Jonkin aikaa kaikki kului tasaisesti ja Rose oli onnellinen. Maailma
tuntui ihanalta ja ystävälliseltä; päivästä toiseen se näytti
täyttävän kaikki hänen unelmansa. Mutta tällainen pilvilinnaelämä
ei tietysti voinut jatkua pitkään, ja Rosen ystävät odottivat
levottomina pettymyksen hetkeä.
Tähän asti Rose oli ollut niin syventynyt opintoihin, matkoihin ja
kotiaskareisiin, ettei hän tiennyt paljon seuraelämän vaaroista ja
kiusauksista. Mutta Rosen asemassa oleva tyttö ei voinut ajan mittaan
välttyä niiltä. Tohtori tiesi sen, mutta koska kokemus oli hänen
mielestään paras opettaja, hän jätti viisaasti tytön yksin oppimaan
tätä kuten monta muutakin asiaa ja toivoi vain hartaasti, ettei läksy
olisi kovin vaikea.
Lokakuu ja marraskuu kuluivat nopeasti ja joulu iloisine
salaisuuksineen, kotikesteineen ja tervehdyksineen oli ovella.
Rose istui omassa pikku kammiossaan salin takana valmistellen lahjoja
ystävilleen. Hänen lipastonsa avoimista laatikoista pilkisteli sieviä
pikkuesineitä, joita hän kääri pakettiin ja solmi värillisin nauhoin.
Nuoren tytön kasvot ovat tuollaisena hetkenä tavallisesti iloiset,
mutta Rose oli työssään totinen ja heitti silloin tällöin käärön
laatikkoon niin välinpitämättömästi, kuin lahjaan ei olisi liittynyt
vähääkään tunteita. Tytön ilme oli niin vieras, että se kummastutti
tohtoria hänen tullessaan huoneeseen.
-- Voitko uhrata muutaman minuutin pistääksesi pari pistoa
hansikkaaseeni? hän kysyi lähestyen pöytää, jolla oli nauhoja,
pitsejä ja kirjavia papereita.
-- Voin toki enemmänkin.
Päivänpaiste kirkasti äkkiä Rosen kasvot, molemmat kädet ojentuivat
nukkavierua ratsastushansikasta kohti ja äänessä oli auliutta, joka
saa pienenkin palveluksen tuntumaan mieluisalta.
-- Neiti Antelias näkyy olevan kovassa työssä. Voinko auttaa jollakin
tavoin? setä kysyi katsellen edessään olevia tavaroita.
-- Kiitos, et oikeastaan, paitsi jos saat lietsotuksi työhöni entistä
intoa ja iloa. Eikö sinustakin ole hirveän ikävää valmistaa lahjoja
muille kuin niille, joita rakastaa ja joilta myös saa rakkautta?
Rosen ääni värähti hiukan viimeisten sanojen kohdalla.
-- En yleensä annakaan lahjoja sellaisille, joista en välitä. Jos
kaikki nämä pikkuesineet ovat ystäviäsi varten, niin onpa sinulla
heitä aika runsaasti.
-- Luulin heitä ystävikseni, mutta nyt tiedän, etteivät he olekaan.
-- Kerropas minulle kaikki, kultaseni, ja heitä pois tuo vanha
hansikas, sanoi setä myötätuntoisesti ja istuutui Rosen viereen.
Mutta Rose piti kiinni hansikkaasta ja sanoi innokkaasti: -- Ei,
ei, korjaan tämän mielelläni! Ja minusta tuntuu, etten voisi katsoa
sinua silmiin, kun kerron miten paha ja epäluuloinen olen, hän lisäsi
katsoen tiukasti työhönsä.
-- Hyvä on, minä olen valmis kuulemaan millaisia tunnustuksia
tahansa. Olen viime aikoina ollut näkevinäni pilven tyttöseni
silmissä. Oletko saanut katkeran pisaran maljaasi, joka ensin tuntui
niin makealta, Rose?
-- Olen, setä. Koetin ajatella, ettei se olisi totta, mutta se on,
enkä pidä siitä.
