-- Tuntuupa mukavalta olla taas kotona! Miksi ihmeessä me oikein
lähdimmekään täältä? huudahti Rose, kun hän seuraavana aamuna
vaelteli ympäri vanhaa taloa.
-- Siksi, että voisimme nauttia kotiintulosta, vastasi Febe
kävellessään hallin poikki Rosen rinnalla yhtä onnellisena kuin
tämäkin.
-- Kaikki on ihan kuin lähtiessämme -- ruusunlehdetkin joita
työnsimme tänne, jatkoi nuorempi tytöistä kurkistaen toiseen
korkeista intialaisista maljakoista, jotka koristivat eteistä.
-- Muistatko miten Jamie ja Pampula leikkivät Ali Babaa ja rosvoja
ja hävisivät niihin. Tai kuinka sinä kerran yritit ryömiä tuohon
siniseen ja juutuit kiinni, ja toiset löysivät meidät ennen kuin minä
ehdin kiskoa sinut ulos? kysyi Febe nauraen.
-- Niin, tosiaan! Ja siinä paha missä mainitaan, lisäsi Rose
kuullessaan puistotieltä kimeän vihellyksen, jota kavioiden kapse
säesti.
-- Sirkusseurue tulee! huusi Febe iloisesti ja molempien mieleen
tulivat punaiset rattaat ja koko skotlantilaispukuinen joukko.
Vain yksi poika tuli nyt, mutta hän piti kyllä ääntä puolen
tusinan edestä, ja ennen kuin Rose ennätti ovelle, Jamie ryntäsi
sisään loistavalla aamutuulellaan, maila olalla, punavalkoinen
ratsastuslakki päässä, suuri pallo pullottaen toisessa taskussa,
toinen piparkakkuja pursuten ja suussaan omena, jonka hän koetti
tulisella kiireellä saada syödyksi.
-- Huomenta! Minä vain poikkesin kurkistamaan, että te tosiaan olette
tulleet, hän huomautti tervehtien mailalla ja tempaisten kirjavan
lakin päästään.
-- Hyvää huomenta. Kyllä me tosiaan olemme täällä ja koetamme päästä
tolallemme niin pian kuin mahdollista. Mutta oletpa sinä hieno. Mihin
sinä kuulut -- palokuntaan vai ratsastusseuraan? kysyi Rose katsellen
pojan ruskettuneita kasvoja, joiden pyöreys oli alkanut hävitä.
-- Ei, hyvä neiti! Mutta ethän sinä voi kaikkea tietää. Minä olen
baseball-joukkue "Tähden" kapteeni. Katsos tätä! Ja kuin kysymyksessä
olisi ollut kansalliskunnia, Jamie leväytti takkinsa auki ja paljasti
puseronsa rintamuksessa komeilevan sydämenmuotoisen punaflanellisen
merkin, jota koristi valkeasta pumpulikankaasta tehty teevadin
kokoinen tähti.
-- Suurenmoista! Minä olen ollut poissa niin kauan, etten muistanut
sellaista peliä olevankaan. Ja sinäkö olet kapteeni? huudahti Rose
ihastuneena kunniasta, jonka serkku oli saavuttanut.
-- Niin olen, ja saat uskoa ettei se olekaan leikkiä, sillä me
iskemme hampaita suusta ja silmiä mustiksi ja katkomme sormia melkein
yhtä hyvin kuin isotkin pojat. Tule kentälle yhden ja kahden välillä
katsomaan peliä, niin ymmärrät, miten kovaa hommaa se on. Jos tulet
tuonne nurmikolle nyt, opetan sinua lyömään palloa, lisäsi Jamie
innokkaana näyttämään taitoaan.
-- Ei, kiitoksia vain, kapteeni. Ruoho on märkää, ja sinä myöhästyt
pian koulusta.
-- Siitä viis! Tytöistä ei yleensä ole mihinkään, mutta et sinä ennen
paljon kastumista pelännyt ja pelasit krikettiä kuin mikäkin. Ettekö
te enää koskaan voi tehdä sellaista? kysyi poika katsoen säälivästi
naisparkoja, joilta miehisen urheilun riemut ja vaarat oli riistetty.
-- Voin minä juosta vielä ja ehdin portille ennen sinua, koetetaan
vain! Ja mielijohdettaan seuraten Rose syöksyi alas portaita, ennen
kuin Jamie ennätti hämmästyksissään nousta hevosensa selkään ja
lähteä perään.
