KOTIINPALUU

Kirkkaana lokakuun päivänä seisoi kolme nuorta miestä

satamalaiturilla odottamassa valtamerilaivaa. Malttamattomuuttaan

purkaakseen he telmivät pienen pojanveijarin kanssa, joka puikkelehti

laiturilla kuin virvatuli ja tuotti suurta huvia muille rantaan

kerääntyneille.

-- Nuo ovat Campbellin poikia. He odottavat serkkuaan, joka on

ollut pari vuotta ulkomailla lääkärisetänsä kanssa, kuiskasi muuan

rouva toiselle, kun komein nuorista miehistä nosti hänelle hattua

kiskoen perässään poikaa, jonka oli tavoittanut tutkimusretkellä

tavarapinojen välistä.

-- Kuka tuo oli? kysyi vieras rouva.

-- Häntä sanotaan Charlie-prinssiksi. Etevä poika, koko seitsikon

lupaavin, mutta vähän hurja kuulemma, vastasi toinen rouvista päätään

pudistaen.

-- Ovatko nuo toiset hänen veljiään?

-- Eivät, vaan serkkuja. Vanhin on Archie, kerrassaan mallikelpoinen

nuori mies. Hän on nyt mukana kauppiassetänsä liikkeessä ja näyttää

tuottavan suvulle kunniaa. Tuo silmälasiniekka, jolla ei ole

hansikkaita, on Mac. Muuten vähän omalaatuinen jörökki.

-- Entäs pikkupoika?

-- Hän on Jamie, Archien nuorin veli ja koko suvun lemmikki.

Varjelkoon, poika putoaa, jolleivät he ota hänestä kiinni!

Naisten juttelu katkesi siihen, sillä juuri kun Jamie oli saatu

ongituksi ilmoille isosta tynnyristä, laivakin ilmestyi näkyviin ja

kaikki muu unohtui. Kun se hitaasti kääntyi satama-altaaseen, huusi

pojanääni:

-- Tuolla hän on! Minä näen hänet ja sedän ja Feben! Eläköön Rose!

Ja paalun nenään kiivennyt Jamie huusi innoissaan kolmesti 'eläköön'.

Hänen kätensä huitoivat kuin tuulimyllyn siivet veljen pidellessä

häntä kiinni takinliepeistä.

Niin, siinä he olivat: Alec-setä poikamaisesti hattuaan heiluttaen,

hänen toisella puolellaan hymyilevä Febe ja toisella Rose, joka

heitteli ihastuneena lentosuukkoja erottaessaan tutut kasvot ja

kuullessaan tuttujen äänten toivottavan hänet tervetulleeksi kotiin.

-- Taivas nähköön, hän on entistä sievempi! Hänhän on kuin madonna

-- katsokaa tuota sinistä viittaa ja hänen vaaleita hiuksiaan, jotka

liehuvat tuulessa! intoili Charlie heidän tähystellessään kannella

näkyvää ryhmää.

-- Eivät madonnat pidä tuollaisia hattuja. Rose ei ole paljonkaan

muuttunut, mutta Febe on. Hänestähän on tullut oikea kaunotar!

vastasi Archie tuijottaen tummasilmäistä heleäihoista tyttöä, jonka

kiiltävät mustat palmikot loistivat auringossa.

-- Entä vanha kunnon setä! Eikö olekin hauskaa, että hän on taas

kotona? huomautti Mac yksikantaan. Mutta hän ei suinkaan katsonut

'vanhaa kunnon setää', vaan solakkaa, vaaleata tyttöä ja ojensi

kätensä kuin unohtaen välissä kuohuvan vihreän veden.

Rannalla vallitsi hetken hämminki, kun laivaa kiinnitettiin

laituriin. Rose katseli kannen korkeuksista serkkujensa ylöspäin

kääntyneitä kasvoja ja näytti lukevan niistä sellaista, mikä sekä

ilahdutti että suretti häntä. Jo lyhyt vilkaisu sai hänen silmänsä

vettymään, mutta ilonkyynelten läpi hän oli huomaavinaan, että

Archie oli jokseenkin entisellään, että Mac oli miehistynyt ja että

Charliessa oli jotakin outoa. Ei ollut kuitenkaan aikaa jatkaa

havaintoja, sillä hetkessä alkoi ryntäys laiturille, ja ennen kuin

hän ehti tarttua matkalaukkuunsa, Jamie tarrautui häneen kuin

riemastunut karhunpentu. Päästyään jotenkuten irti pojan käsistä

hän joutui vanhempien serkkujen hillitympään syleilyyn; yleisessä

hälinässä he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen molempia

tyttöjä yhtä sydämellisesti. Sitten matkustajat vietiin riemusaatossa

maihin Jamien hyppiessä haltioissaan heidän edellään.

Archie jäi setänsä avuksi matkatavaroiden tullitarkastukseen, ja

toiset lähtivät saattamaan Rosea ja Febeä kotiin. Mutta matkalla

nuoret tunsivat olonsa oudon väkinäiseksi; kaikki huomasivat äkkiä,

että entiset leikkitoverit olivat nyt varttuneet aikuisiksi. Onneksi

Jamieta ei kankeus vaivannut. Tunkeuduttuaan istumaan tyttöjen väliin

hän tutki estoitta heitä ja heidän tavaroitaan.

-- No, nuori mies, mitäs sinä arvelet meistä? kysyi Rose

lopettaakseen kiusallisen hiljaisuuden.

-- Teistä on tullut niin sieviä, etten tiedä kummasta pidän enemmän.

Febe on pitempi ja komeampi, ja minä olen aina pitänyt Febestä, mutta

sinä olet niin mahdottoman mukava, että minun täytyy kyllä halata

sinua uudestaan. Ja Jamie rutisti Rosea myrskyisästi.

-- Jos vain pidät minusta, en yhtään välitä, vaikka Febe on

mielestäsi kauniimpi, sillä tottakai hän onkin. Vai mitä, pojat,

kysyi Rose katsellen ilkikurisesti vastapäätä istuvia nuoria herroja,

joiden kasvoilla karehtiva kunnioittava ihailu huvitti häntä kovin.

-- Tämä äkillinen kauneus ja loisto on saanut minut niin ymmälle,

etteivät sanat riitä ilmaisemaan tunteitani, vastasi Charlie

kohteliaasti väistäen vaarallisen kysymyksen.

