FEBE

Sillä aikaa kun Rose keräsi kokemuksia, Febe teki samoin vaikka

hiljaisemmin, ja he vertailivat havaintojaan jutellessaan iltaisin

ennen nukkumaan menoa. Mutta oli asioita, joista ei koskaan puhuttu,

ja kummallakin oli oma pieni maailmansa, johon ystävänkään silmä ei

kurkistanut.

Rosen elämä oli nykyään iloisimmillaan, Feben taas onnellisimmillaan.

Molemmat osallistuivat aika paljon seuraelämään, sillä monet, jotka

olisivat muuten vastahakoisesti hyväksyneet Feben vieraakseen, olivat

suopeita laulajattarelle.

Muutamissa seikoissa Febe oli ylpeä, ja kun ne palvelukset, joita hän

ilomielin toimitti talossa, vuosi vuodelta vähenivät, tuli riippuvuus

hänelle taakaksi eikä lämpiminkään kiitollisuus voinut sitä keventää.

Tähän asti hän ja Rose olivat eläneet lapsina yhdessä, mutta kun he

nyt olivat tulleet naisiksi, heidän tiensä veivät vääjäämättä eri

suuntiin, ja molemmat tunsivat, että heidän oli ennen pitkää erottava.

Jo ennen ulkomaille lähtöä oli sovittu, että kotiin palattuaan Febe

pyrkisi omille jaloilleen ja koettaisi siipiään laulajattarena. Hän

oli opiskellut tunnollisesti, ja nyt hän oli valmis näyttämään, ettei

uhrauksia ollut tehty turhan takia. Häntä rohkaisi pienissä piireissä

saavutettu menestys ja innostuneiden ystävien kiittävä arvostelu;

hän tunsi jo voivansa uskaltautua kauemmas ja päätti aloittaa uransa

konserttilaulajana.

Juuri tähän aikaan oli yleisen mielenkiinnon kohteena tyttöjen

orpokoti, jota ei saatu kuntoon varojen puutteessa. Campbellit

olivat tehneet kaiken voitavansa ja työskentelivät edelleenkin

tuon tarpeellisen laitoksen hyväksi. Asiaa varten oli pidetty

useita myyjäisiä ja sarja konsertteja. Rose oli koko sydämestään

heittäytynyt tähän työhön ja ehdotti nyt, että Febe esiintyisi ensi

kerran konserttisarjan päättäjäisissä, johon orpojen lapsikuoro

tulisi myös laulamaan.

Muutamat sukulaiset arvelivat, ettei Febe haluaisi aloittaa niin

vaatimattomasti, mutta Rose tunsi hänet paremmin, ja kun hän ehdotti

asiaa, Febe vastasi oitis:

-- Sen sopivampaa aikaa ja paikkaa ensiesiintymiselleni ei voisi

ajatellakaan. Laulan ilomielin orpojen hyväksi, mutta tahdon olla

vain yksi heistä enkä halua esiintyä sen juhlallisemmin kuin hekään.

-- Saat järjestää asian ihan niin kuin haluat; minä pidän huolta

siitä, että kaikki sujuu mielesi mukaisesti, lupasi Rose.

Olikin hyvä, että Rose otti ohjakset käsiinsä, sillä suvussa syntyi

aika hälinä, kun kuultiin Feben ensiesiintymisestä. Clara-täti

oli epätoivoissaan, sillä Febe päätti pukeutua vaatimattomaan

viininpunaiseen villapukuun, jotta ei poikkeaisi liikaa muista

orvoista. Plenty-täti halusi pitää pienet illalliset tapauksen

kunniaksi, mutta Febe pyysi häntä tarjoamaan sen sijasta

joulupäivällisen lapsille. Pojat aikoivat heitellä saavikaupalla

kukkia, ja Charlie pyysi saada saattaa laulajattaren sisälle. Mutta

Febe torjui kaikki tarjoukset sanoen vakavasti:

-- Minun on parasta aloittaa niin kuin aion jatkaakin ja luottaa

kokonaan itseeni. Menisin mieluummin yksin sisään, sillä sinä,

Charlie, et todellakaan sovi meidän joukkoomme ja pilaisit vain

toivotun vaikutuksen. Ja hymy pilkahti Feben silmiin, kun hän katseli

edessään olevaa salonkileijonaa ja ajatteli orpojen ruskeita pukuja

ja isoja esiliinoja.

Pitkien keskustelujen jälkeen sovittiin viimein, että Febe saisi

kaikessa tehdä mielensä mukaan ja perhe tyytyisi paukuttamaan käsiään

ensi riveiltä.

-- Me hakkaamme kätemme rakoille ja tuomme sinut kotiin

nelivaljakolla, saatpa nähdä! uhkaili Steve, jota moinen

yksinkertaisuus ei lainkaan tyydyttänyt.

-- Kaksivaljakko kyllä kelpaa. Olen ihan rauhallinen esiintymiseeni

asti, mutta sitten voin olla hiukan poissa tolaltani, niin että

lähden mielelläni ennen kuin yleinen hälinä alkaa. En todellakaan

tahtoisi olla kiittämätön, mutta te olette kaikki niin kilttejä

minulle, että olen liikuttunut sitä ajatellessani, eikä se

sovi silloin kun pitäisi laulaa, sanoi Febe pudottaen kyynelen

pitsiröyhelölle, jota ompeli.