Samassa poikakin oli menossa, mutta Rose oli jo edellä, ja vaikka
vanha Sheltie pani parastaan, niin tyttö pääsi maaliin hiukan ennen
ja seisoi siellä nauraen ja huohottaen, posket punaisina kirpeästä
lokakuun ilmasta. Se oli iloista nähtävää muutamille herroille, jotka
juuri ajoivat ohi.
-- Hyvin juostu, Rose, sanoi Archie ja hyppäsi ajoneuvoista
kättelemään. Will ja Geordie nostivat hattua ja Mac-setä nauroi
Jamielle, jonka mielipide tytöistä oli selvästi jonkin verran
kohentunut.
-- Olipa hyvä, että juuri te sieltä tulitte, sillä te ette vähästä
kauhistu. On niin hauskaa olla taas kotona, että vallan unohdin
ikäni, sanoi Atalanta silitellen liehuvia hiuksiaan.
-- Sinä muistutat kovasti entistä Rosea, kun sinulla on kiharat
olkapäillä niin kuin vuosia sitten. Niitähän minä eilen kaipasin,
vaikken huomannut mitä se oli. Mitä sedälle ja Febelle kuuluu? kysyi
Archie tähyillen Rosen pään yli pihalle, mistä erottui naishahmo
punertavien kuusamien välistä.
-- Kiitos, pelkkää hyvää. Ettekö tule sisälle?
-- Emme mitenkään voi. Liikeasioita, näes. Tämä nuori mies on minun
oikea käteni, en voi hetkeksikään luopua hänestä. Tule, Archie,
meidän täytyy lähteä tai pojat myöhästyvät junasta, vastasi Mac-setä
vetäen kellonsa esiin.
Vilkaisten vielä kerran portilla seisovasta vaaleatukkaisesta
olennosta viiniköynnösten lomassa näkyvään tummatukkaiseen hahmoon
Archie ajoi pois, ja Jamie ratsasti perässä etsien uudesta omenasta
lohtua tappioonsa.
Rose viivytteli hetken, hän olisi mielellään jatkanut juoksuaan ja
piipahtanut kaikkien tätien luona vuoron perään, mutta muistaessaan
olevansa paljain päin hän oli jo kääntymässä kotiin, kun iloinen
"heipä hei" sai hänet katsomaan taakseen. Mac sieltä tuli pitkin
askelin heilutellen hattuaan.
-- Tänä aamuna ihan sataa Campbelleja ja toinen toistaan iloisempia,
sanoi Rose juostessaan häntä vastaan. -- Sinä olet kuin kiltti poika
kouluun menossa, kertaat tunnollisesti läksyjäsi vielä matkalla,
hän lisäsi nähdessään Macin vetävän sormensa kirjan välistä, jota
nähtävästi oli lukenut, ja pistävän kirjan kainaloonsa vanhaan
tuttuun tapaan.
-- Minä olenkin koulupoika ja matkalla kaikkein hauskimpaan kouluun,
Mac vastasi heilutellen kädessään olevaa tuuheata asterinoksaa.
-- Tosiaan, en saanut paljonkaan kuulla sinun aikeistasi eilen
illalla, toiset pojat kun puhuivat kaikki yhtaikaa ja sinä sait
sanotuksi vain sanan silloin tällöin. Miksi sinä olet päättänyt
ruveta, Mac? kysyi Rose kun he kulkivat rinnakkain pitkin
puistokäytävää.
-- Ensin mieheksi, kunnon mieheksi jos mahdollista, ja sen jälkeen --
minkä Jumala hyväksi näkee.
Äänensävyssä ja sanoissa oli jotakin, joka sai Rosen äkkiä katsomaan
Macia silmiin. Tämän kasvoilla oli uusi ilme. Rose ei osannut tulkita
sitä, mutta hänestä tuntui samalta kuin silloin, kun näkee sumun
yhtäkkiä hälvenevän ja sen takaa väläykseltä vuorenhuipun, joka
rauhallisena kohoaa korkeuteen.
-- Sinusta tulee varmasti jotain erinomaista. Nytkin näytät aivan
kirkastuneelta kulkiessasi keltaisen lehtiholvin alla auringonpaiste
kasvoillasi, huudahti Rose äkillisen ihastuksen vallassa.
-- En minä siitä tiedä, mutta unelmia ja tavoitteita minulla on ja
muutamat niistä aikamoisia. Päämäärä korkealle, näetkös, ja saatkin
kiivetä koko ajan, jos aiot saavuttaa sen, Mac sanoi katsellen
astereitaan ja hymyillen itsekseen kuin hänellä ja niillä olisi ollut
yhteinen salaisuus.