-- Minä en tiedä vielä, sillä en ole ehtinyt silmätä kumpaakaan.

Mutta nytpä minä katson, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Ja toisten huviksi Mac korjasi vakavana silmälasejaan ja piti

tarkastuksen.

-- No? hymyili Febe ja punastui tuntiessaan Macin rehellisen

katseen. Se ei kuitenkaan harmittanut häntä kuten Charlien ylhäinen

hyväksyminen, joka sai hänen mustat silmänsä välähtämään vastaukseksi

toisen sinisten silmien rohkeaan tuijotukseen.

-- Jos olisit sisareni, olisin sinusta hyvin ylpeä, Febe, sillä

kasvoissasi on jotakin, jota ihailen enemmän kuin kauneutta -- niissä

on uskollisuutta ja rohkeutta, Mac vastasi hiukan kumartaen ja niin

vilpittömän kunnioittavasti, että hämmästys ja mielihyvä saivat

tytön hehkuvat silmät äkkiä kostumaan ja tyynnyttivät hänen arkaa

ylpeyttään.

Rose taputti käsiään niin kuin aina ilostuessaan ja hymyili

hyväksyvästi Macille sanoessaan:

-- Tuosta arvostelusta voi olla iloinen. Monet kiitokset. Olin varma,

että ihailet Febeä kun tutustut häneen lähemmin; mutta en uskonut

sinua niin viisaaksi, että tajuat heti millainen hän on. Sinä kohosit

silmissäni monta astetta.

-- Minähän olen aina harrastanut mineralogiaa, kuten muistat, ja

viime aikoina olen oppinut aika paljon lisää, niin että erotan jalot

metallit ensi näkemältä, vastasi Mac ovelasti hymyillen.

-- Sekö on sinun uusin kärpäsesi? Kirjeesi olivat mahdottoman

hauskoja, sillä joka kerta sinulla oli meneillään jokin uusi teoria

tai kokeilu, ja senhetkinen oli mielestäsi aina paras. Pelkäsin

sedän kuolevan nauruun kasvisravintovimmasi takia; oli hullunkurista

kuvitella sinun elävän leivällä ja maidolla, paistetuilla omenilla ja

takassa valmistamillasi perunahaudikkailla, jatkoi Rose vaihtaen taas

puheenaihetta.

-- Mac-parka oli koko luokan pilan kohteena. Häntä sanottiin Don

Quijoteksi, ja sieti tosiaan nähdä, kun hän kävi milloin minkin

tuulimyllyn kimppuun. Charlie oli ilmeisesti sitä mieltä, että Macia

jo hemmoteltiin enemmän kuin hänelle oli hyväksi.

-- Mutta niinpä hän läpäisikin koulunsa kunnialla! Kyllä minä olin

ylpeä, kun Jane-täti kirjoitti siitä, ja entäs täti itse, hän se

vasta oli onnellinen, kun hänen poikansa oli luokan paras ja sai

palkinnon! huomautti Rose ravistaen Macin käsiä tavalla, joka sai

Charlien toivomaan, että 'Mac-parka' olisi jätetty Alec-sedän avuksi.

-- Älä nyt, se on vain äidin hupsuttelua. Minähän aloin opiskella

tavallista aikaisemmin ja pidin lukemisesta enemmän kuin toiset,

niin etten ollenkaan ansaitse kehumista. Prinssi on ihan oikeassa,

käyttäydyin kuin mikäkin aasi, mutta loppujen lopuksi olisin voinut

hurjastella pahemmallakin tavalla. Minun hullutukseni eivät ole

ainakaan tulleet kalliiksi eivätkä pilanneet minua, Mac vastasi

sävyisästi.

-- Minäpä tiedän, mitä hurjastelu on! Kuulin Mac-sedän toruvan

Charlieta siitä, ja kysyin äidiltä ja hän selitti. Ja minä tiedän,

että hänet eristettiin tai erotettiin, en nyt muista mitä se oli,

mutta pahaa joka tapauksessa, ja Clara-täti itki, julisti Jamie

yhteen hengenvetoon.

-- Haluatko taas mennä kuskinpukille? kysyi Prinssi kulmat rypyssä.

-- En.

-- Suu kiinni sitten!

-- Ei Macin tarvitse potkia minua, enhän minä kuin..., intti pieni

syntipukki yrittäen viattomasti korjata rikettään.

-- Jo riittää, keskeytti Charlie ankarasti, ja masentuneena Jamie

etsi lohtua Rosen uudesta kellosta kärsittyään vääryyttä 'äijien'

taholta, kuten hän kostonhaluisesti nimitti komentajiaan.

Mac ja Charlie alkoivat kiireesti jaaritella kaikenlaista ja

keksivätkin niin menestyksekkäästi hauskoja aiheita, että

naurunpuuskat saivat ohikulkijat ystävällisesti hymyillen katselemaan

iloista matkuetta.

Rose sai kotiin päästyään ympärilleen kokonaisen vyöryn tätejä, ja

lopun päivää vanha talo surisi kuin mehiläispesä. Illan tullen koko

suku kokoontui saleihin; puuttui vain Peace-täti, jonka paikka nyt

oli tyhjä.

Vanhempi väki asettui tietysti piankin omaan ryhmäänsä, ja nuoret

kerääntyivät tyttöjen ympärille. Toisen huoneen päähenkilönä oli

Alec-tohtori, toisen Rose; sillä suvun hellimä pikkutyttö oli ehtinyt

neitoikään, ja kahden vuoden ero oli saanut aikaan merkillisen

muutoksen varsinkin kolmen vanhimman serkun suhteessa häneen. Heidän

ilmeessään oli poikamaisen kiintymyksen lisäksi miehekkään ihailun

sävyä, joka tuntui tytöstä oudon miellyttävältä.

Rosen olemuksessa oli suloutta ja pirteyttä, joka viehätti poikia

ja kiihotti samalla heidän uteliaisuuttaan. Sillä hän ei ollut

muiden tyttöjen kaltainen, vaan saattoi joskus hätkähdyttää heitä

omintakeisilla puheillaan; silloin he salaa katsahtivat toisiinsa

kuin muistaen, että Rosehan olikin 'sedän tyttö'.

