-- Anteeksi, saisinko sanoa pari sanaa, kuului jo kolmannen kerran,
ennen kuin pörröinen pää kohosi kirjavuoren uumenista.
-- Sanoiko joku jotakin? Mac kysyi räpyttäen silmiään
päivänpaisteessa, joka tulvi sisään Rosen mukana.
-- Sanoi jo kolme kertaa! Älä häiriinny, tahtoisin vain puhua
muutaman sanan, vastasi Rose.
-- Olin juuri syventynyt pahoihin luunmurtumiin enkä kuullut. Kuinka
voin palvella, serkku? kysyi Mac raivaten pinkan kirjoja likeiseltä
tuolilta ja heilautti sitten niin vieraanvaraisesti kättään, että
paperit lentelivät mikä minnekin.
Rose istuutui, mutta hänen sanottavansa ei tuntunut helpolta, sillä
hän punoi nenäliinaa sormissaan vaiti ja hämillään, kunnes Mac pani
silmälasit nenälleen ja tyttöä tarkkaavasti katsellen kysyi totisena:
-- Onko kyseessä ruhjevamma, haava vai syöpä?
-- Ei mikään niistä, heitä tuo väsyttävä lääketiede hetkeksi ja ole
kiltti serkku, vastasi Rose.
-- En voi luvata umpimähkään, tuumi nuori mies varovasti.
-- Minä pyytäisin sinulta ystävyydenosoitusta, oikein aikamoista,
enkä voi pyytää sitä toisilta pojilta.
Mac näytti tyytyväiseltä ja hän kumartui eteenpäin sanoen leppeämmin:
-- Sano pois, varmasti teen sen, jos pystyn.
-- Lähde huomisiltana minun kanssani rouva Hopen kutsuihin.
-- Mitä! Mac kavahti kuin Rose olisi ojentanut pistoolin kohti hänen
otsaansa.
-- Minä olen jättänyt sinut rauhaan pitkäksi aikaa, mutta nyt on
sinun vuorosi, täytä velvollisuutesi kuin mies ja serkku.
-- Mutta enhän minä koskaan käy kutsuissa! huudahti onneton uhri
kauhuissaan.
-- On jo aika ruveta käymään, hyvä herra.
-- Mutta minun tanssiani ei kukaan viitsi katsella.
-- Minä opetan sinua.
-- Eikä minulla ole säädyllistä hännystakkiakaan.
-- Archie lainaa kyllä, hän ei aio tulla.
-- Minulla taitaa olla luento, jota en saisi laiminlyödä.
-- Ei ole, minä kysyin sedältä.
-- Minä olen aina kovin väsynyt ja tyhmä iltaisin.
-- Sinä tarvitset juuri tällaista rentoutumista ja virkistystä.
Mac ähkäisi ja vaipui voitettuna tuoliinsa, oli ilmeisesti mahdotonta
päästä pakoon.
-- Mistä sinä sait päähäsi noin järjettömän ajatuksen? hän kysyi
varsin töykeästi, sillä tähän asti hänet todella oli jätetty rauhaan.
-- Välttämättömyyden pakosta, mutta ei sinun tarvitse, jos se on noin
hirvittävää. Minun täytyy vielä käydä muutamissa kutsuissa, koska
ne pidetään minun takiani, mutta sitten kieltäydyn, eikä kenenkään
tarvitse enää vaivautua minun tähteni.
Rosen äänensävy sai Macin vastaamaan katuvasti, vaikka hän vielä
rypistikin kulmiaan tyrmistyneenä:
-- En tarkoittanut olla epäkohtelias. Tietysti minä tulen mihin
tahansa, missä minua todella tarvitaan. Mutta en käsitä, mikä pakko
siihen nyt on tullut, kun sinulla on kolme muuta käskyläistä, kaikki
parempia tanssijoita ja kavaljeereja kuin minä.
-- En tahdo heitä, tahdon sinut. Minulla ei ole sydäntä laahata setää
enää mukaani, enkä koskaan lähtisi muiden kuin sukulaisten kanssa.
-- Kuule, Rose, jos Steve on jollain tavoin kiusannut sinua, niin
sano vain, minä kyllä huolehdin lopusta, puuskahti Mac, joka viimein
älysi, että jotain oli hullusti, ja arveli Keikarilla olevan osuutta
asiaan, hän kun oli viimeksi ollut Rosen seuralaisena.
-- Ei, Steve on ollut oikein kiltti, mutta tietysti hän olisi
mieluummin Kitty Vanin kanssa, ja siksi minä tunnen olevani
seuranhäiritsijä, vaikka Steve ei hiisku siitä sanaakaan.
-- Se poika on tomppeli! Mutta onhan sinulla Archie, hän on vakaa
kuin tuomiokirkko, eikä hänellä ole sydänkäpyä häiritsemässä, jatkoi
Mac jo puolittain aavistaen mistä oli kysymys.
-- Archie ei välitä enää tanssista, ja kun hän joutuu olemaan menossa
päiväkaudet, luulen että hän iltaisin mielellään lepää ja lueskelee.
Rose olisi voinut lisätä: "ja kuuntelee Feben laulua", sillä
Jessie-täti tuli usein illalla istumaan Plenty-tädin luo, ja Archie
oli nykyään hänen uskollinen seuralaisensa.