-- Sinä tulet aina merkillisemmäksi. Mutta minä pidän
kunnianhimostasi ja toivon sinun menestyvän. Muuten, eikö sinun kohta
pidä ryhtyä johonkin? Luulin sinun alkavan opiskella lääketiedettä
sedän johdolla, sehän oli meidän suunnitelmamme.
-- Niinhän minä alankin, ainakin toistaiseksi, sillä olen kanssasi
yhtä mieltä. Ihmisellä pitää olla jokin ankkuri eikä saa lähteä
ajelehtimaan kuvitelmiensa maailmoihin ilman kunnollista pohjalastia.
Setä ja minä keskustelimme siitä eilisiltana, ja minä alan
työskennellä niin pian kuin suinkin, sillä olen laiskotellut jo
kylliksi, ja ravistaen itseään Mac heitti pois kauniin kukanoksan ja
lisäsi puoliääneen:
-- En, ahkerat, soimaa siedä,
vaikka kukkia kannan vain:
voi asterit aatteita viedä
kotikonnulle kuormittain.
Rose kuuli sanat ja hymyili ajatellen: Vai sitäkö se olikin; hän
on alkanut tunteilla ja Jane-täti on läksyttänyt häntä. Kylläpä me
tosiaan vartumme!
-- Sellainen tulevaisuus ei näytä sinua oikein miellyttävän,
sanoi Rose ääneen, sillä Mac oli tunkenut runokirjan taskuunsa ja
kirkastunut ilme oli tyystin hävinnyt hänen kasvoiltaan.
-- Kyllä se minua miellyttää, minusta lääkärintyö on aina ollut
suurenmoista, ja mistäpä löytäisin paremman opettajan kuin setä? Olen
päässyt laiskistumaan viime aikoina ja on jo aika ryhtyä johonkin
hyödylliseen, joten nyt minä menen. Ja Mac hävisi äkkiä kirjastoon
Rosen mennessä Feben luo Plenty-tädin huoneeseen.
Vanha neiti oli juuri pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen
päättänyt, mitä hänen kuudesta suosikkivanukkaastaan tänään
tarjottaisiin, joten häneltä riitti pieni hetki tunteiluun. Niinpä
hän Rosen tullessa ojensi kätensä ja sanoi:
-- Istupas syliini hetkeksi, että todella tunnen saaneeni tyttöni
taas kotiin. Ei, et sinä ole yhtään liian painava, reumatismi alkaa
vaivata yleensä vasta marraskuussa. Istu nyt vain, kultaseni, ja pane
kädet kaulalleni.
Rose totteli, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään. Mutta sitten
Plenty-täti ojensi kätensä ja tarttui Febeen, joka koetti huomaamatta
hiipiä huoneesta.
-- Älä mene. Rakkaudessani on tilaa molemmille, vaikkei sylissäni
olekaan. Olen niin kiitollinen, kun olen saanut kumpaisenkin
tyttöni taas turvallisesti kotiin, etten tiedä mitä tekisin, sanoi
Plenty-täti syleillen Febeä niin sydämellisesti, ettei tämä voinut
tuntea itseään osattomaksi.
-- No, nyt olen saanut rutistaa, niin että tuntuu jo oikein hyvältä.
Rose, korjaisitko sinä tuota myssyä, menin nukkumaan sellaisella
hopulla, että nauhat lähtivät ja jätin koko komeuden silleen. Febe
kulta, pyyhi sinä hiukan pölyjä niin kuin ennenkin; kukaan ei ole
tällä välin osannut siistiä minun mieleni mukaan, ja tekee oikein
hyvää nähdä miten näppärästi sinä järjestelet kaikki pikkuesineeni,
sanoi vanha neiti virkistynyt ilme ruusuisilla kasvoillaan.
-- Pyyhinkö pölyt täältäkin? kysyi Febe katsahtaen takahuoneeseen,
josta hän ennen piti huolta.
-- Ei, kultaseni, teen sen mieluummin itse. Mene sisään jos haluat,
mitään ei ole muutettu. Minun täytyy nyt mennä huolehtimaan
vanukkaasta. Ja Plenty-täti lyllersi äkkiä pois ääni liikutuksesta
väristen, niin että viimeiset sanatkin kuulostivat surullisilta.
Tytöt pysähtyivät kuin pyhäkön kynnykselle ja katselivat huonetta
liikuttuneina. Tuntui kuin sen lempeä asukas olisi yhä ollut läsnä.
