UUDENVUODENVIERAILUJA

-- Nyt käännän uuden lehden niin kuin lupasin. Mitähän seuraavalla

sivulla mahtaa olla, sanoi Rose tullessaan yläkerrasta

uudenvuodenaamuna vakavan näköisenä paksu kirje kädessään.

-- Joko perhosen elämä alkaa kyllästyttää? kysyi setä. Hän lakkasi

kävelemästä edestakaisin eteishallissa ja vilkaisi Roseen nopeasti.

-- Ei, ja se on murheellista, mutta olen päättänyt lakata nyt, kun

vielä voin, sillä huvittelu ei varmaan ole minulle hyväksi. Olen

viime aikoina mietiskellyt oikein järkevästi, sillä Feben lähdön

jälkeen en ole voinut oikein iloita mistään. Siksi nyt on sopiva aika

lopettaa tämä vaihe ja aloittaa uusi, vastasi Rose. Hän pisti kätensä

sedän kainaloon ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

-- No, miten aiot täyttää kivistävän tyhjän tilan? setä kysyi.

-- Koetan olla yhtä epäitsekäs ja rohkea ja hyvä kuin Febe. Koetan

elää vakavasti niin kuin hänkin, vaikka se on varmaan vaikeampaa

minulle kuin hänelle, sillä hän on yksin elämässä ja hänellä on jo

viitoitettu elämäntehtävä. Minä olen vain tavallinen tyttö, minun on

neuvoteltava lukemattomien sukulaisten kanssa ennen kuin uskallan

silmääni räpäyttää, ja kaulassani roikkuva omaisuus painaa alas kuin

kauhea myllynkivi, jos yritän lentää. Se on aika vaikeata, ja minä

masennun heti kun ajattelenkin sitä, huokasi Rose.

-- Kovan onnen tyttö! Kuinka voisin huojentaa taakkaasi? Alec-tohtori

laski leikkiä, mutta hänen ilmeensä oli myötätuntoinen, kun hän

taputti käsivarrellaan lepäävää kättä.

-- Älä viitsi nauraa, sillä minä tosiaan yritän tulla hyväksi. Auta

ensiksikin minua pääsemään irti turhuuksista ja neuvo, kuinka voisin

käyttää aikani ja ajatukseni niin, että niistä olisi jotain hyötyä.

-- No, aloitetaan heti! Lähde jo tänä aamuna minun kanssani

kaupunkiin, mennään katsomaan talojasi. Ne ovat kunnossa ja rouva

Gardenerilla on viisi kuusi ihmisparkaa, jotka muuttavat sinne

heti, kun sinä vain annat luvan, vastasi tohtori nopeasti iloisena

saadessaan tyttönsä takaisin.

-- Minä annankin sen tänään, silloin voin tuottaa edes noille

poloisille onnellisen uudenvuoden. Olen pahoillani, etten voi lähteä

mukaasi, mutta tiedäthän, että minun täytyy olla Plenty-tädin kanssa

ottamassa vastaan vieraita. Viimeisestä yhteisestä uudestavuodestamme

on niin pitkä aika, että täti tahtoo välttämättä pitää nyt oikein

suuren vastaanoton. Koetan olla hänelle oikein erityisesti mieliksi,

sillä en ole viime aikoina suinkaan ollut niin kiltti kuin olisi

pitänyt. Mutta en millään voinut antaa anteeksi hänen suhtautumistaan

Febeen.

-- Hän luuli tekevänsä oikein, emmekä voi moittia häntä. Minä saan

nimiluettelon rouva Gardenerilta ja vien noille naisraukoille neiti

Campbellin terveiset, että heidän uusi kotinsa on valmis. Sopiiko?

-- Mainiosti, setä. Mutta kiitos kaikesta kuuluu sinulle, sillä minun

mieleenikään ei olisi juolahtanut tuollainen asia, ellet sinä olisi

ehdottanut.

-- Minä olen vain asiamiehesi ja teen silloin tällöin ehdotuksia.

Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin neuvoja, siksi tuhlailen niitä

joka tilaisuudessa.

-- Niin, koska olet jakanut varojasi yhtä anteliaasti kuin neuvojasi.

Mutta mitäpä siitä, sinulta ei kyllä puutu mitään niin kauan kuin

minä elän. Panen säästöön sen verran, että siitä riittää meille

kahdelle, vaikka aionkin heittää omaisuuteni taivaan tuuliin.