-- Mitäs vikaa Charliessa on? Luulin että hän on kaikkien
kavaljeerien kruunu. Annabelin mielestä hän tanssii kuin enkeli,
ja tiedän ettei tusina äitejä saisi Charlieta pysymään kotona
ainoatakaan iltaa. Oletko riidellyt Adoniksen kanssa ja ryntäät nyt
sen takia minun poloisen kimppuun? kysyi Mac.
-- Olen, ja siksi en aio mennä hänen kanssaan lähiaikoina. Hänen
tapansa eivät miellytä minua eivätkä minun tapani häntä. Siksi minä
en halua olla hänen varassaan, ja sinä voit auttaa minua jos tahdot,
sanoi Rose pyörittäen hermostuneesti isoa pallokarttaa.
Mac vihelsi hiljaa ja näytti äkkiä valpastuneen. Pyyhkäisten kuin
hämähäkinseitin kasvoiltaan hän sanoi:
-- Kuulehan nyt, serkku, minä olen kehno selvittelemään salaisuuksia
ja teen pelkkiä hölmöntöitä, jos pistät minut sokkona johonkin
taitavasti punottuun juoneen. Sano reilusti mitä haluat, ja minä
suostun jos kykenen. Leikitään että minä olen setä ja sinä purat
huolesi. Anna tulla.
Hän puhui niin ystävällisesti ja rehelliset silmät olivat niin täynnä
hyväntahtoisuutta, että Rose tunsi voivansa uskoutua hänelle.
-- Olet oikeassa, Mac, voin puhua sinulle melkein yhtä vapaasti
kuin sedälle, koska sinä olet luotettava toveri etkä pidä minua
typeränä siksi, että koetan tehdä mielestäni oikein. Charlie pilkkaa
minua, ja siksi minun on vaikea pysyä päätöksissäni. Tahdon elää
säännöllisesti, tulla aikaisin kotiin, pukeutua yksinkertaisesti ja
käyttäytyä kunnollisesti, piittaamatta siitä mitä 'hienot ihmiset'
tekevät. Sinä olet varmasti samaa mieltä ja seisot rinnallani, vaikka
sataisi tulta ja tulikiveä.
-- Voit luottaa minuun. Ja alkajaisiksi ilmoitan, että olen nyt
täysin selvillä tilanteesta. Charlie on liian itsevaltainen, ja sinä
haluat jonkun avuksesi, että voit antaa hänelle pienen tärskyn. Eikö
niin?
-- Kylläpä sinä esität asian! Rose nauroi tahtomattaan ja lisäsi
helpottuneena: -- Siinäpä se. Minä tarvitsen jonkun, joka saa hänet
käsittämään, ettei minua noin vain isännöidä, niin kuin kuuluisin
hänelle enemmän kuin muulle suvulle. En pidä siitä, sillä ihmiset
rupeavat juoruamaan, eikä Charlie piittaa tippaakaan siitä, miten
kiusallista se on minulle.
-- Sano hänelle suorat sanat, neuvoi Mac mutkattomasti.
-- Olen sanonutkin, mutta hän vain nauraa ja lupaa olla siivolla,
ja sitten hän jatkaa entisiä tapojaan. En minä osaa sitä selittää;
se voi olla pelkkä katse tai sana tai muu pikkuasia, mutta en tahdo
sellaista, ja minusta on parasta, etten anna hänelle enää tilaisuutta
härnäämiseen.
-- Hän on kova hakkailemaan ja tahtoo varmaan opettaa sinullekin sitä
taitoa. Minä puhun hänelle jos tahdot, ja sanon ettet halua oppia.
Puhunko? kysyi Mac, jonka mielestä asia alkoi käydä kiinnostavaksi.
-- Ei kiitoksia, siitä tulisi vain sekamelskaa. Jos suostut
ystävällisesti tulemaan muutaman kerran seurakseni, niin Charlie
älyää ilman muuta minun olevan tosissani ja ihmiset lakkaavat
lörpöttelemästä, sanoi Rose. Ja hän lehahti tulipunaiseksi
muistaessaan, miten kuuli kerran erään pojan kuiskaavan toverilleen,
kun Charlie johdatti häntä läpi illallissalin tungoksen: -- Tuolla
kaverilla on tuuria. Hän vie varmasti perijättären ja me saamme jäädä
nuolemaan näppejämme.
-- Ei kai ole pelkoa, että ihmiset juoruaisivat meistä? Mac vilkaisi
Roseen kasvoillaan merkillinen ilme.
-- Ei tietenkään, sinähän olet vielä poika.
-- Olen yhdenkolmatta, arvoisa neiti, ja Prinssi on vain pari vuotta
minua vanhempi, huomautti Mac hiukan närkästyneenä.
-- Olet kyllä, mutta hän on niin kuin muutkin nuoret miehet, sinä
taas olet rakas kunnon kirjatoukka. Ei kukaan kiinnitä huomiota
siihen, mitä sinä teet; sinä voit hyvin tulla minun kanssani
kutsuihin vaikka joka ilta, eikä siitä puhuta sanaakaan. Ja jos
puhuttaisiinkin, en piittaisi siitä, kun vakinaiseni olisi 'vain
Mac', vastasi Rose käyttäen tuttua sanontaa.