Aurinko paistoi ikkunalaudan vanhoille pelargonioille, nojatuoli
oli tavallisella paikallaan valkoinen huivi heitettynä selkänojalle
ja haalistuneet tohvelit valmiina vieressä. Kirjat ja käsityökori,
neuletyö ja silmälasit olivat kaikki siinä, mihin hän oli ne
jättänyt, ja vallitsi sama suloinen rauha, joka aina oli täyttänyt
huoneen, niin että katselijat kääntyivät vaistomaisesti kohti
vuodetta, josta Peace-täti oli aina heitä hymyillen tervehtinyt.
Kulunut jakkara oli vuoteen vieressä ja tyhjän vuoteen valkoisessa
pieluspinossa näkyi pieni syvennys; siinä oli iltaisin levännyt
Peace-tädin harmaa pää, kun hän luki iltarukouksensa, jonka hänen
äitinsä oli opettanut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Sanaakaan
sanomatta tytöt sulkivat oven.
* * * * *
-- Voi rakas kultaseni, kuinka hauskaa saada sinut takaisin! Tiedän,
että tulen hävyttömän aikaisin, mutta en voinut pysyä poissa enää
hetkeäkään. Anna minun auttaa; minä ihan kuolen uteliaisuudesta,
tahtoisin nähdä sinun hienot tavarasi, sillä näin matka-arkkuja
tuotavan, ja sinulla on varmasti kasoittain aarteita, kimitti Annabel
Bliss yhteen hengenvetoon, kun hän tuntia myöhemmin syleili Rosea ja
katseli huonetta, jossa tavarat olivat vielä hujan hajan.
-- Sinäpä näytät pirteältä! Käy istumaan, niin saat nähdä valokuvia.
Setä valitsi parhaat minulle, ja niitä katselee ilokseen, vastasi
Rose pannen käärön pöydälle ja ruveten etsimään lisää.
-- Voi kiitoksia, mutta en ehdi nyt, niiden katselemiseen menee
tuntikausia. Näytä minulle sen sijaan pariisilaispukusi, niin olet
kiltti, minä ihan palan halusta nähdä uusimmat mallit, sanoi Annabel
ahnehtien katseellaan isoja arkkuja, jotka näyttivät sisältävän
ranskalaisia hienouksia.
-- Ei minulla ole ainoatakaan, sanoi Rose.
-- Rose Campbell! Tarkoitatko tosiaan, ettet hankkinut ainoatakaan
pukua Pariisista, huudahti Annabel tyrmistyneenä.
-- En itselleni; Clara-täti tilasi muutamia, ja hän näyttää ne
varmasti mielellään sinulle, kunhan laatikot saapuvat.
-- Sellainen tilaisuus! Ihminen on Pariisissa ja rahaa vaikka kuinka
paljon! Kuinka voit enää rakastaa setääsi, kun hän on noin julma?
huokasi Annabel osaaottavasti.
Rose hämmentyi hetkeksi, mutta nauroi sitten ja sanoi avatessaan
muuatta pitsilaatikkoa:
-- Ei setä minua kieltänyt ostamasta, ja rahaa minulla kyllä oli,
mutta en halunnut kuluttaa sitä vaatteisiin.
-- Olisit saanut etkä tahtonut! Sitä minä en voi uskoa! Ja Annabel
vajosi tuoliin ihan typertyneenä.
-- Alussa minun teki mieleni, ja kävin katselemassakin muutamia
ihmeellisiä pukuja. Mutta ne olivat kovin kalliita, liian
koristeltuja eivätkä ollenkaan minun tyyliäni. Siksi minä
luovuin niistä ja säilytin sen, jota pidän arvokkaampana kuin
pariisilaispukuja.
-- Mitä niin? kysyi Annabel ihmeissään.
-- Sedän arvonannon, vastasi Rose katsellen miettivästi erään
laatikon pohjalla olevaa maalausta. Se toisi aina hänen mieleensä
voiton, jonka hän oli kerran saanut tyttömäisestä turhamaisuudestaan.
-- Oh, tosiaanko! Annabel rupesi ällistyneenä tarkastelemaan
Plenty-tädin pitsejä; Rose kaiveli sillä aikaa hymyillen toista
arkkua.
-- Sedän mielestä ei ole oikein tuhlata rahoja joutavaan, mutta hän
on hyvin antelias ja jakaa mielellään hyödyllisiä tai erikoisia
lahjoja. Katsohan, nämä sievät koristeet on kaikki aiottu lahjoiksi,
ja sinä saat ensimmäisenä valita.