Alec-tohtori nauroi päänkeikausta, jolla Rose säesti matkimiaan

Charlien ivasanoja, sitten hän sanoi kelloonsa vilkaisten:

-- Ennätän hyvin viedä tuon kirjeesi aamupostiin. Piipahdan

mielelläni ennen aamiaista.

Mutta Rose piti kirjettä kädessään, ja hymy välähti hänen

kasvoillaan, kun hän iloisena ja samalla ujona sanoi:

-- Ei, setä, kiitoksia vain. Archie tekee sen mielellään ja kyselee

aina mitä kirjoitan. Palkaksi hän saa vilkaista Feben kirjeitä, ja

niin saan hänet vähän piristymään.

-- Montako kirjettä viidessä päivässä?

-- Neljä minulle. Febe ei kirjoita Archielle.

-- Toistaiseksi. No, sinä näytät hänen kirjeensä, sehän käy

mainiosti; te olette kaikki tunteellisia otuksia. Ja tohtori lähti

pois selvästikin ihan yhtä tunteellisena.

Vanha neiti Campbell oli lähes yhtä suosittu kuin nuorikin neiti,

siksi mustia takkeja ja valkeita hansikkaita vaelsi virtanaan sisään

ja ulos talosta pitkin päivää. Sukulaiset olivat miehissä liikkeellä

ja tulivat yksi kerrallaan toivottamaan onnellista uutta vuotta

Plenty-tädille ja Roselle.

Ensin ilmestyi Archie surullisena mutta tyynenä ja lähti pois Feben

kirje vasemmassa povitaskussaan.

Sitten marssivat sisään Will ja Geordie sangen komeina harmaissa

univormuissaan, joissa oli paljon tulipunaisia reunuksia, ja

oikein tärkeinä, sillä tämä oli heidän ensimmäinen kosketuksensa

uudenvuodenvierailuihin. He viipyivätkin vain hetken, koska aikoivat

käydä tervehtimässä kaikkia ystäviään. Rose ei voinut olla nauramatta

nähdessään, kuinka he miehistä arvokkuutta ja samalla poikamaista

iloa uhoten lähtivät vaunuissaan, molemmat suorina kuin kynttilät,

kädet puuskassa ja lakit juuri saman verran kallellaan vaaleilla

kutreilla.

-- Kas, siinä toinen pari -- Steve kaikessa koreudessaan iso

kukkavihko Kittyä varten kainalossaan ja Mac-parka herrasmiehen

näköisenä, mutta varmasti marttyyrin tuskissa, mietti Rose

katsellessaan, miten uudet ajoneuvot saapuivat toisten karauttaessa

ulos isosta portista, jonka yli riippui rautatammen, muratin ja

ikivihreän oksia.

-- Tässä Mac on, olen saanut hänet hinattavakseni täksi päivää.

Ilahduttaisit nyt häntä kiitoksella, sillä hän lähti vastaan

hangoittelematta, vaikka aikookin telkeytyä jonnekin sedän kanssa,

kuulutti Steve ja toimitti esille veljeään, joka oli juhla-asussaan

hämmästyttävän komean näköinen. Hiomisen tulokset alkoivat tuntua.

-- Onnellista uutta vuotta, täti, ja samaa sinulle, Rose, ja vielä

monen monta onnen vuotta, sanoi Mac piittaamatta Stevestä enempää

kuin kärpäsestä. Hän suuteli sydämellisesti vanhaa neitiä ja ojensi

Roselle sievän orvokkikimpun.

-- Hyvänmielen kukkia? Luuletko että tarvitsen sitä? Rose kysyi äkkiä

vakavasti.

-- Hyvää mieltä me tarvitsemme kaikki. Voisinko antaa sinulle mitään

parempaa tällaisena päivänä?

-- Et voisi, kiitos. Ja Rosen silmät kostuivat, sillä niin kömpelö

kuin Mac usein puheissaan olikin, hänen kiintymyksenosoituksensa

liikuttivat mieltä. Hän näytti aina tajuavan toisen mielialat.

-- Onko Archie ollut täällä? Hän uhkasi jättää kaikki muut käynnit

sikseen, mutta toivottavasti saitte ajetuksi mokoman hupsutuksen

hänen päästään, sanoi Steve korjaten peilin edessä solmiotaan.