Hän oli hetken hiljaa ja ompeli nopeasti. Sitten hänen huolensa
purkautui tyttömäisen surun ja murheen ryöppynä.
-- Useimmat niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ystävällisiä, eivät
välitä hitustakaan minusta, he välittävät vain siitä mitä voin
antaa heille. Ja minä olen onneton, sillä iloitsin ja olin ylpeä,
kun minusta pidettiin. Jos minulla ei olisi penniäkään omaisuutta,
silloin näkisin, ketkä todella ovat ystäviäni.
-- Tyttörukka, alat huomata, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, ja
pilvilinnat alkavat hälvetä, sanoi tohtori kuin itsekseen ja lisäsi
ääneen: -- Ja nyt et voi iloita lahjoistasi, ja koko joulu on pilalla?
-- Ei toki. On entistäkin hauskempaa tehdä lahjoja niille muutamille,
jotka ovat todellisia ystäviäni. Tiedän että olivatpa lahjani kuinka
vaatimattomia tahansa, ne ovat tervetulleita sinulle, Plenty-tädille,
Jessie-tädille, Febelle ja pojille.
Rose avasi laatikon ja veti esiin joukon sieviä lahjoja, jotka oli
itse valmistanut, kosketti niitä hymyillen ja silitti erään pullean
käärön päällä olevaa sinistä merimiessolmua. -- Mutta nämä ovat
ostettuja ja annan ne vain siksi, että niitä odotetaan, hän sanoi
vetäen auki toisen laatikon ja pöyhi sen kirjavaa sisällystä. -- Nuo
ihmiset odottavat vain kallisarvoisia lahjoja, antajasta he eivät
välitä hiukkaakaan, panettelevat häntä vain selän takana, jos hän ei
ole niin antelias kuin he toivovat. Kuinka voisin nauttia sellaisesta?
-- Et voikaan, mutta teet ehkä toisille vääryyttä. Oletko varma,
ettei kukaan noista tytöistä välitä sinusta? setä kysyi lukien sieltä
täältä kääröissä olevia nimiä.
-- No, ainakin melkein varma. Kuulin vahingossa eräänä iltana
muutamien tyttöjen juttelevan keskenään Annabelin luona. Melkein
kaikki arvailivat mitä antaisin heille ja toivoivat saavansa
jotain oikein hienoa. "Minä olen viikkokausia ihan palvonut häntä,
toivottavasti hän ei unohda sitä", sanoi eräs. "Hän on ilkeä, ellei
anna minulle hansikasparia. Hänellä on niitä kasoittain, ja minä
koetin piloillani yhtä paria näyttääkseni kuinka hyvin ne sopivat,
niin että hänellä oli tilaisuus ottaa onkeensa", sanoi toinen.
Ja minä otin onkeeni, näetkös. Rose avasi laatikon, jossa oli
muutama pari hänen parhaita hansikkaitaan, niin moninappisia, että
vaativimmankin piti olla tyytyväinen.
-- Siinä käärössä on hopeapaperia ja hajuvettä, mutta ei juuri
rakkautta. Tohtori ei voinut olla hymyilemättä nähdessään
kiusaantuneen liikkeen, jolla Rose työnsi laatikon syrjään.
-- Ei hitustakaan, eikä näissä muissakaan. Minusta on hirveätä
ajatella, että kaikki se hyväntahtoisuus ja ystävyys, josta olen
iloinnut, onkin ollut teeskentelyä ja laskelmointia.
-- Sen kyllä uskon. Mutta koeta löytää jyvät akanoiden joukosta,
sillä niitäkin on, kunhan osaat etsiä. Ovatko kaikki huolesi siinä?
-- Ei setä, se oli vasta alkua. Pettymykseni tyttöjen suhteen menee
pian ohi ja minä koetan neuvosi mukaan antaa heille sen arvon, joka
heille kuuluu, mutta kokemani pettymys saa minut epäluuloiseksi
muitakin kohtaan, ja se on inhottavaa. Ellen voi luottaa ihmisiin,
on parempi, että pysyttelen yksin. Minä vihaan temppuilemista ja
salajuonia ja laskelmointia!