-- Hän on oikea kullanmuru! huudahti Annabel hekumoiden eteensä
levitettyjen kristalli-, filigraani-, koralli- ja mosaiikkikorujen
loistossa; Rose lisäsi vielä hänen ihastustaan panemalla joukkoon
muutamia suoraan Pariisista tuotuja aistikkaita pikkuesineitä.
-- No, entä milloin aiot pitää kutsut seuraelämään astumisesi
kunniaksi? Kysyn vain siksi, että tarvitsen paljon aikaa, kun
pukuasiani eivät ole vielä kunnossa; siitä tuleekin varmaan kauden
tapaus, puheli Annabel pari minuuttia myöhemmin ollessaan kahden
vaiheilla valitsisiko punaisen korallikorun vai taivaansinisen
laavakoristeen.
-- Oikeastaan minä astuin seuraelämään silloin kun matkustimme
Eurooppaan, mutta Plenty-täti haluaa kyllä pitää jonkinlaiset
kekkerit meidän paluumme kunniaksi. Aion aloittaa niin kuin aion
jatkaakin, järjestän vaatimattomat juhlat ja kutsun kaikki joista
pidän. Valmistaudu järkytykseen, sillä kutsun kaikkiin juhliini yhtä
hyvin vanhat kuin nuoret ja köyhät kuin rikkaatkin.
-- Voi taivas! Sinusta on todella tulossa eriskummallinen, niin
kuin äiti jo ennusti! huokasi Annabel ristien toivottomana kätensä
ja punniten kesken päivittelynsä kolmen rannerenkaan vaikutusta
pullealla ranteellaan.
-- Aion menetellä kodissani oman mieleni mukaan, ja jos ihmiset
pitävät minua kummallisena, en mahda sille mitään. Koetan olla
tekemättä mitään hirveätä, mutta olen kai perinyt sedältä halun
kokeiluihin ja aion yrittää yhtä ja toista. Suunnitelmat voivat mennä
myttyyn ja minulle ehkä nauretaan, mutta aion sittenkin koettaa,
joten sinun olisi parasta pitää ajoissa varasi, sanoi Rose niin
päättävästi, että se oli melkein hälyttävää.
-- Mitä sinä panet päällesi tuohon uudenlaiseen juhlaasi? kysyi
Annabel väistäen viisaasti kaikki arkaluontoiset ja vaaralliset
kysymykset.
-- Tuon valkoisen puvun. Se on uusi ja sievä, ja Febellä on
samanlainen.
-- Febellä! Et kai tarkoita, että aiot tehdä hänestä hienon naisen!
läähätti Annabel nojaten selkänojaan niin raskaasti, että pieni tuoli
ritisi pahasti.
-- Hän on jo hieno nainen, ja se joka halveksii häntä, halveksii
minuakin, sillä hän on paras ja herttaisin tyttö jonka tunnen,
huudahti Rose lämpimästi.
-- Niin -- tietysti, minä vain hämmästyin. Olet ihan oikeassa,
hänestähän voi tulla jotakin, ja silloin saat olla iloinen, että olet
huolehtinut hänestä! sanoi Annabel pyörtäen sanansa heti kun huomasi,
mistä tuuli puhalsi.
Ennen kuin Rose ennätti vastata, kuului hallista iloinen ääni:
-- Emäntäinen, missä sinä olet!
-- Täällä omassa huoneessani. Ja sisään astui tyttö, josta Rose
'aikoi tehdä hienon naisen', tosiaan niin hienon ja viehättävän
näköisenä, että Annabel avasi vaaleansiniset silmänsä selko selälleen
ja hymyili tahtomattaan, kun Febe piloillaan entiseen tapaan niiasi
hänelle ja kysyi rauhallisesti:
-- Mitä kuuluu, neiti Bliss?
-- Hauska nähdä teidät taas kotona, neiti Moore, vastasi Annabel
ravistaen Feben kättä lämpimästi, sillä tuolla pyylevällä tytöllä oli
hyvä sydän, vaikkei kovin terävä järki.
Hän ei voinut olla hiukan tuijottamatta, kun näki ystävysten
puuhailevan yhdessä ja kuuli heidän juttelevan iloisesti jokaisesta
uudesta aarteesta, jonka saivat päivänvaloon; katseet ja sanat
ilmaisivat selvästi, että vuosikausien toveruus oli saanut heidät
kiintymään toisiinsa. Oli somaa nähdä, miten Rose tahtoi itse tehdä
vaikeimmat työt, vielä somempaa, miten Febe ehätti ennen, ja sominta
kaikesta oli kuulla hänen äidillisesti sanovan Roselle, kun pani
tämän istumaan nojatuoliin:
-- Nyt sinä istut lepäämään, sillä vieraita käy varmasti koko päivän,
enkä anna sinun väsyttää itseäsi näin aikaisin.