-- Kyllä hän kävi, mutta oli niin allapäin, että sain oikein

omantunnonvaivoja. Rose piristi häntä vähän, mutta tuskin häntä

huvittaa käydä missään, ja hyvä vain, sillä koko juttu näkyy hänen

kasvoistaan enemmän kuin selvästi, vastasi Plenty-täti kallistellen

runsaan pitopöydän luona parasta mustaa silkkipukuaan, joka pursui

aitoja pitsejä.

-- Kyllä hän siitä selviää parissa kuukaudessa, ja Febe löytää pian

uuden sulhasen, niin että älä turhia huolehdi, täti, vakuutti Steve

kuin paraskin asiantuntija.

-- Jos Archie unohtaa Feben, niin minä halveksin häntä, eikä

Febe ikinä huoli ketään toista, vaikka kai niitä tarjolla olisi

sellaiselle tytölle! suutahti Rose, joka otettuaan rakastavaiset

suojelukseensa puolusti heitä urhoollisesti.

-- Sinun mielestäsi Archien pitäisi siis toivoa kaikesta huolimatta

eikä antaa periksi? tiukkasi Mac ja pani silmälasit nenälleen

tarkastellakseen tanssikenkiään, joita hän aivan erityisesti inhosi.

-- Totta kai! Eihän se muuten olisi rakkauttakaan.

-- Ihan niin. Ja heidän pitäisi odottaa ja tehdä työtä ja rakastaa

toisiaan, kunnes ihmiset taipuvat tai yksinkertaisesti huomaavat,

että vastustus on turhaa.

-- Jos he eivät lannistu, niin varmasti ihmiset ajan mittaan taipuvat.

-- Tuo pitää kertoa Pembertonille! Hän näytti totisesti maailman

murjomalta, ja pieni toivon säde tekee hänelle hyvää; eri asia on,

jaksaako hän sitten odottaa kymmenen vuotta, pisti väliin Steve, joka

mielellään härnäili Rosea tämän ihailijoista.

-- En ikinä anna sinulle anteeksi, jos hisahdat yhdellekään

ihmiselle. Tuo Mac vain kyselee niin kummia, minun ei tietenkään

pitäisi vastata hänelle. Sinä kyllä puhut mitä sattuu, eikä sinulle

mitään mahda, mutta minusta tuollainen ei ole hauskaa, sanoi Rose

harmissaan.

-- Pikku Penelope-parka! Ei saa kiusata häntä kosijoilla, annetaan

hänen olla, kunnes hänen oma Odysseuksensa tulee, sanoi Mac istuutuen

lukemaan runovärssyjä pöydällä olevista kirjavista konvehdeista.

-- Tämä Archien aiheuttama hälinä on pilannut meidät kaikki. Itse

huuhkajakin on herännyt eikä ole vielä rauhoittunut, kuten näet.

Kaverirukka on kokematon eikä tiedä kuinka pitää käyttäytyä,

huomautti Steve tarkastellen hartaasti kukkavihkoaan.

-- Se on totta. Minä kyselinkin siksi, että haluan perehtyä asiaan,

sillä minäkin voin rakastua jonain päivänä, ja silloin tästä voi olla

hyötyä.

-- Sinäkö rakastuisit! Steve ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan

kirjatoukkaa lemmenpauloissa.

Vähääkään pahastumatta Mac nojasi leukaa käsiinsä ja katseli heitä

miettivästi.

-- Miksi en? Aion tutkia rakkautta samoin kuin lääketiedettäkin,

sillä se on kaikkein salaperäisimpiä ja merkillisimpiä tauteja, jotka

ihmistä väijyvät. Paras keino päästä siitä selville on kai sairastua

siihen itse. Ties milloin se iskee minuun, silloin on hyvä tietää,

kuinka sitä on käsiteltävä.

-- Jos se iskee sinuun yhtä ankarasti kuin tuhkarokko ja hinkuyskä

aikoinaan, niin siitä on leikki kaukana, ukkopaha, huomautti Steve

sangen huvittuneena tuosta mielikuvasta.

-- Niin pitääkin. Mitään suurta kokemusta ei saa helpolla, ja tämä on

varmaan kaikkein suurin lukuun ottamatta kuolemaa.