Rose puhui tuimasti ja kiersi silkkilankaa kunnes se katkesi; hänen
mielipahansa tuntui vaihtuvan suuttumukseen.
-- Taitaa olla toinenkin piikki pistämässä. Vedetään se pois, ihan
niin kuin ennen kun kiskoin tikkuja sormistasi, joita nyt niin
armottomasti pistelet, sanoi tohtori.
Rose nauroi, mutta puna hänen poskillaan tummeni, kun hän vastasi
tyttömäisen ujosti, mutta luontevan suoraan.
-- Clara-täti varoittaa aivan tuskastuttavasti minua melkein
jokaisesta tapaamastani nuoresta miehestä ja vakuuttaa, että he
tahtovat vain rahojani. Se on kauheata enkä tahdo kuulla semmoista,
mutta en voi toisinaan olla ajattelematta sitä; he ovat kovin
ystävällisiä minulle, enkä ole niin turhamainen, että luulisin heidän
ihailevan kauneuttani. Tietysti olen hupsu, mutta minusta on hauska
ajatella, että olen muutakin kuin perijätär.
Rosen ääni värisi taas hiukan, ja tohtori huokasi katsellessaan tytön
maahan luotuja kasvoja. Hän oli odottanut tätä ja tiesi, että sen,
mikä Roselle nyt alkoi valjeta, olivat kokeneemmat jo kauan sitten
tienneet. Useimmat tytön tapaamat nuoret miehet, kunnollisetkin,
tunsivat vetovoimaa vain perijätärtä kohtaan. Heidät oli kasvatettu
siihen käsitykseen, että tytöt joilla on kauneutta tai rahoja,
tuodaan markkinoille vain myytäviksi tai ostettaviksi.
Roselle ei ollut opetettu, että naisen elämän ainoa tarkoitus ja
päämäärä oli joutua hyviin naimisiin, ja hän sai hämmästyksekseen
huomata, että omaisuus oli hänen tärkein viehätysvoimansa. Hänen oli
mahdotonta olla näkemättä, kuulematta ja arvaamatta sitä milloin
merkitsevästä katseesta, milloin jostakin ohimenevästä sanasta tai
kevyestä viittauksesta; ja hän vaistosi -- vaikkei vielä ymmärtänyt
-- tuon itsekkyyden, joka viilensi useat ystävyyssuhteet heti
alkuunsa. Monet seikat saivat hänet ymmälle, ja joskus epäillessään
kaikkea, mihin siihen asti oli uskonut ja luottanut, hän tunsi
olevansa kuin merellä ilman kompassia, sillä uusi maailma oli aivan
erilainen kuin se, jossa hän siihen asti oli elänyt.
Tohtori ymmärsi tytön mielentilan ja koetti olla pahoittamatta
liiaksi hänen mieltään.
-- Sinä oletkin muuta kuin perijätär niille, jotka tuntevat sinut ja
rakastavat sinua. Ole vain rohkea, tyttöseni, ja kavahda kaikkea,
mikä ei mielestäsi tunnu oikealta. Minä uskon, että omatunto, vaisto
ja kokemus varjelevat sinua pahoista erehdyksistä.
Hetken vaitiolon jälkeen Rose vastasi hymy suupielissään, samalla kun
iso hansikas kohosi peittämään hänen punastuvia poskiaan:
-- Setä, jos minulla pitää olla kosijoita, niin toivoisin hartaasti,
että he olisivat vähän hauskempia. Kuinka voisin pitää miehistä tai
kunnioittaa heitä, kun he käyttäytyvät niin kuin muutamat näistä
sankareista? Heidän mielestään naisen on pidettävä suurena kunniana,
kun he tarjoavat hänelle kätensä; sydänhän on poissa muodista, niin
että siitä ei kannata puhuakaan.
-- Siinäkö se huoli olikin! Nyt tullaan varsin arkaluontoisiin
ikävyyksiin, sanoi tohtori helpottuneena uudesta puheenaiheesta.
