Pian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten
suruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta,
mutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa,
syleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän
samalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan
veljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä
muutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.
"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau", sanoi pikku Fadette, "kun
kerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan
minut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt
haittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa
parantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän
työntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen
sairautensa."
"Sitä minä en usko", vastasi äiti Barbeau, "sillä äsken, kun hän
tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän:
'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi
minut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä
hakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä."
"Tulen heti kanssanne", vastasi pikku Fadette; "mutta tällä kertaa
täytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin,
kun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta."
"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?" kysyi äiti Barbeau.
"En", vastasi Fadette, "sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti
sairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan
tunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä
onnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti
Landryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun
olemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi.
Landry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän
aivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen
paluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi."
Kun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän
tyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi
koetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi
kasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät
jätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän
lampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui
olemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja
sanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi:
"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden
mukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja
kun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en
siedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi.
Huomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä
teidän on vaikea minua pettää."
"Kysykää mitä haluatte, Fadette", vastasi Sylvinet hämmästyneenä,
kuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti
ennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin
ankarasti.
"Sylvain Barbeau", sanoi hän; "näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla."
Sylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi
kovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta
tahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:
"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua -- kuolla,
kun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon
terveyteni kautta ja..."
"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata
mitään!"
"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä", sanoi poika
masentuneena.
"Ja ilkeytesi kautta", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että
Sylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.