Jokin Macin tyynessä äänessä ja miettivissä silmissä sai Rosen

katsahtamaan häneen ihmeissään; sävy oli aivan uusi. Stevekin

ällistyi hetkeksi ja tuijotti veljeään, mutta sanoi sitten

puoliääneen muka levottomana:

-- Hän on varmasti saanut tartunnan sairaalassa, ehkä lavantaudin, ja

alkaa hourailla. Minä vien hänet hiljaa pois ennen kuin hän sekoaa

kokonaan. Tule nyt, hölmöläinen, lähdetään!

-- Älähän hätäile. Olen kyllä ihan terve. Kiitoksia vain neuvoistasi,

sillä minä uskon rakastuvani rajusti, kun kerran rakastun. Ei kai se

teistä ole mahdotonta, vai mitä? kysyi Mac niin totisena, että kaikki

hymyilivät.

-- Eihän toki, sinä olet varmasti oikea Romeo, hellä ja uskollinen,

vastasi Rose tuumien, minkä eriskummallisen kysymyksen Mac tämän

jälkeen tekisi.

-- Kiitos. Minä olen viime aikoina ottanut niin läheltä osaa Archien

huoliin, että olen kiinnostunut asiasta ja haluan tietysti tutkia

sen perin pohjin niin kuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy ennemmin

tai myöhemmin, siinä kaikki. No niin, Steve, nyt olen valmis. Ja Mac

nousi kuin luento olisi päättynyt.

-- Tuo poika on joko hupsu tai nero, ja tahtoisinpa tosiaan tietää

kumpi, sanoi Plenty-täti ja ravisti mietteissään parasta myssyään.

-- Aika sen näyttää, mutta minä puolestani uskon, ettei hän ainakaan

hupsu ole, vastasi Rose vaihtaen rintaansa kiinnitetyn valkoisen

ruusukimpun orvokkeihin, vaikkeivät ne sopineet läheskään yhtä hyvin

hänen siniseen pukuunsa.

Seuraavana saapui Charlie oikein loistotuulella. Hän toi Roselle

sievän rannerenkaan ja sai panna sen tytön ranteeseen, sillä välin

kun tämä lempeästi nuhteli häntä moisesta ylellisyydestä.

-- Minähän vain seuraan sinun esimerkkiäsi. Tiedäthän: "ei mikään

ole liian hyvää rakkaillemme, ja antaminen on ihmisen suurin onni",

Charlie heitti huolettomasti lainaten Rosen sanoja.

-- Seuraisitpa minun esimerkkiäni muutamissa muissa asioissa yhtä

uskollisesti, sanoi Rose vakavasti, kun Plenty-täti kutsui Prinssin

maistamaan, oliko punssi sellaista kuin piti.

-- Minä olen sopeutuvainen yksilö. Tädin sydän murtuisi, ellei hänen

maljaansa juotaisi vanhaan hyvään tapaan. Mutta älä huolehdi, onneksi

minä olen kova poika kestämään, sillä päätä tässä kysytään ennen

kuin on selvitty tästä päivästä, nauroi Charlie vilauttaen pitkää

nimiluetteloa lähtiessään ilahduttamaan vanhaa neitiä hilpeillä ja

herttaisilla kohteliaisuuksillaan lasien kilahdellessa.

Mutta Rose oli huolissaan, sillä Charlie tarvitsi todella lujaa

päätä, jos hän aikoi juoda kaikkien noiden lueteltujen maljan. Tällä

hetkellä oli vaikea puhua asiasta, ettei loukkaisi Plenty-tätiä,

mutta silti Rosesta tuntui, että hänen oli varoitettava serkkuaan;

hän itse koetti olla pojille hyvänä esikuvana eikä sen vuoksi

milloinkaan maistanut viiniä. Rose pyöritteli yhä mietteissään

turkoosilemmikkien koristamaa rannerengasta, kun sen antaja palasi

hänen luokseen.

-- Sinä, pikku pyhimys, olet sen näköinen kuin tahtoisit pirstoa

kaikki kaupungin punssimaljat ja säästää meiltä iloisilta veikoilta

huomisen päänsäryn.

-- Niin tahtoisinkin, sillä pelkään että päänsärky joskus päättyy

sydämensärkyyn. Charlie rakas, älä suutu, tiedät itse paremmin

kuin minä, kuinka vaarallinen tällainen päivä on sinunlaisellesi.

