Äiti Barbeau ei voinut kyllin ihmetellä pikku Fadetten taitavuutta,
ja illalla hän sanoi miehelleen: "Sylvinet on nyt terveempi kuin hän
on ollut puoleen vuoteen; hän on tänään syönyt kaikkea, mitä hänen
eteensä on pantu, virnistämättä kasvojaan tavalliseen tapaansa, ja
merkillisintä kaikesta on, että hän puhuu pikku Fadettesta niinkuin
itse hyvästä Jumalasta! Tuskinpa on mitään hyvää maan päällä, jota
hän ei olisi huomannut tuossa tytössä, ja hän toivoo hartaasti
veljensä takaisintuloa ja naimista. Se on kuin ihme, niin etten tiedä
nukunko vai olenko valveilla."
"Olkoon ihme tai mikä tahansa", sanoi isä Barbeau, "mutta totta on
että tyttö on harvinaisen teräväpäinen, ja luulen hänen olevan niille
onneksi, jotka saavat hänet perheeseensä."
Sylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista.
Hän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa
veljelleen hänen onnestaan.
"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa", sanoi Landry,
heittäytyen iloisena veljensä syliin, "kun sinä vielä tulet minua
noutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse."
He palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä
kuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä,
pikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.
Ja niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin
kihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen
lähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät
vietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja
ystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan
kysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että
nuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää
sairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus
näyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä,
ja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.
Molemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun
aikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui
siitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä
aikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä
hiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen
iloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet,
jotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin
Barbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista
anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla
oli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille
niille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin,
kun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti
omalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin
lisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat
neljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä
Jeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa
auttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa
kerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset,
jotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja
osanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.
Mutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän
teki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä
Barbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua
veljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin
hakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen
halua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka
nyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.
Kun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia
jäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri
milloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä
nytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet
ei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä
sotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut.
Kaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa
Landrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta
neuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja
lahjakkain jäsen.
Hän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he
erosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin;
mutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet
ilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä
ja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.
Kun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän
enemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään
vastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin
runsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa
sanoi: "Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää
Sylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää."
Landry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi
hänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka
olallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman
sydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi
ruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli
suorastaan surusta sairas.
Mutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle
asti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei
sotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään
määrässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa
urhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä
ja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden
ankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän
harjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen
osalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa
osottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi
kapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.
"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!" sanoi äiti Barbeau miehelleen
sen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen
kirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle,
Fanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille.
"Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa
levätä."
"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin", sanoi Barbeau,
"ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi
talonpoikaiselle suvulle."
"Fadettehan ennusti, että niin kävisi", sanoi äiti Barbeau. "Niinhän
se oli."
"Hm", sanoi isä, "en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai
sellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen,
joka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta."
"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta
äideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä
paljon kuin Fadettekin."
"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin",
sanoi Barbeau.
"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän
se lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki
että lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai
ainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain
huomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin
rehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen
päätöksensä."
"Jos asiat on niin", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, "niin
pelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin
kylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu,
ei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule
koko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen
tunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen
muihin kiintyä."