-- Minä en siis ole mikään. Mac kohotti silmäkulmiaan, ihan kuin tuo
havainto olisi kummastuttanut ja ärsyttänyt häntä.
-- Et mikään seuraelämässä toistaiseksi, mutta yksityisesti minun
kaikkein paras serkkuni. Näethän sen siitäkin, että olen valinnut
juuri sinut uskotukseni ja ritarikseni, sanoi Rose kiirehtien
lepyttämään serkkuaan, jota hänen ajattelemattomat sanansa näyttivät
haavoittaneen.
-- Siitä kai minulla on paljon iloa, murisi Mac.
-- Senkin kiittämätön poika, kun viis veisaat kunniasta, jota sinulle
on osoitettu. Tiedän tusinan verran herroja, jotka olisivat siitä
ylpeitä, mutta sinä välität vain pahanlaatuisista luunmurtumista.
Siksi en viivytä sinua enää, kysyn vain, voinko luottaa siihen, että
saan seuralaisen huomisillaksi? sanoi Rose hiukan loukkaantuneena
toisen välinpitämättömyydestä.
-- Rohkenenko pyytää sitä kunniaa? Mac nousi ja kumarsi niin
charliemaisen sulavasti, että Rose huudahti ihastuneena ja
yllättyneenä:
-- Hyvänen aika, Mac, en tiennyt että osaisit olla noin hieno!
-- Mies voi tehdä melkein mitä tahtoo, jos vain koettaa, Mac vastasi
arvokkaasti seisten hyvin suorana ja näyttäen niin pitkältä ja
ryhdikkäältä, että Rose teki hämmästyneenä hoviniiauksen ja lähti
lausuen armollisesti:
-- Kiitän suosiollisuudestanne! Näkemiin, tohtori Alexander Mackenzie
Campbell.
Kun perjantai-ilta tuli ja Roselle tuotiin sana, että hänen
seuralaisensa oli saapunut, hän juoksi alakertaan toivoen hartaasti,
ettei tämä olisi tullut samettinutussa, saappaissa tai mustissa
hansikkaissa tai tehnyt muuta pikku erehdystä. Nuori herrasmies
seisoi korkean peilin edessä syventyneenä järjestelemään tukkaansa,
ja Rose pysähtyi äkkiä, kun hänen silmänsä kulkivat hienosta verasta
valkohansikkaisiin käsiin, jotka koettivat pakottaa vastahakoista
hiuskiehkuraa pysymään paikoillaan.
-- Oh, Charlie, minä luulin --, Rose aloitti hämmästyneenä, mutta
ei ehtinyt enempää, sillä vieras kääntyi ja Rose näki Macin
virheettömässä iltapuvussa, tukka siististi jakauksella, korea
kukkanen napinlävessä ja marttyyrin ilme kasvoilla.
-- Niin, toivot kai että minä olisin hän! Oma syysi, ettei hän ole
tässä. Onko kaikki nyt kunnossa? Keikari puki minut, ja hänen pitäisi
kyllä tietää, mitä asiaan kuuluu, sanoi Mac ristien kätensä ja
seisten jäykkänä kuin aidanseiväs.
-- Sinä olet niin loistava, etten tunne sinua.
-- En minäkään.
-- En voinut aavistaa, että sinä olisit tuollainen herrasmies, lisäsi
Rose tarkastellen toista hyväksyvästi.
-- Enkä minä, että voisin tuntea itseni näin narrimaiseksi.
-- Poika raasu! Näytät todella surkealta. Miten voisin ilahduttaa
sinua korvaukseksi uhrauksestasi?
-- Lakkaa sanomasta minua pojaksi. Se lievittäisi kärsimyksiäni ja
antaisi minulle rohkeutta esiintyä avorintaisessa takissa ja kihara
otsalla.
Mac puhui niin murheellisella äänellä ja tarkasteli mainittua kiharaa
niin synkeästi, että Rose nauroi hänelle vasten kasvoja ja ojensi
hänelle kaiken kukkuraksi iltaviittansa. Mac silmäili sitä totisena
hetkisen, auttoi sen sitten huolellisesti nurinpäin hänen ylleen ja
veti joutsenenuntuvaisen hupun niin rajusti yli pään, että kiharat
sen sisällä joutuivat surkeaan sekasortoon.
Rose heitti pois viitan ja pyysi häntä opettelemaan tuon eleen
kunnollisesti, minkä toinen nöyrästi teki, ja johdatti hänet läpi
eteishallin astuen vain pari kolme kertaa hänen hameensa liepeille.
Mutta ovella Rose huomasi unohtaneensa päällyskenkänsä ja pyysi Macia
tuomaan ne.
-- Älä huoli, ei nyt ole märkää, tämä sanoi vetäen hatun otsalleen ja
takin yllensä vähääkään huolehtimatta onnettomista hienouksista.
-- Mutta enhän minä voi kävellä kylmillä kivillä ohuissa
tanssikengissä, sanoi Rose näyttäen pientä valkoista jalkaansa.
-- Ei sinun tarvitsekaan -- kas näin, neitiseni. Kursailematta Mac
nosti tytön syliinsä ja lennätti hänet vaunuihin, ennen kuin hän ehti
sanoa sanaakaan.
