Äiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan
kuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota
poika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä
kokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään,
ihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja
lääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli
saanut aikaan käänteen taudin kulussa.
Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui
horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään
olevia.
Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden
sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli
hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti
viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla,
poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli
mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa
hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena;
hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt
muutenkaan enää sairaalta.
Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat
opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka
hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle
mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja
henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä
oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys
ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa
sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa
lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä,
luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi
tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt
Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas
tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä
hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta
ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota
ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.
Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän
Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala,
auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon
sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä
kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat
sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla
hänen terveytensä tähden."
Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä
kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli
tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa
sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin
säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa
enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi
suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä
tekemättä suonut muille kristityille.
Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten
tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli
vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää
miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian
aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin
hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä
syrjään.
Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä
päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään
oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän
nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau -- joka nyt vihdoinkin oli saanut
vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui
vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan -- että Fadette todellakin
oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä
hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.
Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa
oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat
pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa
muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle
vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta
tytön nimeä.
"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi
Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät
kaikki lumonneen."
Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut
niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön
moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn
takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen
mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista
päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi
milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi
Sylvinet:
"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi."
Mutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet
sai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.