-- Miltähän hän näyttää? Mitä hän sanoo? Voimmeko ikinä unohtaa
tätä ja olla enää onnellisia? mietiskeli Rose herättyään lyhyestä
unesta pitkän valvomisen jälkeen. Hänestä tuntui, että koko maailma
oli eilisillan jälkeen muuttunut toiseksi. Kummallista, että päivä
saattoi olla niin kirkas ja että linnut lauloivat iloisesti. Hän
ei sitonut nauhaa tukkaansa, ja tuijottaessaan peilistä uupuneita
kasvojaan hän sanoi:
-- Hupsuparka, kuvittelit uuden sivun tuovan mukanaan jotain
miellyttävää. Tähän asti tarina on ollut herttainen ja hauska, nyt
tulee sen surullinen ja vakava osa.
Ovelta kuuluva naputus muistutti hänelle, että kaikesta huolimatta
aamiainen oli syötävä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Charlie
saattoi olla vielä talossa, ja löytäessään oven takaa Alec-sedän Rose
veti hänet sisään ja kuiskasi levottomana kuin lähellä olisi ollut
vaarallisesti sairas:
-- Onko hän jo parempi, setä? Kerro minulle kaikki, nyt voin kestää
sen.
Tohtorin kasvot kävivät vakavaksi, vaikka ääni oli iloinen, kun hän
vastasi:
-- Hän voi mainiosti. Uni on paras lääke. Vein hänet kotiin yöllä,
eikä kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä hänen käynnistään.
-- Ei kukaan saakaan tietää. Kuinka sinä selvisit?
-- Pujahdin ulos kirjaston lasiovesta ja vein hänet näppärästi pois,
sillä kylmän suihkun jälkeen raitis ilma ja liikunto selvittivät
häntä, ja hän oli hyvillään kun pääsi kunnolla kotiin. Hän nukkuu
alakerrassa kuten tiedät, siksi emme häirinneet ketään, ja hän jäi
nukkumaan makeasti.
-- Kiitoksia oikein paljon, huokasi Rose. -- Entä Brutus, eivätkö he
pelästyneet, kun se tuli yksin kotiin?
-- Eivät ollenkaan. Tuo viisas eläin painui suoraan tallille, eikä
uninen tallimies ruvennut kyselemään, sillä Charlie lähettää usein
hevosen yöllä yksikseen kotiin. Ole huoletta, Rose, yksikään ei meitä
lukuun ottamatta nähnyt poikaparan tuloa tai lähtöä, ja me taas
annamme hänelle anteeksi.
-- Niin, mutta emme unohda sitä. Minä en ainakaan voi unohtaa, eikä
hän enää koskaan ole minulle sama Charlie, josta aina olen ollut
ylpeä. Voi, setä, kuinka surkeata!
-- Älä anna sen murtaa sydäntäsi, sillä Jumalan kiitos, se ei ole
parantumaton tauti. En suinkaan mitätöi sitä, mutta hän varmasti
vapautuu siitä, jos häntä tuetaan oikealla tavalla, sillä hän on
tunteikas poika. Eikä Charlieta oikeastaan voi soimata siitä, mitä
hänestä on tullut; syypää on hänen äitinsä. Suoraan sanoen tahtoisin
toisinaan ravistella tuota naista ja huutaa jylistä, että hän
johdattaa perikatoon kuolemattoman sielun, josta hänen on kerran
vastattava.
-- Puhukin hänelle, niin pelastat Charlien ennen kuin on myöhäistä,
huudahti Rose katsellen setäänsä, kun tämä kiihtyneenä käveli
huoneessa kädet nyrkissä ja ukkospilvi otsalla.
-- Tahdotko sinä auttaa? setä kysyi pysähtyen äkkiä ja katsoi tyttöön.
-- Tahdon, vastasi Rose vakavasti.
-- Älä sitten rakasta häntä -- vielä.
Rose hämmästyi, mutta hän kysyi rauhallisesti:
-- Miksi?