Koeta olla varovainen minun tähteni, hän lisäsi vetoavasti, sillä

katsellessaan kaunista serkkuaan hän ei voinut olla naisellisesti

toivomatta, että saisi hänet aina pysymään yhtä raikkaan hilpeänä

kuin nyt.

Charlie huomasi tytön silmissä uutta lämpöä, tulkitsi sen mielessään

väärin, ja äänessään äkillistä intoa hän vastasi nopeasti:

-- Rakkaani, minä koetan!

Hänen poskiensa puna heijastui myös Rosen kasvoilla, sillä tuolla

hetkellä tytöstä tuntui, että hän voisi rakastaa tätä serkkua,

joka alttiisti antautui hänen johdettavakseen ja tarvitsi kipeästi

auttajaa ja opastajaa. Ajatus tuli ja meni kuin valonvälähdys,

mutta hänen sydämensä rupesi takomaan, aivan kuin lapsuudenaikainen

kiintymys olisi vaihtumassa lämpimämpään tunteeseen, joka asetti

hänet ennen kokemattomaan vastuuseen. Mielijohteensa vallassa hän

sanoi vakavan leikkisästi:

-- Jos minä pidän tätä rannerengasta muistaakseni sinua, niin sinun

on puolestasi pidettävä tätä, jotta muistaisit lupauksesi.

-- Ja sinut, sanoi Charlie matalalla äänellä, kun Rose pisti

valkoisen ruusun hänen napinläpeensä.

Samassa he huomasivat uuden vieraan saapuneen etuhuoneeseen, jonne

Plenty-täti oli hienotunteisesti vetäytynyt. Rose oli kiitollinen

keskeytyksestä, sillä hän pelkästi ajautuvansa hetken tunnelmassa

liian pitkälle. Mutta Charlie katseli tulijaa kaikkea muuta kuin

suopein ilmein ja kuiskasi:

-- Hyvästi, Rose, poikkean illalla katsomaan miten voit päivän

rasitusten jälkeen.

Ja hän lähti nyökäten niin kylmästi Fun See -raukalle, että tuo

sävyisä idän poika luuli verisesti loukanneensa häntä.

Vieraita kävi ehtimiseen, ja sekä Plenty-täti että häntä avustamaan

tullut Jessie-täti seisoivat urheasti tehtävissään iltamyöhään

asti. Sitten Jessie-rouva lähti kotiin matkassaan uninen Jamie, ja

Plenty-täti meni uupuneena levolle. Tohtori oli palannut kaupungista

jo aikoja sitten, mutta Myra-täti oli tulisella kiireellä lähettänyt

hakemaan häntä sairaskäynnille. Alec-setä oli oikeastaan jo melkoisen

tottunut Myra-rouvan äkillisiin kutsuihin, sillä kokeiltuaan useilla

vaarallisilla taudeilla tämä oli lopulta valinnut sydänvian, koska se

sopivasti piti hänen ystäviään ainaisessa levottomuudessa. Nykyään

hän lähetti vähän väliä hälyttäviä viestejä. Siksi tohtori ei yleensä

pelästynyt kuullessaan hänen olevan kuolemaisillaan, mutta lähti

silti aina katsomaan häntä ja määräsi suopeasti jotain vaaratonta

lääkettä.

Rose oli väsynyt mutta ei uninen, ja hän tahtoi miettiä monia

asioita. Siksi hän ei mennytkään vuoteeseen, vaan istuutui kirjastoon

takkatulen ääreen odottamaan setäänsä ja ehkä Charlieta, vaikkei

uskonutkaan tämän enää näin myöhään tulevan.

Myra-tädin kohtaus tuntui olevan tällä kertaa erityisen hankala,

sillä kello löi kaksitoista eikä tohtoria näkynyt. Rose oli jo

lähtemässä vuoteeseen, kun hän kuuli jonkun hapuilevan eteisen

ovella; hän huusi: -- Sinäkö siellä olet, setä? ja juoksi ovelle,

sillä Jane oli hidas ja kirkas talviyö purevan kylmä.

Kun ovi avautui, sisälle asteli -- ei Alec-setä, vaan Charlie. Hän

mätkähti eteisen tuolille lakki päässä, hieroi paljaita käsiään,

siristeli silmiään kuin niitä olisi häikäissyt ja puhui omituisen

nopeasti ja katkonaisesti:

-- Minä lupasin tulla -- kaverit jäivät pitämään hauskaa --

viettämään vanhan vuoden loppua, katsos. Mutta minä lupasin -- en

koskaan syö sanaani -- tässä minä nyt olen, sininen enkeli.