-- Hauskaa että tyttökulta on taas onnellisesti kotona, terveenä

ja iloisena ja yhtä suloisena kuin ennenkin! sanoi Plenty-täti

vanhempien puolella ristien kätensä kuin suuresta onnesta kiittäen.

-- Muista minun sanoneen, että olet tuonut tulikekäleen sukuun, Alec.

Oikeastaan kaksikin, sillä Febe on hieno tyttö, ja pojatkin ovat sen

jo huomanneet, ellen pahasti erehdy, lisäsi Mac-setä nyökäten toiseen

huoneeseen päin.

Kaikkien silmät seurasivat hänen katsettaan, ja näkymä herätti

monenlaisia ajatuksia takahuoneeseen kokoontuneiden isien ja äitien

mielessä.

Rose ja Febe, jotka istuivat rinnakkain sohvalla, olivat nähtävästi

heti tulleet seuran keskipisteiksi. Febe oli jo kauan sitten lakannut

olemasta palvelustyttö ja muuttunut ystävättäreksi, ja Rose alkoi

alusta lähtien vakiinnuttaa tämän suhteen.

Jamie oli vallannut takkamaton, jolla Will ja Geordie seisoivat

huolettomasti, jotta heidän koulupukunsa esiintyisivät parhaiten

edukseen. He olivat näet nyt lukiossa ja riemuitsivat suuresti sen

sotilaallisesta järjestyksestä. Steve istui sirosti nojatuolissa,

jonka selustan yli Mac nojautui, ja Archie nojasi kyynärpäällään

matalan takan reunukseen katsellen Febeä, joka kuunteli hänen

jutteluaan huulet hymyssä ja posket melkein yhtä punaisina kuin

neilikat hänen vyössään.

Mutta Charlie esiintyi erityisesti edukseen, vaikka istuikin

pianotuolilla, ja se on koettelemuksen paikka jokaiselle miehelle,

jolla ei ole synnyinlahjanaan taitoa pitää jalkojaan kauniisti.

Onneksi Prinssillä oli tuo taito; hän istui mukavasti käsi sohvan

selkänojalla, kaunis pää hiukan taipuneena. Hän oli anastanut Rosen

kokonaan itselleen, ympäröi tytön huomaavaisuudellaan ja näytti

erittäin tyytyväiseltä.

Clara-täti hymyili hyvillä mielin, Jessie-täti oli

mietteissään, Jane-tädin terävä katse siirtyi levottomana

Steve-keikarista leveäharteiseen Maciin, Myra-rouva mutisi jotain

"Caroline-vainajasta" ja Plenty-täti sanoi lämpimästi:

-- Siunatkoon! Kuka hyvänsä olisi ylpeä noin kauniista lapsiparvesta.

-- Minä olen kyllä valmis esiliinaksi heti kun tahdot, Alec, sillä

varmasti Rose haluaa nyt heti mukaan seuraelämään, kun ei ennättänyt

ennen matkaanne. Vaikka minun suojelustani tuskin tarvitaan kauan,

sillä noilla edellytyksillä hänet kihlataan jo ensimmäisenä

huvikautena, arveli Clara-rouva nyökyttäen ja hymyillen merkitsevästi.

-- Noista asioista saat sopia Rosen itsensä kanssa. Enhän minä ole

enää kapteeni, ensimmäinen perämies vain, vastasi Alec-tohtori

lisäten vakavana puolittain itsekseen, puolittain veljelleen:

-- Kummallista miten kiire ihmisillä on esitellä tyttärensä

seurapiireissä. Minusta on aina liikuttavaa nähdä nuoren tytön

seisovan maailman kynnyksellä viattomana ja toiveikkaana, tietämättä

mikä häntä odottaa ja tavallisesti perin valmistumattomana kohtaamaan

elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Poikien kohdalla me täytämme

velvollisuutemme paremmin, mutta tyttörukat lähetetään matkaan

jokseenkin vailla aseita, ja kuitenkin he tarvitsevat niitä ennemmin

tai myöhemmin, sillä jokaisen on taisteltava oma taistelunsa, ja vain

voimakas ja rohkea voi voittaa.

-- Sinun ei ainakaan tarvitse moittia itseäsi laiminlyönneistä. Enkä

voi olla kadehtimatta sinulta sitä iloa, jota tunnet tyttärestäsi,

sillä tytärhän Rose sinulle on, vastasi vanha Mac paljastaen

odottamatta sen puolen isänhellyydestään, jolle miehet harvoin saavat

vastakaikua pojiltaan.

-- Olen kyllä yrittänyt parhaani, mutta huolet tuntuvat vuosi

vuodelta vain lisääntyvän. Olen koettanut valmistaa Rosea

tulevaisuuden varalta niin pitkälle kuin sitä voi edeltäkäsin

aavistaa, mutta tästä lähtien hänen on selviydyttävä yksin, eikä

minun huolenpitoni pysty varjelemaan häntä suruilta tai erehdyksiltä

tai pettymyksiltä, joita hän joutuu kokemaan. Minä voin vain seistä

hänen rinnallaan ja katsoa millaiseksi hän muovaa elämänsä.

-- No mutta Alec, mitä kumman aikeita lapsella on, kun sinä rupeat

noin juhlalliseksi? kysyi Clara-rouva, joka näytti jo suhtautuvan

Roseen eräänlaisella omistusoikeudella.

-- Kuuntele, niin hän kertoo sinulle, vastasi tohtori, kun Rosen ääni

kuului vakavana:

-- Nyt te kaikki olette kertoneet tulevaisuudensuunnitelmani ne,

mutta kukaan ei kysy Feben ja minun aikeita.

-- Kyllä me tiedämme, että kauniilla tytöllä on vain yksi tehtävä!

Särkeä tusinan verran sydämiä ennen kuin löytää 'sen oikean' ja

purjehtia sitten avioliiton satamaan, vastasi Charlie ikään kuin se

olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus.