-- Et sinäkään silti saa uuvuttaa itseäsi. Kutsu Jane avuksi
tai nousen heti paikalla, vastasi Rose koettaen turhaan näyttää
emäntämäiseltä.
-- Tuo on hyvin sievää ja hauskan näköistä, mutta mitä kummaa ihmiset
sanovat, kun hän tulee kutsuihin meidän muiden kanssa. Toivottavasti
Rose ei rupea kovin merkilliseksi, tuumi Annabel lähtiessään
levittämään sitä masentavaa uutista, ettei komeita tanssiaisia
ollutkaan odotettavissa.
-- Nyt olen nähnyt kaikki muut pojat tai ainakin kuullut heistä,
mutta entä Charlie, hänellä on kai kovin kiire. Mitähän hän puuhaa?
mietti Rose palatessaan eteishallin ovelta, minne oli kohteliaasti
saattanut vierastaan.
Hänen toiveensa täyttyi hetkistä myöhemmin, sillä mennessään
vierashuoneeseen valitsemaan paikkaa parille taululle hän näki sohvan
toisessa päässä kenkäparin ja toisessa ruskeankeltaiset hiukset ja
havaitsi, että Charliella oli kiire laiskotella.
-- Blissin autuas ääni raikui yli tienoon ja siksi minä piilouduin,
kunnes hän tuli yläkertaan. Pidin tässä pientä siestaa odotellessani
vuoroani, sanoi Charlie hypähtäen pystyyn ja tehden kauneimman
kumarruksensa.
-- Kas, kas, laiskajaakkoa! Vieläkö Annabel huokailee sinun tähtesi?
kysyi Rose.
-- Ei puhettakaan sellaisesta. Fun on lyönyt minut laudalta ja ellen
pahasti erehdy, ihana Annabel on rouva Tokio ennen kuin talvi on
takana.
-- Mitä, pikkuinen Fun See? Tuntuu hullunkuriselta, että hän on jo
täysikasvuinen. Ei Annabel puhunut hänestä halaistua sanaa, mutta nyt
ymmärrän, miksi hän ihaili sieviä kiinalaisia tavaroitani ja oli niin
kiinnostunut Kantonista.
-- Pikku Fun on tätä nykyä aikamoinen keikari ja kovasti rakastunut
paksuun ystäväämme, joka on valmis syömään puikoilla, kun vain Fun
sanankin sanoo. Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit, sillä
aamuruskokin kalpenee sinun rusotuksesi rinnalla. Olisin tullut jo
aikaisemmin, mutta arvelin että tahtoisit nukkua kunnolla matkan
jälkeen.
-- Minä juoksin kilpaa Jamien kanssa jo ennen yhdeksää. Mitä sinä
toimittelit, hyvä herra?
"Sun unten mailla, mä, armahin, näin",
aloitti Charlie, mutta Rose keskeytti hänet sanoen niin moittivasti
kuin taisi, kun syntipukki seisoi kasvot tyytyväisyyttä säteillen:
-- Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla ja työssä niin kuin toisetkin
pojat. Minä tunsin itseni kuhnuriksi mehiläispesässä, kun näin heidän
kaikkien kiirehtivän tehtäviinsä.
-- Mutta rakas ystävä, minulla ei ole mitään tointa. Pohdin tässä
kaiken aikaa miksi rupeaisin ja olen suvun kaunistuksena, kunnes
saan asian päätetyksi. Perheessä pitäisi aina olla yksi herrasmies,
ja se osa näyttää hyvin sopivan minulle, vastasi Charlie asettuen
teeskennellyn raukeaan ja siroon asentoon, joka olisi ollut hyvinkin
vaikuttava, elleivät vilkkuvat silmät olisi sitä pilanneet.
-- Toivottavasti suvussa ei muita olekaan kuin herrasmiehiä, vastasi
Rose ylpeästi.
-- Minun olisi pitänyt sanoa vapaita herrasmiehiä. Katsos, minun
periaatteitteni mukaista ei ole raataa orjan tavoin kuin Archie. Mitä
se hyödyttäisi? Minulla on kylliksi rahaa, miksi en sitten nauttisi
siitä ja pitäisi hauskaa niin kauan kuin voin? Iloiset ihmiset ovat
varmasti tämän murheenlaakson yleisiä hyväntekijöitä.