-- Olet sinäkin saattaja! huudahti Rose hullunkurisen kauhistunut
ilme kasvoillaan ja pelasti ohuen pukunsa peitteeltä, johon Mac aikoi
kääriä hänet kuin kapaloon.
-- Machan tässä vain on, älä välitä, poika sanoi ja heittäytyi
vastapäiseen nurkkaan näyttäen mieheltä, joka oli koonnut kaikki
voimansa täyttääkseen tuskaisat velvollisuutensa ja jonka oli määrä
kestää tai kuolla.
-- Mutta herrasmies ei sieppaa naista kuin jauhosäkkiä ja paiskaa
häntä vaunuihin tällä tavoin. Sinä näyt tarvitsevan kasvatusta, ja
minun on tosiaan aika ruveta huolehtimaan sinun seuratavoistasi.
Koeta nyt muistaa missä olemme äläkä saata itseäsi tai minua pulaan,
jos se vain on vältettävissä, pyyteli Rose peläten joutuneensa ojasta
allikkoon.
-- Minä käyttäydyn kuin tanssimestari, saatpa nähdä.
Macin käsitys tanssimestarin käyttäytymistavoista näytti olevan
hiukan kummallinen, sillä tanssittuaan kerran serkkunsa kanssa
hän jätti tämän oman onnensa nojaan ja unohti pian hänet kokonaan
tavattuaan professori Stumphin, kuuluisan geologin. Rose ei
pitänyt väliä, sillä yksi tanssi jo ilmaisi, että se puoli Macin
kasvatuksesta oli surkeasti laiminlyöty, ja hän liiteli hyvillä
mielin Steven kanssa. Rosella oli yllin kyllin tanssittajia ja aivan
tarpeeksi myös suojelijoita, sillä kaikkien nuorten miesten äidit
hymyilivät hänelle suopeutta säteillen.
Charlie ei ollut lainkaan läsnä, sillä havaittuaan Rosen valinneen
Macin saattajakseen hän oli lähtenyt haihduttamaan mielikarvauttaan
vaarallisemmilla ajanvietteillä. Rose oli siitä huolissaan, ja
ilonpidon keskelläkin levottomuus välillä valtasi hänet. Hän tunsi
voimansa ja tahtoi käyttää sitä järkevästi, mutta ei tiennyt miten
olla ystävällinen Charlielle olematta samalla uskoton itselleen tai
antamatta aihetta turhiin toiveisiin.
-- Olisimmepa taas kaikki lapsia, ei mitään hämmentäviä tunteita eikä
suuria kiusauksia, hän ajatteli istuessaan rauhallisessa sopessa
sillä aikaa kun Steve meni hakemaan hänelle lasin vettä. Kesken
mietteidensä hän kuuli tutun vakavan äänen takaansa:
-- Ja allofiitti on uusi, vesipitoinen aluminium- ja
magnesiumsilikaatti, joka muistuttaa kovin Webskyn Schlesiasta
löytämää pseudofiittia.
-- Mistä kummasta Mac puhuu? hän tuumi, ja tirkistäessään ison
kukkivan atsalean takaa hän näki serkkunsa keskustelevan hartaasti
professori Stumphin kanssa ja ilmeisesti nauttivan tavattomasti,
sillä murheellinen ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja ne olivat
nyt eloisat ja vilkkaat. Vanhempi herra näytti kuuntelevan niin
tarkkaavasti, että huomautukset olivat varmaan sekä älykkäitä että
hauskoja.
-- Mikä nyt on? kysyi Steve palatessaan vesilaseineen ja nähdessään
Rosen hymyilevän merkitsevästi.
Rose viittasi atsalean taakse, ja Steve irvisti kurkistaessaan sinne,
mutta muuttui sitten totiseksi ja sanoi epätoivoissaan:
-- Tietäisitpä miten paljon vaivaa minä näin tuosta veikosta, kuinka
kärsivällisesti harjasin hänen peruukkiansa ja kuinka pitkään sain
puhua, että hän suostui vetämään tanssikengät jalkaansa, millä
tappelulla sain tuon takin hänen ylleen, silloin käsittäisit, miltä
minusta nyt tuntuu!
-- No, mikä hänessä nyt on vikana? kysyi Rose.
-- Kurkista hiukkasen niin näet. Olisi parasta lähettää hänet
paikalla kotiin, hänhän on ihan kuin tappelusta tullut.
Steven ääni oli niin onneton, että Rose kurkisti uudestaan. Macin
hienous oli todella mennyttä. Rusetti oli toisella sivulla, kukkanen
roikkui nurinpäin napinlävessä, hansikkaat oli rutistettu palloksi,
jota hän puhuessaan hajamielisesti läimäytteli, ja tukka näytti
myrskytuulen myllertämältä, sillä hän haroi sitä vähän väliä kaksin
käsin, kuten hänen oli tapana lukiessaan tai puhellessaan vakavasti.