-- Hyss, palvelijat ovat vielä valveilla, tule kirjastoon

lämmittelemään, sinähän olet ihan jäässä, sanoi Rose ja meni edeltä

siirtääkseen nojatuolin takan ääreen.

-- En ollenkaan -- ihan lämmin -- mukavan näköistä sentään. Missä

setä on? Charlie kysyi ja tuli perässä vieläkin lakki päässään, kädet

taskuissa ja katsoi silmä kovana edessä kulkijan vaaleata päätä.

-- Myra-täti lähetti hakemaan häntä, ja minä jäin odottamaan

kuullakseni kuinka täti voi, vastasi Rose kohentaen tulta.

Charlie nauroi ja istuutui kirjaston pöydän kulmalle. -- Voi

mummorukkaa! Surkeata ettei hän kuole ennen kuin vallan nääntyy.

Sopisi antaa joskus hiukan runsaammin eetteriä, niin hän saisi

tuskattoman lähdön, vai mitä?

-- Älä puhu tuolla tavoin. Setä sanoo, että kuvitellut tuskat ovat

usein yhtä vaikeita kuin todellisetkin, sanoi Rose pahastuneena ja

kääntyi selin.

Rose ei ollut aikaisemmin katsonut suoraan Charliehen, sillä

aamulliset muistot tekivät hänet araksi. Mutta vilkaistuaan nyt

serkkuaan hän oli yhtä tyrmistynyt tämän ulkonäöstä kuin äskeisistä

sanoista. Charliekin näytti huomaavan, kuinka Rosen ilme äkkiä

muuttui; hän nousi seisomaan, sieppasi nopeasti hatun päästään,

tuijotti tyttöä omituisen kiinteästi mutta samalla poissaolevana ja

puhui äskeiseen katkonaisen vuolaaseen tapaan, aivan kuin hänen olisi

alkuun päästyään ollut vaikea lopettaa:

-- Suo anteeksi -- vain leikilläni -- aivan mautonta, tiedän sen,

en puhu niin enää. Tämä lämpö panee pääni vähän sekaisin, taisin

vilustua lähtiessäni ulos. Siellä on hirvittävän kylmä -- olen ihan

jäässä, uskotko -- vaikka ajoin kuin itse piru.

-- Et kai vain sillä vauhkolla hevosellasi? Sehän on vaarallista,

näin myöhään ja vielä yksin, sanoi Rose peräytyen suuren nojatuolin

taa, kun Charlie astui takan ääreen väistäen huolellisesti tiellään

olevaa jakkaraa.

-- Vaara on jännittävää -- siksi pidän siitä. Minua ei ole koskaan

sanottu pelkuriksi -- koettakootpas vain. En ikinä anna periksi --

eikä tuo hevonen saa voittaa minua. Taitan siltä niskat nurin, jos se

yrittää. Ei, ei -- en tarkoita sitä -- älä välitä -- ei se mitään, ja

Charlie nauroi niin ilottomasti, että Rosea huolestutti.

-- Onko sinulla ollut hauska päivä? kysyi Rose katsoen Charliehen

lujasti, kun hän seisoi punniten käsissään sikaria ja tulitikkuja

kuin epäröiden kummalla raapaista, kumpaa polttaa.

-- Tänään? Yliveto. Pari tuhatta vierailua ja pieni mukava illallinen

klubissa. Randal ei osaa laulaa sen kummemmin kuin vanha varis, mutta

minun lähtiessäni hän jäi seisomaan samppanjalasi alassuin kädessään

ja yritti laulaa minun vanhaa mieliveisuani "Pois itku! Naura, laula

vain".

Charlie puhkesi kovaäänisesti laulamaan tuota juomalaulua heilutellen

tulitikkutelinettä päänsä päällä kuten Randal ylösalaisin olevaa

viinilasiaan.

-- Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että

Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen

vihdoin anteeksipyytävästi:

-- Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas --

katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää

laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella

päällä -- me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat

minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei -- mutta enhän minä

aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä -- ainahan minä joudun kiikkiin,

mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole

vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti

niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.

Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän

oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin,

että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai

suustaan moitteen sanaa.