Archie olisi tahtonut ravistella Steveä, joka rohkeni taputtaa tummaa

päätä ja sanoa rohkaisevasti:

-- Hyvä on. Minä olen lähettyvillä ja pyyhkäisen sinut pois sillä

aikaa kun muut hakkaavat hansikkaitaan. Ei pelkoakaan siitä, että

hämmentyisit. Jos hiukankin tuntuu siltä, vilkaise vain minuun, minä

kyllä mulkoilen ja heristän nyrkkiäni, jos kiltteys kerran saa sinut

hämmentymään.

-- Se olisikin hyvä, sillä yksi balladeistani on hyvin liikuttava, ja

minua itkettää aina kun laulan sitä. Jos sinä koetat mulkoilla, minua

rupeaa naurattamaan ja pysyn koreasti alallani. Istu sinä vain ihan

edessä valmiina pujahtamaan ulos, kun poistun viimeisen kerran!

-- Luota minuun! Ja poika lähti mahtavana vaikutusvallasta, joka

hänellä oli pitkään, komeaan Febeen.

Jos hän olisi tiennyt mitä sanomalehden takana olevan nuoren miehen

mielessä liikkui, hän olisi vallan kummastunut, sillä vaikka

Archie näyttikin syventyneen liikeasioihin, hän oli nykyään korvia

myöten rakastunut. Hän oli koettanut puhua itselleen järkeä,

mutta huomattuaan yrityksen toivottomaksi lakannut yrittämästäkin

ja antautunut tunteittensa vietäväksi. Tieto siitä, ettei suku

hyväksyisi asiaa, näytti vain lujittavan hänen aikomuksiaan, sillä

hän suhtautui kaikkeen muuhunkin yhtä tarmokkaasti ja sitkeästi

kuin liikeasioihin, ja kun hän kerta kaikkiaan oli päättänyt mennä

naimisiin Feben kanssa, ei mikään voinut muuttaa tätä aietta.

Hän katseli ja odotti kolme kuukautta, ettei häntä voitaisi syyttää

malttamattomuudesta. Jos Mac-setä olisi tiennyt, mitä unelmia ja

haaveita hänen konttorikirjojensa yli kumartuneessa päässään liikkui

ja mitä tunteita hänen tyynen 'oikean kätensä' povessa kuohui, hän

olisi varmaan ollut aivan ymmällä. Poikien mielestä Archie oli

vakaantunut liian aikaisin. Hänen äitinsä arveli, ettei konttorin

ilma sopinut hänelle, ja Alec-tohtori erehtyi uskomaan, että poika

oli tosiaan alkanut ajatella Rosea. Archie tuli usein iltaisin, istui

kovin tyytyväisenä Rosen ompelupöydän ääressä ja leikkeli nauhoja tai

piirsi malleja heidän jutellessaan.

Kukaan ei huomannut, että vaikka Archie näillä käynneillään puheli

Roselle, hän katseli silti Febeä, joka hiljaisena mutta ahkerana

istui matalalla tuolilla heidän lähettyvillään. Puhelipa Archie mistä

tahansa, aina hän näki kiiltävät, mustat palmikot toisella puolen

pöytää, silkinhienon posken, joka kaartui valkoiseen lujaan kaulaan

päin, ja tummat ripset, jotka silloin tällöin kohosivat varjostaen

silmiä. Neulan suihkekin viehätti häntä, samoin pieni rintaneula,

joka kohosi ja laski tytön tyynen hengityksen tahdissa. Archie puhui

Febelle harvoin, ei milloinkaan kajonnut hänen ompelukoriinsa vaikka

mielin määrin myllersi Rosen koria tarvitessaan lankaa tai saksia,

ani harvoin hän uskalsi tuoda tytölle harvinaisen sievän esineen, kun

tuli laivoja Kiinasta. Hän vain istui ja ajatteli Febeä, kuvitteli

että tämä oli heidän olohuoneensa, tuo Feben ompelutyö, ja että he

istuivat siellä kahden kesken onnellisena avioparina.

Kun illan tapahtumat olivat kehittyneet tälle asteelle, Archien

valtasi tavallisesti niin voimakas halu todella tehdä jotakin, että

hän ehdotti musiikkituokiota. Toisinaan se kävi niin äkkiarvaamatta,

että Roselta jäi lause kesken ja hän näki ihmeekseen oudon kiihkeyden

noissa tavallisesti täysin viileissä harmaissa silmissä.

Silloin Febe käänsi työnsä kokoon ja meni pianon luo iloisena siitä,

että sai jollain tavoin vuodattaa ilmoille tunteensa, joita hän ei

näyttänyt voivan ilmaista muuten kuin laulussaan. Rose tuli häntä

säestämään, ja Archie siirtyi hämärään nurkkaan, josta saattoi

katsella Feben kasvoja tämän laulaessa.