-- Ensiksikin: kenenkään naisen ei pitäisi uskoa onneaan sellaisen
miehen huostaan, jolla ei ole lujia periaatteita. Toiseksi, pyrkimys
tulla sinun arvoiseksesi auttaa häntä enemmän kuin mitkään rukoukset
tai saarnat. Ja kolmanneksi: tarvitaan kaikki meidän viisautemme
ja kärsivällisyytemme, ennen kuin lähes neljänkolmatta vuoden
turmiollinen vaikutus on hävitetty. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
-- Ymmärrän.
-- Voitko vastata "ei", kun hän kysyy sinulta?
-- Voin.
-- Ja tahdotko?
-- Tahdon.
-- Hyvä, nyt olen tyytyväinen.
He olivat seisseet eri puolella huonetta, Alec-tohtori kuin päällikkö
käskynjaolla ja Rose kuin hyvin harjoitettu sotilas kuuntelemassa
määräyksiä. Viimeisiä sanoja sanoessaan tohtori meni Rosen luo,
työnsi tukan syrjään ja suuteli tyttöä otsalle hellästi mutta
vakavasti. He eivät puhuneet enempää, sillä Plenty-täti kutsui
alakertaan ja oli tartuttava päivän toimiin.
Rosella oli sinä päivänä runsaasti aikaa rauhalliseen mietiskelyyn,
sillä kaikki lepäilivät eilisten juhlien jälkeen. Hän istui omassa
huoneessaan suunnitellen uutta vuottaan ja rakentaen pilvilinnoja.
Unelmat kevensivät pitkiä odotuksen hetkiä; toisaalta hän paloi
halusta saada tietää, milloin Charlie tulisi, toisaalta tapaaminen
pelotti häntä. Hän uskoi Charlien tulevan häpeissään ja katuvaisena,
ja hänen mielessään taistelivat sääli ja paheksuminen. Hän päätti
käyttää hyväkseen herkkää hetkeä, olla lempeä mutta vilpitön,
nuhdella mutta samalla lohduttaa.
Tämä hempeä ajatus suorastaan kiehtoi, ja hän oli sen lumoissa
katsellessaan auringon laskua länteen avautuvasta ikkunastaan. Mutta
oven läimäys sai hänet äkkiä kohentamaan ryhtiään nojatuolissa, ja
hän pidätti henkeään.
-- Nyt hän tulee. Minun täytyy muistaa mitä lupasin sedälle ja pysyä
lujana.
Tavallisesti Charlien tulon kyllä kuuli. Tällä kertaa hän ei
viheltänyt, hyräillyt eikä laulanut, vaan tuli niin hiljaa, että
Rose uskoi hänenkin pelkäävän kohtaamista eikä nostanut katsettaan
askelten lähestyessä. Hän kuvitteli, että Charlie ehkä heittäytyisi
hänen eteensä niin kuin ennen poikamaisten vallattomuuksien jälkeen,
mutta ajatus tuntui hänestä vastenmieliseltä. Levottomana hän odotti,
mitä tuleman piti.
Yllätys oli täydellinen. Suuri kukkavihko putosi hänen syliinsä, ja
tavanomaisen rohkea ja pirteä ääni sanoi huolettomasti:
-- Täällähän hän istuu, yhtä suloisena ja mietteliäänä kuin aina.
Onko maailma ontto ja nukke täynnä sahanpuruja? Mennäänkö luostariin,
serkku?
Rose oli niin tyrmistynyt tästä piittaamattomuudesta, ettei edes
huomannut kukkasia, ja kun hän katsoi serkkuaan, hänen silmänsä
olivat niin hämmästyneet ja moittivat, ettei tarkoituksesta voinut
erehtyä. Charlie punastui, ja hänen katseensa painui, kun hän sanoi
nopeasti, mutta yhtä huolettomasti kuin äsken:
-- Pyydän nöyrästi anteeksi, että tulin niin myöhään illalla. Älä ole
minulle kovin ankara; tiedäthän että Amerikka odottaa joka miehen
täyttävän velvollisuutensa uudenvuoden aattona.