Mutta pörröisyydestään huolimatta hän näytti niin onnelliselta ja
innostuneelta, että Rose nyökkäsi suopeasti ja sanoi viuhkansa takaa:
-- Häntä on tosiaan surkea katsella, Steve, mutta kaiken kaikkiaan
luulen, että nuo merkilliset tavat sopivat hänelle parhaiten. Uskon
että me vielä saamme olla ylpeitä hänestä, sillä hän tietää enemmän
kuin me kaikki muut yhteensä. Kuulepas nyt tuotakin!
Ja Rose vaikeni, jotta he saattoivat kuunnella tietävää ja vuolasta
purkausta Macin huulilta:
-- Tiedättehän Frenzelin osoittaneen, että bismuttisilikaatin
pallomaiset muodot, joita on löydetty Schneeburgin ja
Johanngeorgenstadtin luota, eivät ole isometrisiä vaan monoklinisiä
kidemuodoltaan. Siksi hän erottaa ne vanhasta eulytiitistä ja antaa
niille uuden agrikoliitti-nimen.
-- Eikö tuo ole kamalaa? Lähdetään kiireesti pois ennen kuin
saamme uuden vyöryn niskaamme, ja silloin meistä tulee pallomaisia
silikaatteja ja isometrisiä kiteitä väkisinkin, kuiskasi Steve
kauhun vallassa, ja he pakenivat jättäen Macin huvittelemaan omalla
tavallaan.
Mutta kun Rose oli lähdössä kotiin ja etsiskeli saattajaansa, ei
tätä löytynyt mistään, sillä professori oli jo lähtenyt ja Mac
hänen kanssaan niin syventyneenä uuteen puheenaiheeseen, että
unohti tyystin seuralaisensa ja meni levollisesti kotiin miettien
geologian ongelmia. Saattaa kuvitella, miltä Rosesta tuntui, kun tämä
tosiseikka valkeni hänelle. Häntä sekä suututti että nauratti; Mac
pysyi aina omana hajamielisenä itsenään. Rose ei sentään joutunut
pulaan, sillä vaikka Steve oli jo lähtenyt Kittynsä kanssa ennen kuin
karkuretki huomattiin, rouva Bliss otti mielellään hylätyn neidin
siipiensä suojaan ja saattoi hänet turvallisesti kotiin.
Rose lämmitteli juuri jalkojaan ja maisteli kaakaota, jota Febe aina
piti hänelle valmiina, kun hätäistä naputusta kuului lasiovelta ja
Mac pyysi hiljaisella äänellä:
-- Päästä minut sisään vain yhdeksi minuutiksi.
Rose käski Feben avata, ja syntipukki astui sisään hengästyneenä,
levottomana ja ulkoasultaan entistäkin ränstyneempänä, sillä hän oli
unohtanut päällystakkinsa, rusetti oli nyt niskassa ja tukka niin
pystyssä kuin kaikki taivaan tuulet olisivat vapaasti temmeltäneet
siinä. Ne olivatkin temmeltäneet, sillä hän oli viimeisen tunnin
ajan laukannut avopäin sinne tänne koettaen saada tekemänsä virheen
tekemättömäksi.
-- Älä kiinnitä huomiota minuun, en ansaitse sitä; tulin vain
katsomaan, että olet turvassa, ja painun sitten hirteen, kuten Steve
neuvoi, Mac sanoi omantunnon tuskissa, jotka olisivat olleet hyvin
järkyttäviä, ellei hänen olisi silloin tällöin täytynyt vetää henkeä
hullunkurisesti huohottaen.
-- En ikinä olisi luullut, että sinä saattaisit hylätä minut, sanoi
Rose moittivasti; hänestä oli viisainta olla lauhtumatta heti, vaikka
mieli tekikin, kun näki kuinka vilpittömän pahoillaan Mac oli.
-- Se oli tuon kirotun miehen syytä! Hän oli ihan kuin elävä
tietosanakirja, ja kun huomasin saavani häneltä paljon tietoja,
rupesin heti kaivamaan esiin tärkeimpiä, sillä aikaa oli vähän.
Tiedäthän että unohdan kaiken muun, kun saan sellaisen miehen
kynsiini.
-- Siltä näyttää. Kumma että ylipäänsä muistit minut, vastasi Rose
pidätellen nauruaan.
-- En muistanutkaan ennen kuin Steve jotenkin muistutti; silloin
jysähti mieleeni, että olin lähtenyt ja jättänyt sinut, ja olin
hervoton kuin lankavyyhti, Mac sanoi rehellisesti.
-- Mitä sinä silloin teit?
-- Mitäkö? Lähdin kuin ammuttu enkä pysähtynyt ennen kuin Hopella --
-- Ethän toki kävellyt niin pitkää matkaa? huudahti Rose.
-- En, herra nähköön, juoksin. Mutta sinä olit lähtenyt rouva Blissin
kanssa, ja siksi laukkasin taas takaisin nähdäkseni omin silmin, että
olet onnellisesti kotona, vastasi Mac pyyhkien hikistä otsaansa ja
helpotuksesta huokaisten.
-- Mutta matkaahan on melkein viisi kilometriä yhteen suuntaan, ja
keskellä yötä, kylmässä ja pimeässä! Voi Mac, kuinka sinä saatoit,
huudahti Rose tajuten yhtäkkiä mitä Mac oli tehnyt, kun hän kuuli
tämän läähättävän ja näki missä kunnossa hänen kenkänsä olivat.