Rose, jolla oli Pumpula toverinaan, huomasi pian asianlaidan. Aluksi

hän oli vähän hämmästynyt, sitten häntä huvitti ja huoletti ja

kaiken kaikkiaan asia kiinnosti häntä kovin. Hän toimi mielellään

välittäjänä, vaikka toisinaan ilmassa oli sähköä niin että häntä

värisytti. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti Feben puhuvan, mutta

Febe oli hiljaa ja näytti epäilevän asiaa, kunnes oli mahdotonta

enää epäillä. Silloin hän pelästyi kuin pahanteosta tavattu ja keksi

kaikenlaisia verukkeita pysytelläkseen poissa tyttöjen sopesta, joksi

tuota mukavaa nurkkausta sanottiin.

Konserttipuuha tarjosi erinomaisia tilaisuuksia tähän; ilta illan

jälkeen hän pujahtikin yläkertaan harjoittelemaan laulujaan Archien

katsellessa kaivaten laiminlyötyä käsityökoria ja mykkää pianoa. Rose

sääli serkkuaan ja halusi lausua lohduttavan sanan, mutta arkaili,

kun Archie oli niin itseensä sulkeutunut. Niinpä Rose antoikin hänen

palvoa omalla tavallaan, sillä tuntui että taitekohta oli pian edessä.

Hän oli varma siitä istuessaan konsertti-iltana Archien vieressä. Kun

muu perhe nyökkäili ja hymyili, nauroi ja puheli vilkkaasti, Archie

istui mykkänä kuin muuri ja piti käsivarsiaan tiukasti puuskassa

ihan kuin hillitäkseen tunteitaan. Mutta Rose oli itsekin niin

jännittynyt, ettei hän ehtinyt paljonkaan tarkkailla Archieta. Toivo

ja pelko, ilo ja myötätunto Feben ja hänen menestyksensä puolesta

saivat hänet värisemään. Sali oli tulvillaan väkeä, kuulijakunta

kyllin sekalaista, jotta yleinen mielipide olisi puolueeton, ja

näyttämö täynnä kirkaskasvoisia pikku orpoja, jotka olivat omiaan

muistuttamaan keräyksen kohteesta.

"Olen kuullut tämän Febe Mooren laulavan, hänellä on todella hurmaava

ääni, vahinko vain, ettei hän aio oopperaan."

"Hän laulaa vain kolme kertaa tänä iltana; se on kovin vaatimatonta,

kun hän on kuitenkin tilaisuuden vetonaula."

"Orvot näyttävät laulavan ensiksi, tukkikaa korvanne jos haluatte,

mutta muistakaa taputtaa tai naiset eivät anna ikinä teille anteeksi."

Juttelu oli täydessä käynnissä, viuhkoja leyhyteltiin,

ohjelmalehtisiä kahisteltiin ja vahtimestarit juoksentelivat

edestakaisin, kunnes arvokkaan näköinen herrasmies ilmestyi

kumartamaan yleisölle, kiipesi johtajan paikalle ja sai tahtipuikkoa

heilauttamalla koko esiliinarivin nousemaan pystyyn; orpolapset

aloittivat laulaen kimeillä hennoilla äänillään, mutta pysyivät

kiitettävän hyvin tahdissa ja äänessä. Myötätunto lisäsi

suosionosoituksia, ja tyttöset istuutuivat paikoilleen kasvot

viatonta tyydytystä säteillen.

Seurasi soittoa, ja sitten nuori mies, jolla oli taiteellinen

pörröinen tukka, hypähti lavalle; pidellen nuotteja kireästi

hansikoiduin käsin hän alkoi hauraalla tenoriäänellä julistaa

yleisölle:

"Oli orvokki niin suloinen..."

Oli mahdotonta saada selkoa, oliko laulussa sen kummemmin mieltä

tai tunnetta, sillä nuottien kolme sivua näyttivät sisältävän

vain muunnelmia tuosta samasta teemasta, ja laulu päättyi pitkään

loppusäveleen, joka sai nuorukaisen hengästymään.

-- Nyt hän tulee! Voi setä, sydämeni pomppii ihan kuin olisin itse

tuolla, kuiskasi Rose hiukan huoahtaen ja tarttui Alec-tohtoria

käsivarteen, kun piano siirrettiin esille ja kaikkien silmät

kääntyivät näyttämön ovelle päin.

Febe ei astunut lavalle esiintyjien huoneesta, vaan lapsiparvesta,

missä oli istunut piilossa urkujen takana; hän astui komeana

viininpunaisessa puvussaan ainoana koristeenaan rintaan kiinnitetty

valkoinen kukka. Kalpeana mutta tyynen näköisenä hän astui hitaasti

ylöspäin kääntyneiden kasvojen välistä kujaa painaen hiukan

hamettaan, ettei ohikulkiessaan pyyhkäisisi pieniä päitä. Hän astui

suoraan eteen, kumarsi nopeasti, viittasi säestäjälle ja odotti alkua

katsoen kiinteästi salin perällä olevaa isoa kullattua kelloa.