Ei ollut helppo vastustaa tällaista väitettä, varsinkin kun sen
esitti hauskan näköinen nuori mies, joka istuen sohvan käsinojalla
hymyili serkulleen hilpeästi. Rose tiesi varsin hyvin, että Charlien
kanssa oli vaikea väitellä, sillä hän väisti aina vakavat kysymykset
ja oli niin tartuttavan iloinen, ettei tuota päivänpaistetta suinkaan
tehnyt mieli sumentaa.
-- Sinä osaat asettaa sanasi niin taitavasti, etten tiedä miten
kumoaisin ne, vaikka yhä uskon olevani oikeassa, Rose sanoi
vakavasti. -- Mac pitää vapaudesta yhtä paljon kuin sinäkin, mutta
laiskana hän ei tahdo olla, sillä hän tietää, ettei ole hyväksi
tuhlata aikaansa. Hän aikoo opiskella, vaikka eläisi paljon
mieluummin rakkaiden kirjojensa parissa tai antautuisi kaikessa
rauhassa harrastuksilleen.
-- Hänelle se sopiikin, hänhän ei välitä seuraelämästä ja voi yhtä
hyvin opiskella lääketiedettä kuin kulkea haaveksien pitkin metsiä
taskut täynnä homehtuneita filosofeja ja vanhanaikaisia runoilijoita,
vastasi Charlie, ja harteiden kohautus osoitti selvästi, mitä hän
ajatteli Macista.
-- Ties vaikka homehtuneet filosofit, sellaiset kuin Sokrates ja
Aristoteles, ja vanhanaikaiset runoilijat kuten Shakespeare ja Milton
olisivat hänelle terveellisempää seuraa kuin sinulle eräät ystäväsi,
sanoi Rose muistaen Jamien viittailut hurjisteluun.
Mutta Charlie vaihtoi taitavasti puheenaihetta huudahtamalla
kauhistuneen näköisenä:
-- Sinusta tulee varmasti ihan samanlainen kuin Jane-täti, tuolla
tavoin hänkin aina käy minun kimppuuni, kun vain saa tilaisuuden.
Älä ota häntä esikuvaksesi; hän on kyllä hyvä nainen, mutta hirveän
epämiellyttävä.
Ovela nuorukainen tiesi, että epämiellyttävyys on oikea mörkö
jokaisen tytön mielestä, ja Rose joutui heti satimeen, sillä
Jane-täti ei suinkaan ollut hänen esikuvansa, vaikka hänen täytyikin
kunnioittaa tämän ansioita.
-- Oletko lakannut maalaamasta? hän kysyi äkkiä kääntyen katselemaan
kullattua Fra Angelicon enkeliä, joka oli asetettu nojalleen sohvan
nurkkaan.
-- Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin
sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.
-- Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää
ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.
-- Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä,
joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen
ateljeissa, kun satun sille tuulelle.
-- Entäs musiikki?
-- Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein
seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin
hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on
poikajoukossakin.
-- Opiskeletko mitään?
-- Tuota -- on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein
paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta
selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat.
Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee.
Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän
toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.
-- Mitä sinä sitten teet?
-- Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien
teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä
olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein
vakavasti antautua teatterialalle.
-- Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.
-- Niin, miksikäs en! Jos minun todella täytyy ruveta työhön, eikö se
ole yhtä hyvä toimi kuin kaikki muutkin?
-- Ei, jollei ole enemmän lahjoja kuin arvelen sinulla olevan. Jos
todella on kykyjä, voi tehdä mitä tahansa, mutta ellei niitä ole, on
paras pysyä poissa näyttämöltä.
-- Macilla ei ole hitustakaan taipumusta mihinkään, ja kuitenkin sinä
ihailet hänen aikomustaan tulla lääkäriksi, huudahti Charlie hiukan
ärtyneenä.
-- Se on joka tapauksessa kunnioitettavaa, ja ennemmin minä olisin
keskinkertainen lääkäri kuin keskinkertainen näyttelijä. Mutta tiedän
ihan hyvin, ettet sinä sellaista aiokaan, puhut vain minun kiusakseni.