-- Puhutaan siitä huomenna, nyt on jo myöhäistä. Ole kiltti ja

lähde kotiin ennen kuin setä tulee, Rose pyysi. Hän koetti puhua

luontevasti, mutta värisevä ääni ja levoton ilme osoittivat, miten

pahoillaan ja hämmentynyt hän oli.

-- Kyllä, kyllä minä menen -- sinä olet väsynyt -- hyvitän kaiken

kyllä huomenna.

Aivan kuin sedän nimi olisi antanut hetkeksi ryhtiä, Charlie kääntyi

mennäkseen, mutta hänen askelensa olivat niin epävarmat, että ne

olisivat paljastaneet häpeällisen totuuden, ellei se jo aikaisemmin

olisi tullut ilmi. Ennen kuin hän pääsi ovelle, pyörien ratina

pysäytti hänet; hän kuunteli seinään nojautuen, kauhun ja naurun

väreet vaihtelivat hänen kasvoillaan.

-- Brutus on karannut -- nyt minä olen kiikissä. En voi kävellä

kotiin näin sekapäisenä. Se on pakkasen syytä, Rose, ei muuta, usko

pois, ja -- ja vilustumisen -- niin vilustumisen. Kuule, jos joku

palvelijoista tulisi minua taluttamaan -- ei kannata lähteä hakemaan

tuota petoa. Kyllä äiti mahtaa pelästyä, kun se tulee kotiin. Nauraen

taas tuota onttoa naurua hän hapuili ovenripaa.

-- Ei, ei -- et saa antaa heidän nähdä! Kukaan ei saa tietää! Ole

täällä siksi kun setä tulee, hän kyllä pitää sinusta huolen. Voi

Charlie, kuinka sinä saatoit, kuinka sinä saatoit, vaikka lupasit!

Ja Rose juoksi ovelle unohtaen pelkonsa, kun häpeä ja suru äkkiä

valahtivat hänen ylitseen; hän sysäsi Charlien käden pois oven

rivasta ja väänsi avainta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää

katsella tuota poikaa, joka seisoi hänen edessään tyhjä hymy

huulillaan, ja hän heittäytyi tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.

Hänen huudahduksensa, liikkeensä ja ennen kaikkea painunut päänsä

olisivat selvittäneet Charlien, ellei olisi ollut jo kovin myöhä. Hän

tuijotteli pitkin huonetta tyhjin, toivottomin katsein kuin koettaen

tavoittaa järkeään, mutta lämpö ja pakkanen, kiihtyminen ja hurja

maljojen kallistelu olivat tehneet tehtävänsä perusteellisesti.

Syvään huokaisten hän tunnusti tappionsa, kääntyi pois ja heittäytyi

kasvoilleen sohvalle.

Istuessaan kädet kasvoilla Rose tunsi, että jotain hyvin kallista

oli ainiaaksi kuollut. Rosesta oli juuri alkanut tuntua siltä, että

Charliesta kenties voisi kaikesta huolimatta tulla se sankari, jolta

tämä näytti, ja oli tuntunut suloiselta ajatella, että hän voisi olla

Charlien hyvänä hengettärenä. Mutta unelma oli ollut kovin lyhyt ja

herätys kovakourainen.

Raskaasti hengittäen Charlie makasi unessa, johon oli äkkiä vaipunut,

posket hehkuen, tukka epäjärjestyksessä ja jaloissaan pieni ruusu,

jonka tuoreus oli mennyttä; hän oli kerrassaan säälittävä vastakohta

sille reippaalle, hilpeälle nuorukaiselle, joka aamulla iloisena

lähti liikkeelle.

Sedän askelten kaiku sai Rosen hypähtämään pystyyn ja avaamaan oven,

mutta hän oli kasvoiltaan niin muuttunut, että setä pysähtyi ja kysyi

pelästyneenä:

-- Hyvä Jumala, tyttö, mitä on tapahtunut? Kun Rose surullisena ja

ääneti viittasi sohvaan päin, hän lisäsi: -- Onko hän loukkaantunut?

-- sairas? -- kuollut?

-- Ei, hän on --. Rose ei saanutkaan suustaan tuota epämiellyttävää

sanaa vaan kuiskasi nyyhkyttäen: -- Ole hyvä hänelle, ja pakeni omaan

huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin taloa olisi kohdannut suuri häpeä.

10