Koko laulun ajan silmät pysyivät kellossa, mutta laulun loputtua

ne hetkeksi pysähtyivät eturivistä erottuviin innokkaisiin

tytönkasvoihin; sitten Febe taas nopeasti kumarrettuaan palasi

lapsijoukkoon, joka taputti ja nyökytti Febelle hänen kulkiessaan ohi.

Kaikki seurasivat kohteliaasti heidän esimerkkiään, tosin erityisesti

innostumatta, selvästikään Febe ei ollut tehnyt edullista vaikutusta.

-- Hän ei ole elämässään laulanut noin huonosti, mutisi Charlie

äkeissään.

-- Tyttöparkaa pelotti. Malttakaahan, malttakaahan, sanoi Mac-setä

ystävällisesti.

-- Näin että häntä pelotti ja mulkoilin kuin meduusa, mutta hän ei

vilkaissutkaan minuun, lisäsi Steve oikoen hansikkaitaan.

-- Tämä ensimmäinen laulu oli vaikein, ja hän selvisi siitä paremmin

kuin osasin odottaakaan, puuttui puheeseen Alec-tohtori pettymystään

salaten.

-- Älkää huolehtiko! Febellä on kyllä rohkeutta, ja hän hämmästyttää

vielä teidät ennen kuin ilta on lopussa, ennusti Mac, sillä hän tiesi

jotakin, mitä muut eivät tienneet.

Rose ei puhunut mitään, puristi vain hartiavaippansa suojassa

myötätuntoisesti Archien kättä, sillä tämän käsivarret eivät enää

puristuneet puuskaan, vaan olivat rennot kuin jännityksen lauettua.

Ystävät sopertelivat siinä ympärillä kohteliaisuusvalheita muka

ihastuksissaan ja hämmästelivät neiti Mooren 'viehättävää esitystä',

'hienoa koruttomuutta' ja 'eittämätöntä lahjakkuutta'. Mutta vieraat

arvostelivat ankarasti, ja muutamat heidän huomautuksensa suututtivat

Rosea niin, ettei hän kyennyt ensinkään keskittymään siihen, mitä

lavalla tapahtui, vaikka orvot virittivät iloisen laulun, jonka

kertosäe ilahdutti kovin pikku kieliä, ne kun eivät olleet tottuneet

olemaan kauan aloillaan.

-- Olen usein kuullut sanottavan, että naisen kieli on keskeltä

kiinni ja liikkuu molemmista päistään, mutta nyt tiedänkin sen,

kuiskasi Charlie viitaten noihin liki kahdeksaankymmeneen avoimeen

suuhun, joissa tuo pikkuinen, levoton elin hupaisen vilkkaasti

liikkui.

Rose nauroi, mutta katseli vieläkin vihaisesti vasemmalla olevaa

tanakkaa miestä, joka oli uskaltanut kohauttaa olkapäitään nähdessään

Feben seuraavan laulun nimen ja sanoa:

-- Tämän kappaleen laulaminen on tuolle nuorelle naiselle yhtä

mahdotonta kuin lentäminen, hänen ei pitäisi antaa yrittääkään.

Mutta Febe yritti, ja hän sai tuon tanakan miehen mielipiteet äkkiä

muuttumaan laulamalla laulunsa suurenmoisesti, sillä ensimmäinen

epäonnistuminen loukkasi hänen ylpeyttään ja kannusti häntä

koettamaan parastaan. Hän katsoi värähtämättä Rosea tai tämän

vieressä olevia hehkuvia, tarkkaavaisia kasvoja ja pannen lauluun

koko sielunsa hän antoi äänensä soida kuin hopeatorvi, täyttää suuren

salin ja värähdyttää kuulijoiden sydäntä.

Se ratkaisi Feben kohtalon laulajattarena, sillä suosionosoitukset

olivat nyt aidot ja välittömät ja puhkesivat ilmoille yhä uudelleen

kuin sovittaakseen äskeisen. Mutta hän ei tullut esille, isojen

urkujen varjo näytti nielleen hänet, kenenkään silmät eivät voineet

keksiä häntä eikä suosion myrsky saanut häntä palaamaan.

-- Nyt voin kuolla tyytyväisenä, sanoi Rose säteillen mielihyvää,

mutta Archie tuijotti ohjelmalehtistä koettaen hillitä ilmeitään, ja

muu perhe istui niin voitonriemuisen näköisenä kuin kukaan heistä ei

olisi alun pitäen epäillytkään.

-- Todella mainiota, sanoi tanakka mies hyväksyvästi nyökäten. --

Aloittelijaksi hyvinkin lupaava. Ajan oloon hänestä voi tulla suuri

laulajatar.

-- Nyt kai annat hänelle anteeksi? kuiskasi Charlie serkkunsa korvaan.

-- Annan, ja tahtoisin taputtaa häntä päälaelle. Mutta muistakoon,

ettei vasta tuomitse ensivaikutelman perusteella, vastasi Rose

suopeana koko ihmiskunnalle.