-- Tuo voi pitää paikkansa moneen muuhun nähden mutta ei meihin,

sillä Febe ja minä olemme sitä mieltä, että naisilla on aivan

yhtä suuri oikeus ja velvollisuus tehdä elämästään jotakin kuin

miehilläkin, emmekä aio tyytyä siihen tyhjänpäiväiseen osaan, jota

te meille tarjoatte! Rose sanoi silmät säihkyen. -- Tarkoitan mitä

sanon, ettekä te voi nujertaa minua nauramalla. Tyytyisitkö sinä

siihen, että sinun käskettäisiin huvitella jonkin aikaa, mennä sitten

naimisiin ja viettää lopun elämääsi tyhjäntoimittajana? hän lisäsi

katsoen Archieta.

-- En tietenkään, tuohan on vain pieni osa miehen elämästä! tämä

vastasi epäröimättä.

-- Hyvin arvokas ja kaunis osa, mutta ei koko elämä, Rose jatkoi.

-- Naisen laita on aivan samoin. Meille ei ole annettu vain sydäntä

vaan myös järkeä ja mieltä, ei vain kauneutta ja taitoja vaan myös

kunnianhimoa ja kykyjä; me haluamme elää ja oppia emmekä vain

rakastaa ja saada vastarakkautta. Olen kyllästynyt aina ja aina

kuulemaan, että se on ainoa tehtävä, joka sopii naiselle. En halua

kuulla sanaakaan rakkaudesta ennen kuin olen osoittanut, että pystyn

muuhunkin kuin hoitamaan taloutta ja lapsia.

-- Taivas meitä varjelkoon, siinähän tuli naisasiaa kuin turkin

hihasta! puuskahti Charlie muka kauhuissaan toisten siunaillessa

Rosea puolittain hämmästyneinä puolittain huvittuneina, ilmeisesti

pitäen hänen sanojaan vain tyttömäisenä mielenpurkauksena.

-- Ei teidän tarvitse olla olevinanne noin kauhistuneita. Pian saatte

olla tosissanne, sillä tämä on vasta alkua, jatkoi Rose lannistumatta

serkkujen hymystä, jossa oli hyväntahtoista epäilyä ja ivaa. -- Olen

päättänyt, etten anna puijata itseltäni elämän todellisuutta, joka

tekee ihmisestä hyvän ja onnellisen; ja vaikka satun olemaan rikas,

en aio monien muiden tavoin jäädä kädet ristissä ajelehtimaan. En

ole turhaan elänyt Feben kanssa näitä vuosia, tiedän mitä rohkeus ja

itseluottamus voivat saada aikaan, ja toisinaan toivon ettei minulla

olisi penniäkään, jotta voisin lähteä hänen kanssaan ansaitsemaan

leipääni ja olla yhtä urhea ja riippumaton kuin hän.

Epäilemättä Rose oli nyt tosissaan, sillä puhuessaan hän kääntyi

katsomaan Febeä niin kunnioittavasti ja hellästi, että hänen ilmeensä

ilmaisi selvemmin kuin mitkään sanat, miten sydämestään hän arvosti

ystäväänsä.

Tyttöjen vaihtama katse tehosi poikiin heidän ennakkoluuloistaan

huolimatta, ja vakavasti Archie sanoi:

-- Jos työtä haluat, niin varmasti saat sitä pian kätesi täyteen,

sillä rikkaus on varmasti aika vaivalloista, jos on köyhyyskin.

-- Tiedän sen ja aion yrittää täyttää paikkani hyvin. Minulla on

mainioita suunnitelmia ja olen jo alkanut tutkia työsarkaani, vastasi

Rose pontevasti.

-- Saisiko kysyä, mikä se on? lausahti Charlie tyrmistyneenä.

-- Arvaa! ja Rose vilkaisi häneen puolittain vakavana, puolittain

kujeillen.

-- Minun mielestäni sopisit parhaiten kauneuskuningattareksi, mutta

koska se ei ilmeisesti ole makuusi, niin kaiketi ryhdyt opiskelemaan

lääketiedettä. Potilaillesi tulee taivaalliset oltavat. On varmasti

helppo kuolla enkelin myrkyttämänä!

-- Tuo on halpamaista, Charlie! Tiedäthän sinä, miten hyvin naiset

ovat menestyneet lääkäreinä ja miten erinomaisesti tohtori Mary

Kirk hoiti rakasta Peace-tätiä. Aioin todella ryhtyä opiskelemaan

lääketiedettä, mutta sedän mielestä sukuun tulisi turhan monta

lääkäriä, koska Mackin aikoo sille alalle. Sitä paitsi minulle on

tarjolla muuta työtä, johon sovinkin paremmin.

-- Sinä sovit kaikkeen, mikä on arvokasta ja hyvää, ja minä olen

sinun puolellasi, valitsitpa minkä ammatin tahansa, huudahti Mac

lämpimästi, sillä tällainen puhe nuoren tytön suusta oli peräti uutta

ja kovasti hänen mieleensä.

-- Ihmisten auttaminen on arvokas ja hyvä kutsumus, ja olen valinnut

sen työsarakseni, koska minulla on paljon antamista. Minähän olen

vain isän jättämän omaisuuden hoitaja ja uskon, että jos käytän

sitä viisaasti muiden onneksi, siitä on enemmän siunausta kuin jos

pitäisin sen vain omina hyvinäni.

Rose lausui tämän suloisesti ja eleettömänä, mutta oli hämmästyttävää

nähdä, kuinka eri tavoin kuulijat hänen sanoihinsa suhtautuivat.

Charlie vilkaisi äitiinsä, joka huudahti kuin vasten tahtoaan:

-- Mutta Alec, et kai aio antaa tytön haaskata sievoista omaisuutta

kaiken maailman hullutuksiin.

-- "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle", ja käytännön

kristillisyys on Hänelle otollisinta, tyytyi Alec-tohtori vastaamaan,

mutta se vaiensi tätien vastaväitteet ja sai jopa järkevän Mac-sedän

äkisti tyytyväisenä muistamaan tiettyjä salaisia sijoituksia, jotka

eivät tuottaneet hänelle korkoja mutta sen sijaan muutamien ihmisten

kiitollisuuden.

Archie ja Mac lupasivat auttaa Rosea parhaansa mukaan. Steve pudisti

päätään mutta ei sanonut mitään, ja takkamatolla seisovat pojat

ehdottivat oitis, että perustettaisiin hoitopaikka sairaita koiria ja

hevosia, valkoisia hiiriä ja haavoittuneita sankareita varten.

