Sillä aikaa kun matkalta palanneet purkavat arkkujaan, me voimme
ohimennen nostaa tarinamme kudelman pudonneet silmukat.
Neljä vuotta oli kulunut siitä toukokuun päivästä, jolloin Rose teki
valintansa. Hänen elämänsä oli näinä vuosina ollut toimekasta mutta
hiljaista.
Kun Rose täytti seitsemäntoista, Alec-setä oli aikonut toteuttaa
suunnitelmansa ja viedä hänet matkalle maailman ympäri, sillä hän
uskoi tytön tällaisella matkalla oppivan enemmän kuin parhaassakaan
koulussa. Mutta juuri silloin Peace-täti alkoi heiketä ja siirtyi
pian pois kohdatakseen rakastettunsa, jota oli niin kauan odottanut.
Kun hautajaiset olivat ohi, Plenty-tädin elämä näytti niin autiolta,
ettei Alec-tohtori hennonut jättää häntä yksin. Mutta vanha neiti,
joka oli koko ikänsä elänyt muiden hyväksi, rupesi pian kapinoimaan
uhrautumista vastaan. Hän löysi voimaa ja lohtua vilpittömästä
uskostaan, iloisesta puuhailusta ja Myra-tädin hoitelemisesta. Tämä
olikin vallan erinomainen potilas, sillä hän ei ottanut kuollakseen
eikä parantuakseen.
Tuli vihdoin hetki, jolloin matkailijat kevein mielin saattoivat
lähteä, ja kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Rose purjehti
Alec-tohtorin ja uskollisen Febensä seurassa näkemään ja tutkimaan
suurta maailmaa.
Febe ryhtyi opiskelemaan musiikkia, ja sillä välin kun hän kehitti
kaunista ääntään, Rose teki setänsä kanssa matkan maailman ympäri,
kunnes kaksi vuotta oli kulunut kuin uni ja kotiväki alkoi vaatia
heitä palaamaan.
Kotiin he tulivatkin, ja perijättären oli valmistauduttava ottamaan
vastaan tuleva paikkansa, sillä yksikolmattavuotiaana hänestä
tulisi suuren omaisuuden haltija. Hän hautoi mielessään monia
suunnitelmia, sillä vaikka hän oli yhtä antelias kuin ennenkin, aika
oli tuonut mukanaan viisautta ja hän huomannut, että järkevintä
hyväntekeväisyyttä on auttaa ihmisiä tulemaan toimeen omin neuvoin.
Alec-tohtorin oli hiukan vaikea hillitä nuoren ihmisystävän intoa,
kun tämä heti paikalla tahtoi perustaa sairaaloita, rakentaa koteja,
ottaa hoiviinsa turvattomia lapsia ja auttaa koko ihmiskuntaa.
-- Katsele vähän aikaa ympärillesi, sillä tähänastinen maailmasi
on ollut paljon mutkattomampi ja luotettavampi kuin se, johon nyt
joudut. Kokeile hiukan itse nähdäksesi ovatko vanhat keinot sittenkin
parhaat. Sinä olet jo kyllin vanha ratkaisemaan itse asiasi, hän
sanoi valmistautuen päästämään linnun koettelemaan omia siipiään.
-- Voi, setä, minä pelkään että petyt vielä minun suhteeni, vastasi
Rose epäilevästi. -- Sinä haluat, että olen aina rehellinen, ja
olen tottunut kertomaan sinulle kaikki hupsutkin ajatukseni. Puhun
siis suoraan, mutta jos toivomukseni on sinun mielestäsi tyhmä ja
mieletön, sano pois, sillä vaikka olenkin täysikasvuinen, en tahtoisi
jäädä aivan oman onneni nojaan. Sinä neuvot minua odottamaan,
tutkiskelemaan itseäni ja koettelemaan vanhoja hyviä keinoja. Niin
tahtoisinkin tehdä. Eikö se käy parhaiten päinsä, jos elän vähän
aikaa aivan samalla tavalla kuin muutkin tytöt, huvittelen ja pidän
hauskaa, hän lisäsi, kun sedän kasvot kävivät vakaviksi.