Feben viimeiseksikin lauluksi oli merkitty balladi. Siksi olikin

yllätys, ettei hän laulanutkaan sankari Robinista, vaan istahti

pianon ääreen ja vilkaisten hymyillen sivullaan olevaa lapsiparvea

heläytti ilmoille linnunlaulun, johon Rose oli ensimmäisenä

ihastunut. Visertely, lirittely ja kujertelu olivat ihastuttavan

kolmisäkeistöisen laulun kertosäkeinä ja laulu oli tulvillaan kevään

suloa ja heräävää elämää. Lasten iloinen naurunpurskahdus ensimmäisen

säkeistön jälkeen tuntui kuin vastaukselta niihin ääniin, jotka

kutsuivat heitä keväisiin metsiin.

Se oli hyvin kaunista ja siinä oli uutuudenviehätystä. Livertelystä,

joka ensin oli helissyt keittiön lieden ääressä, tuli nyt täyden

konserttisalin mielilaulu. Febe oli taas täysin oma itsensä,

hänen poskensa rusottivat, huulet lauloivat yhtä raikkaasti kuin

lattiaharjan liikkeitä säestäessään.

Tämä laulu näytti tarkoitetun lapsille, ja he iloitsivatkin kovin

siitä, että heitä muistettiin, sillä kun Febe palasi lasten joukkoon,

he taputtivat ihastuksissaan, huiskuttivat esiliinojaan ja muutamat

tarttuivat hänen hameisiinsa pyytäen puoliääneen: -- Vielä kerran,

vielä kerran.

Mutta Febe pudisti päätään ja katosi, sillä ilta alkoi jo käydä

myöhäiseksi pikkuväelle, muutamat näkyivät jo nukkuvan viattoman

unta, kunnes heräsivät hälinään. Mutta aikuisia ei voinut hillitä, he

taputtivat yhä käsiään, varsinkin Plenty-täti, joka lainasi Mac-sedän

kepin ja kolisteli sillä ankarasti lattiaa.

-- Älä siinä korjaile käsineitäsi, Steve, taputa vain kunnes hän

tulee, huudahti Charlie, joka iloitsi kuin vallaton poika; ja Jamie

oli aivan suunniltaan ihastuksesta, seisomaan nousten hän huusi: --

Febe! Febe! vaikka hänen äitinsä koetti kaikin voimin hillitä poikaa.

Tanakka herrakin taputti käsiään, ja Rose saattoi vain nauraa

mielihyvästä katsoessaan Archieta, joka viimeinkin näytti päästäneen

itsensä vapaaksi ja tömisteli jalkojaan niin itsepäisen pontevasti,

että ihan huvitti.

Niinpä Feben täytyi tulla; hän kumarteli vaatimattomasti iloisena

ja kiitollisena, kunnes äkkiä tuli hiljaisuus; silloin hän katseli

pelkäämättä edessään olevaa ystävien joukkoa ja viritti laulun, joka

ei koskaan vanhene: "Koti, koti kultainen".

Tällainen suora vetoomus saa ihmeitä aikaan; nytkin rupesivat raskaat

kukkarot painamaan taskuissa, jotka muuten vastahakoisesti avattiin,

kyynelet kohosivat silmiin, jotka harvoin itkivät, ja ruskeapukuisten

tyttöjen parvi näytti hyvin hellyttävältä isistä ja äideistä, jotka

olivat jättäneet omat pikku tyttärensä kotiin rauhaiseen uneen.

Se ilmeni hiljaisuudesta, jota kesti hetken sen jälkeen kun Febe

oli lopettanut, ja ennen kuin ihmiset selvisivät nenäliinoistaan,

Febe olisi jo hävinnyt, ellei häntä olisi pidättänyt pienokainen,

joka isossa esiliinassaan kapusi portaita lavalle kantaen mahtavaa

kukkakimppua kaksin käsin.

Pienokainen lähestyi suorittaakseen tehtävän, johon hänet oli

lahjottu makeisin, ja tepastaen rohkeasti pitkin lavaa hän tarjosi

kaunista kukkavihkoa ja sanoa sopersi: -- Tämä on sinulle, mutta

suosionosoitusten myrsky säikähdytti häntä, niin että hän kätki

nyyhkyttäen kasvonsa Feben hameenpoimuihin.

Se oli vaikea hetki Febe-rukalle, mutta hän oli yllättävän

maltillinen; ja ihmisten mieliin jäi kaunis kuva vanhimmasta

ja nuorimmasta orvosta, kun Febe kiiruhti portaita alas lapsi

käsivarrellaan ja hymyili kukkakimppunsa takaa.

Kukaan ei välittänyt ohjelman lopusta; ihmiset alkoivat lähteä,

unisia lapsia kannettiin ja kuiskailu paisui puheensorinaksi. Yleisen

hälinän aikana Rose vilkaisi, oliko Steve muistanut lupauksensa

mukaisesti viedä Feben pois ennen kuin kaikki rupesivat lähtemään.

Mutta ei, tuolla hän auttoi takkia Kittynsä ylle unohtaen muut

velvollisuutensa, ja aikoessaan pyytää Archieta kiirehtimään Rose

huomasi tämän jo kadonneen ja jättäneen hansikkaansa tuolille.