-- Mitä mieltä sinä olet, Charlie? Eikö ole parempi käyttää elämänsä

sellaiseen kuin tanssiaisiin, pukeutumiseen ja miehenmetsästykseen?

kysyi Rose huomaten toisen vaitiolon.

-- Varsin sievää jonkin aikaa ja sangen vaikuttavaakin, sillä mikään

ei ole viehättävämpää kuin suloinen tyttö yksinkertainen hilkka

päässään kirkastamassa köyhien koteja kauneuden ja hyvän sydämensä

hohteella. Onneksi nuo enkelit kyllästyvät nopeasti puuhaansa, mutta

se on heistä taivaallista niin kauan kuin sitä kestää.

Charlie hymyili ylimielisesti aivan kuin olisi mainiosti ymmärtänyt

naissuvun viattomat itsepetokset ja teennäiset metkut ja pitänyt

niitä aivan asiaankuuluvina. Se oudostutti ja suretti Rosea, sillä

tuo ei ollut sen Charlien tapaista, josta hän oli eronnut kaksi

vuotta sitten. Mutta katsoen serkkuaan moittivasti ja heilauttaen

ylpeästi päätään kuin lopettaakseen epäarvokkaan keskustelun hän

tyytyi vain sanomaan:

-- Ikävää että sinun käsityksesi naisista on noin alhainen, ennen

vanhaan uskoit heihin vilpittömästi.

-- Ja uskon vieläkin, kunniasanallani! Koko maailmassa ei ole

hartaampaa naisten ihailijaa ja orjaa kuin minä. Koeta vain, niin

saat nähdä, sanoi Charlie ja lähetti ritarillisesti lentosuukon koko

naissuvulle. Mutta Rose ei leppynyt, vaan kohautti olkapäitään ja

vastasi silmissään katse, josta hänen ylhäisyytensä ei pitänyt:

-- Kiitoksia paljon, en tarvitse ihailijoita enkä orjia, tarvitsen

ystäviä ja auttajia. Olen elänyt niin kauan viisaan ja hyvän miehen

lähettyvillä, että minua on ehkä vaikea miellyttää, mutta en aio

tinkiä ihanteestani, ja siksi sen, joka haluaa minun kunnioitukseni,

täytyy ainakin koettaa saavuttaa se.

-- Ohoo, sinäpä olet kiukkuinen kyyhky! Tule sinä, Mac, suorimaan

hänen höyhenensä. Minä häivyn hyvän sään aikana. Ja Charlie asteli

toiseen huoneeseen pahoitellen itsekseen, että Alec-setä oli

kasvatuksella pilannut hyvän tytön.

Viiden minuutin perästä hänen teki jo mieli takaisin, sillä Mac

oli sanonut jotain, joka synnytti naurunpuuskan, ja vilkaistessaan

olkansa yli hän näki 'kiukkuisen kyyhkyn' kujertavan niin leppoisasti

ja herttaisesti, että hän olisi mielellään mennyt ottamaan osaa

iloon. Mutta Charlie oli hemmoteltu, ja hänen oli vaikea tunnustaa

olleensa väärässä. Hän oli aina lopulta saanut mitä oli halunnut,

ja koska hän oli jo aikoja sitten päättänyt saada omakseen Rosen

ja tämän omaisuuden, hän oli salaa harmissaan noista uusista

suunnitelmista ja mielipiteistä. Mutta hän lohduttautui sillä, että

ne haihtuisivat pian, kun tytölle selviäisi, miten epämuodikkaita ja

hankalia ne olivat.

Ihanaa tulevaisuuttaan suunnitellen hän asettui mukavasti sohvan

nurkkaan äitinsä viereen, kunnes kestitys sai ryhmät sulautumaan

toisiinsa. Plenty-tädin mielestä tärkeintä oli syöminen ja juominen,

vähäisinkin juhlimisen aihe ilahdutti hänen vieraanvaraista mieltään,

ja tällä kertaa hän oli ylittänyt entisetkin saavutuksensa.

Epävirallisen juhla-aterian aikana Rose kulki sukulaisen luota

toisen luo ja tapasi viimein etäisestä nurkasta kolme pojanvesaa

äänettömässä tappelussa.

-- Tulkaa sieltä vähän näytteille, hän houkutteli, sillä hän pelkäsi

räjähdystä, ellei rauha pian palautuisi.

Siistien kiireesti itseään nuoret herrat tottelivat imarreltuina ja

tarjosivat tarkastajan nähtäväksi kolme hehkuvan iloista naamaa.

-- Hyvänen aika, kuinka pitkiä teistä on tullut! Mokomat

hongankolistajat, kehtaattekin tuolla lailla sivuuttaa minut! hän

sanoi nousten varpailleen ja taputtaen Willin ja Geordien kiharaisia

päitä, sillä pojat olivat työntäneet mittaa kuin pajunvesat ja

virnistelivät nyt iloisesti hänelle korkeuksistaan, kun hän mittaili

heitä hullunkurisen hämmästyneenä.

-- Campbellit ovat pitkiä, komeita miehiä, ja me aiomme olla parhaat

joukosta. Ei ihme vaikka pääsisimme lähelle kahta metriä kuten vaari,

huomautti Will ylpeänä, mutta hän muistutti pitkine koipineen ja

pienine päineen niin elävästi kiinalaista kukkoa, että Rosen oli

vaikea pysyä totisena.

-- Kyllä me vankistumme, kunhan pääsemme ensin täyteen mittaan.

Olemme jo kumpikin puolta päätä pitempiä kuin Steve, jatkoi Geordie

nenä pystyssä.

Rose kääntyi katsomaan Steveä, sitten hän hymyili ja viittasi tälle.

Steve pudotti lautasliinansa ja ryntäsi noudattamaan kutsua.

-- Käske koko joukko tänne. Olen päättänyt asettaa teidät riviin

ja pitää katselmuksen, niin kuin te teitte minulle sinä kauheana

päivänä, kun olitte säikäyttää minut hengiltä, hän sanoi nauraen

vanhoille muistoille.

Pojat tulivat huoneeseen ja muodostivat rinta rinnan seistessään niin

muhkean joukon, että nuori komentaja melkein häkeltyi. Mutta hän oli

viime aikoina nähnyt niin paljon maailmaa, että säilytti malttinsa,

ja tyttömäinen halu panna heidät kokeeseen antoi hänelle rohkeutta

seistä arvokkaana hymyilevän serkusrivin edessä.

