Luulisin tietäväni mikä on hyvää, enkä välittäisi
tästä, jos se on vahingoksi.
Vastaukseksi setä avasi kirjan ja selaili sitä hetken, sitten hän
pani kirjan Rosen käteen sanoen rauhallisesti:
-- Lue ääneen pari sivua ja käännä samalla. Ennen sinä pidit
sellaisesta, koetahan taas.
Rose totteli ja luki sivun verran kääntäen sujuvasti ajatuksen
puhtaalle englannin kielelle. Äkkiä hän alkoi hidastella, jätti
väliin lauseen sieltä toisen täältä ja pysähtyi lopulta kokonaan,
kasvot taas kuin tulen paahtamina.
-- No, mikä nyt? kysyi setä, joka oli tarkkaavasti seurannut häntä.
-- Muutamia lauseita on mahdoton kääntää, ne turmeltuvat kokonaan,
jos yrittää. Ranskaksi niissä ei ole mitään sopimatonta, mutta
kankeassa englanninkielisessä asussa ne kuulostavat karkeilta
ja tökeröiltä, hän sanoi hiukan närkästyneenä, kun ei kyennyt
todistamaan asiaansa oikeaksi.
-- Niin, ystäväiseni, jos nuo hienot lauseet eivät sovellu
käännettäviksi rehelliselle englannin kielelle, eivät niiden
ajatukset liioin sovellu istutettaviksi sinun mieleesi. Tuo luku
on tavallaan koko kirjan avain, ja jos sinut olisi taidokkaasti ja
taiteellisesti johdettu niin pitkälle -- niin alas, tahtoisin sanoa
-- olisit voinut lukea kirjan huomaamatta sen rumuutta.
Hän pysähtyi ja lisäsi sitten vilkaisten levottomana Roseen, joka yhä
oli kumartuneena kirjan yli:
-- Lue vain se loppuun jos haluat, mutta muista, tyttöseni, että
koskaan emme voi kyllin huolellisesti valikoida millä ravitsemme
mielikuvitustamme, tuota kallisarvoista, mutta arkaa aarretta.
Hän otti aikakauslehden ja meni tutkistelemaan tieteellistä
kirjoitelmaa, vaikka se kiinnostikin hänen mieltään paljon vähemmän
kuin nuoren sielun askartelu viereisessä huoneessa.
Seurasi taas pitkä hiljaisuus, vain silloin tällöin Jamien ihastuneet
huudahdukset keskeyttivät sen, kun seuranhaluinen mustekala katseli
sisään ikkunoista tai "Nautilus" upotti matkallaan laivan tai kaksi.
Ovikello soi, ja tohtori pisti päänsä esiin nähdäkseen, tarvittiinko
häntä. Mutta ovella oli vain sanantuoja Plenty-tädille, ja tohtori
aikoi juuri vetäytyä takaisin, kun huomasikin neliskulmaisen paketin
pöydällä.
-- Mikä tämä on? hän kysyi ottaen sen käteensä.
-- Rose pyysi minua viemään sen kotimatkalla Kitty Vanille. Unohdin
tuoda äidin kirjan ja käynkin heti hakemassa sen, kun pääsen loppuun,
vastasi Jamie pesästään.
Koska pojan käsissä oleva kirja oli aika paksu eikä siitä ollut vielä
luettuna kolmatta osaakaan, tuntuivat Rosen toiveet tohtorin mielestä
varsin vähäisiltä, hän pistikin paketin taskuunsa ja lähti itse ulos
sanoen tyytyväisen näköisenä:
-- Hyve ei aina saa palkkaansa, mutta tällä kertaa kylläkin, mikäli
minusta riippuu.
12