-- Oletko kadottanut jotain? kysyi Alec-tohtori nähdessään Rosen

ilmeen.

-- En, setä, minä olen löytänyt jotain, hän kuiskasi antaen sedälle

hansikkaat ja viuhkansa ja teatterikiikarinsa taskuun pistettäviksi.

Kun konsertti loppui, hän jatkoi kiireesti:

-- Setä kiltti, sano etteivät kaikki tulisi nyt meille. Febe on ollut

niin kovassa jännityksessä, että hänen pitää saada levätä.

Niinpä suvulle annettiin tiedoksi, ettei onnitteluja haluttu

ennen kuin huomenna, ja tohtori joukkoineen lähti niin pian kuin

suinkin. Mutta koko kotimatkan, kun Alec-setä ja Plenty-täti

ennustelivat laulajattarelle loistavaa tulevaisuutta, Rose riemuitsi

mielessään. Hän oli varma, että Archie oli puhunut, ja kuvitteli

iloiten kohtausta -- kuinka Archie hellästi oli tehnyt ratkaisevan

kysymyksen, kuinka kauniisti Febe oli antanut toivotun vastauksen

ja kuinka molemmat nyt nauttisivat siitä onnenhetkestä, joka Rosen

käsityksen mukaan tuli vain kerran ihmiselämässä. Hänestä on sääli

lyhentää sitä, siksi hän pyysi että ajettaisiin kotiin pisintä tietä;

ilta oli kaunis ja Rose tunsi tarvitsevansa illan jännityksen jälkeen

kipeästi raikasta ilmaa.

-- Ja minä kun luulin, että olisit tahtonut hyökätä syleilemään

Febeä heti kun hän lopetti, sanoi Plenty-täti viattomana ihmetellen

tyttöjen oikkuja.

-- Niin olisinkin omasta puolestani, mutta koska Febe toivoi saavansa

olla yksin, tahdon noudattaa hänen mieltään, vastasi Rose parhaana

verukkeenaan.

-- Vähän kiihottunut, arveli tohtori.

Kun vanhan neidin reumatismi ei kuitenkaan sallinut heidän ajella

puoliyöhön saakka, tultiin Rosen mielestä kotiin aivan liian pian ja

hän juoksi ensimmäisenä sisälle varoittaakseen rakastuneita. Mutta

kirjasto, vierashuone ja arkihuone olivat tyhjiä, ja tuodessaan

kakkua ja viiniä Jane ilmoitti Febe-neidin menneen suoraan yläkertaan

ja pyytäneen anteeksi, sillä hän oli ollut hyvin väsynyt.

-- Tuo ei ole Feben tapaista, ei kai hän vain ole sairas, sanoi

Plenty-täti istuutuen lämmittämään jalkojaan.

-- Ehkä hän on vähän hermostunut; hänhän peittelee aina tunteitaan

niin paljon kuin voi. Minä käyn ylhäällä katsomassa, tarvitseeko hän

jotain rauhoittavaa, puheli tohtori päällystakkiaan riisuen.

-- Ei, ei, hän on vain väsynyt. Minä kipaisen hänen luokseen, minusta

hän ei välitä. Tulen sitten kertomaan, jos jotain on hullusti.

Ja Rose pyrähti pois. Mutta Feben ovi oli kiinni, valoa ei näkynyt

sen raoista eikä kuulunutkaan mitään. Hän koputti, mutta kun ei

saanut vastausta, meni omaan huoneeseensa miettien:

-- Rakkaus kuuluu tekevän ihmiset kummallisiksi; he kai järjestivät

koko asian jo vaunuissa ja Febe kulta on juossut miettimään onneaan.

Antaa hänen olla rauhassa. Hyvänen aika, Febe! hän huudahti

hämmästyen, sillä hänen astuessaan omaan huoneeseensa laulajatar oli

siellä toimittamassa ilta-askareitaan ihan tavalliseen tapaan.

-- Minä olen odottanut sinua. Missä te niin kauan viivyitte? kysyi

Febe kohentaen tulta kuin saadakseen hiukan väriä kalpeisiin

poskiinsa.

Rose huomasi heti hänen äänestään, ettei kaikki ollut tolallaan,

ja pelkkä silmäys Feben kasvoihin varmisti asian. Kylmä vesisuihku

sammutti Rosen onnelliset haaveet; mutta hienotunteisena hän

kunnioitti Feben tunteita eikä kysellyt mitään, vaan antoi ystävänsä

puhua tai olla vaiti mielensä mukaan.

-- Olin niin kiihdyksissä, että tahdoin tehdä pienen kierroksen

kuutamossa tyynnyttääkseni hermojani. Oi Febe kulta, kyllä olen

iloinen ja ylpeä! Minä ihailen niin sinun rohkeuttasi ja taitoasi ja

hienoa käytöstäsi, etten pysty sanomaankaan, kuinka paljon sinusta

pidän ja kuinka paljon sinua kunnioitan, hän huudahti antaen niin

hellän suukon kalpeille poskille, että ne alkoivat punertaa.