Rose laski kädestään hansikkaan ja katsoi setäänsä hullunkurisesti,
mielissään ja samalla nyrpeästi. -- Se on ihan typerää! Olisin
tahtonut kertoa sinulle jo aikaisemmin, mutta minua nolotti, sillä
nuo jutut ovat niin päättömiä, ettei niistä oikein kannata puhuakaan.
Mutta tietysti minun on pidettävä sinut ajan tasalla, sillä jos sinä
määräät minut hyviin naimisiin, minun on kai toteltava, Rose lisäsi
koettaen näyttää alistuvalta.
-- Kerro kaikin mokomin. Olenhan minä aina antanut sinulle hyviä
neuvoja niin kuin mallikelpoisen holhoojan sopiikin. Sinä tarvitset
uskottua, ja mistäpä saisit paremman, setä kysyi lyöden rohkaisevasti
rintaansa.
-- En mistään ja siksi kerron kaikki paitsi nimet. Tiedäthän, että
meillä on vanhanaikaiset käsitykset; siksi en odottanut miesten
kosivan joka hetki ja joka paikassa ilman sen kummempia valmisteluja
kuin pari hymyä ja muutama hellä sana. Eräs mieletön poika kosi, kun
olimme tavanneet tuskin viisi kuusi kertaa. Mutta hän oli hirveästi
velkaantunut, niin että se kai selittää asian. Rose pyyhki sormiaan
kuin olisi tahrinut ne.
-- Tunnen kyllä hänet ja tiesin hänen kosivan, huomautti tohtori
olkapäitään kohauttaen.
-- Sinä näet ja tiedät kaiken, tuskin minun tarvitseekaan jatkaa.
-- Jatka pois vaan! Keitä muita? En yritäkään arvata.
-- No niin, eräs heittäytyi polvilleen rouva Vanin kasvihuoneessa ja
vuodatti uljaasti ilmoille intohimoisen rakkautensa, vaikka muhkea
kaktus pisti häntä koko ajan. Kitty yllätti hänet polvillaan, ja oli
mahdotonta pysyä totisena; miespoloinen onkin vihannut minua siitä
pitäen.
Tohtori nauroi sydämensä pohjasta, ja Rose yhtyi iloon, näihin
juttuihin oli mahdotonta suhtautua vakavasti.
-- Eräs lähetti minulle kasoittain runoja ja rupesi niin
byronmaiseksi, että ihan hirvitti. Poltin kaikki runot, ja poika
parka koettaa nyt saada lohdutusta Emmalta. Mutta pahin kaikista oli
se, joka kosi kesken tanssin. Tanssin harvoin useampia kertoja muiden
kuin meidän poikien kanssa, mutta sinä iltana tanssin, kun tytöt
kiusoittelivat minua tekokainoudesta. Sanokoot tästä lähtien mitä
tahansa, minä huomasin olleeni oikeassa ja ansaitsin kohtaloni.
-- Siinäkö kaikki? kysyi setä 'julmistuneena', kuten Rose oli
arvannutkin, suutuksissaan siitä, että hänen tyttönsä oli ollut pakko
kuunnella rakkaudentunnustuksia tanssin pyörteessä kosijan käsi
vyötäisillään.
-- Sitten on vielä yksi, mutta hänestä en kerro, sillä tiedän että
hän oli tosissaan ja todella kärsi, vaikka koetin olla niin lempeä
kuin suinkin. Olen vielä nuori tällaisiin asioihin, ja minun tuli
sääli häntä.
Rosen ääni aleni melkein kuiskaukseksi lopussa, ja tohtori kumartui,
kuin huomaamattaan tervehtien kohtalotoveria. Sitten hän nousi,
katseli tarkasti Rosen kasvoja tarttuessaan tyttöä leuasta.
-- Tahdotko vielä toiset kolme kuukautta?
-- Uudenvuodenpäivänä sanon.
-- Hyvä on, pysy oikeassa suunnassa, pikku kapteeni, ja jos rajuilma
näyttää olevan tulossa, kutsu perämies avuksi.
-- Kutsun kyllä, painan mieleeni sen.
5