-- Enhän voinut muutakaan, sanoi Mac nojautuen ovea vasten ja
koettaen olla huohottamatta.
-- Eihän sinun olisi tarvinnut juosta itseäsi puolikuoliaaksi moisen
pikkuasian vuoksi. Pitihän sinun tietää, että voin hyvin huolehtia
itsestäni, varsinkin kun siellä oli niin paljon tuttavia. Istu toki
hetkeksi. Febe kiltti, tuo toinen kuppi, tätä poikaa ei päästetä
kotiin ennen kuin hän on levännyt ja virkistynyt juoksunsa jälkeen,
komensi Rose.
-- Älä ole minulle kiltti, minä joisin mieluummin koiruhoa kuin
kaakaota, jos sinulla sattuisi olemaan valmiina, vastasi Mac
surkeasti huokaisten painuessaan sohvalle ja ottaessaan Feben
tarjoaman juoman.
-- Jos sinulla olisi heikko sydän, olisi tuollainen ravi tappanut
sinut. Älä tee sitä toista kertaa, varoitti Rose tarjoten hänelle
viuhkansa, jotta Mac saattoi viilentää kuumaa otsaansa.
-- Ei minulla sydäntä olekaan.
-- Onpahan, se takoo kuin höyryvasara, ja se on minun syyni. Minun
olisi pitänyt poiketa teille sanomaan, että olen turvassa.
-- Ei juoksu mitään, mutta tällainen häpeä! Juoksen tuon matkan usein
liikuntaa saadakseni, eikä se mitään tee, mutta tänä iltana olin kuin
vimmattu ja löin varmasti ennätyksen. "Älä nyt huolehdi, vaan ole
ihan rauhassa ja maistele teejuomaasi", kuten romaaneissa sanotaan.
-- Mitä sinä tiedät sellaisesta? kysyi Rose ällistyneenä.
-- Vaikka kuinka paljon! Luuletko etten minä lue romaaneja?
-- Luulin ettet sinä lue muuta kuin kreikkaa ja latinaa ja joskus
sattumalta silmäilet Webskyn pseudofiitteja ja Johanngeorgenstadtin
monokliineja.
Macin silmät revähtivät selko selälleen, mutta sitten hän huomasi
pilan ja yhtyi nauruun niin sydämestään, että yläkerrasta kuului
Plenty-tädin ääni, joka kysyi unisena ja hätäisenä:
-- Onko tuli irti?
-- Ei, täti hyvä, kaikki on kunnossa, minä vain sanon hyvää yötä,
vastasi Mac haeskellen lakkiaan.
-- Lähde nyt sitten heti, että tyttö pääsee nukkumaan, jatkoi vanha
neiti palaten vuoteeseensa.
Rose kipaisi eteiseen ja sieppasi setänsä turkin, kun Mac astui
kirjastosta etsien hajamielisesti omaa päällystakkiaan.
-- Eihän sinulla takkia ollutkaan, senkin yöjuoksija! Ota tämä ja
pidä ensi kerralla järki tallella, tai et pääse yhtä vähällä, hän
sanoi tarjoten painavaa turkkia ja tirkistellen sen takaa serkkuaan
nauravin silmin.
-- Ensi kerralla! Annatko siis anteeksi? Saanko vielä näyttää, etten
ole vallan tomppeli? huudahti Mac liikuttuneena ja halasi suurta
turkkia.
-- Minäkö pitäisin sinua tomppelina! Päinvastoin sinun oppineisuutesi
ihan hätkähdytti minua tänä iltana. Sanoinkin Stevelle, että meidän
pitäisi olla ylpeät filosofistamme.
-- Oppineisuus hiiteen! Minä näytän sinulle, että olen mies siinä
missä muutkin, ole sitten minusta ylpeä tai älä! huudahti Mac
nyökäten niin, että lasit tipahtivat hänen nenältään, kun hän
sieppasi lakkinsa ja lähti.
Pari päivää myöhemmin Rose lähti tervehtimään Jane-tätiä kuten
hänellä oli tapana kerran pari viikossa. Kiivetessään yläkertaan hän
kuuli merkillistä ääntä salista ja pysähtyi tahtomattaan kuuntelemaan.
-- Yks, kaks, kolme, vedä! Yks, kaks, kolme, käänny! No, jatka nyt!
kuului kärsimättömästi.
-- Kai sinun on helppo sanoa jatka nyt, mutta mitä peijakasta minä
teen vasemmalla jalallani silloin kun liu'un ja käännyn oikealla?
tiedusteli toinen ääni hengästyneenä ja alakuloisesti.
Sitten viheltäminen ja tömistely jatkui entistä pontevammin.
Tuntiessaan äänet Rose tirkisti puoliavoimesta ovesta ja alkoi
ihan hytkyä pidätetystä naurusta. Steve nojasi punainen pöytäliina
vyötäisille sidottuna raukeasti Macin olkapäähän ja tanssi
vihellyksensä tahdissa. Keikari näet oli täysinoppinut tässä
kaunotaiteessa ja ylpeili taidostaan. Mac piteli kasvot punaisina
ja maailma silmissä pyörien veljeään vyötäisiltä ja yritti turhaan
johdatella häntä läpi pitkän salin kompastumatta pöytäliinaan,
polkematta neitoaan varpaille tai törmäämättä päin huonekaluja. Rose
nautti näytelmästä, kunnes Mac yrittäessään epätoivoisesti pyörittää
naistaan paiskautui seinää vasten ja kaatoi Steven lattialle.