-- Nyt minä aion töllistellä teitä niin kuin te aikoinanne minua.

Se on minun kostoni teille seitsemälle häijylle pojalle siitä, että

otitte kiinni pienen tyttöraukan ja nautitte hänen pelästyksestään.

Nyt minä en pelkää teitä hitustakaan. Mutta te saatte pelätä ja

vavista!

Puhuessaan Rose katsoi Archieta silmiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Vakavat silmät kohtasivat värähtämättä hänen katseensa ja niiden ilme

pehmeni. Muutos puki Archieta, sillä tavallisesti hänen katseensa oli

pikemmin tuima kuin ystävällinen.

-- Oikea Campbell, kunnon poika! Rose sanoi ja puristi sydämellisesti

pojan kättä siirtyessään eteenpäin.

Charlie oli seuraava, eikä Rose tuntenut oloaan enää yhtä varmaksi.

Hän näki Charlien silmissä uhkamielisen välähdyksen; se vaihtui äkkiä

toiseksi, joka sai tytön vetäytymään vähän taaksepäin ja sanomaan

kiireesti:

-- En löydä enää entistä Charlieta, mutta Prinssi näkyy vielä elävän.

Hän kääntyi helpottuneena Macin puoleen, otti varovasti pois

'silmälaput', kuten Jamie sanoi, ja katseli suoraan rehellisiin

sinisilmiin, jotka olivat niin vilpittömät ja ystävälliset, että

Rosen sydän lämpeni, kun hän antoi takaisin silmälasit ja sanoi:

-- Sinä et ole muuttunut, Mac-kulta, ja siitä minä olen iloinen!

-- Sano nyt jotain oikein herttaista minulle, sillä minä olen suvun

kukkanen, sanoi Steve kierrellen vaaleita viiksiään.

Rose huomasi heti, että Keikari oli entistä enemmän nimensä veroinen,

ja lannisti heti hänen turhamaisuutensa nauraen kiusoittavasti:

-- Suvun kukkasen nimi onkin sitten Kukonharja.

-- Älä, siinäpä sait, ivasi Will.

-- Ole kiltti ja päästä meidät vähällä! kuiskasi Geordie, kun heidän

vuoronsa tuli.

-- Senkin humalasalot! Minä olen ylpeä teistä. Mutta älkää tyystin

kasvako näköpiiristä älkääkä koskaan hävetkö katsoa naista silmiin,

vastasi Rose taputtaen lempeästi kumpaakin ujoa nuorta jättiläistä

poskelle, sillä molemmat olivat tulipunaiset, vaikka heidän

pojansilmänsä olivat yhtä tyynet ja kirkkaat kuin kesäinen järvi.

-- Sitten minä! Ja Jamie koetti näyttää niin miehekkäältä kuin

taisi, sillä hän tunsi, ettei esiintynyt oikein edukseen kookkaitten

sukulaisten rinnalla. Mutta kaikkien mielestä hän sai parhaan

arvosanan, kun Rose kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suudellen

häntä sanoi:

-- Sinun pitää olla nyt minun poikani, sillä toiset ovat jo liian

suuria, ja minä tarvitsen uskollisen pikku hovipojan toimittelemaan

asioitani.

-- Minä olen, minä olen ja minä menen naimisiinkin sinun kanssasi,

jos vain odotat kunnes kasvan isoksi! huusi Jamie lumoutuneena

kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

-- Voi tuota lasta, nauroi Rose katsoen pikku ritariaan, kun tämä

halasi häntä kiitollisena.

-- Minä kuulin tätien sanovan, että sinun olisi parasta ottaa joku

meistä, jotta omaisuus pysyisi suvussa, ja minä päätin kosia heti,

koska sinä rakastat minua ja minä pidän kauheasti kiharoista.

Voi Jamie-parka! Tuskin nämä hirveät sanat olivat päässeet hänen

viattomilta huuliltaan, kun Will ja Geordie pyyhkäisivät myrskytuulen

tavoin hänet pois huoneesta, ja poikaraiskan ulvonta kuului

kouluhuoneesta, missä luurankokaappiin sulkeminen oli lievimpiä

rangaistuksia, joita hänelle käytettiin.

Toiset seisoivat kauhun jähmettäminä, mutta hämminki päättyi

nopeasti, sillä ventovieras ilme kasvoillaan Rose päästi heidät

menemään komentaen lyhyesti:

-- Hajaantukaa, tarkastus on päättynyt! ja lähti itse Feben luo.

-- Pahuksen poika! Hänet pitäisi panna lukkojen taakse tai pistää

kapula suuhun, äkäili Charlie.

-- Häntä pidetään kyllä silmällä, vastasi Archie-parka, jonka

yritykset kasvattaa pikku kavaltajaa olivat olleet yhtä

menestyksekkäitä kuin vanhempien ja holhoojien yleensäkin.

-- Koko toimitus oli riivatun epämiellyttävä, murisi Steve tuntien,

ettei ollut erityisesti kunnostautunut.

-- Totuus on yleensä epämiellyttävä, huomautti Mac lyhyesti ja asteli

tiehensä merkillinen hymynsä huulillaan.

Tuntien palaneen käryä Alec-setä ehdotti siirtymistä musiikkiin, ja

nuorista se oli hyvä keksintö.

-- Teidän pitää kuulla lintujeni laulavan, he ovat kumpikin

edistyneet tavattomasti ja minä olen oikein ylpeä heistä, sanoi

tohtori pyörittäen pianotuolia ja vetäen esille vanhoja nuottivihkoja.

-- Minun taitaa olla parasta laulaa ensin, sillä kuunneltuanne

satakieltä te tuskin välitätte varpusesta, lisäsi Rose auttaakseen

Febeä, joka istui joukossa ujona ja hiljaisena muistellen niitä

päiviä, jolloin hänen paikkansa oli keittiössä.

-- Minä laulan jonkin niistä vanhoista tutuista lauluista, joista

te aikoinaan piditte. Tämä oli muistaakseni kaikkien lempilaulu.

Istuutuen pianon ääreen Rose lauloi ensimmäiseksi mieleen

juolahtaneen tutun sävelmän.