-- Minä olen väsynyt antamaan anteeksi. Sinä sirottelet lupauksia
ja rikot ne yhtä kepeästi kuin ennenkin, enkä minä ikinä enää
pyydä sinulta mitään, vastasi Rose työntäen pois kukkavihon, sillä
anteeksipyyntö ei tyydyttänyt häntä eikä hän aikonut antaa lahjoa
itseään.
-- Mutta Rose kulta, sinä olet niin turhantarkka ja vihainen
pikkuasioistakin, että sinulle ei voi olla mieliksi, vaikka
ihmisraasu kuinka koettaisi, aloitti Charlie.
-- En minä ole vihainen, olen surullinen ja pettynyt, sillä odotan,
että mies pitää sanansa, niin kuin minä itsekin koetan pitää. Jos se
on turhantarkkuutta, pyydän anteeksi enkä toiste enää vaivaa sinua
vanhanaikaisilla käsityksilläni.
-- Hyvät ihmiset, kuinka paljon melua tyhjästä! Tunnustan että
unohdin. Ja tiedän käyttäytyneeni houkkamaisesti ja pyydän anteeksi.
Mitä minä vielä voin tehdä?
-- Käyttäydy kuin mies, ettei minun koskaan tarvitse hävetä sinun
tähtesi niin hirvittävästi kuin viime yönä. Rosea puistatti vieläkin,
kun hän ajatteli sitä.
Tuo vaistomainen liike satutti Charlieta enemmän kuin sanat, ja
nyt häntä hävetti, sillä hän muisti edellisen illan tapaukset
varsin hämärästi ja pelko suurensi niitä. Hän kääntyi äkkiä
poispäin ja asettui seisomaan takan eteen miettien ymmällä, kuinka
saisi rakennetuksi rauhan, kun Rose oli noin poissa suunniltaan.
Tavallisesti riitti pieni pyyntö ja tyttö näytti iloisesti unohtavan
hänen rikkeensä, mutta nyt tällä kertaa Rose oli tyyneydestään
huolimatta masentavan jyrkkä.
Seisoessaan siinä sormeillen levottomasti takanreunustan koristeita
Charlie löysi äkkiä erään esineen. Ilahtuneena hän otti reunustalta
eilisen uudenvuodenlahjansa, meni hitaasti Rosen luo ja sanoi nöyrän
vakavasti:
-- Minä haluan käyttäytyä kuin mies, eikä sinun tarvitse enää hävetä.
Ole nyt kiltti minulle, anna minun panna tämä rannerengas käteesi ja
luvata uudelleen. Vannon että tällä kertaa pidän lupaukseni. Etkö
luota minuun, Rose?
Oli vaikea vastustaa Charlien pyyntöä ja katsetta. Tuo nöyryys oli
vaarallista, ja ellei Alec-setää olisi ollut, Rose olisi vastannut
myöntävästi. Mutta siniset lemmikit muistuttivat häntä hänen omasta
lupauksestaan, ja hän työnsi korun lempeästi pois.
-- Ei, Charlie, en voi pitää sitä vielä. Minulla täytyy olla vapaat
kädet, muuten en pysty auttamaan sinua niin kuin minun pitäisi.
Haluan luottaa sinuun, mutta älä vanno mitään; koeta vain vastustaa
kiusausta, niin me kaikki tuemme sinua.
Tämä ei ollut Charlien mieleen, ja hän sanoi rajusti:
-- En halua muita auttajia kuin sinut, mutta minun täytyy saada
varmuus, ettet jätä minua. Muuten vielä käy niin, että kun minä
rääkkään ruumistani ja sieluani sinun mieliksesi, joku ventovieras
tulee ja sieppaa sinut minulta. Sitä en voisi kestää, ja siksi
varoitan sinua. Jos niin käy, minä rikon sopimuksen ja painun suoraa
päätä helvettiin.