Setä oli pettynyt, mutta hän tajusi heti, että kokeesta saattaisi
olla hyötyäkin. Sittenkin hän pelkäsi sitä, sillä hän oli aikonut
huolellisesti valita Rosen seurapiirin ja halusi muiden kasvattajien
ja holhoojien tavoin varjella tyttöä niin kauan kuin suinkin.
-- Hyvä on, kultaseni, tee niin kuin tahdot, mutta pidä huolta
terveydestäsi; ole kohtuullinen ja koeta mieluummin hyötyä kuin
hävitä, hän lisäsi puoliääneen koettaen puhua iloisesti ja peittää
levottomuuttaan.
-- Se on ihan typerää, mutta tahtoisin olla vähän aikaa oikea
perhonen ja koettaa, miltä se tuntuu. Minähän näin aika paljon
hienoston elämää ulkomailla, vaikkemme me ottaneetkaan siihen osaa,
ja täällä tytöt kertovat kaikenlaista hauskoista tilaisuuksista,
joita tulee talven mittaan. Niin että jollet kovasti halveksi minua,
tahtoisin koettaa.
-- Kuinka kauan sinä kokeilet?
-- Olisiko kolme kuukautta liikaa? Uusi vuosi on sopiva aika uusille
päätöksille. Kaikki toivottavat minut tervetulleeksi, ja siksi
minun täytyy olla iloinen, muuten vaikutan hirveän kiittämättömältä
ja nyrpeältä, sanoi Rose mielissään, kun keksi niin mainion syyn
kokeiluihinsa.
-- Ehkä pidätkin siitä niin paljon, että kuukausista tulee vuosia.
Nuorena huvittelu on suloista.
-- Luuletko että huumaannun siitä?
-- Saamme nähdä, tyttöseni.
-- Saammepa kyllä! Ja Rose asteli pois, sen näköisenä kuin olisi
antanut lupauksen ja päättänyt pitää sen.
Kaikki tunsivat suurta helpotusta, kun saatiin kuulla, että neiti
Campbell vihdoinkin astuisi seuraelämään, ja kutsu Plenty-tädin
juhliin otettiin halukkaasti vastaan. Clara-täti oli hyvin pettynyt,
sillä hän oli suunnitellut suuria tanssiaisia. Mutta Rose piti
päänsä, ja Plenty-täti teki hänen mielensä mukaan joka asiassa.
Niinpä ystävät kokoontuivat toivottamaan kotiin palanneet
tervetulleiksi. Pidettiin oikeat vanhanajan sydämelliset ja
koruttomat tuliaiskestit. Feben suhteen oltiin aika uteliaita, ja
paljon tuona iltana viuhkojen suojassa puhuttiinkin, sillä oli vaikea
yhdistää vuosien takaista pienen sisäkön kuvaa tuohon kauniiseen
nuoreen naiseen, joka esiintyi tyynen arvokkaasti ja hurmasi kaikki
kauniilla äänellään. Rose nautti tavattomasti tästä hämmästyksestä,
sillä hän oli saanut taistella aika lailla Febensä puolesta siitä
pitäen, kun tyttö tuli heidän luokseen.
Neiti Campbell itse oli kaikkien huomion kohteena ja hääri niin
miellyttävästi emäntänä, että neiti Blisskin antoi anteeksi
pariisilaismuodin halveksimisen, vaikka pudistelikin päätään
nähdessään ystävättärillä aivan samanlaiset valkoiset puvut, Febellä
vain oli punaiset ja Rosella siniset koristeet.
Tytöt parveilivat innoissaan vastapalanneen ystävänsä ympärillä,
sillä Rose oli ennen matkaansa ollut kaikkien suosikki. Nuoret
miehet arvioivat keskenään Feben kauniimmaksi -- mutta eihän hänellä
ollut sukua eikä rahoja, joten häntä ei kannattanut ottaa huomioon.
