"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte
minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."
"Sanon teille totuuden, Sylvinet", jatkoi Fadette, "ja sanonpa teille
useammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä
sairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista
ja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette
vaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne,
tietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne
voi vielä olla."
"Sanokaa mielisti että olen heikko", vastasi Sylvinet; "mutta mitä
pahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani."
"Älkää yrittäkö puolustautumaan!" sanoi pikku Fadette. "Tunnen
teidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous
synnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja
kiittämätön."
"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin
se johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa
ja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos
te tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla
mahdollista muuten kuin hänen kauttaan."
"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi
puhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän
kiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden
muuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu,
ettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että
Landry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä,
ja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan
teitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä
alituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä
kaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta
hänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä
hyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet,
sillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei
voi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen."
"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta
uskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa,
riistitte minulta veljenikin rakkauden."
"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein
iloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte
kuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun
voitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä
palvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät
vihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja
ainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan,
lähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille
sen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille
mitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin
muistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä
poikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin
teille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne
päinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä,
että minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa
lähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta
kun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään,
sillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen."
"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo
liikaa; tehän sanotte minua pakanaksi."
"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se
on mikään kristillinen toivomus?"
"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että -- --." Sylvinet
keskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut
ja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin
suorastaan jumalattomalta.
Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä
hyökkäyksiään.
"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin
sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään
niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana
perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy,
ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että
tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin
helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä
paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa
pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette
miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat
tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla -- onpa todellakin mukavaa
ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen
kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra.
Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita
keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä
tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos
tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka
on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä
olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä
olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne,
ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä
olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni,
niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä.
Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette
kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus
muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä
vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne
ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei
ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin
kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja,
joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette,
teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne
veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne
on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette
ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne,
jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne
virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa
arvossa kuin velvollisuuttanne."
Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän
aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että
Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä
suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut
koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan
ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja
tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja
hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen
oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi
liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen
hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja
lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja
näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään
häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että
tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän
heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.