Se sattui olemaan "Aberfeldyn koivikossa", ja laulu toi elävästi

Rosen mieleen ajan, jolloin hän oli hoitanut sairasta Macia. Muisto

oli mieluinen, ja tahtomattaan Rose etsi serkkua silmillään. Tämä ei

ollut kaukana, vaan istui juuri niin kuin silloin, kun Rose koetti

lohduttaa häntä syvimmän epätoivon hetkinä -- hajareisin tuolin

reunalla pää käsien varassa, ikään kuin laulu olisi palauttanut

mieleen tuon asennon. Näky sai Rosen liikuttumaan, ja hän oli varma,

ettei ainakaan Macilla ollut itsekkäitä pyyteitä hänen kiusallisiin

rahoihinsa nähden.

Charlie näytti mietteliäältä ja katseli Rosea silmissään hellän

ihaileva ilme, mikä nauratti tyttöä, vaikka hän yritti olla sitä

näkemättä. Rosea sekä huvitti että harmitti toisen ilmeinen

halu palauttaa mieleen hempeitä kohtauksia heidän tyttö- ja

poikavuosiltaan ja muuttaa romanttiseksi todellisuudeksi se, mitä hän

oli pitänyt lapsellisena leikkinä.

Niinpä Charlien teatterieleet jäivät vaille huomiota, ja Feben

alkaessa laulaa hän oli jo raivon partaalla. Mutta pian hän unohti

ajatuksensa, Feben laulu oli kaikille yllätys, sillä kaksivuotinen

opiskelu ulkomailla oli saanut aikaan ihmeitä, ja tuo kaunis ääni,

joka ennen liverteli iloisesti patojen ja kattiloiden ääressä, kaikui

nyt sointuvana ja täyteläisenä. Rose hehkui ylpeydestä säestäessään

ystäväänsä, sillä nyt Febe oli omassa valtakunnassaan, missä häntä

eivät häirinneet vaivaistalon tai keittiön, osattomuuden tai orpouden

ahdistavat muistot -- onnellisessa maailmassa, missä hän saattoi olla

oma itsensä ja hallita muita laulullaan.

Niin, Febe oli nyt oma itsensä ja se näkyi siitä muutoksestakin,

joka hänessä tapahtui ensimmäisten sävelten soidessa. Hän ei ollut

enää ujo ja hiljainen, ei pelkästään kaunispiirteinen tyttö, vaan

kukoistava nainen, eloisa ja taiteensa sytyttämä, kun hän liitti

sulavasti kätensä yhteen, suuntasi katseensa valoon ja viritti

laulunsa vapaasti ja riemukkaasti kuin leivo liidellessään kohti

aurinkoa.

-- Totisesti, Alec, tuollainen ääni valloittaa jokaisen sydämen,

huudahti Mac-setä pyyhkien silmiään haikean vanhan balladin jälkeen.

-- Niin sen pitääkin, vastasi tohtori iloisena.

-- Ja niin se on tehnytkin, lisäsi Archie itsekseen. Hän tiesi

sen olevan totta, sillä juuri sillä hetkellä hän rakastui Febeen.

Niin tosiaan kävi, ja hän saattoi määrittää ajankin melkein

tarkkaan, sillä neljännestä yli yhdeksän hän piti Febeä vain hyvin

miellyttävänä tyttönä, kahtakymmentä yli tämä oli kaunein nainen,

jonka hän milloinkaan oli tavannut, viittä minuuttia myöhemmin

Febe oli enkeli, joka laulullaan tempasi hänet pois maankamaralta,

ja puoli kymmeneltä Archie oli mennyttä miestä ja ajelehti onnen

aaltojen kannattamana siihen maiseen välisatamaan, minne rakastuneet

yleensä päätyvät haltioituneen alkusukelluksensa jälkeen.

Järkevä asiallinen Archie havaitsi äkkiä tähän asti helppohoitoisen

sydämensä olevan niin täynnä haaveita, että hän itsekin kummastui.

Hän ei alussa ollut oikein selvillä, mitä oli tapahtunut; hän istui

vain kuin huumautuneena, näkemättä, kuulematta, tajuamatta muuta kuin

Feben. Ottaessaan vaatimattomana vastaan toisten lämpimiä kiitoksia

Febe puolestaan tunsi kaipaavansa jotakin, sillä Archie ei sanonut

sanaakaan.

Tämä oli toinen tärkeä seikka, joka sattui sinä iltana, toinen

oli se, että Mac lausui Roselle kohteliaisuuden, mikä oli niin

ennenkuulumatonta, että herätti suurta huomiota, vaikka sen kuulikin

yksi ainoa ihminen.

Kaikki muut olivat menneet paitsi Mac ja hänen isänsä, jolla oli

asioita tohtorin kanssa. Plenty-täti laski teelusikoita ruokasalissa

ja Febe auttoi häntä niin kuin ennen vanhaan. Mac ja Rose olivat

kahden. Mac näytti vajonneen mietteisiin nojatessaan takan

reunustaan, ja Rose istui tuolin uumenissa katsellen ajatuksissaan

tulta. Hän oli väsynyt ja rauha tuntui suloiselta, siksi hän oli

hiljaa. Mutta äkkiä Rose huomasi Macin tuijottavan häntä niin

kiinteästi kuin silmiltään ja laseiltaan saattoi, ja liikahtamatta

mukavasta asennostaan Rose sanoi hymyillen:

-- Herra näyttää viisaalta kuin pöllö, mitähän miettinee.

-- Ajattelen sinua, serkku.

-- Toivottavasti ajattelet jotakin hyvää.

-- Ajattelin että on aikamoinen totuus lauseessa: "Tyttö on suloisin

Jumalan luomista olennoista."

-- No mutta Mac! Rose ponnahti hämmästyneenä pystyyn, sillä huomautus

oli Mac-filosofin lausumaksi peräti odottamaton.

Kiinnostuneena uudesta keksinnöstään Mac jatkoi tyynesti:

-- Katso, en ole ilmeisesti aikaisemmin nähnyt tyttöjä tai ollenkaan

aavistanut, miten herttaisia olentoja he saattavat olla. Sinä

taidatkin kyllä olla erinomainen näytekappale.