Siksi Febeä ihailtiin kuin taloon kuuluvaa koriste-esinettä ja hänet
jätettiin kunnioittavasti yksin.
Mutta suloinen Rose oli 'niin kuin pitää', kuten nuorukaiset
tuumivat. Vaaleakiharaista päätä seurattiin tarkkaan, kun se
lennähteli huoneissa, se oli kuin vaikeasti voitettava Kultainen
talja, jota uljaat sukulaiset suojelivat ja tädit vartioivat.
Ei ihme, että tytön mielestä tämä uusi maailma oli viehättävä ja
että ensimmäinen ilonsiemaus kihahti hänelle päähän, sillä jokainen
toivotti hänet tervetulleeksi, hymyili hänelle, ja imarteli häntä.
Hänen korvaani kuiskutettiin ennustuksia, ja monet kohteliaisuudet
saivat Rosen tuntemaan, että hän oli muuttunut äkkiä vallan
ihmeolennoksi.
-- Tämä on ihanaa, setä, enkä ole varma, vaikka pyytäisin vielä kolme
kuukautta lisää, kun nämä ovat kuluneet, Rose kuiskasi tohtorille
tämän katsellessa tanssia, jota Rose Charlien kanssa johti suuressa
salissa illallisen jälkeen.
-- Maltahan, tyttöseni, malta; muista ettet ole oikea perhonen, vaan
ihmislapsi, jonka päätä huomenna kivistää, setä vastasi katsellen
edessään hehkuvia hymyileviä kasvoja.
-- Toivoisinpa melkein, ettei huomista tulisikaan, vaan että
tätä iltaa jatkuisi aina. On niin hauskaa ja kaikki ovat niin
ystävällisiä, Rose sanoi onnesta huokaisten kootessaan hulmuavaa
hamettaan kuin valkoinen lintu, joka sukii höyheniä valmistautuessaan
lentoon.
-- Odotas, kysyn kahden aikaan aamulla miltä tuntuu, sanoi setä
varoittavasti nyökäten.
-- Vastaan rehellisesti. Muuta Rose ei ehtinyt sanoa, sillä Charlie
vei hänet tanssijoiden värikkääseen pilveen.
-- Siinä sitä ollaan, Alec. Kasvattipa tyttöä kuinka viisaasti
tahansa, aikanaan hän kuitenkin riistäytyy irti ja heittäytyy suin
päin huvituksiin, sillä luonto se tikanpojan puuhun vetää, arveli
Alec-setä lyöden tahtia sen näköisenä kuin olisi itsekin mielellään
pyörähdellyt mukana.
-- Maistakoon ja koettakoon Rose vain, mutta taidanpa erehtyä, ellei
hän saa jo vähästä tarpeekseen, vastasi tohtori toiveikas hymy
huulillaan, mutta silmissään levoton katse.
-- Kyllä hänestä hyvä tulee, anna hänen vain nauttia nuoruuden
iloista ja huvitella, kunnes on aika tasaantua. Olisivatpa kaikkien
nuoruudenhaihattelut yhtä viattomia ja vaarattomia kuin hänen, jatkoi
Mac-setä pudistaen päätään, kun katseli muutamia nuorukaisia tanssin
pyörteessä.
-- Eihän sinun pojissasi ole valittamista.
-- Ei, Luojan kiitos! Tähän asti heistä ei ole ollut paljon huolta,
vaikka Mac onkin hiukan omalaatuinen ja Steve aikamoinen keikari. En
minä moiti, pohjimmaltaan he ovat hyviä poikia, se on heidän äitinsä
ansiota. Mutta Claran poika on vaarassa, Clara hemmottelee Charlien
pilalle, ellei isä puutu asiaan.
-- Kerroin Stephen-veljelle Charliesta ollessani Kalkuttassa viime
vuonna ja hän kirjoitti pojalle, mutta Claralla on pää täynnä jos
minkälaisia tuumia ja hän tahtoi välttämättä pitää Charlien vielä
vuoden, vaikka isä kutsui pojan Intiaan, vastasi tohtori heidän
mennessään pois.