-- Juuri niin. Lyön tuon valtin pöytään heti kun joku rupeaa
läksyttämään minua, ja se saa ihmeitä aikaan. Mac-setä kalpenee
ja tädit kohottavat kätensä pyhän kauhun vallassa. Sitten minä
jalomielisesti lupaan olla häpäisemättä sukua, ja ensimmäisessä
kiitollisuuden puuskassa nuo kunnon sielut suostuvat kaikkeen mitä
tahdon. Niin palaa rauha maahan ja minä jatkan ilonpitoa.
-- Ihan samalla tavalla uhkailit ennen karata merille, kun äitisi
vastusti oikkujasi. Siinä suhteessa et ole muuttunut, vaikka muuten
oletkin. Sinulla oli suuria suunnitelmia aikoinasi, mutta nyt näytät
tyytyvän tyhjäntoimittajan osaan.
-- Poikamaisia haaveita! Kun vanhenee niin viisastuu, enkä käsitä
miksi minun pitäisi kahlehtia itseni yhteen ainoaan tehtävään ja
raataa siinä vuodet läpeensä. Ihmiset joilla on vain yksi ajatus,
tulevat niin riivatun ahdasmielisiksi ja kesyiksi, etten voi sietää
sellaisia. Pitää saada yleissivistystä. Kun liikkuu lavealti, sitä
saa helpoimmin.
Tämän selityksen jälkeen Charlien otsa silisi; hän risti kätensä
päänsä päälle ja nojautuen taaksepäin hyräili hiljaa muuatta
ylioppilaslaulua, ikään kuin se ilmaisisi hänen käsityksensä elämästä
paremmin kuin hän itse osasi:
"Ruusut kun hehkuvat kevättään
kulmilla nuoren ja polttavan pään,
silloin, ah, aika on juhlien;
maljojen ääressä vietämme sen."
-- Muutamilla näistä pyhimyksistä oli vain yksi johtava ajatus,
ja vaikka heillä ei ollutkaan elämässään paljon menestystä, niin
kuoltuaan heidän osakseen tuli kaikkien rakkaus ja pyhimyksen
arvo, sanoi Rose selaillen pöydällä olevaa kuvakasaa, josta löysi
suosikkinsa Franciscus Assisilaisen.
-- Tämä on paremmin minun makuuni. Nuo luurankomaiset haamut saavat
minut synkkämieliseksi, mutta tämä on oikea herrasmies-pyhimys, joka
ottaa asiat kepeältä kannalta eikä ulise omia syntejään tai pahoita
muiden mieltä moittimalla heidän pahuuttaan. Ja Charlie asetti
ruskeakaapuisen munkin viereen kauniin Pyhän Martin.
Rose katseli molempia ja käsitti kyllä, miksi serkku piti enemmän
sotilaasta kuin munkista ja hänen ristiinnaulitun kuvastaan. Toinen
ratsasti maailman halki pukeutuneena purppuraan ja hienoon pellavaan,
jäljessään koirat ja aseenkantajat; toinen rukoili sairashuoneessa
kuolleiden ja kuolevien puolesta. Vastakohta oli räikeä, ja tytön
silmät viipyivät kauemmin ritarissa, vaikka hän sanoi miettivästi:
-- Sinun pyhimyksesi on tietenkin miellyttävämpi, mutta en muista
kuulleeni hänen koskaan tehneen muuta hyvää tekoa kuin jakaneen
viittansa kerjäläisen kanssa. Minun Franciscukseni sen sijaan
antautui laupeudentyöhön juuri kun elämä oli houkuttelevimmillaan
ja oli vuosikausia Jumalan työssä palkkaa saamatta. Hän on vanha ja
köyhä ja eli kurjassa ympäristössä, mutta minä en luovu hänestä. Sinä
saat iloisen Martin jos tahdot.
-- Kiitoksia vain, pyhimykset eivät ole minun miehiäni, mutta tuon
kultatukkaisen sinipukuisen enkelin otan mielelläni, jos annat.
Olkoon hän minun madonnani, minä palvon häntä kuin hyvä katolilainen,
vastasi Charlie kääntyen katsomaan hentoa, tummasilmäistä olentoa,
joka piteli liljoja kädessään.
-- Mielelläni minä sen annan ja muitakin, jos vain haluat. Valitse
muutamia äidillesi ja vie tuliaisiksi minulta.
Charlie istui siinä pitkän aikaa Rosen kanssa jutellen ja kuvia
katsellen. Mutta jos joku heidän mentyään lounaalle olisi pannut
merkille vähäisen mutta merkitsevän pikkuseikan, hän olisi nähnyt
kelpo Franciscuksen makaavan kasvot lattiaa vasten sohvan takana, kun
taas Pyhä Martti komeili takanreunustalla.
3