-- Kaikki on sinun ansiotasi, ilman sinua pesisin vieläkin lattioita

enkä uskaltaisi uneksiakaan tällaisesta, Febe sanoi, mutta äänessä

oli muutakin kuin kiitollisuutta.

Rose katsahti Febeen ja sanoi mietteliäästi:

-- Ilta taisi olla sinusta yhtä hauska kuin meistä muistakin?

-- Se oli elämäni onnellisin ja samalla vaikein, vastasi Febe

lyhyesti katsoen poispäin.

-- Olisit antanut meidän olla lähelläsi ja auttaa. Sinä taidat olla

aika ylpeä, satakieleni.

-- Minun täytyy, sillä joskus tuntuu kuin vain se pitäisi minut

pystyssä. Febe lopetti äkkiä peläten, että hänen äänensä pettäisi,

jos hän jatkaisi. Hetken päästä hän kysyi melkein tylysti:

-- Sinun mielestäsi lauloin siis hyvin tänään?

-- Kaikkien mielestä. Koko joukko halusi tulla kertomaan sitä

sinulle, mutta minä lähetin heidät kotiin; tiesin että olet lopen

väsynyt. Ehkei minun olisi pitänyt?

-- Se oli ystävällisin teko, minkä koskaan olet tehnyt.

Febe näytti aivan järkyttyneeltä katsoessaan Rosea, eikä tämä voinut

enää tekeytyä tietämättömäksi.

-- Älä sitten työnnä minua pois, jos sinulla on huolia. Anna minun

jakaa ne kanssasi, niin kuin minäkin jaan sinun kanssasi.

-- Hyvä on. Rose, minun täytyy lähteä pois aikaisemmin kuin olemme

suunnitelleet.

-- Miksi?

-- Siksi että -- Archie rakastaa minua.

-- Mutta juuri siksihän sinun pitää jäädä ja tehdä hänet onnelliseksi.

-- En voi, jos se tuo perheeseen ristiriitoja, ja sinähän tiedät että

niin käy.

Rose avasi suunsa kumotakseen tuon kiihkeästi, mutta hän hillitsi

itsensä ja vastasi rehellisesti:

-- Setä ja minä iloitsemme sydämestämme, ja olen varma, ettei

Jessie-tätikään vastusta, jos sinä rakastat Archieta yhtä paljon kuin

hän sinua.

-- Hän toivoo toisenlaista miniää, ja tämä olisi hänelle suuri

pettymys. Hän on oikeassa ja kaikki muutkin, minussa yksin on syy.

Minun olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten, tiesin sen kyllä, mutta

en hennonut.

-- Minä olen pidättänyt sinua, ja minussa on syy jos kenessäkään.

Mutta Febe kulta, en käsitä miksi sinun tarvitsisi välittää siitä,

vaikka Myra-täti ennustelee turmiota ja Clara-täti päivittelee ja

Jane-täti tekee epämiellyttäviä huomautuksia. Ole sinä onnellinen

äläkä välitä heistä, huudahti Rose niin innoissaan, että oli

ystävänsä tähden valmis uhmaamaan vaikka koko sukua.

Mutta Febe ravisti päätään surullisesti hymyillen ja vastasi taas

äänessään tuo tyly sävy, jolla hän tukahdutti tunteet nähdäkseen

selvästi velvollisuutensa:

-- Sinä voisit tehdä niin, minä en voi. Vastaa minulle, Rose, ja

vastaa rehellisesti jos rakastat minua. Jos joku olisi ottanut sinut

kotiinsa orpona, pennittömänä, hylättynä tyttönä ja jos sinulle olisi

vuosikausia annettu opetusta ja rakkautta, olisiko sinusta oikein

varastaa jotain, jota nämä ihmiset pitävät hyvin kalliina? Voisitko

antaa heidän tuntea, että olet ollut kiittämätön, pettänyt heitä ja

aikonutkin vain tunkeutua arvokkaaseen asemaan, joka ei sovi sinulle?

Voisitko silloin sanoa kuten nyt: "Ole sinä onnellinen äläkä välitä

heistä?"

Febe oli tarttunut Rosea olkapäihin ja katseli häntä kasvoihin niin

tutkivasti, että toinen hiukan perääntyi. Ei tarvittu juuri sanoja

vastaukseksi noihin vaativiin kysymyksiin, sillä siinä samassa

Rose asettui Feben asemaan, ja hänen oma ylpeytensä pakotti hänet

vastaamaan rehellisesti:

-- En, en voisi.

-- Tiesin että sanoisit niin ja auttaisit minua täyttämään

velvollisuuteni. Feben olemuksesta suli kaikki kylmyys, hän syleili

kiihkeästi ystäväänsä tuntien Rosen lohduttavan myötätunnon, vaikka

tämän sanat olivatkin suorasukaiset.

-- Auttaisinkin, jos vain tietäisin kuinka. Kerro nyt minulle

kaikki. Istuutuen isoon nojatuoliin, jossa he usein olivat yhdessä

kyyhöttäneet, Rose ojensi Febelle kätensä valmiina auttamaan

parhaansa mukaan.