-- On myöhäistä enää käskeä, Charlie on jo mies ja Stephen huomaa
vielä pitäneensä ohjakset liian höllällä näinä vuosina. Miesparka,
vaikeata hänen on ollut ja yhä vaikeammaksi taitaa käydä, ellei hän
palaa kotiin ja rupea panemaan asioita kohdalleen.
-- Ei hän palaa ellei ole pakko, sillä hän on menettänyt Intian
ilmanalassa kaiken tarmonsa, ja työlästä olisi koettaa saada
turhamaista naista ja itsepäistä poikaa oikealle tolalle.
-- Parasta olisi toimittaa poika naimisiin ja saada hänet
vakiintumaan niin pian kuin suinkin.
-- Hyvä veli, hänhän on vasta kolmenkolmatta, aloitti tohtori,
jonka mielestä ajatus oli nurinkurinen; sitten hänen ilmeensä äkkiä
muuttui, kun hän lisäsi surumielisesti hymyillen: -- Olen melkein
unohtanut miten paljon voi toivoa ja kärsiä jo kolmenkolmatta
ikäisenä.
-- Se tekee vain hyvää, jos sen rohkeasti kestää, sanoi Mac-setä käsi
veljensä olalla ja mitä vilpittömin kunnioitus äänessään. Sitten hän
käänsi puheen ystävällisesti takaisin nuorisoon ja kysyi: -- Et kai
kannata Claran aikeita?
-- Ehdottomasti en. Tahdon tytölleni kaikkein parhaan, ja Claran
kasvatus pilaisi enkelinkin, vastasi tohtori nopeasti.
-- Mutta olisi ankeata päästää pikku Rosea pois suvusta. Miten Archie
sopisi? Hän on erinomainen poika.
Veljekset olivat vetäytyneet kirjastoon ja olivat nyt kahden.
-- Tiedät etten pidä serkusten välisistä avioliitoista, ja siksi olen
pahassa pulassa, sillä en tahtoisi luovuttaa tyttöä kenellekään,
ellen täysin tunne miestä ja voi ehdottomasti luottaa häneen. Meidän
on turha suunnitella, sillä Rose ratkaisee itse asiansa, mutta toivon
tosiaan, että voisimme pitää hänet suvussa.
-- Niin, älä sinä takerru periaatteisiisi. Kukaan pojistamme ei ole
vielä ankkuroitunut mihinkään suuntaan, ja vaikka he ovat vielä
nuoria, ei koskaan tiedä, milloin hetki tulee. Totta totisesti,
nuoren väen parissa on nykyään kuin ruutitehtaassa. Kaikki näyttää
ihan tyyneltä, mutta äkkiä kipinä saa aikaan räjähdyksen, ja taivas
tietää, mistä sen jälkeen itsensä löytää.
Ja Mac-setä istuutui mukavasti harkitsemaan Rosen tulevaisuutta,
mutta tohtori mitteli huonetta nykien partaansa ja rypistäen
otsaansa, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea selvittää mikä oli
parasta.
-- Niin, onhan Archie kelpo veikko, hän sanoi vastaten kysymykseen,
jota ei äsken ollut kuulevinaan. -- Suora, lujaluonteinen ja
älykäs poika. Hänestä tulee erinomainen perheenisä, jos hän joskus
vain keksii, että hänelläkin on sydän. Olen kai vanha höperö,
mutta sittenkin tahtoisin, että nuoressa miehessä olisi hiukan
enemmän romantiikkaa kuin hänessä näyttää olevan, hiukan lämpöä
ja elämänintoa, tarkoitan. On siinä mies! Hän voisi olla vaikka
nelikymmenvuotias, niin järkevä, tyyni ja viileä hän on. Minäkin
voisin kulkea kosiskelemassa kuin Romeo, jos minulla vain olisi
rakkautta tarjottavana jollekin naiselle.
Tohtori näytti hieman nololta puhuessaan ja hänen veljensä puhkesi
nauramaan.