-- En suinkaan. Minä olen vain terve ja iloinen, ja kun olen taas

onnellisesti kotona, näytän ehkä kauniimmalta kuin muuten, mutta en

ole mikään kaunotar kenenkään muun kuin sedän mielestä.

-- Terve ja iloinen, siinäpä se kai on, toisti Mac harkiten ongelmaa

vakavasti. -- Olen ollut huomaavinani, että useimmat tytöt ovat

sairaalloisia tai typeriä, ja ehkä sinä juuri siksi herätit huomioni.

-- Sinä se vasta olet kummallinen poika! Tarkoitatko tosiaan, ettet

yleensä huomaa tyttöjä tai ettet välitä heistä? kysyi Rose, jota

syvämietteisen serkun uusin merkillinen piirre kovasti huvitti.

-- No -- tiedän vain, että heitä on kahta lajia, meluavia ja

hiljaisia. Jälkimmäisistä pidän enemmän, mutta ylimalkaan en juuri

huomaa heitä sen kummemmin kuin kärpäsiä, elleivät he käy vaivaksi;

silloin tahtoisin hätistää heidät pois, mutta milloin se ei käy

päinsä, menen piiloon.

Rose nojautui taaksepäin ja nauroi niin, että vedet tulivat

silmiin. Oli perin hullunkurista kuulla Macin alentavan ääntään

viimeisiä sanoja sanoessaan ja nähdä, miten hän hymyili pahanilkisen

tyytyväisenä muistellessaan kiusankappaleita, joilta oli päässyt

pakoon.

-- Ei sinun tarvitse nauraa; olen aivan tosissani. Charlie pitää

naisväestä, ja se pilaa hänet, Steve tietenkin seuraa esimerkkiä,

Archie taas on kunnioittava orja, kun ei muu auta. Minä en useimmiten

päästä tyttöjä lähellenikään, ja jos joudun kiinni, puhun tieteistä

ja kuolleista kielistä, kunnes he juoksevat henki kurkussa tiehensä.

Joskus tapaa älykkäänkin tytön ja sellaisen kanssa tulee mainiosti

toimeen.

-- Synkkä tulevaisuus Febelle ja minulle, huokasi Rose koettaen pysyä

totisena.

-- Febe kuuluu ilmeisesti hiljaisiin. Älykäskin hän on, muuten sinä

et pitäisi hänestä. Hän on myös hauskan näköinen, niin että minäkin

varmaan alan pitää hänestä. Mitä taas sinuun tulee, minä olen ollut

mukana sinua kasvattamassa ja olen aika innokas näkemään mitä sinusta

kehittyy. Pelkäsin että suuren maailman silaus pilaisi sinut, mutta

niin ei ole tainnut käydä. Oikeastaan sinä olet minun mielestäni

toistaiseksi ihan tyydyttävä, jos saan niin sanoa. Mikä sinussa

sitten mahtaa niin viehättää? Ilmeisesti herttainen luonteesi, kun

kerran itse sanot, ettet ole kaunis.

Mac tarkasteli häntä ovela hymy huulillaan, mutta lasien takaa tuikki

niin ystävällinen katse, että sekä sanat että tarkastelu miellyttivät

Rosea, ja hän vastasi iloisena:

-- Hauskaa että hyväksyt minut, ja olen hyvin kiitollinen, että

olet ollut huolehtimassa kasvatuksestani. Toivon tuottavani sinulle

kunniaa ja luotan siihen, että edelleenkin pidät minut kurissa, sillä

te hemmottelette kuitenkin yksissä tuumin minut pilalle.

-- Lupaan pitää sinua silmällä, mutta vain yhdellä ehdolla, vastasi

nuori kasvattaja.

-- Mikä se on?

-- Jos aiot pitää ihailijalaumaa ympärilläsi, minä pesen käteni.

Ellet, niin minä olen puolellasi.

-- Sinun pitää olla paimenkoirana ja auttaa minua pitämään tuota

laumaa loitolla, sillä en tahdo ihailijoita vielä aikoihin; ja meidän

kesken sanottuna, tuskin heitä ilmestyykään, kun tulee tiedoksi että

minulla on omia mielipiteitä. Sitä useimmat kavahtavat kuin ruttoa,

sanoi Rose.

-- Hm, sitä minä hiukan epäilen, mutisi Mac tyttöä katsellessaan.

-- Saammepa nähdä, vastasi Rose ja kuullessaan setänsä äänen

eteishallista ojensi kätensä Macille lisäten herttaisesti:

-- Vanhat ajat ovat palanneet, niin että pistäydy taas kertomassa

minulle asioitasi ja auttamassa minua kuten ennenkin.

-- Tarkoitatko totta? Mac näytti olevan hyvin mielissään.

-- Tarkoitan. Sinä et ole paljonkaan muuttunut, vain kasvanut

kovasti. Sinua en yhtään vierasta ja haluaisin jatkaa siitä, mihin

jäimme.

-- Sehän hienoa. Hyvää yötä! Ja Rosen ällistykseksi Mac antoi hänelle

lämpimän suukon.

-- Mutta tuo nyt ei ole kuin ennen vanhaan! huudahti Rose astuen

taaksepäin iloisen hämmentyneenä. Mac oli kummastuvinaan ja kysyi

viattomasti:

-- Emmekö ole aina toivottaneet hyvää yötä tällä tavoin? Minä ihan

muistan niin, ja meidänhän piti jatkaa siitä mihin jäimme.

-- Varmasti emme; mikään mahti maailmassa ei olisi saanut sinua

suutelemaan, sen sinä hyvin tiedät. Olkoon menneeksi näin

ensimmäisenä iltana, mutta me olemme kyllä liian vanhoja sellaiseen.

-- Muistan kyllä toiste. Se kävi kai vanhasta tottumuksesta;

olen varmasti tehnyt niin aikaisemminkin, kun se tuntui niin

luonnolliselta. Minä tulen, isä! Mac poistui ilmeisen vakuuttuneena

siitä, että oli oikeassa.

-- Kelpo kunnon veikko. Hän on sama poika kuin ennenkin, ja se

on lohdullista, sillä jotkut taas ovat aikuistuneet kovin äkkiä,

ajatteli Rose mielessään Charlien tunteilu ja Archien autuas ilme

Feben laulaessa.

2