Mutta Febe ei tahtonut istua tutulle paikalleen, vaan polvistui

matolle ja kertoi tuolin käsinojaan nojaten vaatimattomasti tarinansa:

-- En aavistanutkaan ennen kuin vähän aikaa sitten, että hän

välittäisi minusta. Luulin että hän kävi täällä sinun takiasi. Mutta

hänen silmänsä paljastivat totuuden; silloin huomasin mitä olin

tehnyt ja pelästyin. Hän ei puhunut. Siksi uskoin, kuten asian laita

onkin, ettei hän pitänyt minua soveliaana vaimokseen eikä koskaan

pyytäisikään minua. Se oli oikein, hyväksyin sen, mutta olin samalla

puolestani ylpeä. Tahdoin saada hänet ymmärtämään, että kunnioitan

itseäni ja muistan velvollisuuteni. Pysyttelin poissa, aioin lähteä

niin pian kuin suinkin ja päätin, että tässä konsertissa esiintyisin

niin hyvin, ettei hänen tarvitse hävetä Febeä ja Feben ainoata taitoa.

-- Sen takia sinä siis olit niin kummallinen, tahdoit mennä yksin ja

kielsit meiltä kaikki pienetkin palvelukset, totesi Rose tuntien jo

olevansa varma Feben sydämen tilasta.

-- Niin, tahdoin tehdä kaiken yksin, ja jos menestyisin, en halunnut

olla siitä velkaa edes rakkaimmalle ystävälleni. Tein siinä väärin

ja turhamaisesti, ja rangaistukseksi siitä ensimmäinen lauluni

epäonnistui. Minua pelotti, Rose! Henkeni oli salpautua, maailma

pyöri silmissä ja tuo ihmismeri näytti olevan niin likellä, etten

uskaltanut edes katsoa. Ellei kelloa olisi ollut, en tiedä miten

olisin läpäissyt, ja kun vihdoin lopetin vähääkään aavistamatta

kuinka olin laulanut, näin heti sinun murheellisista kasvoistasi,

että olin epäonnistunut.

-- Mutta minähän hymyilin, Febe -- ihan varmasti, sillä tiesin että

se johtui pelosta, vastusti Rose innokkaasti.

-- Niin hymyilitkin, mutta se oli sääliä, ei ylpeyttä niin kuin

toivoin, ja minä syöksyin pimeään soppeen urkujen taakse valmiina

vaikka tappamaan itseni, niin vihainen ja onneton minä olin. Purin

hammasta, vääntelin käsiäni ja vannoin, että onnistuisin seuraavalla

kerralla tai en laulaisi enää koskaan ainoatakaan säveltä. Olin ihan

epätoivoinen kun vuoroni tuli, sillä muistin että hän oli siellä. En

oikein tiedä miten se kävi, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut

pelkkää ääntä; rupesin laulamaan, koetin unohtaa kaiken muun, paitsi

että kaksi ihmistä ei saanut kokea pettymystä, vaikka laulettuani

kuolisin.

-- Oi Febe, se oli suurenmoista! Minä melkein itkin.

-- Entä Archie? kysyi Febe, kasvot puoliksi tuolin käsinojan takana.

-- Hän ei sanonut sanaakaan, mutta näin kuinka hänen silmänsä

loistivat.

Febe ei vastannut vähään aikaan; hän näytti unohtaneen

vähäarvoisemman menestyksensä sen suuren rinnalla, joka seurasi, ja

hän näytti lohduttavan kipeätä sydäntään sillä tiedolla, että Rose

oli oikeassa.

-- Hän lähetti kukat, hän tuli saattamaan minua ja kotimatkalla sain

huomata, kuinka väärin oli, että olin hetkeäkään epäillyt häntä. Älä

pyydä minua kertomaan siitä, mutta voit uskoa, että olin silloin

maailman onnellisin ihminen.

Rose silitteli ääneti kumartunutta päätä miettien, mikä mahtoi olla

se salaperäinen tunne, joka liikutti ja kirkasti jokaista, jolle se

oli suotu.

Kello löi takanreunustalla yksitoista ja katkaisi hiljaisuuden

muistuttaen samalla Febelle, ettei hän saanut antautua unelmiinsa.

Hän hypähti pystyyn, pyyhki kyynelensä ja sanoi päättävästi:

-- Riittää jo täksi illaksi. Nuku nyt makeasti ja jätä huolet

huomiseen.

-- Mutta Febe, täytyyhän minun tietää mitä sinä vastasit, huudahti

Rose kuin lapsi, jonka iltasatu on jäämäisillään kesken.

-- Kieltävästi.

-- No, vielä sinä myönnytkin, se on ihan varma. Menekin nyt näkemään

unia hänestä. Campbellit ovat kyllä ylpeitä siitä, että polveutuvat

Robert Brucesta; mutta heillä on tervettä järkeä ja he rakastavat

sinua sydämestään, saatpa nähdä huomenna.

-- Ehkä. Hyvänyönsuukon annettuaan Febe-rukka lähti huoneeseensa ja

makasi valveilla päivänkoittoon asti.

8