-- Ei, kuule, Alec, on vahinko että sinun romantiikkasi jää ihan
käyttämättä; näytä sinä nuorille miehille esimerkkiä ja lähde itse
kosimaan. Jessie on ihmetellyt, kuinka olet voinut olla rakastumatta
Febeen tänä aikana, ja Clara on ihan varma, että olet vain odottanut,
kunnes tyttö pääsee Plenty-tädin siipien suojaan, ja kosit sitten
vanhaan hyvään tapaan.
-- Minäkö? Tohtori ällistyi moista ajatustakin, sitten hän huoahti
alistuvasti. -- Jospa nuo kunnon naiset jättäisivät minut rauhaan.
Taivaan tähden, Mac, saata heidät järkiinsä, tai tyttöraukka
paiskataan minulle ja hänen rauhansa rikotaan. Hän on erinomainen
tyttö ja ansaitsee paremman kohtalon kuin tulla sidotuksi tällaiseen
ukkorähjään, jonka ainoa ansio on uskollisuus.
-- Kuten haluat, minä vain laskin leikkiä, Mac-setä vaihtoi
puheenaihetta tuntien salaista helpotusta, sillä rouvien viittailut
olivat saaneet hänet ihan huolestuneeksi. Hetken vaitiolon jälkeen
hän palasi entiseen keskustelunaiheeseen.
-- Sinä et ole täysin oikeudenmukainen Archieta kohtaan. Sinä et
tunne häntä yhtä hyvin kuin minä, mutta tulet kyllä huomaamaan, että
hänellä viileästä levollisuudestaan huolimatta on sydän paikallaan.
Minä olen ruvennut pitämään hänestä kovin. Olisi viisainta Roseakin
kohtaan antaa tyttö Archielle.
-- Jos hän suostuu, sanoi tohtori hymyillen veljensä
liikemiesmäiselle tavalle järjestää nuorten asioita.
-- Sinun mieliksesi hän tekee vaikka mitä, sanoi Mac-veli
vilpittömästi, sillä varsin arkipäiväisen vaimon seura oli
viidenkolmatta vuoden aikana hävittänyt hänestä melkein tyystin
romantiikan.
-- Minä en aio puuttua asiaan kuin enintään neuvonantajana, mutta
jos minun pitäisi valita joku pojista, valitsisin ehkä mieluimmin
kummipoikani, vastasi tohtori vakavasti.
-- Mitä ihmettä, minun ruman ankanpoikaseni! huudahti Mac-setä
ihmeissään.
-- Rumasta ankanpoikasesta tuli joutsen, etkö muista? Olen aina
pitänyt Macista. Hän on vielä kypsymätön kuin omenanraakile, mutta
ydin on terve ja hän tarvitsee vain aikaa kypsyäkseen.
-- Paljon kiitoksia, Alec; mutta se ei toki käy päinsä. Mac on hyvä
poika ja saamme ehkä vielä olla ylpeitä hänestä, mutta hän ei sovi
kumppaniksi Roselle. Tyttö tarvitsee jonkun, joka voi hoitaa hänen
omaisuuttaan sitten kun me olemme poissa, ja Archie on juuri omiaan
siihen, luota vain minuun.
-- Peijakkaan omaisuus! huusi tohtori äkäisesti. -- Minä tahdon, että
Rose tulee onnelliseksi; vähät siitä, kuinka pian hän pääsee eroon
rahoistaan, jos niistä uhkaa tulla myllynkivi hänen kaulaansa. Luojan
kiitos, ettei minulla ole useampia tyttäriä huolenani!
-- No, no, älähän nyt hermostu; ota Archie, niin kaikki käy mainion
rauhallisesti. Se on minun neuvoni, ja saatpa nähdä, että siinä
on järkeä, vastasi vanhempi salaliittolainen kuin puhuen omasta
kokemuksestaan.
-- Minä mietin asiaa, mutta muistakin, Mac, ei sanaakaan naisväelle
tästä. Me olemme vanhoja houkkia, kun heti rupeamme naittamishommiin,
mutta minä huomaan mitä on tulossa ja helpottaa, kun saa purkaa
mieltään jollekin.
