Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä
kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut
Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli
ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua
hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin
isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.
Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea
puhuttelemaan.
"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain,
johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä
jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta,
jonka hän teille jätti."
"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä
aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja
hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta
kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni
vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni!
Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua
että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän,
jos sinua vain haluttaa'."
"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin,
ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin
ihastuneelta?"
"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen
aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden,
jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut
niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun
kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka
tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta
niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole
ajatellut olenko rikas vai köyhä."
"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne,
ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen
kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"
"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on,
olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."
"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita
kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään
vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"
"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä
minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi
minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi
minua vaimokseen."
"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"
"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta
voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että
meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni
ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."
Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.
Barbeau tuli levottomaksi.
"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet",
sanoi hän, "enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani
onnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä
tiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän
sijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä
sanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin
ryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen
vanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen
mielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten
milloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta
niistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on
minua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän
on rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä
milloinkaan halua ketään toista miehekseni."
"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau",
vastasi pikku Fadette; "mutta sanon vielä kerran, että minusta on
perin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi
minua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä."
"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä
päätöksenne", sanoi isä Barbeau. "Landryn omaiset teitä kunnioittavat
ja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu
siitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne
tähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos
niissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut
sanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti
sentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin
sitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon
kaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat
valehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin
Landry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet,
olen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te
vastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä."
Tuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä
suuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän
halusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan
perheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin
sanoi Barbeau hänelle:
"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani
vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi,
tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän
keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa
isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt.
No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka
olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa
joukkoon?"
Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat
kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.