Viimeinen lause pilasi kaiken. Rose piti vapauttaan suuremmassa
arvossa kuin kenenkään tarjoamaa rakkautta, ja Charlien uhkaileva
sävy nosti hänet täyteen kapinaan. Hän ponnahti kiihtyneenä seisomaan.
-- Sydämeni on minun ja sen antaminen on omassa vallassani. Älä
sulje itseäsi pois vaatimalla liikoja, sillä sinulla on vain serkun
oikeudet minuun, etkä ikinä muuta saakaan ellet sitä ansaitse. Muista
se, äläkä uhkaile.
Vähän aikaa näytti siltä kuin Charlie vastaisi leimahdukseen samalla
mitalla, mutta seuraavassa hetkessä hän heittäytyi maahan Rosen
jalkojen juureen niin kuin oli usein piloillaan tehnyt. Tällä kertaa
hän oli vakavissaan ja hänen äänestään kuulsi totinen tunne, kun hän
sanoi:
-- Ei, älä aja minua pois! En totisesti ole kyllin hyvä sinulle,
mutta sinä voit muokata minut millaiseksi tahdot. Tarvitsen vain
kannustusta tehdäkseni itsestäni miehen, eikä sen voimakkaampaa
kannustinta olekaan kuin sinun rakkautesi säilyttäminen.
-- Ei se ole vielä sinun, aloitti Rose liikuttuneena, vaikka koko
ajan tunsi olevansa kuin näyttämöllä, sillä Charlie teki elämän niin
teatterimaiseksi, että hänen oli vaikea olla luonteva silloinkaan,
kun oli täysin vilpitön.
-- Anna minun sitten ansaita se. Neuvo vain kuinka, ja minä teen mitä
tahansa. Jos sinä sysäät minut pois, on yhdentekevää milloin elämäni
loppuu, sanoi Charlie.
Parrasvalojen takaa kohtaus olisi voinut olla vaikuttavakin, mutta
jostain syystä se ei tehonnut ainoaan katselijaan, vaikkei tämä
tiennyt syytä siihen. Sanat eivät kuulostaneet täysin vilpittömiltä,
ja vaikka Charlien asento oli viehättävä, Rose olisi mieluummin
nähnyt hänen seisaallaan. Rose ojensi kätensä, mutta sanoi niin
tyynesti, että äänensävy ihmetytti häntä itseään vielä enemmän kuin
Charlieta:
-- Ole hyvä ja jätä tuo. En voi luvata vielä mitään, sillä minun
täytyy kunnioittaa sitä miestä, jota rakastan.
Se sai Charlien nousemaan. Muisto siitä hetkestä, jolloin Rose antoi
hänelle ruusun, tytön katse, hänen punastumisensa ja sanansa "minun
tähteni" tulivat äkkiä elävästi Charlien mieleen; kun hän katsoi
noita poispäin kääntyneitä kasvoja, tuntui kuin eilinen olisi jäänyt
tavoittamattomiin. Vasta nyt Charlie lopullisesti tajusi mitä oli
menettänyt.
Tämä tietoisuus vei värin hänen kasvoistaan, sillä hänen rakkautensa
oli syvempi kuin Rose aavistikaan. Ja yksinkertaisen vilpittömästi
Charlie sanoi:
-- Sinä kunnioitat vielä minua, jos se vain on minun vallassani. En
anna mitään lupauksia enkä pyydä niitä, mutta luota minuun, Rose, ja
muista, ettet voi koskaan olla kenellekään yhtä rakas kuin minulle.
Charlie lähti. Rose jäi järjestelemään hyljeksittyjä kukkia veteen
tarpeettoman huolellisesti ja pani pois rannerenkaan miettien:
-- En käytä sitä ennen kuin tunteeni ovat samat kuin ennen.
Silloin hän saa kiinnittää sen ranteeseeni ja minä vastaan hänelle
myöntävästi.
11