-- Niinhän se on. Luota minuun, en hiiskahda edes Janelle, vastasi
Mac-setä puristaen sydämellisesti kättä ja taputtaen toista
myötätuntoisesti olalle.
-- Mitäs hirveitä ja pimeitä salaisuuksia täällä punotaan? Onko
täällä vapaamuurarikunta ja nuo niitä salaperäisiä merkkejä?
ihmetteli iloinen ääni ovelta ja sieltä tuli hymyilevä Rose katsellen
setiään, jotka seisoivat salaperäisesti kuiskaillen ja nyökyttäen.
He hätkähtivät kuin koulupojat pahanteosta tavattuina ja olivat niin
syyllisen näköisiä, että Rosen tuli heitä sääli, sillä hän luuli,
että hauska tilaisuus oli saanut veljekset hiukan tunteellisiksi.
Siksi hän lisäsi nopeasti viitaten kädellään kynnyksen takaa:
-- Naisilta pääsy kielletty tietysti, mutta teitä molempia tarvitaan
juuri nyt. Plenty-täti pyytää, että tanssisimme vanhanaikaista
menuettia ja minun pitäisi johtaa Mac-sedän kanssa. Minä valitsin
sinut siksi, että sinä osaat niin hienosti 'kyyhkynsiivet' ja kaiken.
Tule nyt, ole kiltti; ja Febe odottaa sinua, Alec-setä. On hauskaa,
jos pidät hänestä vähän huolta.
-- Kiitoksia, kiitoksia! huudahtivat molemmat herrat hilpeinä.
Aavistamatta mitään veljesten äskeisestä neuvonpidosta Rose nautti
menuetista täysin rinnoin, sillä 'kyyhkynsiivet' menivät mainiosti ja
hänen parinsa johdatteli häntä erehtymättä läpi tanssin kierteiden
kulkien keskustan poikki ryhti komeampana kuin koskaan. Kun he olivat
päässeet onnellisesti loppuun, Rose antoi toverinsa hiukan hengähtää,
lihava Mac-setä oli nimittäin päättänyt tanssia osansa vaikka henki
menköön ja olisi valittamatta tanssinut kengänpohjansa puhki, jos
Rose olisi sitä pyytänyt.
Mac nuorempi, joka oli kunnioittavasti hämmästellen katsellut isänsä
pyörähtelyä, seisoi seinään nojaten, hiukset silmillä ja kiusaantunut
ilme kasvoillaan.
-- Tule tanssiin, poika. Rose on virkeä kuin peipponen, mutta me
vanhat saamme pian tarpeeksemme. Saat minun paikkani, sanoi isä
pyyhkien kasvojaan, jotka paistoivat kuin korea pioni.
-- Ei kiitoksia, tuollaista minä en voi kestää. Pyöritän mielelläni
sinua pitkin kuistia, mutta tällainen pätsi on liikaa minulle,
vastasi Mac epäkohteliaasti peräytyen avoimen ikkunan luo ja oli
tyytyväinen, kun keksi hyvän syyn puikkia tiehensä.
-- Voi poikaparka, älä odota minua. Minä en voi jättää vieraitani
ja juoksennella kuutamossa, vaikka vielä uskaltaisinkin tällaisella
pakkasella ohuessa puvussa, vastasi Rose närkästymättä Macin
kieltäytymisestä, sillä hän tunsi serkun tavat.
-- Ei se olisi läheskään niin hirveätä kuin tämä tomu, katku, kuumuus
ja hälinä. Mitä luulet sen tekevän keuhkoille? kysyi Mac tuossa
paikassa valmiina keskusteluun.
-- Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon
muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden
takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.
-- Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista,
Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.
-- Kai kolmisen kuukautta.
-- Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen
taakse.
-- Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin
hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on
elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme
antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen
käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa,
puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.
-- Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka
pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani,
että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.
-- Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden
tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton,
jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen
mielestään sopi oikein hyvin.
-- Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin
puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.
-- Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen
tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin
usein.
-- Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa
tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö
hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.
4