Silloin Rosen oli mahdotonta enää hillitä nauruaan, hän tuli
serkkujensa luo ja sanoi hilpeästi:
-- Se oli suurenmoista! Koettakaa uudestaan, niin minä soitan!
Steve loikkasi pystyyn ja kiskaisi hermostuneesti pois pöytäliinan.
Mutta Mac heittäytyi tuoliin hieroen vielä päätänsä ja koetti olla
tyyni ja iloinen kysyessään:
-- Mitä kuuluu, serkku? Koska sinä tulit? Johnin olisi pitänyt kertoa
meille.
-- Hyvä oli ettei kertonut, sillä silloin olisin jäänyt vaille
tätä liikuttavaa kuvaelmaa veljesrakkaudesta. Näyt valmistautuvan
seuraaviin kutsuihin.
-- Niin valmistaudunkin, mutta on niin paljon muistettavaa yhtä
aikaa, täytyy pysyä tahdissa, ohjata suoraan, väistää hameita ja
hoidella noita pahuksen sääriäni. Vaikeata se on aluksi, tunnusti Mac
pyyhkien otsaansa ja huoaten nääntyneenä.
-- Näin kovaa työtä en ole ikinä tehnyt, ja koska en ole mikään
muurinsärkijä, en tahdo enää olla paiskeltavana pitkin seiniä, murisi
Steve pyyhkien polviaan ja katsellen murheellisena jalkojaan, joita
oli poljettu niin että kirveli.
-- Kiitoksia vain tästäkin, olit oikein kiltti. Taisinkin oppia
tahdin, ja voin harjoitella vaikka tuolin kanssa, sanoi Mac niin
alistuvaisena, että Rose purskahti taas vastustamattomaan nauruun,
johon serkutkin yhtyivät.
-- Koska sinä olet ruvennut marttyyriksi minun tähteni, on oikein ja
kohtuullista, että autan sinua. Soita sinä meille, Steve, niin minä
annan oppitunnin Macille, ellei hän mieluummin tanssi tuolin kanssa.
Ja Rose riisui hattunsa ja viittansa.
-- Tuhannet kiitokset, kunhan en vain satuttaisi sinuakin, aloitti
Mac hyvillään, mutta muistaen äskeiset kommellukset.
-- Ole huoletta! Steve ei hoidellut laahustaan kunnolla, sillä hyvät
tanssijat kiinnittävät sen aina silmukasta käsivarrelleen. Minulla
ei laahusta olekaan, niin että se huoli on poissa, ja soiton mukaan
on paljon helpompaa pysyä tahdissa. Tee ihan niin kuin minäkin, niin
parin kierroksen jälkeen se menee mainiosti.
-- Koetetaan, koetetaan. Alahan pimputtaa, Steve! Nyt, Rose! Ja
pyyhkäisten tarmokkaasti tukan silmiltään Mac tarttui Roseen ja alkoi
taas ponnistella päättäen onnistua vaikka henki menisi.
Toinen yritys luonnistui, sillä Steve korosti tahtia lujasti
paukuttelemalla pianoa, Mac totteli ohjeita kuin henkensä kaupalla,
ja muutamien jännittävän vaarallisten hetkien jälkeen Rose sai
ilokseen kulkea vakaasti läpi huoneen ja saapui komean pyörähdyksen
jälkeen perille. Steve taputti käsiään, ja Mac huudahti vilpittömästi:
-- Olen aina vihannut tanssia, mutta tiedätkö, nyt ihan pidän siitä.
-- Tiesin sen. Mutta et saa seistä näin käsi parisi vyötäisillä, kun
olet lopettanut. Pitää istua ja leyhytellä häntä viuhkalla, jos hän
haluaa, neuvoi Rose oppilastaan.
-- Tosiaan, tiedän kyllä miten se tehdään, ja irrottaen otteensa
Mac nostatti pienen tuulenpyörteen serkkunsa ympärille leyhytellen
huimasti sanomalehteä.
-- Hyvä, hyvä, veikkoseni! Tuohan on lupaavaa, tilaankin sinulle
paikalla hännystakin, koska aiot ruveta elämään ihmisiksi, sanoi
Steve pianotuolilta. -- Harjoitelkaa vähän salonkikeskusteluakin,
ettei hän joutuisi naurunalaiseksi kuten viime kerralla, lisäsi
Steve. -- En tarkoita tuota geologista lörpötystä, kamalaa sekin oli,
mutta keskustelu Emma Curtisin kanssa oli vielä hullumpaa. Kerropas,
Mac, niin Rose saa kuulla.
-- Mitä siinä nyt oli, minähän koetin vain keskustella järkevästi,
sanoi Mac vastahakoisesti, sillä serkut, joille Steve oli ilmiantanut
asian, olivat armottomasti kiusanneet häntä.
-- Mitä sinä sitten puhuit? Koetan pysyä vakavana jos vain voin,
sanoi Rose uteliaana, sillä Steven silmät vilkkuivat pahankurisesti.
