Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin
sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella.
Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei
kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui
siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa.
Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen
ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen
aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta
hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki
Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi
vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.
"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se
sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että
se on jo ohi."
Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä,
johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:
"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista
vaivoistanne minun tähteni."
"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän
tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en
milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin
teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette
sitä tuntisi."
Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää
pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä
äänellä:
"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä
voi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein
hyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta
niin huonot ajatukset."
Fadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan
toisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon
hyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja
tyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen
häneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi
Fadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä
ymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette
salli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin,
ja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni,
koska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä
sairaudesta että surusta.
Kun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli
toivonut, sanoi hän:
"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää
kuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun
äitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa
pitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne
teille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän
teidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä
vihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän
täytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä,
ette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään
teidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin
vastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa
nähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää
minua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse
_tahdo_."
"Ettekö tule illalla takaisin?" kysyi Sylvinet. "Luulin teidän
tulevan jälleen."
"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja
minulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole
sairas."
"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan
nähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että
puheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää."
"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan
tietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne
avioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta;
voitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi
moittia."
"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan", sanoi Sylvinet. "Hyvästi siis,
Fadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole
nukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön."
"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta
muistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan
hyvin ensi yönä."
Fadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua
oli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.
"Huomaan hyvin", sanoi hän Fadettelle, "että olin väärässä teitä
vastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte
parantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet
lääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella.
Luulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi
milloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa
minulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja
tahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että
aina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?"
"Minä luotan siihen", vastasi tyttö, "ja jos pysytte päätöksissänne
lujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne."
"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin
ette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana
puhutella toisiaan niin juhlallisesti."
"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!"
sanoi Fadette, nousten seisoalleen. "Se on määräykseni täksi
päiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!"
"Ja tulla sinua katsomaan", sanoi Sylvinet.
"Niin, tule vaan", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin
ystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä
halua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.