-- No, minä tiesin, että hän pitää teatterista ja yritin sitä ensin,
se menikin mukiin, kunnes aloin kertoa millaisia teatterit olivat
Kreikassa. Varsin mielenkiintoinen aihe, eikö totta?
-- Niin onkin. Siteerasitko hänelle jonkin kuoro-osan tai pätkän
Agamemnonista, niin kuin silloin kun kerroit niistä minulle? kysyi
Rose ja saattoi vaivoin hillitä naurunhalunsa.
-- En tietenkään, kehotin häntä vain lukemaan Prometheuksen, mutta
hän haukotteli viuhkansa suojassa ja alkoi puhua Febestä. Kuinka
'suloinen olento' hän oli, miten hän 'tunsi asemansa', 'pukeutui
säätynsä mukaan' ja muuta lörpötystä. Taisin olla aika epäkohtelias,
mutta kun hän keskeytti minut tuolla tavoin, menin vähän sekaisin
ja sanoin mitä sylki suuhun toi, nimittäin että Febe minusta oli
hienoimmin puettu nainen koko salissa, sillä hän ei ollut pelkkiä
hepeneitä ja höyheniä kuten muut tytöt.
-- Voi Mac parka! Emmalla kun on elämäntehtävänään pysyä muodin
tasalla, ja tuona iltana hän oli aivan erityisen loistava. Mitä hän
sanoi? kauhisteli Rose säälien molempia asianomaisia.
-- Hän nakkeli niskojaan ja katsoi minuun myrkyllisesti.
-- Ja mitä sinä teit?
-- Puraisin kieltäni ja jouduin ojasta allikkoon. Seurasin
hänen esimerkkiään ja vaihdoin puheenaihetta: puhelin orpojen
hyväksi pidettävästä konsertista, ja kun hän heltyi noista pikku
kullanmuruista, neuvoin häntä ottamaan yhden hoidokikseen ja lausuin
ihmettelyni siitä, etteivät nuoret naiset tee niin, vaan suosivat
kissoja ja sylikoiria.
-- Sinä kovaonninen! Hän jumaloi mopsiansa, mutta pikkulapsia hän ei
voi kärsiä, tiesi Rose.
-- Sitä hupsumpi hän on! No, joka tapauksessa hän sai tietää minun
mielipiteeni asiasta ja pitäköön sen hyvänään, sillä minä sanoin
vielä, että se olisi myös mainiota harjoitusta sitä aikaa varten,
jolloin heillä on omia pikku kullanmuruja. Moni lapsiraukka kuolee
äitinsä taitamattomuuden tähden, sehän on tunnettua, lisäsi Mac niin
vakavasti, ettei Rose uskaltanut enää hymyillä.
-- Kuvittele nyt Emmaa sipsuttelemassa tuollainen orpolapsi
käsivarsillaan rakkaan Toton sijasta! nauroi Steve riemastuneena
pyörähtäen pianotuolilla.
-- Näyttikö hän pitävän neuvostanne, herra Suorasuu? kysyi Rose, joka
olisi tahtonut olla läsnä.
-- Ei, hän kiljaisi hiukan ja sanoi: "Varjelkoon, miten merkillinen
te olette, herra Campbell! Olkaa hyvä ja viekää minut äidin luo",
ja minä vein hänet kiitollisena. Varonpa toiste koskemasta hänen
mopsinsa koipiin, lopetti Mac jurosti päätään ravistaen.
-- Älä välitä! Sinulla oli huono onni sillä kertaa. Älä luule, että
kaikki tytöt ovat yhtä hupsuja. Voin näyttää sinulle tusinan järkeviä
tyttöjä, jotka voivat keskustella kanssasi muodin virtauksista tai
nauttia kreikkalaisesta murhenäytelmästä, jos esität heille kuoron
kuten minullekin, sanoi Rose lohduttaen, sillä Steve vain virnisteli.
-- Viitsitkö kirjoittaa minulle luettelon niistä tytöistä, niin
viljelen tuttavuutta heidän kanssaan. Täytyyhän saada jotakin
korvaukseksi siitä, että rupeaa hyrräksi.
-- Oikein mielelläni. Ja jos tanssit hyvin, sinulla on oikein hauskaa
heidän kanssaan.
-- Ei minusta ikinä tule sellaista 'muodin peiliä ja kuosin
kuvastinta' kuin tuo Keikari, mutta teen parhaani; kuitenkin jos
olisi vara valita, vaeltaisin paljon mieluummin pitkin katuja
posetiivi ja apina matkassani, vastasi Mac kiusaantuneena.
-- Kiitos kohteliaisuudesta! sanoi Rose syvään niiaten, mutta Steve
huudahti:
-- Joko sinä nyt taas! niin moittivasti, että syyllinen muisti liian
myöhään olevansa Rosen valittu ritari.
-- Pahus vieköön, unohdin! Ja heittäen hullunkurisen toivottomana
sanomalehden Mac asteli huoneesta lausuen traagisesti Kassandran
sanoja. -- "Voi tuskaa! Oi Maa! Oi Apollo! Minä tahdon kuolemaa!
Tahdon lähestyä tuonelan portteja ja rukoilla kuolettavaa iskua!"
7